Tämä on lupaava artikkeli.

Martti Ahtisaari

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 15. marraskuuta 2015 kello 14.53 käyttäjän PtG (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Martti Ahtisaari Nobel-palkinto
[[Tiedosto:|250px|Martti Ahtisaari vuonna 2012.]]
Martti Ahtisaari vuonna 2012.
Suomen tasavallan 10. presidentti
1. maaliskuuta 1994 – 1. maaliskuuta 2000
Edeltäjä Mauno Koivisto
Seuraaja Tarja Halonen
Henkilötiedot
Syntynyt23. kesäkuuta 1937 (ikä 86)
Viipuri
Puoliso Eeva Ahtisaari
Lapset Marko Ahtisaari
Tiedot
Puolue sitoutumaton
Muut puolueet SDP
(ennen presidentin virkaa)
Koulutus kansakoulunopettaja
[[Tiedosto:|150x90px|Nimikirjoitus]]
Nimikirjoitus

Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (s. 23. kesäkuuta 1937 Viipuri)[1] on suomalainen diplomaatti ja Suomen kymmenes tasavallan presidentti vuosina 1994–2000.[2] Ahtisaari oli ensimmäinen, joka valittiin Suomen tasavallan presidentiksi suoralla, kaksivaiheisella kansanvaalilla. Hän on toiminut muun muassa suurlähettiläänä, YK:n apulaispääsihteerinä 1977–1981, YK:n alipääsihteerinä 1982–1983 ja 1987–1991 sekä rauhanvälittäjänä eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Namibiassa, Kosovossa ja Indonesiassa. Ahtisaari sai vuonna 2008 ensimmäisenä suomalaisena Nobelin rauhanpalkinnon. Ahtisaari puhuu suomea, ruotsia, ranskaa, englantia ja saksaa.

Ahtisaari tunnetaan vaikeiden rauhanprosessien vetäjänä.[3] Välittäjänä Martti Ahtisaari keskittyy ensisijaisesti YK:n perusarvoihin ja käytännön mahdollisuuksiin. Monien kriisien venyminen on ollut hänen mielestään häpeällistä kansainväliselle yhteisölle.[3] Saamansa toimeksiannot hän on pääasiassa hoitanut johtamansa Crisis Management Initiative -järjestön kautta. Vuonna 2008 presidentti Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon ”työstään useilla mantereilla ja yli kolmenkymmenen vuoden aikana kansainvälisten konfliktien ratkaisemiseksi”.[4] Aiemmin samana vuonna Ahtisaari oli vastaanottanut myös Unescon rauhanpalkinnon[5] ja Geuzenpenning-mitalin.[6]

Sukutausta

Martti Ahtisaarella on suomalaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia[3] sukujuuria. Ahtisaaren isän sukujuuret ovat Etelä-Norjassa, ja suvun alkuperäinen nimi oli Adolfsen.[7] Suvun varhaisin tunnettu edustaja on Kaakkois-Norjan Bergin seurakunnan alueella vaikuttanut Jakob Andersen (s. n. 1800), jonka poika sahatyömies Adolf Olaus Jakobsen (1829–1882) muutti Østfoldin Tistedalenista Suomeen vuonna 1872. Hän asettui asumaan Kotkan alueelle poikansa Julius Marenius Adolfsenin kanssa, joka oli Martti Ahtisaaren isoisoisä. Ahtisaaren isoisä Frank käytti sukunimenään isänsä patronyymiä Adolfsen ja sai perheineen Suomen kansalaisuuden vuonna 1929.[8] Ahtisaaren isä muutti sukunimensä Ahtisaareksi vuonna 1935.[7]

Varhainen elämä ja opiskelu

Martti Ahtisaari syntyi Viipurissa. Hänen isänsä Oiva Ahtisaari (1908–1976) oli armeijan palveluksessa. Martti Ahtisaaren äiti oli Tyyne Ahtisaari (o.s. Karonen, 1903–1967).[3]

