Rukoilevaisuus

Rukoilevaisuus on vanhin Suomen evankelisluterilaisen kirkon herätysliikkeistä.

Liikkeen historia

Sen alkuna pidetään kalantilaisen nuoren tytön, Liisa Eerikintyttären vuonna 1756 kokemaa voimakasta herätystä. Hän oli lampaita paimentaessaan lukenut Arthur Dentin kirjaa Totisen kääntymisen harjoitus ja joutunut syvän järkytyksen valtaan. Hänelle paljastui oma syntisyytensä ja iankaikkisen kadotuksen hirmuisuus. Tunnonvaivoihinsa hän löysi lohdutuksen ainoastaan evankeliumin ihanasta lupauksesta, että Jumala on kaikille katuvaisille armollinen ja laupias Kristuksen ristintyön tähden. Liisa kertoi herätyksestään muillekin ja pian Kalannissa syntyi hengellinen herätys, jonka seurauksena pian kolmasosa kalantilaisista koki hengellisen kääntymyksen, ja joka levisi koko Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueelle, saaden 1770-luvulla keskuspaikakseen Porin. Rukoilevaisuuden johtoon kohosi melko pian Nousiaisten kirkkoherra Abraham Achrenius ja myöhemmin hänen poikansa Antti Achrenius.

Toisaalta monet tutkijat katsovat, että rukoilevaisuudella ei ole vain yhtä perustamisajankohtaa, vaan että kyse on alun perin useista eri herätyksistä Satakunnassa ja pohjoisessa Varsinais-Suomessa. Varsinaisesta herätysliikkeestä voidaan puhua vasta 1820- ja 1830-luvun hurmoksellisen "hyppyherätyksen" yhteydessä Satakunnassa. 1800-luvun puolessavälissä rukoilevaisuuteen syntyi myös toinen suuntaus, Karjalan rukoilevaisuus, joka sai alkunsa Pohjois-Karjalassa ja Mikkelin seudulla Etelä-Savossa syntyneistä herätyksistä ja jonka johtoon nousi Liperissä toiminut Henrik Renqvist. Tämä rukoilevaisuuden itäinen haara sammui II maailmansodan jälkeen, kun Karjalan väestö evakuoitiin eri puolille Suomea.

1800-luvulla rukoilevaisuus koki uusia noususuuntauksia. Vuonna 1801 julkaisi Antti Björkqvist postillansa Uskon harjoitus autuuteen, jossa korostettiin yksin uskoon perustuvaa pelastusvarmuutta riippumatta vaihtelevista tunteista. Kirjasta tuli suosittu rukoilevaisten keskuudessa. Rukoilevaisalueilla koettiin hengellisiä herätyksiä varsinkin vuosina 1810, 1817 ja 1827-1828. Tämän ajan merkittävimmät maallikkojohtajat olivat Matti Pukanhaava (k. 1833) Kankaanpäästä ja Matti Paavola (k. 1859) Nakkilasta. Herätysten seurauksena myös rukoilevaisia haastettiin oikeuteen, vuonna 1831 eräs heistä, kellonvalaja Mikko Rostedt, sai 96 ruplan sakot, jonka summan liikkeen jäsenet yhdessä kokosivat.

Nimitys rukoilevaisuus on syntynyt vasta 1840-luvulla, luultavimmin vuonna 1849. Liikkeen kannattajien pitkistä polvirukouksista alkunsa saanut nimitys syntyi tarpeesta erottaa liikkeen kannattajat herännäisyyden ja varsinkin Satakunnan ja pohjoisen Varsinais-Suomen alueelle levinneen evankelisuuden kannattajista.

Rukoilevaisuuden suhde evankelisluterilaiseen kirkkoon jyrkkeni 1800-luvun loppupuolella, kun kirkossa alettiin suunnitella kirkollisten kirjojen (virsikirja, kirkkokäsikirja, Raamatun suomennos) uudistamista. Rukoilevaisuuden valtauoma asettui vastustamaan kirjojen uudistamista, koska heidän mielestään vanhat käännökset olivat opillisesti puhtaita ja samalla juhlallisen ilmaisuvoimaisia. Kun uudet kirkolliset kirjat otettiin käyttöön, osa rukoilevaisista vetäytyi pois kirkollisesta ja seurakunnallisesta toiminnasta.

