Venäjän federaation historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun


Venäjän talous Neuvostoliiton lakkautuksen jälkeen. BKT Yhdysvaltain dollareina.

Venäjän federaation historia on Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän historiaa. Venäjän federaatio syntyi Neuvostoliiton hajottua 25. joulukuuta 1991. Presidentti Boris Jeltsinin johtama Venäjä oli hajonneen Neuvostoliiton pääperillinen, ja se peri myös ongelmat, jotka olivat kärjistyneet Neuvostoliittoa uudistamaan pyrkineen Mihail Gorbatšovin aikana. Näitä olivat talousongelmat, korruptio, rikollisuus ja kansallisuusongelmat. Huolimatta vastustajiensa aikeista ja epäsuosion kasvusta taitava poliittinen taktikko Jeltsin pysytteli vallassa vuoden 1999 loppuun asti.

Turvallisuuspalvelutaustainen Vladimir Putin nousi vuonna 2000 Venäjän federaation presidentiksi. Putin palautti joitain Neuvostoliiton piirteitä[1], mutta samalla pyrki voimakkaasti ajamaan maan taloutta eteenpäin. Putinin aikaan Venäjän talous koheni suurelta osin öljyn maailmanmarkkinahinnan nousun takia. Toisaalta monet maan ongelmat, kuten korruptio sekä armeijan ja tieverkon huono tila, jatkuivat edelleen. Putin myös pyrki keskittämään valtaa käsiinsä. Hänen kaudellaan Venäjän armeija voitti Tšetšenian kapinalliset. Putinin jälkeen Venäjän presidentiksi nousi 2008 hieman häntä liberaalimpana pidetty Dmitri Medvedev, jonka aikana maa ajautui talouskriisiin. Putin pysyi silti voimakkaana vaikuttajana.

Jeltsinin kauden alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miesten elinajanodote 1960-2000 syntymässä Venäjän SFNT:ssä ja Venäjän federaatiossa

Venäjän federaatiosta tuli itsenäinen valtio, kun Gorbatšovin Neuvostoliitto hajosi talousvaikeuksien, ideologian heikkenemisen ja kansallisuusongelmien takia[2][3] Neuvostoliiton paikka YK:n turvallisuusneuvostossa siirtyi Boris Jeltsinin Venäjälle[4] 24. joulukuuta 1991. Seuraavana päivänä viimeinen neuvostojohtaja Mihail Gorbatšov erosi ja Neuvostoliitto lakkasi virallisesti olemasta. Jeltsin kykeni johtamaan maataan ohi parlamentin[5]. Jeltsin alkoi ajaa maata kohti markkinataloutta pyrkien modernisoimaan ja liberalisoimaan maata idealistisessa ilmapiirissä[6]. Hän vapautti hinnat ja ulkomaankaupan[7]. Jeltsinin aikana kuitenkin pahenivat jo perestroikan aikana alkaneet talousongelmat kuten inflaatio ja veronkierto. Vuoden 1992 tammikuussa virkaatekevän pääministeri Jegor Gaidarin aloittama shokkiterapia ajoi maan talouskriisiin, jossa räjähdysmäinen inflaatio vei kansalaisten säästöt ja nosti hinnat pilviin[7]. Veronkierron takia monilla alueilla palkkojen ja eläkkeiden maksu lakkasi[8] vuosiksi. Ulkomaankauppa supistui, ja Jeltsinistä tuli nopeasti epäsuosittu hahmo, kun miljoonat vajosivat demokratian ja talousuudistusten takia kurjuuteen. Tavallinen kansa kirosi demokratiaa. Kommunistit vastustivat parlamentissa talousuudistuksia. Jeltsin erottikin Gaidarin vuonna 1992 pääministerin pallilta, ja nimitti virkaan kommunisteille sopivamman teknokraatin[8] Viktor Tšernomyrdinin, joka oli valtavan Gazprom-yhtiön pääjohtaja ja kannatti hitaampaa uudistustahtia. Järjestäytynyt rikollisuus levisi nopeasti, ja noin puolet taloudesta oli varjotaloutta. Väitettiin että suurilla valtionyhtiöillä oli järjestelijöitä jotka hoitivat varjotalouteen kuuluvia tehtäviä. Varjotaloutta oli mm. veronkierto ja vodkan kotituotanto.[9]. Veroja kiertävät yritykset olivat suojelurahoja keräävien rikollisjärjestöjen tulonlähteitä[10]. FSB:n mukaan noin vuonna 1994 yli 90% Pietarin vartiointiliikkeistä oli rikollisten käsissä, mutta todellinen määrä lienee ollut pienempi[11][12].

