Naispappeus kristillisissä kirkoissa
Tätä sivua ei ole Naispappeus kristillisissä kirkoissa tarkoittaa naisen toimimista kirkon pappina.[1] Muun muassa katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa papiksi vihkiminen katsotaan sakramentaaliseksi eli pyhiin toimituksiin kuuluvaksi, joten näissä kirkoissa naisia ei yleensä voida vihkiä papin virkaan. Nykyisin useissa protestanttisissa kirkoissa naispappeus on käytössä.[2]
Naispappeutta vastustavat vetoavat usein ensimmäisen korinttolaiskirjeen ja ensimmäisen kirjeen Timoteukselle kohtiin, joissa Paavali kehottaa naisia vaikenemaan seurakunnankokouksissa.[3][4] Alkukirkon aikana kirkossa ollut diakonissan virka rinnastui diakonin virkaan ja kuului siis papistoon.[2]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Suhtautuminen naispappeuteen
[muokkaa] Katolinen kirkko
Katolisen kirkon paavi Johannes Paavali II julisti vuonna 1994 pappeuden olevan kirkon erehtymättömän opetuksen mukaan varattu yksinomaan miehille.[5]
[muokkaa] Ortodoksiset kirkot
Ortodoksisessa kirkossa naisia ei vihitä papeiksi. Naispappeutta ei esiinny kirkon perinteessä ja ortodoksisen näkemyksen mukaan teologisia kysymyksiä ei voida käsitellä irrallaan tästä perinteestä. Ortodoksinen kirkko ei pidä pappeutta oikeutena tai etuoikeutena eikä papistoa maallikoista erillisenä luokkana. Kirkon mukaan kysymys naispappeudesta ei ole oikeudenmukaisuus-, tasa-arvo- eikä ihmisoikeuskysymys.[6]
Ortodoksisen kirkon perinteessä on katsottu olevan useita esimerkkejä, jotka puhuvat naisten pappisvihkimystä vastaan:[7]
- Kristuksen valitsemien apostolien joukossa ei ollut yhtään naista
- Jumalansynnyttäjä ei toteuttanut sakramentaalista pappeutta
- Apostolit eivät vihkineet naisia papeiksi
- Tietyt apostoli Paavalin kirjoitukset
Osa ortodoksiteologeista katsoo, ettei naisen vihkimiselle papiksi kuitenkaan ole varsinaisia teologisia esteitä.[6] John Erickson on huomauttanut etteivät kirkkoisät koskaan suoraan pohtineet naispappeutta ja että he yleensä hyväksyivät kreikkalaisen ja roomalaisen kulttuurin oletukset naisten asemasta. Ericksonin mukaan perinne ei tämän vuoksi tarjoa hyväksyttäviä vastauksia naispappeuskysymykseen. Maria Gwyn McDowellin mukaan on tärkeää erottaa kirkon ”pyhän perinne” eli evankeliumin ilmeneminen eri aikoina ja erilaiset paikalliset perinteet ja tavat, jotka ovat syntyneet tämän pohjalta, sillä perinne ei ole ortodoksisessa kirkossa uskon muuttumaton ilmaus. Kirkon haasteena onkin selvittää, mitkä muodot ja käytännöt tulee säilyttää ja mitkä voivat muuttua ajassa.[8][6]
Muun muassa teologi Kyriaki Karidoyanes FitzGerald on arvostellut esimerkiksi perusteluja, joiden mukaan Neitsyt Maria olisi toteuttanut sakramentaalista pappeutta jos se olisi mahdollista. FitzGeraldin mukaan ortodoksisen kirkon opetuksessa Marian asema on ainutlaatuinen, ”ensimmäinen pyhien joukossa”, ja tämän palvelutehtävän vertaaminen kehenkään toiseen ihmiseen tai muuhun palvelutehtävään, myös sakramentaaliseen pappeuteen, on sen merkityksen väheksymistä.[9][10]
Vaikka ortodoksisen kirkon perinteessä ei ole esimerkkejä naisten vihkimisestä papeiksi, on kirkossa aikaisemmin vihitty naisia diakoniuteen. Tutkimusten perusteella on todettu, että diakonissan virka oli diakoniin verrattavissa oleva kirkon virka. Ekumeenisen patriarkaatin vuonna 1988 järjestämässä ortodoksisten kirkkojen välisessä teologisessa konsultaatiossa esitettiin, että ”apostolinen diakonissan virka tulisi ottaa uudelleen käyttöön. Ortodoksinen kirkko ei koskaan ole täysin hylännyt tätä virkaa, vaikka se onkin jäänyt pois käytöstä. On olemassa laaja todistusaineisto apostoliselta ajalta ja patristisessa, kanonisesssa ja liturgisessa perinteessä siitä, että tätä virkaa pidettiin korkeassa arvossa”.[8]
[muokkaa] Luterilaisuus
Martti Luther torjui kirjoituksissaan naisten vihkimisen saarnavirkaan. Hänen käsityksensä mukaan naisten toiminta saarnaajina olisi ollut vastoin Raamattua ja Jumalan säätämää luonnollista lakia.[11]