Ahtisaari varttui Kuopiossa varuskunnan kasarmialueella,[9] jossa hänen isänsä toimi aliupseerina.[10] Kuopiossa Ahtisaari tapasi tulevan vaimonsa Eeva Hyvärisen, joka oli tullut koulun takia kaupunkiin.[10] Ahtisaari kävi keskikoulun loppuun Kuopion Lyseossa[11] ja muutti isän työn vuoksi Ouluun vuonna 1952. Ahtisaari opiskeli Oulun Lyseon lukiossa,[11] josta kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1956.[12] Oulussa Ahtisaari pelasi koripalloa Oulun NMKY:n runkopelaajana.[13] Oulun opettajakorkeakoulussa Ahtisaari opiskeli kansakoulunopettajaksi ja valmistui vuonna 1959. Häntä luonnehdittiin yhdeksi Oulun opettajakoulutuksen tähdistä[3]. Ahtisaari toimi opettajana Oulussa 1959–1960.[7] Myöhemmin Ahtisaari liittyi kansainväliseen opiskelijajärjestö AIESECiin, missä hän tunnisti kiinnostuksnsa diplomaatin uralle.[14]

Ahtisaari ja Hyvärinen avioituivat vuonna 1968. Seuraavana vuonna syntyi heidän poikansa Marko Ahtisaari.[7]

Diplomaattiura

Vuosina 1960–1963 Ahtisaari toimi Karachissa Pakistanissa ruotsalaisen liikuntakasvatusopiston oppilaskodin johtajana. Tuolloin hän perehtyi kehitysyhteistyön käytännön ongelmiin ja tutustui kansainväliseen ympäristöön. Hän palasi Suomeen 1963 ja aloitti opinnot Helsingin kauppakorkeakoulussa, missä hän toimi Ylioppilaiden Kansainvälisen Avun toiminnanjohtajana vuonna 1965. Hän tutustui tuolloin muun muassa myöhemmin Namibian ministerinä toimineeseen Nickey Iyamboon.[7]

Ahtisaari siirtyi 1965 ulkoministeriön tehtäviin. Vuoteen 1971 saakka hän työskenteli kansainvälisen kehitysaputoimiston sihteerinä, vuonna 1971 jaosto- ja toimistopäällikkönä ja vuosina 1972–1973 kehitysyhteistyöosaston apulaisosastopäällikkönä. Hänestä tuli 1973 lähetysneuvos, ja samana vuonna hänet nimitettiin suurlähettilääksi Tansaniaan, Sambiaan ja Somaliaan, vuodesta 1975 lähtien myös Mosambikiin. Hän toimi suurlähettiläänä vuoteen 1977 saakka.[7] Jyrki Vesikansan mukaan Suomessa suhtauduttiin tuolloin kehitysyhteistyöhön joko syvän epäluuloisesti tai idealisoiden: Ahtisaari koetti käytännöllisenä miehenä etsiä välittävää näkemystä.[3]

Ahtisaari nimitettiin 22. joulukuuta 1976 YK:n Namibia-valtuutetuksi, jona hän toimi 1977–1981. Tehtävässä hän valvoi namibialaisten etua New Yorkissa, missä maailmanjärjestö suunnitteli Namibian itsenäistymistä. Ahtisaari piti yllä keskuteluyhteyttä SWAPOn, Afrikan yhtenäisyysjärjestön (OAU), maailmanpolitiikan keskeisten valtioiden ja YK:n ylimmän johdon välillä. YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim nimitti hänet 27. kesäkuuta 1978 erikoisedustajakseen Namibiaan.[7]

Namibian itsenäistymisen lähestyessä Ahtisaari johti YK:n siirtymävaiheen tukiryhmää (United Nations Transition Assistance Group, UNTAG). Se oli ensimmäinen YK:n operaatio, johon sisältyi perinteisen rauhanturvaamisen lisäksi siviiliosa, joka avusti itsenäistyvää maaata vaalien järjestämisessä, ihmisoikeuksissa, poliisilaitoksen ja koulutuksen järjestämisessä. Tämä kokemus oli tärkeä Ahtisaaren myöhempien tehtävien kannalta.[15] Ahtisaari vaimoineen sai Namibian kunniakansalaisuuden vuonna 1992 kunnioituksenosoituksena maassa tekemälleen työlle.[7]

Entisessä Jugoslaviassa Ahtisaari etsi diplomaattista ratkaisua jo ennen Suomen presidentinvaalia 1994.[3]

Presidenttiys

Presidentti Ahtisaari Maailman talousfoorumissa vuonna 2000.