Monet yritykset joutuivat maksamaan mafialle suojelurahoja. Murhat yleistyivät[13]. Osa niistä liittyi liikemiesten keskinäisiin välienselvittelyihin. Huonot terveysolot, onnettomuudet, alkoholismi jne, lyhensivät ihmisten elinajanodotetta. Tieverkko oli huono. Maa kulki kohti hajaantumista, kun alueiden johtajat olivat jo vuonna 1990 ottaneet itselleen suuren vallan[14][15]. Armeija heikkeni rahapulan takia, uusiin kalustohankintoihin ei tullut juurikaan rahoja. Venäjää ei pidetty lähellekään Neuvostoliiton veroisena suurvaltana. Oli kiistaa myös Ukrainan kanssa Mustanmeren laivastosta. Vuosina 1992–1993 Venäjä pyrki lähentymään länttä, ja länsi ilmoitti tukevansa taloudellisesti Venäjää. Uudet Venäjästä irtautuneet "lähiulkomaat" siirsivät ydinaseensa Venäjälle[16].

Alueiden lait saattoivat olla ristiriidassa Venäjän lain kanssa. Pääoma pakeni epävakaasta maasta. Talouden romahtamisen takia[5] neuvostoajoilta periytyneessä parlamentissa enemmistönä olevat vanhoilliset kommunistit koettivat puhemies Ruslan Hasbulatovin kammeta Jeltsiniä vallasta, mikä ajoi maan kaksoisvallan tilaan[17] ja lopulta vuonna 1993 perustuslailliseen kriisiin. Jeltsin voitti armeijan tuella kapinoivan parlamentin ja mellakoivat nuorisojoukot.

Jeltsinin vallan heikkeneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuranneissa parlamentin vaaleissa menestyi melko hyvin äärikansallisen Vladimir Zhirinovskin johtama Liberaalidemokraattinen puolue. Jeltsiniä lähellä olevat liberaalit menestyivät melko heikosti[18]. Samalla säädettiin uusi perustuslaki, jossa presidentti sai laajat valtaoikeudet[19]. Näin presidentin valta vahvistui, mutta Jeltsin sairasteli usein[20][21]. Ensimmäinen Tšetšenian sota käytiin Venäjän ja Tšetšenian välillä vuosina 1994-1997. Venäläiset rikkoivat sodassa ihmisoikeuksia[22], niin kuin separatistitkin, ja sodasta tuli epäsuosittu niin Venäjällä kuin ulkomaillakin. Venäjän puoluekulttuuria luonnehtivat henkilöiden ympärille syntyneet, ei ideologiset puolueet[23] Joulukuun 1995 parlamenttivaalien aikoihin kansa piti Jeltsiniä liian itsevaltaisena, ja valittu uusikin parlamentti kamppaili poliittisesti Jeltsiniä vastaan[24].

Jeltsin tasapainoili taitavasti erilaisten poliittisten ryhmien välillä muutellen politiikkaansa tilanteen mukaan[8], mutta hänen otteensa politiikkaan alkoi herpaantua 90-luvun puolivälissä. Presidentinvaalien jälkeen Jeltsin oli usein poissa töistä ja kävi vain silloin tällöin Kremlissä[25]. Jeltsin oli juoppo ja sairas[26], ja kyseltiin, että johtaako Venäjää joku muu kuin Jeltsin. Joka tapauksessa valta oli Jeltsinin sisäpiirin "Perheen" käsissä[27] jossa oli esimerkiksi Jeltsinin tytär Tatjana Djatshenko. Jeltsin vaihtoi ministereitä mielensä mukaan[18]. Jeltsinin hallinnossa kilpailivat Korzakovin, Barsukovin ja Soskovetsin tyyppiset isänmaalliset "haukat" ja Tshubaisin liikemiehet[28]. Vuonna 1995 syntyi uudestaan voimakas sisäinen turvallisuuspalvelu, FSB joka alkoi havitella valtaa maassa[29][30]. Oligarkit, kuten Boris Berezovski auttoivat Jeltsinin Venäjän presidentiksi 1996, kun kommunistien Gennadi Zjuganov uhkasi[31] voittaa vaalit[32]. Jeltsin erotti sotahaukat hallinnostaan ja alkoi ajaa rauhaa Tšetšenian kanssa[33][34]. Jeltsin nosti rauhantahtoisen kenraali Lebedin vähäksi ajaksi korkeisiin asemiin.

