Heinrich Himmler

Heinrich Himmler
Reichsführer-SS Heinrich Himmler 1940-luvulla.
Saksan sisäministeri
24. elokuuta 1943 – 29. huhtikuuta 1945
Edeltäjä	Wilhelm Frick
Seuraaja	Wilhelm Stuckart
Gestapon päällikkö
20. huhtikuuta 1934 – 29. huhtikuuta 1945
Seuraaja	Karl Hanke
SS:n johtaja
6. tammikuuta 1929 – 29. huhtikuuta 1945
Edeltäjä	Erhard Heiden
Seuraaja	Karl Hanke
Henkilötiedot
Syntynyt	7. lokakuuta 1900 München, Baijerin kuningaskunta, Saksan keisarikunta
Kuollut	23. toukokuuta 1945 (44 vuotta) Lüneburg, Hannoverin provinssi, Preussin vapaavaltio, liittoutuneiden miehittämä Saksa
Vanhemmat	Isä Gebhard Himmler (1865–1936) Äiti Anna Maria Himmler (1866–1941)
Tiedot
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Heinrich Luitpold Himmler (7. lokakuuta 1900 München, Saksan keisarikunta – 23. toukokuuta 1945 Lüneburg, liittoutuneiden miehittämä Saksa) oli natsi-Saksan vaikutusvaltaisimpia henkilöitä. SS:n ja Gestapon päällikkyys takasi hänelle erittäin keskeisen aseman diktatorisen valtion johdossa. Himmler oli vastuussa Saksan keskitys- ja tuhoamisleirijärjestelmän organisoimisesta ja oli näin yksi holokaustin pääsyyllisistä.

Nuoruus

Himmler lapsena (1907).

Himmler syntyi Münchenissä keskiluokkaiseen saksalaiseen perheeseen. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän palveli upseerioppilaana 11. baijerilaisrykmentissä mutta ei osallistunut taisteluihin.

Himmler opiskeli teknillisessä korkeakoulussa ja valmistui laboratorioteknikoksi. Hän liittyi Ernst Röhmin organisoiman kansallismielisen Reichskriegsflagge-liikkeen toimintaan ja osallistui vuoden 1923 oluttupavallankaappaukseen, jossa hän toimi sotaministeriön rakennuksen vallanneen ryhmän lipunkantajana.

Sodan päätyttyä Himmler osallistui aktiivisesti puolisotilaallisten, oikeistolaisten Freikorpsien toimintaan, jotka taistelivat kommunisteja, sosiaalidemokraatteja ja muita hänen Saksan vihollisiksi katsomiaan ryhmittymiä vastaan. Vuonna 1923 hän liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen. Myöhemmin hän liittyi SA:han ja yleni pian johtamaan alun perin Adolf Hitlerin suojeluskaartiksi perustettua SS:ää.

Himmlerin SS

Himmler vuonna 1929.

SS:n kehitys rauhan aikana

Himmler kehitti SS:n kansallissosialistisen puolueen todelliseksi sisärenkaaksi, johon oli tiukat jäsenvaatimukset. Kansallissosialistien noustua valtaan 1933 Himmler sai johtoonsa yksi kerrallaan Saksan osavaltioiden poliittiset poliisit, lopulta vuonna 1934 myös Gestapon, jonka jäseniä liitettiin SS:ään. Salaisen poliisin perustaminen sen alaisuuteen oli Hermann Göringin idea. Himmlerin käsissä oleva valta lisääntyi entisestään, kun hänestä tuli huhtikuussa 1934 Gestapon päällikkö ja sen toiminta laajeni koko maahan. Samana vuonna säädetty maanpetturuuslaki kielsi ihmisiä arvostelemasta natsipuoluetta. Himmler oli mukana juonittelemassa SA:n johtoa vastaan, ja puolueen sisällä tehtiinkin suurpuhdistus niin sanottuna pitkien puukkojen yönä. Hitlerin luvalla SS surmasi suuren osan SA:n johtohenkilöstöä, mukaan lukien Ernst Röhmin.