Presidenttiehdokkaaksi Ahtisaari tuli keskeisimmän poliittisen kentän ulkopuolelta. Suomi kamppaili historiansa pahimman laman kourissa, ja poliitikkojen maine kansan keskuudessa oli huono. Ahtisaari oli liittynyt sosialidemokraattiseen puolueeseen jo 19-vuotiaana, mutta hän ei ollut koskaan istunut kansanedustajana tai ollut ministerinä. Ahtisaari oli hankkinut kannuksensa kansainvälisissä tehtävissä ja kansalaisjärjestöissä enemmän kuin varsinaisessa politiikassa. Kun keskustelu presidentti Mauno Koiviston seuraajasta virisi 1990-luvun alussa, henkilöspekulaatioissa esiintyi monia politiikassa ”ryvettymättömiä” nimiä.[7]

Ahtisaaren voitti selvästi sosialidemokraattien vahvan miehen, veteraanipoliitikko Kalevi Sorsan puolueen esivaalissa keväällä 1993. Äänestykseen saivat osallistua myös muut kuin puolueen jäsenet. Ahtisaaren kannatuslukemat notkahtivat saman vuoden joulukuussa, mutta intensiivisen kampanjan jälkeen hänet äänestettiin Ahon hallituksen puolustusministerin Elisabeth Rehnin kanssa vaalien toiselle kierrokselle. Hän voitti selvästi paitsi konkaripoliitikko Paavo Väyrysen myös Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskiven. Ahtisaari voitti toisen kierroksen selvällä 250 000 äänen enemmistöllä ja antoi juhlallisen vakuutuksensa eduskunnalle 1. maaliskuuta 1994.[7]

Suoran kansanvaalin hengen mukaisesti Ahtisaari jatkoi aktiivista yhteydenpitoa kansaan myös vaalien jälkeen. Ahtisaaren aikana Suomen politiikkaan vakiintui maakuntamatkojen käsite aivan eri tavalla kuin edellisten presidenttien aikana. Lupauksensa mukaisesti uusi presidentti vieraili joka kuukausi jossakin maakunnassa.[7]

Maakuntamatkojensa ohella Ahtisaari tuli tunnetuksi monista ulkomaanmatkoistaan.[7] Vuonna 1994 hän teki kuusi valtiovierailua ja kahdeksan muuta matkaa, vuonna 1995 yhteensä 20 matkaa, vuonna 1996 18, vuonna 1997 22, vuonna 1998 18, vuonna 1999 peräti 34 ja vielä vuoden 2000 alussa kolme matkaa.[16]

Myös ulkopolitiikka aktivoitui uudella tavalla Ahtisaaren kaudella. Presidentti Koiviston tavoin Ahtisaari kannatti Suomen EU-jäsenyyttä ja laittoi arvovaltansa peliin hankkeen toteutumisen puolesta. Myönteisen kansanäänestyspäätöksen jälkeen Suomi pääsi liittymään jäseneksi vuoden 1995 alusta lähtien. Ahtisaari jakoi samana vuonna pääministeriksi nousseen Paavo Lipposen näkemyksen Suomen roolista unionissa, pyrkimisestä kohti ytimiä ja Euroopan komission aseman tukemisesta. Ahtisaari osallistui pääministerin ohella Eurooppa-neuvoston huippukokouksiin, kuten myös seuraajansa Tarja Halonen. Käytäntö herätti kritiikkiä monissa perustuslaillisissa asiantuntijoissa. Yksi osoitus Ahtisaaren aktiivisen linjan tuloksista oli muun muassa presidenttien Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin huipputapaaminen Helsingissä kevättalvella 1997. Tapaamisen aikana päästiin sovintoon muun muassa Naton laajenemisesta itäiseen Eurooppaan.[7]

Ahtisaaren presidenttinä vuonna 1998 myöntämät kunniamerkit RGM-konsernin pääomistajalle Sukanto Tanotolle ja Indonesian metsäministerille herättivät paljon kritiikkiä. RGM-konsernin April-yhtiötä kritisoitiin sademetsien tuhosta ja Indonesian valtiota laajoista ihmisoikeusrikkomuksista. Tuolloinen SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Erkki Tuomioja piti merkkien myöntämistä ”arveluttavana”. Samoin europarlamentaarikko Heidi Hautala katsoi, että kunniamerkkien luovutus osoitti, etteivät ”ihmisoikeuskysymykset ole presidentin arvojärjestyksessä kovin korkealla”.[17] Myöhemmin esimerkiksi Luonto-liitto ja filosofi Thomas Wallgren ovat kritisoineet Ahtisaaren ja metsäyhtiöiden läheistä suhdetta.[18][19]