Vuonna 1996 jatkui edelleen elintarvike- ja muu tavarapula, palkat ja eläkkeet maksettiin miten sattuu, inflaatio oli edelleen melko korkea, ulkomaankauppa tasapainoton, veronkeruu ei onnistunut, ja ihmisten elämä oli turvatonta laajan rikollisuuden takia[35]. Vladimir Putin sai viran Venäjän presidentinhallinnossa vuonna 1997, ja nousi turvallisuuspalvelun johtoon vuonna 1998[36]. Jo Jeltsinin aikana näkyi valikoiva talousrikossyytteiden nosto niitä liikemiehiä vastaan jotka olivat Kremlin epäsuosiossa.[37] Vuodesta 1995 Venäjä suhtautui aiempaa kriittisemmin Yhdysvaltoihin ja muihin länsimaihin, Venäjä vastusti ulkopoliittisesti länttä mutta halusi lännen auttavan sitä taloudellisesti.[35].

Vuonna 1997 näkyi merkkejä inflaation heikkenemisestä ja orastavasta talouden elpymisestä. Samoin rikollisuus väheni näihin aikoihin[38]. Kremlin päätöksiin pyrki vaikuttamaan seitsemän suurinta liikepankkia, ja merkittäviä vaikuttajia olivat myös energiasektorin kaasuyhtiö Gazprom ja öljy-yhtiö Lukoil. Vuonna 1998 Venäjän talous romahti taas[39]. Tämän jälkeen samana vuonna pitkäaikaisen Tshernomyrdinin uudeksi pääministeriksi valittu Kirijenko sai potkut[18]. Vuoden 1998 talousromahduksen jälkeen kotimaan teollisuus elpyi hieman, ja talous alkoi vakautua, elpyä ja kasvaa[40]. Yhä selvemmin alkoi Kremlin politiikassa näkyä turvallisuuspalvelun ote. Samaan aikaan oligarkit kilpailivat edelleen poliittisesta vallasta Venäjällä. Oli selvää, että nopea transitio, siirtyminen, kohti markkinataloutta oli mennyt pieleen. 90-luvun lopuilla parlamentti yritti kaataa epäsuositun Jeltsinin, jota syytettiin lahjusten otosta[41][42]. Oligarkit kaatoivat vuonna 1999 Jeltsinin pääministerin Primakovin, joka pyrki nostamaan syytteitä Jeltsiniä vastaan[43]. Tämä liittyi myös Jeltsiniä vastaan harjoittavan poliittisen toiminnan nitistämiseen. Putin nimitettiin pääministeriksi, koska tämä oli tehokkaampi toimimaan Jeltsinin vastustaja valtakunnansyyttäjä Juri Skuratovia vastaan[42]. Näin Putin pääsi Kremlissä vallan porteille[44].

Putin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nousu valtaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1999 lopulla Venäjän pääministeriksi nousi turvallisuuspalvelun eversti Vladimir Putin. Syksyllä 1999 Venäjällä sattuneet, tšetšeenien tekemiksi väitetyt kerrostaloräjähdykset[45][46] ajoivat Venäjän toiseen Tšetšenian sotaan[47][48] 1999-2002, joka jatkuu vieläkin väkivaltaisuuksina. Putinin poliittinen asema vahvistui duuman vaaleissa[48] Jeltsin ilmoitti eroavansa uudenvuodenaattona 1999[49]. Vladimir Putin voitti presidentinvaalit vuonna 2000, koska häntä pidettiin tšetšeenejä vastaan taistelevana sankarina. Putinin auttoi nousuun myös myöhemmin Putinin hylkäämän Boris Berezovskin mediaimperiumi[50]. Putin kukisti moninaisin keinoin poliittiset vastustajansa[1]

Autoritaarinen järjestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Putin pyrki vallan keskitykseen ja talouden modernisaatioon[51][52][53]. Putin oli johtamistavaltaan kova, tiukka, käytännöllinen ja isänmaallinen. Putinin politiikassa näkyi selvästi salaisen poliisin tyyli[54][55] Putin säädätti valtakautensa alussa monia markkinataloutta edistäviä lakeja, muun muassa maanomistuslain[55]. Putin alkoi ohjata Kremlistä käsin alueita, virkamiehiä, yrityksiä[55]</ref>[56], puolueita, vaaleja, mediaa[55], oppikirjoja ja oikeuslaitosta valtakautensa edetessä yhä enemmän[57]. Putin puhui talouden kehittämisen tarpeesta, ohjatusta demokratiasta, lain diktatuurista ja vallan vertikaalista. Näin siloviki Putin pyrki saamaan merkittävän osan taloudesta valtion valvontaan.