SA:n vallan hajottamisen jälkeen oli Himmlerin johtama SS eittämättä voimakkain natsi-Saksan turvallisuuselin. Vuonna 1940 Himmler järjesti SS:n aseelliseksi siiveksi Waffen-SS-joukot, jolloin jäsenmäärää kasvatettiin huomattavasti ja samalla tiukkaa sisäänottoseulaa löysennettiin.^lähde?

SS:n vallan kasvu sodan aikana

Sodan syttyessä 1939 SS:n Totenkopf-yksiköt olivat vastuussa keskitysleiri- ja myöhemmin tuhoamisleirijärjestelmästä. SS:n tehtäviin kuului juutalaisten, romanien, homoseksuaalien, kommunistien, ”ali-ihmisten” ja muiden poliittisesti epäluotettavien ainesten seulominen väestöstä ja passittaminen leireille. Täten Himmler oli yksi natsi-Saksan kansanmurhakoneiston pääarkkitehdeista. Adolf Galland muistelee elämäkerrassaan lentäneensä Himmlerin ja Albert Speerin kanssa maaliskuussa 1942 itärintamalle. Koneen ikkunasta näkyi hetkellisesti tuhansien neuvostosotavankien leirit. Galland kertoi hämmentyneensä Himmlerin todetessa, että

»edellisvuonna he olivat päättäneet tappaa kaikki itärintamalta saadut vangit, mutta tänä vuonna (1942) heitä käytettäisiin sotatarviketuotannossa.»

Himmlerin vierailu Suomessa vuonna 1942

Ennen kesän 1942 vierailua Himmler oli käynyt Suomessa kahdesti. Ensimmäinen käynti tapahtui helmikuussa 1941, jolloin hän ehti Norjan Kirkkoniemessä vieraillessaan piipahtaa myös Suomen puolella Petsamon Kolttakönkäällä. Toisella käynnillään Lapissa alkuvuonna 1942 Himmler tapasi Lapin läänin maaherran Kaarlo Hillilän, jolle hän kertoi varsin avoimesti käynnissä olleesta juutalaisten ja romanien etnisistä puhdistuksista.

Kesällä 1942 Himmler vieraili Suomessa yhtenä tarkoituksenaan vaatia Suomea luovuttamaan Saksaan juutalaisia, joista hänellä on nimilista. Suomalaisilla tiedusteluelimillä oli jo tuolloin kuva saksalaisten väkivallasta juutalaisvähemmistöä ja miehitettyjen venäläisalueiden siviiliväestöä kohtaan.^lähde?

Suomen korkein valtio- ja sotilasjohto oli jo pitkään etukäteen ollut tietoinen Himmlerin vierailusta, mutta sen todelliset syyt olivat hämärän peitossa. Koska vierailuun epäiltiin liittyvän arkaluonteisia asioita, se pyrittiin pitämään salassa julkisuudelta. Himmlerin seurueeseen kuuluivat hänen henkilökohtainen hierojansa Felix Kersten, adjutantti sekä kaksi turvamiestä. Vierailu alkoi Himmlerin ja presidentti Risto Rytin tapaamisella presidentin vapaa-ajan asunnossa Tamminiemessä. Himmlerin ja Rytin keskustelujen sisällöstä ei ole varmuutta, mutta ne lienevät ainakin sivunneet juutalaiskysymystä, koska Ryti merkitsi päiväkirjaansa Himmlerin olevan ”äärimmäisen jyrkkä antisemitisti”. Toisena vierailupäivänä Himmler tapasi marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin Päämajassa Mikkelissä, josta matka jatkui saksalaisten joukkojen tarkastuskäynnille Rovaniemelle ja Kiestinkiin.

Himmlerin on kerrottu matkansa aikana ihailleen vaaleita suomalaispoikia, koska näiden piirteet sopivat hyvin yhteen natsien rotukäsitysten kanssa. Vaaleat "arjalaiset" olivat natsien käsityksen mukaan herrakansaa, johon kuuluivat esimerkiksi skandinaavit.