Ahtisaaren kauden huippukohta oli merkittävä osuus Kosovon kriisin sovittelijana keväällä 1999.[7] Onnistuminen Kosovossa antoi entistäkin paremmat edellytykset Suomen historian ensimmäiselle EU-puheenjohtajuuskaudelle, joka alkoi saman vuoden heinäkuussa. Presidenttikautensa jälkeen Ahtisaari julkaisi Kosovon kokemuksistaan kirjan Tehtävä Belgradissa.

Ahtisaari ei asettunut ehdolle jatkokaudelle, koska SDP:n ehdokkaaksi asettui muita ehdokkaita.[20] Ahtisaari kertoi olleensa tyytyväinen ensimmäiseen kauteensa, mutta toivoi medialta anteeksipyyntöä hänestä luomastaan kuvasta.[21] Ahtisaari arvosteli edeltäjäänsä Mauno Koivistoa siitä, että tämä palasi takaisin puolueensa jäseneksi presidentinviran päätyttyä. Ahtisaari sanoi kuitenkin kokevansa SDP:n ”henkisesti omaksi puolueekseen”.[22]

Presidenttikauden jälkeen

Martti Ahtisaari kesäkuussa 2008.

Presidenttikautensa jälkeen Martti Ahtisaari on toiminut jälleen merkittävissä kansainvälisissä tehtävissä. Heti presidenttikautensa päättymisen jälkeen keväällä 2000 Ahtisaari oli kolmen entisen eurooppalaisen valtionpäämiehen muodostamassa ”kolmen viisaan miehen” komiteassa, jonka oli tarkoitus pohtia EU:n niin sanottua Itävalta-boikottia.[7]

Vuonna 2000 Ahtisaari perusti Crisis Management Initiative -järjestön (CMI), jonka alaa on rauhanvälitys ja konfliktinratkaisu.[23]

Martti Ahtisaari on julkisesti suositellut Suomea hakemaan Nato-jäsenyyttä. Hän puolusti Yhdysvaltain toimia Irakin sotaa edeltäneessä kriisissä.[24] Ahtisaari antoi Irakin sodan syttymisen jälkeen lausunnon: ”Tietäen, että noin miljoona ihmistä on tapettu Irakin hallinnon toimesta, minä en paljon niitä joukkotuhoaseita enää tarvitse.”[25] Yhdysvallat oli perustellut sotaa Irakin joukkotuhoaseilla, joita ei kuitenkaan löytynyt. Historian professori Juha Sihvola katsoi, että Ahtisaari oli Irakin suhteen oikeassa siinä, ”että globaali oikeudenmukaisuus ja ihmisarvoinen elämä ovat tärkeämpiä kuin kansallinen suvereenisuus”. Hän kiitteli myös presidentin kosmopoliitista ja realistista asennetta, mutta piti kuitenkin Ahtisaaren johtopäätöksiä Irakin sodan moraalisuudesta ”ällistyttävinä”.[26]

Ahtisaari toimi YK:n Afrikan sarven erityislähettiläänä 2003-2005 ja ETYJ:n puheenjohtajan henkilökohtaisena Keski-Aasia-edustajana (2003-2004).[27]

Lokakuussa 2011 Ahtisaari kirjoitti Javier Solanan kanssa El País -lehteen mielipidekirjoituksen, jossa he suosittelivat Euroopan unionia tunnustamaan palestiinalaisvaltion.[28]

Ahtisaari on toiminut hallitusjäsenenä muun muassa Elcoteqissa ja UPM-Kymmenessä[7] vuoteen 2007 asti. Vuonna 2014 Ahtisaari nimitettiin neuvonantajaksi YK:n tutkintaan Sri Lankan sotarikoksista.[29]

Acehin rauhanneuvottelut

Vuonna 2005 Ahtisaari välitti neuvotteluita Acehin itsenäisyysliikkeen GAM:n ja Indonesian hallituksen välillä. GAM:n johtajille hän korosti neuvottelujen välittämisen ehtona, että nämä eivät voisi saavuttaa täyttä itsenäisyyttä. Kun ensimmäisissä Aceh-tapaamisissa oli alettu lukea julkilausumia, välittäjä piti osanottajille tiukan puhuttelun ja uhkasi lopettaa työnsä saman tien. Neuvottelut päättyivät lopulta rauhansopimukseen ja yli 30 vuotta kestäneiden vihamielisyyksien raukeamiseen.[3] Rauhansopimus allekirjoitettiin Helsingissä 15. elokuuta 2005.[30]

