Saamelaisten historia

Saamelaisten historia

Alkuperä

Vanhemmassa tutkimuksessa saamelaisten on nähty tulleen Siperiasta ja olevan sukua esimerkiksi samojedeille. Tähän kuului myös oletus saamelaisten valtaosin mongolidisesta perimästä. Nykyinen geenitutkimus kuitenkin osoittaa, että saamelaiset eivät ole ainakaan lähisukulaisia samojedeille tai muillekaan itäisille kansoille. Myös sukulaisuus itämerensuomalaisia ja indoeurooppalaisia kieliä puhuviin muihin Euroopan kansoihin on etäinen, mutta kuitenkin läheisempi kuin itäisiin kansoihin.^lähde?

Saamelaisten geneettinen etäisyys itäisiin kansoihin on ehkä merkki siitä, että saamelaisten esivanhemmat ovat asuneet Euroopassa jo vuosituhannet. Toisaalta suhteellisen suuri etäisyys kaikkiin muihinkin tarkoittaa ehkä, että saamelaiset ovat jo kauan asuneet poikkeuksellisessa eristyksessä.^lähde?

Vakiintuneen käsityksen mukaan varhaiskantasuomalaista kielimuotoa puhuttiin kivikaudella laajalla alueella Fennoskandiassa. Tämän käsityksen mukaan kivikauden loppuvaiheessa varhaiskantasuomalainen kieli hajosi kahtia. Hajoamisen jälkeen Suomen rannikkoalueen myöhäiskantasuomen puhujat edustivat suomalaisten kielellisiä esivanhempia. Suomen sisämaassa ja laajoilla pohjoisen Fennoskandian alueilla taas syntyi kantasaamelainen kieli, josta kehittyivät myöhemmin saamelaiskielet. Kielitutkija Ante Aikio on kuitenkin vuonna 2007 esittänyt, että kantasaamen kieli kehittyi suppeahkolla alueella Etelä-Suomessa ja levisi pohjoiseen Fennoskandiaan vasta esiroomalaisen rautakauden kuluessa (noin 650–0 eaa.).

Saamelaiset ja lappalaiset

Saamelainen reessä, taustalla revontulet. Maamme-kirjan kuvitusta vuodelta 1876.

Kantasaamen otaksutaan olleen pääasiassa metsästäjäväestön kieltä. Alkuperäistä metsästyskulttuuria harjoitettiin Sisä-Suomessa ja Keski-Ruotsissa, kun rannikoilla ja etelässä oli jo siirrytty enemmän maanviljelyyn ja karjanhoitoon.^lähde? Näitä metsästyksellä eläviä ihmisiä kutsuttiin Suomessa lappalaisiksi. Sana ”lappalainen” tuli mahdollisesti syrjää eli syrjäistä tarkoittavasta sanasta lappea (kuten sanassa ”miekan lape”, ”miekansyrjä”). Tämän väestön kieltä pidetään yleensä saamensukuisena. Historiantutkija Jukka Korpelan mukaan keskiajan kirjallisissa lähteissä ”lappalaiset” oli kuitenkin yleisnimitys erämaaseutujen asukkaille, jotka eivät todellisuudessa olleet kielellisesti, kulttuurisesti tai elinkeinoiltaan yhdenmukaista joukkoa. Lappalainen ei tämän mukaan siis ollut alun perin saamelaisen synonyymi.

Toisaalta on korostettu, että saamea puhuvaa väestöä on paikannimistöstä päätellen asunut miltei koko Suomen alueella, jopa Uudellamaalla. Skandinavian niemimaalla saamelaisväestön asuinalue on ulottunut Keski-Ruotsin Taalainmaalle ja Jämtlandiin asti. (Katso myös: Limes norrlandicus)^lähde?

Nykysaamelaiset eroavat geneettiseltä perimältään selvästi naapurikansoistaan. Tämän takia monet nykytutkijat olettavat, että suomalaisiin ja skandinaaveihin sulautuneet eteläiset saamelaiset ja lappalaiset olisivat edustaneet toista ihmistyyppiä kuin nykysaamelaiset. Nykyään sanaa lappalainen merkityksessä saamelainen saatetaan pitää halventavana.^lähde?

Siirtyminen poronhoitoon

Saamelaisperhe Norjassa vuoden 1900 tienoilla.

Joidenkin saamelaisten taloudellinen asema parani heidän siirryttyään poronhoitoon kesyttämällä tunturipeura poroksi. Poronhoidon alkuajankohdasta on erimielisyyksiä. Poroja oli kesytetty kuljetusavuksi ja maidon- ja nahantuotantoon jo varhain, mutta Suomen saamelaiset elivät pitkälti metsästyksellä ja kalastuksella vielä Ruotsin vallan aikana. Lihantuotantoon keskittyvään suurporonhoitoon siirryttiin vasta 1800-luvulla, ja sen ”kulta-aika” päättyi Ruotsin, Suomen ja Norjan välisten rajasulkujen myötä 1900-luvun alkupuolella.^lähde?