Putin kukisti alueet ja häntä vastustaneet oligarkit joutuivat vankilaan tai maanpakoon, loput hän pelotteli kuuliaisiksi. Putinin ensimmäisellä kaudella valtio valtasi kaupoin ja rikossyytöksin useimmat valtion alueella toimivat TV-kanavat ja lehdet, muun muassa Gusinskin mediaimperiumin[58]. Parlamenttiin syntyi vuoteen 2003 mennessä Putinia tukeva suurpuolue, Yhtenäinen Venäjä, ja näin parlamentti rauhoittui selvästi Jeltsinin ajoista. Kreml ohjaili vilpinkin avulla vuosien 2003 ja 2004 parlamentin ja presidentin vaaleja[55]. Putin otti valtion haltuun suuren öljyä tuottavan Jukos-yhtiön[1].

Monien kansainvälisten tarkkailijoiden ja venäläisten kriitikoiden mielestä Putin heikensi demokratian melkein nollapisteeseen ja loi Venäjälle uutta itsevaltaisuutta. Avoimesti Putinin vastainen oppositio joutui mielenosoituksissaan poliisin tai sisäministeriön erikoisjoukkojen hakkaamaksi[59][60]. Kansanvalta ja sananvapaus heikkenivät tuntuvasti[45][55], sekä ihmisoikeudet etenkin Tšetšenian sotaan liittyen. Sotaa arvostelleita ihmisoikeusjärjestöjä on simputettu Venäjällä[45]. Putinin ajamat uudistukset etenivät hitaasti mikä lienee ollut tarkoituskin[53], kun kansa oli saanut Jeltsinin ajan sekasorrosta näyttöä nopeiden uudistusten kääntöpuolista. Samalla Venäjän talous kasvoi nopeasti.

Putin tasapainoili turvallisuusviranomaisten ja liikemiesten välillä[61]. Putinin silovikeja kiinnostivat poliittisen vallan lisäksi tai enemmän taloudelliset omistukset[62]. Jotkut tarkkailijat sanoivat Putinin ratsastavan monella vastakkaisella aatteella joita ovat esimerkiksi kommunismi ja kapitalismi. Toisten mielestä Putinin Venäjä näytteli milloin mitäkin, vapaata markkinataloutta, neuvostoaikoja ja niin edelleen[63]. Putin palautti joitain neuvostoajan tapoja[64][55] ja hänen ympärilleen syntyi henkilökultti, jossa häntä ylistettiin mm. lauluin[45][65]. Putin pyrki puheidensa mukaan ajamaan maata kohti laajan keskiluokan omaavaa markkinataloutta.

Putinin Venäjällä tapahtui monia Tšetšenian sotaan liittyviä terrori-iskuja[66]. Ulkopolitiikassaan Putin asettui enemmän länttä vastaan kuin Jeltsin muun muassa torjuntaohjuskiistan takia. Putin pelkäsi Ukrainan Oranssin vallankumouksen tyyppistä tapahtumaa maassaan. Venäjä painosti Viroa patsaskiistassa ja Georgiaa Etelä-Ossetian sodassa. Venäläiset energiayhtiöt lisäsivät omistuksiaan lähiulkomaissa. Putin uhkaili joitain lähiulkomaita kaasutoimitusten katkaisemisella.

Hyviä puolia ja ongelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Putinin ohjauksessa palkat ja eläkkeet maksettiin useimmiten joskaan ei aina ajallaan, ja maan talous kääntyi kasvuun muun muassa öljyn hinnan nousun takia. Talouden kasvu näkyi varsinkin kasvukeskuksissa tavallisten ihmisten reaaliansioiden nousuna, ja köyhien määrä väheni, vaikka maassa oli yhä laajaa köyhyyttä,[67] mikä näkyi mm sähkön ja juoksevan veden puutteena. Eläkkeet, terveydenhuolto, asuminen, tieverkko ja muu infrastruktuuri olivat Putinin aikoina yhä huonolla tolalla. Taloutta rasitti sen yhä suurempi riippuvuus energian[68] eli öljyn ja kaasun viennistä[69] lähinnä putkien kautta, mutta myös tankkereilla kauemmas. Teollisuutta ei uudenaikaistettu ja välttämättömätkin investoinnit olivat minimissä[38]. Näkyvissä oli myös nykyisten öljy- ja kaasuvarojen rajallisuus, vaikka uusia varantoja olikin tiedossa. Omistus keskittyi yhä harvoihin käsiin ja uusia yrittäjiä ilmaantui vähän[69]. Suuret "yritysklaanit" omistivat ison osan Venäjän teollisuudesta.