Kosovon rauhanneuvottelut

Nobelin rauhanpalkinto 2008

YK:n pääsihteeri Kofi Annan nimitti 1. marraskuuta 2005 Ahtisaaren rauhanneuvottelijaksi Kosovoon, ja 11. marraskuuta 2005 YK:n turvallisuusneuvosto vahvisti nimityksen. Ahtisaaren johdolla päästiinkin sopuun Kosovon tulevasta asemasta, mutta esitys kaatui Venäjän ja Serbian vastustukseen, vaikkakin Kosovo tämän jälkeen nopeasti julistautuikin itsenäiseksi vuonna 2008. Vuoden jälkeen itsenäistymisestä jo yli 60 maata oli tunnustanut Kosovon, mutta niiden joukosta puuttui pari EU:n jäsenmaata ja ennen muuta Venäjä. Ahtisaaren mukaan selkeämpään tulokseen ei kysymyksessä voinut kuitenkaan päästä.[3]

Ahtisaarta on kiitetty Kosovon rauhanneuvotteluiden hoitamisesta, mutta Serbia ja sen liittolaiset ovat myös arvostelleet häntä. Esimerkiksi venäläisen politiikantutkijan Dmitri Bondarevin mukaan Kosovon itsenäistyminen oli kansainvälisen oikeuden kannalta laitonta ja Ahtisaari oli vain länsimaiden sätkynukke.[31] Myös Kosovon serbivähemmistöä edustava kansanedustaja Oliver Ivanović on todennut, "ettei Serbia voinut hyväksyä pikaratkaisua, joka olisi omien äänestäjien silmissä näyttänyt periksiantamiselta."[32] Samoin rauhantutkimuksen perustaja, norjalainen tutkija Johan Galtung arvosteli Ahtisaarta rauhanneuvottelijana. Hänen mukaansa Ahtisaari ”on charmikas, tehokas ja taitava”, mutta ”valitettavasti hän ei ole todellinen välittäjä. Hän ei ratkaise konflikteja, vaan ajaa läpi länttä miellyttävän lyhytaikaisen ratkaisun. Hän antaa EU:n käyttää itseään hyväksi”, väittää Galtung.[32]

Ahtisaari on itse todennut serbien toimista albaanivähemmistöä kohtaan Kosovossa, että ”liikaa on liikaa” eikä Kosovoa kaiken koetun jälkeen voinut enää pakottaa Serbian yhteyteen. Kosovon tilanteen ratkaisu ei hänestä ollut ennakkotapaus. Kuitenkin monet maat pelkäävät omien alueidensa hajoavan Kosovon esimerkin vuoksi, ja Venäjä rinnastaa Kosovon itsenäisyyden Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan, jotka ovat käytännössä eronneet Georgiasta.[3]

Alankomaalainen Geuzen-säätiö myönsi Ahtisaarelle 13. maaliskuuta 2008 arvostetun Geuzenpenning-mitalin (Geuzenpenning) hänen työstään kansainvälisten kriisien selvittäjänä. Mitalin luovutustilaisuus oli Vlaardingenin Suuressa kirkossa (Grote Kerk). Juhlassa oli läsnä myös kuningatar Beatrix.[33] 16. toukokuuta samana vuonna Ahtisaari sai Unescon Félix Houphouët-Boigny -rauhanpalkinnon, jonka arvo on 122 000 euroa.[34]

Nobel-palkinto

Elokuussa 2005 Ahtisaarta ehdotettiin ensimmäisen kerrna Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi, ja hänet valittiin vuoden 2008 palkinnon saajaksi.[35] Palkinto annettiin 10. joulukuuta 2008 Oslossa. Komitea perusteli valintaa Ahtisaaren useilla mantereilla ja yli kolmenkymmenen vuoden aikana tekemällä työllä kansainvälisten konfliktien ratkaisemiseksi.[4]