Hän oli kiinnostunut suomalaisesta kansanperinteestäkin. Hän muun muassa tilasi vuonna 1937 Suomesta kaikkiaan kymmenen kanteletta, joiden sävelkuluista Himmler oli löytävinään "ikivanhaa viisautta, joka puhutteli hyvin suoralla tavalla".

Virallisen osuuden päätyttyä Himmler oleskeli vierailunsa loppuajan puolustusvoimien ylilääkärin, lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahden huvilalla Tyrvännössä. Himmlerin lomanviettopaikalle oli asetettu tiukat vaatimukset: sen oli oltava eristettävissä ympäristöstään ja sieltä oli pystyttävä järjestämään suora puhelinyhteys Hitlerin päämajaan Saksaan.

Pääosin Suomi onnistui torjumaan koko loppusodan toistuvat vaatimukset juutalaisten luovuttamisesta Saksaan. Kuuluisan juutalaiskeskustelunsa pääministeri Jukka Rangellin kanssa Himmler kävi automatkalla Kangasalan Vehoniemeltä Rangellin kesähuvilalle Luopioisiin.

Tarina Himmlerin salkun sisällön kuvaamisesta

Eri lähteissä on väitetty, että Himmlerin illastaessa suomalaisten isäntiensä kanssa Suomen sotilastiedustelu murtautui Himmlerin huoneeseen ja valokuvasi Himmlerin listan luovutettavista juutalaisista. Salkun sisällön kuvaamisen todenperäisyyttä ei ole kyetty todistamaan. Kertomukseen kriittisesti suhtautuva tutkimus on kiinnittänyt huomiota mm. seuraaviin tarinaan ja sen esiintymiseen liittyviin heikkouksiin:

Uusi Kuvalehti julkaisi 1954 Kustaa Vilkunan muistelmasarjan, jonka 7. osan otsikkona on ”Suomen juutalaiset ja Himmlerin salkku”. Tutkija Mikko Tyni kiinnittää huomion siihen, että tarina esitetään vasta tässä yhteydessä, vaikka Vilkuna oli sivunnut niin sanottuja turvapaikkajuutalaisia Suomessa jo aiemmin, Suomen kuvalehden artikkelissa vuonna 1947. Uudella Kuvalehdellä oli myös journalistisen profiilinsa kannalta tarvetta löytää juttuihin skandaaliaineksia. Vilkunalla puolestaan oli motiivi korostaa suomalaisten kriittistä asennetta saksalaisten tarkoitusperiä kohtaan. Tarinan esitti uusia yksityiskohtia lisäten Kalle Lehmus kirjassaan Tuntematon Mannerheim ja omana versionaan edellisten pohjalta alatoimiston lähettinä väitettyyn tapahtuma-aikaan toiminut tuolloinen sotilaspoika Sotaveteraani-lehdessä vuonna 1994. Lehmus väitti kuvauksen onnistuneen siten, että salkkua vartioinut Himmlerin saksalainen turvamies houkuteltiin tervetuliaisseremonioiden aikana grogille.

Vilkuna nimeää salkun kuvaajiksi sotilaat (ei siis Suomen Valtiollista poliisia). Tällöin kysymykseen olisi tullut Päämajan valvontaosasto ja sen Helsingin alatoimisto. Yksikössä palvellut Otto Kumenius mainitsee muistelmissaan useita muita Valvontaosaston onnistumisia, mutta ei salkkuepisodia. Samoin on laita Valpon osalta vuonna 1964 tehdyssä päällikkönä toimineen Paavo Kastarin haastattelussa.