Maata johti melko pieni virkamiehistä koostuva sisäpiiri, joka on kahminut itselleen suuren osan rahaa tuottavasta teollisuudesta ja vallasta Venäjällä. Vuonna 2004 pääministerin paikalta potkittiin pois viimeinen Jeltsinin ajan liikemies, Mihail Kasjanov. Putinin lähipiirin epäillään hankkineen erilaisin hämärin kaupoin valtiolle ja itselleen suuret määrät omaisuutta[70]. Putin suosi virkanimityksissä pientä ryhmää jossa oli Pietarista kotoisin olevia hallintoihmisiä, joilla on monesti lakimiehen tai turvallisuuspalvelutausta. Putinin aikana nousi yritysten johtoon ministerien sukulaisia. Asevoimat olivat huonossa tilassa yhä Putinin kaudellakin[57].

Putinin aikana tavallisen kansan köyhyys, rikollisuus ja monet muut Jeltsinin ajan ongelmat jatkuivat. Lisäksi korruptio[71] pahentui. Virkavaltaisuus oli lisääntynyt, ihmisoikeusjärjestöt valittivat. Putinin valta ei ollut todellisuudessa niin vahva kuin päälle näytti, esimerkiksi Moskovan, Tatarstanin ja Tšetšenian johtajat olivat ainakin osin itsenäisiä poliittisia toimijoita, jotka tekivät sopimuksia Moskovan kanssa. Tämä teki poliittisesta järjestelmästä pitkälti läpinäkymättömän.

Venäjällä peiteltiin Tšetšenian sotaan liittyviä ihmisoikeusrikoksia. Hallinto byrokratisoitui ja militarisoitui[72]. Putinin hallintotapaan kuului valikoiva syytteiden nosto niitä vastaan jotka asettuvat hallinnon tielle[1]. Putinin turvallisuuspalvelueliitin uskottiin käyttävän harkiten myös laittomia keinoja valtansa pönkittämiseksi. Venäjän politiikkaa arvostelleita ihmisiä, muun muassa toimittaja Anna Politkovskaja ja maanpaossa ollut Alexander Litvineko murhattiin Putinin hallitessa maata[73][74]. Ei ollut tietoa siitä ketkä olivat näiden murhien takana. Tätä ovat monet kriitikot pitäneet Putinin kovan hallintotavan, putinismin oireena. Tästä huolimatta Putinin kansansuosio oli yleensä hyvä kasvaneen talouden ja vakauden takia.

Medvevdev[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2007 Putin valitsi seuraajaehdokkaakseen Dmitri Medvedevin, joka valittiin maaliskuun 2008 vaaleissa maan presidentiksi. Medvedeviä pidetään Putinia avoimempana ja länsimielisempänä, eikä hänellä ole turvallisuuspalvelutaustaa. Toisaalta myöskään Medvedevkään ei kannata länsityylistä parlamentarismia vaan pitää Putinin luomaa järjestelmää pohjimmiltaan hyvänä[75].

Medvedev sanoi ennen virkaansa astumista, ettei länsi pääse Venäjän kanssa yhtään helpommalla hänenkään aikana. Putinismi jatkui yhä, ja pääministeriksi ryhtyneen Putinin valta oli vielä vuoden 2010 alussa yhä suurempi kuin Medvedevin. Vuonna 2008 Venäjä kaappasi Georgiasta käytännössä irtautuneet Etelä-Ossetian ja Abhasian sotatoimin irti Georgiasta, sen jälkeen kun Georgia yritti palauttaa nämä valtansa alle. Medvedev on puhunut avoimesti monista Venäjää vaivaavista ongelmista. Korruptio ja armeijan huono tila jatkuivat. Opposition pienet mielenosoitukset hajotettiin kovin ottein. Vuonna 2008 Venäjän talous painui taantumaan kansainvälisen talouskriisin myötä. Joidenkin tarkkailijoiden mielestä se uhkasi silovikien valtaa, toisten mielestä vahvisti Putinin valtaa. Taantuma jatkui vielä 2010. Kremlin poliitikot ja virkamiehet olivat jakautuneet kahteen kilpailevaan ryhmään ja nämä taas pieniin aliryhmiin eli "klaaneihin" ja näiden alaisiin "klientteihin". GRU:hon liittyvää Medvedevin ryhmää "sivilikkejä" pidettiin ulkopolitiikassa enemmän länteen, FSB-vetoista[76] Igor Setsinin silovikkiryhmää Kiinaan päin suuntautuvana. [77]. Kesällä 2010 raivosi Venäjällä laajoja metsäpaloja kuivuuden takia. Hallitusta arvosteltiin laajalti varautumattomuudesta metsäpaloihin, ja Putin lupasi valvoa web-kameralla muutamien tuhoutuneiden kylien uudelleen rakennuttamista. Syksyllä 2011 Putin ilmoitti haluavansa presidentiksi, ja hänen uskottiin voittavan vaalit. Yhtenäinen Venäjä menetti paikkojaan vilpillisinä pidetyissä duuman vaaleissa muille suurille puolueille. Maassa oli pitkästä aikaa melko suuria mielenosituksia vaalituloksen tultua julki. Mm. Mironov ja Prohorov aikoivat haastaa Putinin, mutta näiden ei uskottu voittavan vaaleja.