Tanskan luterilaisen kirkon ensimmäinen naispappi vihittiin 1948 ja Ruotsin luterilaisessa kirkossa naispappeus mahdollistui vuonna 1958. Suomen luterilaisessa kirkossa naispappeus hyväksyttiin 1986 tuotaessa asia neljännen kerran äänestettäväksi kirkolliskokouksessa.[12]
[muokkaa] Diakonissat
-
Pääartikkeli: Diakonissa
Diakonissa oli alkukristillisen seurakunnan naispalvelija, jonka tehtävänä oli auttaa köyhiä ja kärsiviä. Myöhemmin diakonissa oli piispan apulainen jumalanpalveluksessa ja kasteessa. On ollut kiistanalaista kuuluiko diakonissanvirka kirkossa niin sanottuun alempaan papistoon lukijan ja ipodiakonin kanssa, vai oliko kyseessä diakoniin rinnastettava ylemmän papistoon kuuluva vihkimys. Monien historiallisten lähteiden kuvaukset diakonissan vihkimistoimituksesta ja tavasta, jolla diakonissa osallistui ehtoolliseen alttarissa muun ylemmän papiston kanssa viittaisivat siihen, että kyseessä oli nimenomaan diakoniin rinnastettava vihkimys. Diakonit käyttivät myös jumalanpalveluspukujensa yhteydessä oraria, kuten miesdiakonitkin.[13]
Ortodoksisen kirkon piirissä on viime vuosina herännyt kiinnostus diakonissan viran henkiinherättämiseen. Virkaa ei kirkossa ole koskaan virallisesti lakkautettu, mutta ajan myötä se on jäänyt pois käytöstä.[7]
[muokkaa] Naispappeus Suomessa
Suomessa Wendla Ivaska suoritti teologisen loppututkinnon ensimmäisenä naisena 1913. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous äänesti naispappeudesta 1963, 1976 ja 1984, mutta hyväksyminen sai tarvittavan kolmen neljäsosan määräenemmistön vuonna 1986. Kaksi vuotta myöhemmin maaliskuussa 1988 vihittiin virkaansa ensimmäiset 94 naispappia.[14]
Monet herätysliikkeet evankelisluterilaisen kirkon piirissä pitäytyvät apostoliseen virkajärjestykseen. Evankelinen herätysliike on jakautunut kysymyksessä kahtia. Suomen Luterilaisesta Evankeliumiyhdistyksestä vuonna 2007 eronneet naispappeuden hyväksyvät perustivat Evankelisen lähetysyhdistyksen (ELY) keväällä 2008.[15]
Vuoden 1963 kirkolliskokous perusti naisia varten lehtorinviran. Naispappeuden hyväksymisen jälkeen suurin osa seurakunnista muutti lehtorinvirat papinviroiksi. Kirkolliskokous 1990 mahdollisti naisen vihkimisen myös piispan virkaan.[16]
[muokkaa] Mielipidetiedusteluja
Kirkon tutkimuskeskuksen vuonna 1999 tekemän tutkimuksen mukaan seurakuntien työntekijöistä ja luottamushenkilöistä 76 prosenttia suhtautui myönteisesti naispappeuteen ja 24 prosenttia varauksellisesti.[16]
Suomen Gallupin yhdessä Kirkon tutkimuskeskuksen kanssa joulukuussa 2000 tekemän puhelinkyselyn mukaan suomalaisista 85 prosenttia hyväksyi naispappeuden varauksetta ja kahdeksan prosenttia varauksin. Viisi prosenttia suomalaisista vastusti yksiselitteisesti naispappeutta. Alle 25-vuotiaiden keskuudessa naispappeuden kannatus oli suurinta, 95 prosenttia. Kielteisintä suhtautuminen oli aktiivisimpien kirkossakävijöiden joukossa, sillä vähintään kerran kuussa kirkossa käyvistä naispappeutta vastusti 28 prosenttia.[16]
Taloustutkimuksen lokakuussa 2006 suorittamassa kyselyssä ainoastaan kolme prosenttia suomalaisista vastusti naispappeutta. Papeista ja kanttoreista naispappeutta vastusti kaksi prosenttia.[17]
[muokkaa] Tuomio
Suomen Luterilaisen evankeliumiyhdistyksen palveluksessa ollut pappi Ari Norro tuomittiin sakkoihin naispapin syrjimisestä. Lopulta Korkeimmassa oikeudessa (KKO) syrjintäjutun voittanut pastori Petra Pohjanraito haastoi Norron oikeuteen, kun Hyvinkään seurakunnassa vuonna 2007 saarnamatkalla ollut Norro jumalanpalveluksen järjestämisen yhteydessä ei suostunut toimimaan jumalanpalvelusyhteistyössä hänen kanssaan.[18][19]
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Lähteet
- ↑ Nurmi, Timo: Gummeruksen suuri suomen kielen sanakirja. 3. tarkistettu ja päivitetty painos. Helsinki: Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6541-X.