Seikkaperäisimmän kuvauksen Himmlerin Suomen-vierailusta kirjoitti hänen käyttöupseerikseen vierailun ajaksi asetettu reservin luutnantti Eino E. Suolahti. Kun tarinaa on tarkistettu, siitä on kysytty myös valvontaosastoa johtaneelta Kustaa Rautsuota, joka myöskään ei vahvistanut kuvaamista tai kopiointia tapahtuneen. Poliittisen historian professori Timo Soikkasen mukaan tarina ”Himmlerin listan” valokuvaamisesta vaikuttaa epäuskottavalta eikä siitä ole ensikäden dokumentteja.

Himmler sodanjohdossa vuosina 1944–1945

Himmleriä miellytti ajatus päästä sotilasjohtajaksi, joten hän pyrki sodan loppupuolella suurten sotatoimiyhtymien komentajan tehtäviin. Sotilasjohtajan tehtävään Himmler oli kuitenkin kokematon ja epäpätevä, millä oli negatiivinen vaikutus Saksan jo ennestään kehnoon sotamenestykseen länsirintamalla vuosina 1944–1945. Himmlerin sopimattomuudesta tehtävissä järkyttynyt panssarikenraali Heinz Guderian uskoi, että Himmlerin ainoa motiivi oli kunnian haaliminen itselleen.

Loppuvuonna 1944 Himmler pääsi armeijaryhmä Oberrheinin komentajaksi. Armeijaryhmää vastassa oli Yhdysvaltain maavoimien 7. armeija ja Ranskan maavoimien 1. armeija Alsacessa Reinin länsirannan puolella. Yhdysvaltalaisten komentaja oli kenraali Alexander Patch ja ranskalaisten komentaja kenraali Jean de Lattre de Tassigny. 1. tammikuuta 1945 Himmlerin armeijaryhmä käynnisti operaatio Nordwindin keventääkseen tyrehtyvän Ardennien hyökkäyksen tilannetta. Tammikuun lopulla Himmler siirrettiin itään sotilaallisen alkumenestyksen jälkeen. 24. tammikuuta armeijaryhmä Oberrheinin toiminnot lakkasivat, ja 25. tammikuuta operaatio Nordwind päättyi virallisesti.

Toisaalla Saksan Heer eli maavoimat olivat epäonnistuneet Saksaa kohti marssivan puna-armeijan Veiksel–Oder-operaation torjumisessa, joten Hitler nimitti Himmlerin uuden armeijaryhmä Veikselin komentajaksi estämään Neuvostoliiton offensiivia Berliiniin. Himmler perusti Schneidemühlissä armeijaryhmä Veikselin komentokeskuksen, jonka päämaja oli hänen erikoisjunansa Sonderzug Steiermark. Himmler hyväksyi esikunnan pyynnön vastahyökkäyksestä, mutta Heerin epäonnistuttua operaatiossa Himmler teki SS-joukkojen Gruppenführer Heinz Lammerdingistä esikuntapäällikön. Himmlerin päämaja siirtyi ensin Falkenburgiin ja sitten Oderin länsirannalle. Saksan puolustuslinjojen murtumisen, kiristyneen sotilaallisen ilmapiirin ja Hitlerin painostuksen alla Himmler vaikutti kokouksissa hermostuneelta ja harkintakyvyttömältä. Hän omaksui Hitlerin ajatukset rangaista ankarasti vetäytyviä saksalaisia joukkoja ja olla antamatta periksi Saksaan vyöryvälle viholliselle. 30. tammikuuta Himmler antoi joukoilleen käskyn teloittaa kaikki saksalaiset sotilaat, jotka saadaan kiinni yrityksestä poistua luvattomasti kesken taistelun. Helmikuun puolivälissä kenraali Walther Wenck otti Pommerin offensiivin komennon Himmleriltä.

Himmler hylkäsi 13. maaliskuuta lopullisesti armeijaryhmä Veikselin komennon sairauden nojalla ja meni Hohenlychenissä sijaitsevaan parantolaan. Kenraali Guderian kävi vierailulla Himmlerin luona ja vei Hitlerille viestin, jossa Himmler pyysi lupaa poistua sotilasjohtajan tehtävistä. Hitler hyväksyi pyynnön ja nimitti Himmlerin seuraajaksi armeijaryhmä Veikselin komentajaksi kenraali Gotthard Heinricin.