Putin palaa valtaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuussa 2012 Putin valittiin presidentiksi 63% ääniosuudella. Toiseksi tullut Gennadi Zjuganov sai 17% äänistä.ETY-järjestö raportoi epäilyttävistä tapahtumista noin kolmanneksella äänestyspaikoista.[78]

Venäjän federaation historian jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiallisesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ensimmäinen tasavalta 1990-1993, Neuvostoliiton romahdus, uudistukset, talousmuutoksen ongelmat, parlamentin vastustuksesta johtuva valtataistelu, lopulta kapina
  2. Toinen tasavalta 1993-1999 Jeltsinin vallan heikkous, silovikkien ja oligarkkien nousu, talouden orastava nousu ja romahdus
  3. Putinin aika 1999-, turvallisuuspalvelun silovikit vallassa, vallan vertikalisointi, talouskasvu
  4. Medvedevin kausi 2008- Putin merkittävä vaikuttaja, vaikka Medvedev presidenttinä, talouskriisi

Presidenttikausien mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jeltsinin I kausi 1992-1996
  2. Jeltsinin II kausi 1996-1999
  3. Putinin I kausi 2000-2004
  4. Putinin II kausi 2004-2008
  5. Medvedevin I-kausi 2008-2012
  6. Putinin III kausi 2012-