Rukoilevaisuus järjestäytyi yhdistykseksi vasta vuonna 1941, jolloin perustettiin Suomen rukoilevaisen kansan yhdistys. Liikkeen yhtenäisyyttä pitivät kuitenkin jo aikaisemmin yllä vuodesta 1906 lähtien kesäisin järjestetyt Länsi-Suomen herännäisjuhlat, vuonna 1911 perustettu Länsi-Suomen Herännäislehti ja vuonna 1926 perustettu Eurajoen kristillinen kansanopisto.

1984 rukoilevaisuus jakaantui kahtia. Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys ry halusi säilyttää rukoilevaisuudelle ominaiset tunnusmerkit (polvirukous, vanhojen veisuu- ja saarnakirjojen käyttö) sekä pitää papin viran vain miehille kuuluvana. Jumalanpalvelukset pidetään vuoden 1694 kirkkokäsikirjan mukaan ja virret veisataan vuoden 1701 virsikirjasta. Seuroissa lauletaan myös vanhoja Siionin virsiä sekä laulukokoelmaa Halullisten Sielujen hengelliset laulut. Vuoden 1776 kirkkoraamattu on ahkerassa käytössä. Länsi-Suomen Herännäislehti jäi jakautumisen yhteydessä Länsi-Suomen rukoilevaisten yhdistykselle. Päätapahtuma kesäisin on rukoilevaisten kesäseurat.

Eurajoen kristillisen kansanopiston yhteydessä toimiva Suomen rukoilevaisen kansan yhdistys ry edustaa modernimpaa suuntausta. Yhdistys järjestää kesäisin Länsi-Suomen herännäisjuhlat. Jumalanpalvelusta vietetään sekä vanhan että uuden käsikirjan mukaan. Käytössä ovat uusi virsikirja ja raamatunkäännös. Vanhoja kirjoja ei pidetä teologisesti parempina mutta niitä arvostetaan. Naispappeus hyväksytään. Yhdistyksen tiedotusvälineenä on herännäisyyden Hengellisessä Kuukauslehdessä julkaistava rukoilevaisosio. Eurajoen kristillinen opisto jäi jakautumisen yhteydessä modernille suuntaukselle.

Oppi

Rukoilevaisuuden oppi on peräisin osittain 1600-luvun puhdasoppisuudesta ja osittain 1700-luvun pietismistä. Puhdasoppisuuden ajan mukaisesti oikean opin korostus on liikkeen julistuksessa tärkeää. Luterilaisen opin katsotaan tulevan erityisen selkeästi ja puhtaasti esille 1600-luvun hartauskirjoissa ja katekismuksissa. Rukoilevaisuudessa arvostetaan erityisesti ruotsalaisen Olof Svebiliuksen kirjoittamaan puhdasoppisuuden ajan katekismusta, josta liikkeessä on otettu yhä uusia painoksia. Sen sijaan Lutherin teoksia ei rukoilevaisuudessa katekismuksia lukuun ottamatta juurikaan käytetä.

Opillisesti rukoilevaisuudelle on tärkeää ennen muuta armonjärjestys (lat. ordo salutis) ja siihen liittyen pyhityselämä. Tässä kohden liikkeen opilliset korostukset perustuvat ennen muuta 1700-luvun pietismiin. Julistuksessa korostetaan parannuksen tekoa, uskosta tulevaa vanhurskautta ja vanhurskauttamista seuraavaa pyhityselämää. Uskon tulee näkyä arkielämän teoissa. Rukoilevaisuudessa korostetaan yksinkertaista ja maanläheistä elämäntapaa, huvitusten ja muiden "maallisten" asioiden karttamista sekä henkilökohtaista sielunelämän hoitamista. Jälkimmäisessä keskeisellä sijalla on päivittäinen rukouselämä polvirukouksineen sekä Raamatun ja hartauskirjojen lukeminen.