Viime vaiheet

Himmlerin ruumis brittiläisen toisen armeijan päämajan lattialla 23. toukokuuta 1945.

Himmler menetti keväällä 1945 uskonsa Saksan sotamenestykseen ja tajusi valtakunnan vääjäämättömän romahtamisen. Hän kuitenkin kuvitteli Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitusten antavan anteeksi natsien sotarikokset, koska ne tarvitsivat Saksasta mannereurooppalaisen liittolaisen bolševismin ja Neuvostoliiton nujertamiseksi. Himmler halusi solmia rauhan angloamerikkalaisten joukkojen kanssa ja päästä Saksan johtoon. Tosiasiassa liittoutuneet olivat sopineet Saksan kansallissosialismin kitkemisestä ja kaikkien natsijohtajien tuomitsemisesta sotarikosoikeudenkäynneissä. Liittoutuneet olivat perillä Himmlerin SS:n tekemistä joukkomurhista Puolassa ja muissa Saksan valloittamissa maissa, joten Himmler oli määrätty vangittavaksi rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Neuvottelut aselevosta ja pohjoismaisten vankien vapauttamisesta

Himmler tapasi Hitlerin viimeisen kerran 20. huhtikuuta tämän 56-vuotissyntymäpäivillä Berliinissä, jota Saksan puolustuksen murskannut puna-armeija lähestyi päivä päivältä. Hitler ilmoitti henkilökohtaisesta päätöksestä olla poistumatta pääkaupungista huolimatta Neuvostoliiton lähestyvästä hyökkäyksestä. Himmler lähti Berliinistä ja uskoi Hitlerin olevan kyvytön johtamaan Saksaa, koska Hitler oli jäänyt tälle uskollisten natsivirkamiesten, kuten propagandaministeri Joseph Goebbelsin ja puoluekanslian johtajan Martin Bormannin, kanssa Berliinin alla olevaan Führerbunkeriin. Ruotsin Lyypekin-konsulaatissa Himmler uskotteli kreivi Folke Bernadottelle, että Hitler kuolee kahden vuorokauden sisällä ja hän itse on Saksan tosiasiallinen johtaja. Himmler halusi Bernadotten lähettävän kenraali Dwight D. Eisenhowerille ehdotuksen, jossa Himmler sopii aselevon länsiliittoutuneiden kanssa. Himmler uskoi Yhdysvaltain ja Britannian hyväksyvän ehdotuksen ja kääntyvän Neuvostoliittoa vastaan Wehrmachtin rinnalla. Bernadotte kuitenkin sanoi Himmlerille, että länsiliittoutuneiden hyväksyntä aselevolle on hyvin epätodennäköistä. Bernadotten välityksellä Himmlerin ehdotus kulki presidentti Harry S. Trumanille ja pääministeri Winston Churchillille, mutta molemmat torjuivat sopimuksen, koska Hitlerin kohtalo oli jäänyt epäselväksi eikä Saksan johtajuuden kuulumista Himmlerille voitu virallisesti vahvistaa.