Venäjän historian analyysiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän federaatio syntyi kommunistisesta, monikansallisesta Neuvostoliitosta, joka hajosi keskusvallan heikettyä muun muassa talousvaikeuksien takia ja ideologian rappioon. Neuvostoliitto oli saanut alkunsa valloitussodilla syntyneestä suurvallasta, jota johti Venäjä. Tsaarin Venäjä oli monikansallinen, ortodoksinen, itsevaltaisesti johdettu valtio. Sen yhtenäisyyden säilyminen perustui myös rahallisiin resursseihin. Näin Venäjän historia selittyisi "Rahan, ristin ja kruunun" ongelmien ratkaisuilla tai epäonnistumisilla[79]. Varsinkin Putinin Venäjällä ainakin rahavalta ja hallitusvalta kietoutuvat yhteen[80]. Ortodoksisen kirkon asema on näkyvä. Venäjän historiassa vaikuttaa tällä hetkellä myös salainen poliisi, joka oli olemassa jo tsaarin aikana, mutta jonka merkitys oli hyvin suuri kommunistien aikoina. Venäjän historiassa on ollut joskus hajaannuksen kausia, jolloin vallasta on taisteltu. Jeltsiniä on pidetty heikkona hallitsijana, joka uhkasi hajottaa koko Venäjän. Niinpä monien mielestä demokratia on mahdoton monikansallisella Venäjällä hajottamatta sitä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heikki Kirkinen: Venäjän historia. Otava, 2007. ISBN 951-1-15799-X.
  • Peter Naville: Matkaopas historiaan: Venäjä. .
  • Ketola Kari, Vihavainen Timo: Venäjän historia suomalaisille yritysjohtajille. Helsinki: Keskuskauppakamari, 2008. ISBN 978-952-92-4656-4.
  • Pekka Hakala: Suuri ja sekava Venäjä. , 2008.
  • Ilmari Susiluoto; Anne Sailas; Martti Valkonen: Venäjä - jättiläinen tuuliajolla. Painos 2. korj. p. - 2. p. 1996. Edita, 1996. ISBN 951-37-2062-4 (nid.).
  • lmari Susiluoto; Anne Kuorsalo; Martti Valkonen: Venäjä ja rosvokapitalismin haaksirikko. , 1999.
  • Kuorsalo, Anne; Susiluoto, Ilmari; Valkonen, Martti: Venäjä - kovan linjan energiajätti. Edita, 2008.
  • Kuorsalo, Anne; Susiluoto, Ilmari; Valkonen, Martti: Salaisen poliisin valtakunta - KGB, FSB ja suhteet Suomeen. , 2005.
  • Arto Luukkanen: Hajoaako Venäjä - Venäjän valtiollisuuden kehitys vuosina 862-2000. .
  • Arto Luukkanen: Projekti Putin. Uuden Venäjän historiaa 1996-2008. WSOY, 2008.
  • Arto Luukkanen: Muutosten Venäjä : Venäjän historia 862-2009. Edita, 2009. ISBN 978-951-37-5438-9.
  • Nordberg, Erkki: Suomi, NATO, EU ja Venäjä. Helsinki: Art House, 2004. ISBN 951-884-387-2.
  • Arto Luukkanen: Kuka omistaa Venäjän?. Porvoo: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35444-5 (nid.).
  • Luntinen, Pentti: Sota Venäjällä - Venäjä sodassa. .
  • Evangelista, Matthew: Tshetsenian sodat - hajoaako Venäjä?. Like, 2004. ISBN 952-471-425-6.
  • Boris Jeltsin: Presidentin päiväkirja. .
  • Karppinen, Antti: Sirppi vasara ja tähti. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-32354-0 ISBN 951-0-32354-3.
  • Timo Piirainen: Itä-Euroopan murros ja Suomi. .
  • Boris Nemtsov: Putinismi ja Venäjän rappio. Helsinki: Like, 2009. ISBN 978-952-01-0367-5 (nid.).
  • Boris Kagarlitski: Hajonnut monoliitti. Helsinki: Oy Orient Express, 1992. ISBN 951-615-816-1.
  • Daniel Yergin, Thane Gustafson: Venäjä 2010: ja sen merkitys maailmalle. Venäjän tulevaisuuden arvailua vuodelta 1995. Otava. ISBN 951-1-13546-5.
  • Kolesnikov, Andrei: Taustalla ja tulilinjalla. Venäjän yksityistäjä Anatoli Tšubais. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35442-1.
  • Veikko Saksi: Venäjä kriisissä. Pro Karelia ry, 2008. ISBN 978-951-98494-4-7.
  • Rantanen, Marja: Aika avata silmät : Venäjällä kaikki ei ole miltä näyttää. Helsinki: Kuva ja Sana, 2007. ISBN 978-951-585-187-1 (nid.).
  • Hanna Smith (toim.): Haasteiden Venäjä. Helsinki: Puolustusministeriö, 2008. ISBN 978-951-25-1882-1.
  • Alpo Juntunen: Venäjän imperiumin paluu. Helsinki: Edita Prima Oy, 2009. ISBN 978-951-25-1980-4.
  • Valeri Panjushkin, Erimieliset, Like 2010, Otavan Kirjapaino Oy Keuruu 2010, ISBN 978-952-01-0392-7
  • Medvedevin Vanäjä, Hannan Smith Susanna Niinivaara, Kustannusosakeyhtiö Siltala 2011, Kariston Kirjapaino Oy Hämeenlinna 2011, ISBN 978-952-234-055-9
  • Mafiavaltio - miten tavallisesta toimittajasta tuli uusbrutaalin Vanäjän vihollinen, Luke Harding, ISBN 978-952-264-161-8, alkuteos Mafia State Guardian Books Lontoo 2011, Suom. Jarkko S. Tuusvuori
  • Kasvoton mies - Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi, Masha Gessen, Otava 2012, ISBN 978-951-126-309-8
  • Medvedev - Venäjän isäntä vai Putinin renki?, Arto Luukkanen, Paasilinna 2011, ISBN 978-952-585-641-5