Nykytutkimuksen mukaan suurporonhoito sai alkunsa Skandinavian saamelaisten keskuudessa 1400-1600-luvuilla. Kuolan niemimaalle vaelsi 1800-luvulla komeja ja nenetsejä, jotka vaikuttivat huomattavasti kolttien ja Kuolan saamelaisten poronhoitoon.

Poronhoito ei ole missään vaiheessa ollut yleissaamelainen elinkeino, ja suurten poronomistajien elot veivät elintilaa peuroilta, joiden pyynnillä esimerkiksi inarinsaamelaiset elättivät itsensä kalastuksen, keräilyn ja kaupan lisäksi, täten huonontaen joidenkin toisten saamelaisten elantoa ja asemaa. Nykyään poronhoitoa harjoittavat Suomessa myös muut kuin saamelaiset. Norjassa ja Ruotsissa poronhoito on lailla säädetty saamelaisten yksinoikeudeksi.^lähde?

Kansallinen herääminen

Ruotsalainen saamelaisäiti lapsineen noin vuonna 1917. Valokuvaaja Borg Mesch.

Saamelaisten sulauttamispolitiikka voimistui toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Saamelaisia pidettiin katoavana kansana, jotka saattoivat elää ihmisarvoista elämää ainoastaan luopuessaan vanhoista tavoistaan ja omaksuessaan kehittyneemmän, paikalleen asettuneen elämänmuodon. Tuohon aikaan sijoittuu myös saamelaisten kansallinen herääminen.^lähde?

Rotuopilliset käsitykset olivat aikaisemmin pitäneet myös suomalaisia alempana rotuna. Itsenäistyttyään suomalaiset tunsivat kuuluvansa muiden sivistyskansojen joukkoon ja ajatus saamelaisista alempana kansana sai suosiota. Suosio laantui kuitenkin 1930-luvun aikana, kun tukea käsityksille ei tutkimuksissa pystytty osoittamaan.^lähde?

Saamelaisten kansallispäivä on 6. helmikuuta. Sinä päivänä Trondheimissa pidettiin 1917 ensimmäinen yleissaamelainen kokous, josta saamelaisten yhdentymisen katsotaan alkaneen. Saamelaisten 13. konferenssissa Åressa vuonna 1986 otettiin käyttöön Saamen lippu. Lipussa on saamelaisten värit: punainen, vihreä, keltainen ja sininen. Lipun punainen puoliympyrä kuvaa aurinkoa ja sininen kuuta. Lipun hyväksymispäivä, 15. elokuuta, on myös yksi saamelaisten liputuspäivistä, joita on nykyisin yksitoista.

Kirjallisuutta

• Itkonen, T. I.: Suomen lappalaiset vuoteen 1945. Ensimmäinen osa. 2. painos (1. painos 1948). Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12479-6.
• Itkonen, T. I.: Suomen lappalaiset vuoteen 1945. Toinen osa. 2. painos (1. painos 1948). Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12480-X.
• Kylli, Ritva: Saamelaisten kaksi kääntymystä: Uskonnon muuttuminen Utsjoen ja Enontekiön lapinmailla 1602–1905. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-349-4.
• Massa, Ilmo & Snellman, Hanna (toim.): Lappi: Maa, kansat, kulttuurit. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-505-X.
• Pennanen, Jukka & Näkkäläjärvi, Klemetti (päätoim.): Siiddastallan: Siidoista kyliin: Luontosidonnainen saamelaiskulttuuri ja sen muuttuminen. Oulu: Pohjoinen, 2000. ISBN 951-749-347-9.
• Pentikäinen, Juha: Saamelaiset: Pohjoisen kansan mytologia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-826-3.
• Seurujärvi-Kari, Irja & Halinen, Petri & Pulkkinen, Risto (toim.): Saamentutkimus tänään. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-220-6.
• Siikala, Anna-Leena: Uralilainen ja saamelainen mytologia. Teoksessa Fogelberg, Paul (toim.): Pohjan poluilla: Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Helsinki: Suomen tiedeseura, 1999. ISBN 951-653-294-2.
• Tuominen, Marja ym. (toim.): Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit. Osa 1, Outamaalta tunturiin. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 1999. ISBN 951-634-697-9.
• Turi, Johan: Kertomus saamelaisista. (Muittalus samid birra, 1910.) Suomentanut Samuli Aikio. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1979. ISBN 951-0-08410-7.
• Viinanen, Voitto Valio: Inarin rajahistoria. 1, Pohjoiset valtarajat Inarin – Jäämeren alueella 1500-luvulta 1800-luvulle. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 2002. ISBN 952-9888-19-8.
• Viinanen, Voitto Valio: Inarin rajahistoria. 2, Inarin eteläiset ja läntiset rajat, tarkentuvat pohjoiset valtarajat sekä Suur-Sodankylän lapinkylien historialliset rajat. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 2006. ISBN 952-9888-29-5.
• Vuorelainen, Marja: Lapin kuvat. 1. painos: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990. Jyväskylä: Minerva, 2005. ISBN 952-5591-16-6.