Britannian yleisradioyhtiö BBC teki 28. huhtikuuta radiolähetyksen Reutersin uutisesta, jossa kerrottiin Himmlerin vaatineen Saksan johtajuutta ja neuvotelleen aselevosta. Kaupunkisodan kouriin joutuneessa Berliinissä Hitler kuuli uutisen Himmlerin neuvotteluista. 23. huhtikuuta Luftwaffen komentaja Hermann Göring oli pyytänyt sähkeessä Hitleriltä vallan siirtämistä hänelle, minkä Hitler oli tulkinnut maanpetokseksi ja vallankaappaukseksi. Himmler ei ollut edes ilmoittanut suunnitelmistaan Hitlerille. Hitler oli pitänyt Himmleriä yhtenä lojaaleimmista natsijohtajista ja kutsunut häntä ”uskolliseksi Heinrichiksi” (saks. der Treue Heinrich). Hitler syytti Himmlerin ja SS:n pettäneen hänet ja sanoi Himmlerin tehneen katalimman petoksen, jonka hän oli eläissään kokenut. Himmlerin petos oli osasyy Hitlerin motiiveihin kirjoittaa poliittinen testamenttinsa. Hitler julisti Himmlerin ja Göringin pettureiksi, riisui nämä viroistaan ja otti heiltä pois kansallissosialistisen työväenpuolueen jäsenyyden. Himmlerin seuraajaksi SS:n johdossa nimitettiin SS-Reichsführer Karl Hanke. Hitler määräsi myös Himmlerin adjutantin Hermann Fegeleinin teloituksen. 30. huhtikuuta Hitler teki itsemurhan.

Himmlerin neuvottelut Bernadotten kanssa johtivat natsien keskitysleirien 27 000 ruotsalaisen, norjalaisen ja tanskalaisen vangin vapauttamiseen. Bernadotte itse osallistui pelastusoperaation johtamiseen. Himmler kuitenkin epäonnistui aselevon solmimisessa ja meni suuramiraali Karl Dönitzin luokse Plönissä saadakseen turvapaikan. Hitler oli testamentissaan määrännyt Dönitzin Saksan johtajaksi, mutta Dönitz torjui Himmlerin ja epäsi häneltä luvan Flensburgiin perustetun pakolaishallituksen toimintaan osallistumiseen. Dönitz viittasi Hitlerin testamenttiin, jossa Himmleriltä oli riistetty kaikki valta. Seuraavaksi Himmler yritti loikata yhdysvaltalaisten puolelle ja esitti kenraali Eisenhowerille tarjouksen koko Saksan luovuttamisesta liittoutuneiden haltuun. Vastapalveluksena yhdysvaltalaisten olisi pitänyt antaa Himmlerille syytesuoja sotarikosoikeudenkäynneiltä ja pääsy virkamieheksi Saksan tulevassa hallitusmuodossa. Eisenhower torjui sotarikolliseksi luokitellun Himmlerin ehdotuksen. Suuramiraali Dönitz allekirjoitti 8. toukokuuta Saksan antautumissopimuksen, joka lopetti sodankäynnin Euroopassa.

Pakoyritys

Himmler pakeni mukanaan vain kaksi Gestapon turvamiestä, jotka olivat yhä uskollisia entiselle johtajalleen. Himmler otti käyttöön saksalaisen sotapoliisin univormun ja väärennetyt asiakirjat, ajeli viiksensä, laittoi silmälapun vasemman silmänsä päälle ja esiintyi salanimellä ”Heinrich Hitzinger”. Saksan miehitykseen osallistuneet Britannian maavoimien sotilaat kuitenkin huomasivat tavalliselta sotapoliisilta vaikuttaneen miehen asiakirjojen sisällön tekaistuksi ja päättivät viedä hänet kuulusteltavaksi. 22. päivänä toukokuuta majuri Sidney Excellin joukot pidättivät Himmlerin Bremenvörden lähettyvillä ja kuljettivat hänet kuulustelukeskukseen Lüneburgiin. Himmler paljasti briteille henkilöllisyytensä, vaikka hän ymmärsi joutuneensa sotavangiksi ja tuomittavaksi rikoksistaan. 23. päivänä toukokuuta Himmler tappoi itsensä puraisemalla rikki suuhunsa piilottamansa tappavan myrkyllisen syanidikapselin. Hänen viimeisten sanojensa on usein kerrottu olleen ”Minä olen Heinrich Himmler!” (Ich bin Heinrich Himmler!). Ruumiinavauksen jälkeen Himmler haudattiin metsään Lüneburgin lähettyville. Britit jättivät haudan sijainnin salaiseksi, jotta hautapaikasta ei tulisi uusnatsien pyhiinvaelluskohdetta.