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Nordberg 2004, s. 248.
  2. Timo Piirainen (toim.): Itä-Euroopan murros ja Suomi, s. 44-46. Gaudeamus, 1993. ISBN 951-662-566-5, ISSN 0356-1267.
  3. Kirkinen 2000, s. 530. Miksi Neuvostoliitto hajosi?, varsinkin s. 531
  4. Kirkinen 2000, s. 536
  5. a b Kirkinen 2000, s. 541.
  6. Arto Luukkanen: Projekti Putin - Uuden Venäjän historiaa 1996-2008, s. 20. WSOY, 2008. ISBN 9789510330791.
  7. a b Kirkinen 2000, s. 539.
  8. a b c Kirkinen 200, s. 540
  9. Venäjän organisoitu rikollisuus, Johan Bäckman, ISBN 951-704-191-8, ISSB 0357-0126, s. 112.
  10. Bäckman 1996, s. 113.
  11. Johan Bäckman: Itämafia. Poliisiammattikorkeakoulu Espoo 2006, ISBN 951-815-112-1, ISSN 1455-8262 numero 25, 141.
  12. Rinne Urmas: Vuosikatsaus 1997, Pietarin pääkonsulinvirasto, Pietari 1998
  13. Bäckman 1996, s. 101.
  14. Luukkanen 2008, s. 26.
  15. Katja Ruutu: Venäjän politiikka ja perustuslaki, s. 170.
  16. Kirkinen 2000, s. 538.
  17. Luukkanen 2008, s. 27.
  18. a b c Luukkanen 2009, s. 444.
  19. Luukkanen 2008, s. 31.
  20. Luukkanen 2009, s. 443.
  21. Kuorsalo 1999, s. 72.
  22. Pertti Luntinen: Sota Venäjällä - Venäjä sodassa, s. 921. Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS, 2009. ISBN 9789517469784.
  23. Boris Kagarlitski: Hajonnut monoliitti. Helsinki: Oy Orient Express, 1992. ISBN 951-615-816-1.
  24. Kirkinen 2000, s. 545-546.
  25. Kuorsalo 199, s. 107.
  26. Luukkanen 2008, s. 39.
  27. Luukkanen 2008, s. 49.
  28. Hakala 2008, s. 106
  29. Kuorsalo, Anne; Susiluoto, Ilmari; Valkonen, Martti: Salaisen poliisin valtakunta - KGB, FSB ja suhteet Suomeen, s. 158. Edita, 2005. ISBN 951-37-3863-9.
  30. Pekka Hakala: Suuri ja sekava Venäjä, s. 106. .
  31. Kirkinen 2000, s. 546.
  32. Luukkanen 2008, s. 43-44.
  33. Hakala 2008, s. 108.
  34. Evengelista 2004, s. 74
  35. a b Kirkinen 2000, s. 546.
  36. Luukkanen 2009, s. 446.
  37. lmari Susiluoto; Anne Kuorsalo; Martti Valkonen: Venäjä ja rosvokapitalismin haaksirikko, s. 126-. , 1999.
  38. a b Boris Nemtsov: Putinismi ja venäjän rappio, s. 10. Helsinki: Like, 2009. ISBN 978-952-01-0367-5 (nid.).
  39. Luukkanen 2008, s. 55
  40. Kirkinen 2000, s. 548.
  41. Kuorsalo 1999, s. 103-104.
  42. a b Luukkanen 2008, s. 62.
  43. Kuorsalo 1999, s. 73.
  44. Luukkanen 2008, s. 64.
  45. a b c d Nordberg 2004, s. 249.
  46. Luukkanen 2008, s. 66.
  47. Evangelista 2004, s. 103, 109.
  48. a b Kirkinen 2000, s. 548.
  49. Kirkinen 2000, s. 549.
  50. Arto Luukkanen: Muutosten Venäjä, s. 446. .
  51. Luukkanen 2009, s. 448.
  52. Luukkanen 2008, s. 88.
  53. a b Smith 2008, s. 34.
  54. Luukkanen 2008, s. 203.
  55. a b c d e f g Nemtsov, s. 11.
  56. Arto Luukkanen: Kuka omistaa Venäjän - omistamisen ja vallan dynamiikka Venäjällä. WSOY Porvoo 2009, ISBN 978-951-0-35444-5, Ensimmäinen askel- energiayhtiöt hallintaan, s. 149.
  57. a b Nordberg 2004, s. 248–249.
  58. Hakala, s. 206.
  59. Martti Salimäki - Pentti Lumme: Venäläiset suomalaisten silmin. Books of Demand GmbH Helsinki Suomi 2010, ISBN 978-952-49-8285-6, s. 132.
  60. Helsingin sanomat 20.4.2007lähde tarkemmin?
  61. Smith 2008, s. 35.
  62. Luukkanen 2008, s. 205.
  63. Karppinen 2006, Putinin vallan rajat, kevät-kesä 2003, s. 52.
  64. Nordberg 2004, s. 239.
  65. Luukkanen 2008, s. 84.
  66. Hakala, s. 211.
  67. Boris Nemtsov ja Vladimir Milov: Putinismi ja Venäjän rappio, s. 9.
  68. Luukkanen 2009, s. 448.
  69. a b Nordberg 2004, s. 241.
  70. Nemtsov
  71. Nemtsov, sivu 12
  72. Nordberg 2004, s. 238.
  73. Luukkanen 2008, s. 210.
  74. Rantanen 2007, s. 22.
  75. Sinikukka Saari ja Katri Pynnöniemi: Medvedevin versio vallan vertikaalistan - Ovatko pelisäännöt muuttumassa Venäjällä (PDF) UPI Briefing paper 50. 28.1.2010.
  76. The Kremlin Wars By Stratfor 6/2/10
  77. Translation: Russia’s Phantom Tandem, Real Triumvirate and the Kremlin Clan Wars August 3, 2010 by AK
  78. Timeline Russia BBC News. BBC. Viitattu 9.6.2012. (englanniksi)
  79. Luukkanen 2001, Hajoaako Venäjä, s. 234.
  80. Kuorsalo 2008

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Venäjän federaation historia.