- ↑ a b Piispan palsta – VKK 4/2003 – Diakonaatti Suomen vapaa katolinen kirkko. Viitattu 3.6.2010.
- ↑ 1 Kor. 14:34
- ↑ 1 Tim. 2:11–14
- ↑ Paavi Johannes Paavali II:n apostolinen kirje Ordinatio sacerdotalis (Pappisvihkimys) katolisen kirkon piispoille pappisvihkimyksen varaamisesta yksinomaan miehille Katolinen kirkko Suomessa. Viitattu 4.2.2008.
- ↑ a b c Matusiak, John (father): Ordination of Women The Orthodox Church in America. Viitattu 5.2.2008. (englanniksi)
- ↑ a b Leonard, Graham & Tolhurst, James: Man, woman and priesthood, s. 192-202. The Place of the Woman in the Orthodox Church and the Question of the Ordination of Women. Herefordshire: Gracewing Publishing, 1989. ISBN 0852441622. Teos Google Booksissa. (englanniksi)
- ↑ a b McDowell, Maria Gwyn: Newness of Spirit: The Ordination of Men and Women. Word Magazine, Toukokuu 2004. Artikkelin verkkoversio Viitattu 7.12.2009. (englanniksi)
- ↑ Regule, Teva: An Interview with Kyriaki Karidoyanes FitzGerald 16.8.1999. St. Nina Quarterly, Volume 3, No. 2.. (englanniksi)
- ↑ FitzGerald, Kyriaki Karidoyanes: The Eve-Mary typology and women in the Orthodox Church: Reconsidering Rhodes. Anglican Theological Review, Summer 2002. (englanniksi)
- ↑ Arffman, Kaarlo: Mitä oli luterilaisuus? Johdatus kadonneeseen eurooppalaiseen kristinuskon tulkintaan, s. 194. 2. korjattu painos. Helsinki: Yliopistopaino, 2004. ISBN 951-570-597-5.
- ↑ Suomen ensimmäiset naispapit Ylen Elävä arkisto. Viitattu 3.6.2010.
- ↑ FitzGerald, Kyriaki Karidoyanes: The Eve-Mary typology and women in the Orthodox Church: Reconsidering Rhodes Anglican Theological Review, Summer 2002. Viitattu 5.2.2008. (englanniksi)
- ↑ Naispappeus Aamenesta öylättiin. Suomen evankelis-luterilainen kirkko.
- ↑ Naispappeus pirstoo evankelisen liikkeen 30.3.2008. Ylen uutiset. Viitattu 3.6.2010.
- ↑ a b c Niemelä, Kati & Salonen, Kari: Suomalaisten suhtautuminen naispappeuteen Kirkon tutkimuskeskus. Viitattu 3.6.2010.
- ↑ Ani harva vastustaa naispappeutta 16.10.2006. Yle. Viitattu 14.2.2008.
- ↑ Ari Mölsä: "Naispappien oikeuksien polkeminen nyt hankalaa" Yle.fi/Uutiset. Viitattu 22.10.2010.
- ↑ Ari Mölsä: Miespappi sai sakot naispapin syrjinnästä Yle.fi/Uutiset. Viitattu 22.10.2010.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Ahola, Minna & Antikainen, Marjo-Riitta & Salmesvuori, Päivi (toim.): Eevan tie alttarille: Nainen kirkon historiassa. Logos. Helsinki: Edita, 2002. ISBN 951-37-3733-0.
- Kuula, Kari: Nainen uudessa uskossa: Uuden testamentin naisnäkemyksiä. Theologia biblica. Helsinki: Kirjapaja, 2002. ISBN 951-625-852-2.
- Närhi, Paula: Kun alttari erottaa: Erilaisten pappisvirkaa koskevien näkemysten aiheuttamat ristiriidat Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 94. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 2006. ISBN 951-693-268-1.
- Salmensaari, Leena (toim.): Naispappi!. Helsinki: Kirjapaja, 2003. ISBN 951-625-924-3.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Riitta Talasniemi: Luterilaisessa kirkossa nainen voidaan valita piispaksi. Plaza.fi 24.12.2001.
- Suomen ensimmäiset naispapit. Ylen Elävä arkisto.
- Mira Helenius & Johanna Ruusunen: Naisen aseman muuttuminen kristinuskossa. Raamattunet.
- Varhaiskristillisyyden naisnäkemykset. Kirkon tiedotuskeskus 11.9.2002.
- Erkki Koskenniemi: Vedenjakajalla – Naispappeuden eksegeettinen argumentointi. SLEY 1996.
- Anu Partanen: SE pieni ERO. Ylioppilaslehti 11/2002.
- Markku Laitinen: Kirkko ei hajoa, vaikka syrjintää ei suvaita. Apu 5.4.2007.
- Harri Nurminen: Naispappeutta vastustava kirkkoherra Arto Seppänen etsi väitöskirjassaan näkemyksilleen oikeutusta. Helsingin sanomat 25.1.2008.
- Jaakko Kaartinen-Koutaniemi: Ei tasa-arvoa maan päällä. Vantaan Lauri 26.4.2007.
