Karl Dönitz

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Karl Dönitz
Karl Dönitz.jpg
Saksan valtakunnanpresidentti
Edeltäjä Adolf Hitler (”Führer”)
Henkilötiedot
Syntynyt 16. syyskuuta 1891
Grünau
Kuollut 24. joulukuuta 1980 (89 vuotta)
Aumühle
Puoliso Ingeborg Weber
Tiedot
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Sotilaspalvelus
Lempinimi Der Löwe (’leijona’)
Palveluvuodet 1910–1945
Sotilasarvo suuramiraali
Taistelut ja sodat Ensimmäinen maailmansota
Toinen maailmansota

Karl Dönitz Loudspeaker.svg kuuntele ääntämys? (16. syyskuuta 1891 Grünau, nyk. osa Berliiniä24. joulukuuta 1980 Aumühle) oli saksalainen suuramiraali, joka toimi toisen maailmansodan aikana Saksan sukellusvenelaivaston komentajana vuosina 1936–1943 ja Kriegsmarinen ylipäällikkönä vuosina 1943–1945 sekä Saksan valtakunnanpresidenttinä lyhyen aikaa vuonna 1945.[1]

Toiminta toisessa maailmansodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dönitz liittyi sodan aikana kansallissosialistiseen puolueeseen ja palkittiin puolueen kultaisella ansiomerkillä.[2] Hän sai suuramiraalin (Großadmiral; vastaa laivastoamiraalin sotilasarvoa) arvon ja toimi sukellusvenelaivaston ylimpänä päällikkönä (Befehlshaber der Unterseeboote) ja myöhemmin Kriegsmarinen ylipäällikkönä (Oberbefehlshaber der Kriegsmarine).[3]

Dönitzin komennossa U-venelaivasto kamppaili Atlantin hallinnasta vuonna 1940 yrittäessään aiheuttaa ruokapulan Britanniassa tuhoamalla elintärkeitä kauppalaivoja. Sukellusveneet tuhosivat laivoja Dönitzin jo ensimmäisen maailmansodan aikana kehittämän ”susilaumataktiikan” mukaisesti.[4]

Dönitz toimi vajaan kuukauden verran Saksan valtakunnanpresidenttinä Adolf Hitlerin kuoleman jälkeen. Hänen johtamansa niin sanottu Flensburgin hallitus hyväksyi lopulta Saksan ehdottoman antautumisen liittoutuneille 7. ja 8. toukokuuta 1945.

Dönitz Nürnbergin oikeudenkäynnissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nürnbergin oikeudenkäynnissä Dönitz asetettiin syytteeseen sotarikoksista. Toisin kuin monia syytetyistä, häntä ei syytetty rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Häntä kuitenkin syytettiin osallistumisesta 1: ”salaliittoon rauhaa vastaan”, 2: ”sodan suunnitteluun ja sytyttämiseen” ja 3: ”sotarikoksiin”. Syytteeseen hänet lähinnä asetettiin rajoittamattoman sukellusvenesodan aloittamisesta ja Laconian tapausta seuranneesta käskystä olla pelastamatta sukellusvenehyökkäysten uhreja.

Oikeudenkäynnissä Dönitz sai apua yllättävältä taholta. Yhdysvaltain laivaston amiraali Chester Nimitz – itsekin sukellusvenemies – todisti Dönitzin puolesta, että Yhdysvallat oli myös harjoittanut rajoittamatonta sukellusvenesotaa Tyynellämerellä eivätkä heidänkään sukellusveneensä yrittäneet pelastaa henkiin jääneitä, jos sellainen toiminta uhkasi sukellusveneiden omaa turvallisuutta.

Toisaalta Dönitz totesi pitävänsä oikeutettuna juutalaisten poistamista yhteiskunnasta ja käyttämistä pakkotyövoimana. Saksan laivaston alaisena muun muassa telakoilla oli suuri määrä pakkotyövankeja ankarissa oloissa. Attentaattiyritykset Hitleriä vastaan hän katsoi maanpetoksiksi. Oikeudenkäynteihin lakimiehen ominaisuudessa osallistuneen kirjailija Walter Hasencleverin mukaan Dönitz oli tuomiolla olleista Wehrmachtin sotilaskomentajista ainoa loppuun asti kansallissosialistiselle aatteelle uskollinen.[5]

Tuomioistuin totesi Dönitzin syylliseksi syytekohtiin kaksi ja kolme, ja hänet tuomittiin kymmenen vuoden vankeusrangaistukseen, jonka hän suoritti Spandaun vankilassa.

Loppuelämä ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dönitz Saint-Nazairessa kesäkuussa 1941. Lähellä laiturissa Saksan sukellusvenelaivaston U-94.

Vapauduttuaan Dönitz pyrki puhdistamaan mainettaan propagoimalla julkaisemissaan teoksissa kuvaa sankarillisesti taistelleesta Wehrmachtista ja itsestään sen vääryydellä tuomittuna marttyyrinä. Hän yritti mahdollisuuksiensa mukaan vastata myös hänelle osoitettuihin kirjeisiin ja nimikirjoituspyyntöihin. Dönitz kuoli jouluaattona 1980 Aumühlessä. Puolustusministeriön erityisestä määräyksestä ilman sotilaallisia kunnianosoituksia suoritettuihin hautajaisiin osallistuivat muun muassa entinen SS-kenraalimajuri Wilhelm Mohnke sekä eversti Hans-Ulrich Rudel.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Karl Dönitz Encyclopaedia Britannica. Viitattu 14.3.2019.
  2. Hartwig, Dieter: Grossadmiral Karl Dönitz: Legende und Wirklichkeit, s. 158. Schöningh, 2010. ISBN 9783506770271.
  3. Karl Dönitz ja Kolmannen valtakunnan viimeiset päivät Minerva kustannus. Viitattu 14.3.2019.
  4. Admiral Karl Dönitz (1891–1980) BBc History. Viitattu 14.3.2019.
  5. Hasenclever, Walter: Ihr werdet Deutschland nicht wiedererkennen. Erinnerungen, s. 157. dtv Verlag, 1978. ISBN 9783423013925.
  6. Padfield, Peter: Dönitz – des Teufels Admiral, s. 12–16. Verlag Ullstein, 1984. ISBN 9783550079566.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]