Puhdasoppisuuden tausta näkyy myös siinä, että morsiusmystiikka on liikkeen julistuksessa keskeisellä sijalla, samoin kuin Jeesuksen veren voimaan perustuva verimystiikka. Liike korostaa myös eskatologista, siis lopun aikoihin keskittyvää julistamista. Rukoilevaisuus on yleensä katsonut ihmiskunnan elävän jo lopun aikaa ja Kristuksen toisen tulemuksen olevan lähellä.

Hartauselämä

Rukoilevaisuuden hartauselämä ilmenee puhtaimmillaan yksityiskodeissa pidettävissä kotiseuroissa. Rukoilevaispaikkakunnilla seuroja pidetään jonkin verran myös seurakuntien tiloissa. Seurojen rakenne on muodostunut aikojen saatossa nykyisen kaltaiseksi, tiettyä mallia seuraavaksi. Koska rukoilevaisuus on vahva maallikkoliike, toimivat maallikot yleensä puhujina seuroissa. Seurakunnan pappi on kuitenkin virkansa puolesta ("Herran Sebaotin enkeli") tervetullut hartaustilaisuuteen halutessaan. Identiteetiltään selkeästi rukoilevaisia pappeja on muutamia, eikä heitä arvostetan liikkeen sisällä maallikkopuhujia korkeammalle.

Rukoilevaisten seurat kestävät pitkään, jopa useita tunteja. Niiden alussa ja lopussa pidetään pitkähkö rukous, jonka aikana seuraväki on polvistuneena. Seurojen keskelläkin saatetaan polvistua rukoukseen. Alkuvirren jälkeen seuraväki polvistuu alkurukoukseen, joka on esirukous sairaiden, kärsivien ja puutteenalaisten puolesta. Rukouksen kieli on tyypillisesti arkaaista, ja se perustuu osittain vuoden 1694 kirkkokäsikirjan kirkkorukouksiin. Alkurukous päättyy yleensä Isä meidän-rukoukseen, minkä jälkeen seuraväki aloittaa ulkomuistista jonkin vuoden 1701 virsikirjan tai vuoden 1790 Siionin virsien rukousvirren säkeistön. Virren säkeistön jälkeen seuraa vielä toinen rukous, joka päättyy yleensä Herran siunaukseen. Vasta tämän jälkeen seuraväki nousee istumaan.

Seuroissa vuorottelevat puheet ja laulut. Laulut ovat joko vuoden 1701 Vanhasta virsikirjasta, vuoden 1790 Siionin virsista tai kokoelmast Halullisten sielujen hengelliset laulut ("Akreniuksesta"). Liikkeen moderni siipi käyttää myös uudempia laulu- ja virsikirjoja. Seuroissa ei yleensä lueta Raamatun tekstejä, vaan puhuja voi lähteä liikkeelle esimerkiksi virren säkeistöstä tai jostain ajankohtaisesta asiasta. Puheet käsittelevät usein autuudenjärjestystä ja elämää kristittyinä, korostaen esimerkiksi säännöllisen rukouselämän tärkeyttä. Myös lopunajalliset teemat tulevat usein esille. Seurojen lopuksi seuraväki polvistuu vielä loppurukoukseen, jonka jälkeen lauletaan loppulaulu.

Rukoilevaisalueiden seurakunnissa on tullut tavaksi pitää vanhan, vuoden 1694 kirkkokäsikirjan mukaisia jumalanpalveluksia muutaman kerran vuodessa. Tällöin paikalliset rukoilevaiset ottavat niihin yleensä osaa runsaslukuisesti. Myös kirkollisia toimituksia voidaan toimittaa samaisen vanhan käsikirjan kaavojen mukaisesti.

Kirjallisuutta

• Tiililä, Osmo: Rukoilevaisten kirjoja. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 270. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden seura, 1961.
• Tiililä, Osmo: Rukoilevaisten kertomaa. WSOY, 1966.
• Kuosmanen, Juhani: Herätyksen historia. Ristin Voitto, 1979.

Aiheesta muualla

• Aamenesta öylättiin Suomen evankelis-luterilainen kirkko.
• Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys
• Suomen rukoilevaisen kansan yhdistys ry