Historia- ja mytologiaharrastukset

Himmler oli kiinnostunut erilaisista mytologioista, ja häntä voidaan pitää eräänlaisena new age -liikehdinnän varhaisena henkilöitymänä. Hänen ajattelunsa oli saanut voimakkaita vaikutteita "Veri ja maa" -tarusta, jossa germaanikansat nostetaan muiden kansojen yläpuolelle. Siihen kuului myös vahva usko luojajumalaan.

Himmler määräsi kustannuksia pelkäämättä korjauttamaan vanhan Wewelsburgin linnan saksalaisen sivilisaation pyhäköksi, jossa SS-veljeskunta oli määrä muodostaa. Vuodesta 1934 SS:n päällystö kokoontuikin linnassa useita kertoja vuodessa. Himmlerin avustaja Karl Wolff osoitti kullekin SS-päällikölle luostarimaisen kammion, jossa tämä oleskeli vanhasta Saksasta peräisin olevien aarteiden ympäröimänä ja saattoi syventyä saksalaiseen mystiikkaan. 12 johtavaa SS-upseeria istutettiin kuningas Arthurin tyyliseen pyöreään pöytään keskiaikaisia muistuttavien vaakunoiden alle.

Yhdessä Adolf Hitlerin kanssa Himmler oli kiinnostunut itävaltalaisen Hans Hörbigerin maailmanjääteoriasta, jonka mukaan jää täyttää avaruuden. Jään sirpaleet aiheuttavat auringonpilkut, ja Linnunrata on muodostunut suuressa törmäyksessä syntyneistä jääpaloista.

Himmler oli kiinnostunut myös Karjalasta. Kun hän sai lahjaksi kanteleen, hän halusi heti tilata SS-johdolle kymmenen kannelta lisää. Työhuoneensa seinällä hän piti valokuvaa karjalaisesta runonlaulajasta Timo Lipitsästä.

Kirjeet ja päiväkirjat

Himmlerin kirjeet vuosilta 1927–1945 ovat päätyneet Israeliin keräilijän haltuun. Saksalainen Die Welt -lehti on saanut kopiot niistä. Lehti ei kerro, kuinka kirjeet päätyivät keräilijälle, eikä se myöskään ole vielä kertonut niiden sisällöstä.

Vuonna 2016 Himmlerin päiväkirjat löytyivät Venäjän puolustusministeriön arkistoista Podolskista ja niistä kerrottiin julkaistavan vuonna 2017 kirja.

Lähteet

• Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan. Helsinki: WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-38972-0
• Reenpää, Heikki A.: Pojanpoika. Otava, 1998. ISBN 9511137972
• Tyni, Mikko: ”Salainen salkku Seurahuoneella”, Marsalkan muskettisoturit: Mannerheimin henkivartiointi ja turvallisuus 1918-1946, s. 225-229. Jyväskylä: Docendo, 2022. ISBN 978-952-382-389-1
• Tämä natsijohtaja ihaili vaaleita suomalaispoikia, mutta oksensi teloituksissa – Mitä päiväkirjat paljastavat? Länsiväylä 3.8.2016.

Kirjallisuutta

• Heather Pringle: Himmlerin suuri suunnitelma (2009)

Aiheesta muualla

• Tommi Kotonen: Heinrich Himmlerin yksityiselämä kirjeiden ja kalenterimerkintöjen valossa Kirja-arvostelu teoksista: Himmler, Katrin; Wildt, Michael (toim.): Himmler privat. Briefe eines Massenmörders. Piper Verlag, 2014 ja Moors, Markus; Pfeiffer, Moritz (toim.): Heinrich Himmlers Taschenkalender 1940. Verlag Ferdinand Schöningh, 2013. (Agricolan kirja-arvostelut, 4.4.2014)
• Aamulehti: Pahamaineinen natsijohtaja lomaili salaa ihannoimassaan Suomessa (Arkistoitu – Internet Archive) 30.7.2017