Ministeri Per Stenbäck kertoi lokakuussa 2009 ilmestyneessä muistelmateoksessaan Kriisejä ja katastrofeja, että hän oli saanut Nobel-komitean sihteeriltä Geir Lundestadilta huhtikuussa 2007 tiedon, jonka mukaan ”tunnettu henkilö” Suomesta oli lähestynyt komiteaa kirjeellä, jossa perusteltiin, miksi Ahtisaarelle ei pitäisi myöntää palkintoa.[36][37] Kirjeen kirjoittajaksi selvisi vuonna 2015 entinen ulkoministeri ja Ahtisaaren vastaehdokas vuoden 1994 vaaleissa Keijo Korhonen, kun Lundestad paljasti asian muistelmissaan.[38]

Näkemykset Suomen integraatiosta länteen

Ahtisaari kannatti Suomen EU-jäsenyyttä. Hän paljasti vuonna 2015 Ylen Ykkösaamussa, että jos Suomen kansa olisi hylännyt kansanäänestyksessä EU-jäsenyyden, hän olisi eronnut presidentin virastaan.[39]

»Olin vaimolleni sanonut, en tiedä, olenko sitä koskaan julkistanut, täytyy nyt se sanoa, mutta sanoin vaimolleni, että jos minä en saa suomalaisia vakuuttuneeksi siitä, että EU:hun pitää mennä ja Suomi äänestää referendumissa sitä vastaan, niin minä eroan, sitten saavat hankkia toisen presidentin tähän maahan.»

Hän sanoi samassa haastattelussa, että hän on[39]

»jo varmaan kymmenkunta vuotta ollut sitä mieltä, että meidän pitäisi liittyä (Natoon), koska olen sanonut näin, että kun me olemme huomattava rauhanturvamaa, me olemme erinomaisia rauhanturvaajia, meillä on ollut rauhanturvajoukkoja melkein kaikissa YK:n rauhanturvaoperaatioissa eri vuosien aikana ja me olemme osaavia näissä asioissa, ja minusta Suomen tulee kuulua kaikkiin niihin järjestöihin, joihin läntiset demokratiat kuuluvat, sillä ei ole mitään Venäjän uhan kanssa tekemistä, enkä minä sen takia ole argumentoinut, että Natoon pitää liittyä.»

Tunnustuksia

Martti Ahtisaaren vaakuna

Presidentti Martti Ahtisaari avasi 25. huhtikuuta 2008 nimeään kantavan instituutin, Martti Ahtisaari Institute of Global Business and Economics, Oulun yliopiston taloustieteiden tiedekunnassa.[40] Kevättalvella 2009 Ahtisaari sai 50 000 euroa CMI:n toimintaan ja nimikkokoulun Kuopion Saaristokaupunkiin. Jo aiemmin hänen kunniakseen oli nimetty koulut Namibiassa ja Sudanissa.[41] Ahtisaaren mukaan nimettiin 27. elokuuta 2009 aukio Helsingin Katajanokalla. Kuopion yliopisto vihki 2010 tohtoripromootiossaan Ahtisaaren yhteiskuntatieteiden kunniatohtoriksi hänen maailmanrauhan hyväksi tekemästään työstä.[42] Ahtisaarella on kunniatohtorin arvonimiä Suomen lisäksi Thaimaasta, Argentiinasta, Venäjältä, Ukrainasta, Namibiasta ja Yhdysvalloista,[7] ja hän on yhteensä 19 yliopiston kunniatohtori.[43]

Nelson Mandela kutsui Ahtisaaren perustamaansa Elders -järjestöön.[23]

Ahtisaari-päivät

Marraskuussa Martin nimipäivän tienoilla vietetään vuosittain Suomen ulkoasiainministeriön koordinoimia Ahtisaari-päiviä, joiden tarkoituksena on ”lisätä tietoa rauhanvälityksestä kaikilla yhteiskunnan tasoilla” ja ”tuoda rauhantyö ja sovittelu osaksi jokaisen arkipäivää käsittelemällä teemaa niin kouluissa, yleisötilaisuuksissa kuin asiantuntijatasollakin”.[44] Ensimmäisiä Ahtisaari-päiviä vietettiin 16. marraskuuta 2011.[45]

Martti Ahtisaari -luento

Martti Ahtisaaren nimikkoluento on järjestetty vuosittain Jyväskylässä vuodesta 2000 alkaen. Luentoa järjestämässä ovat olleet Jyväskylän kaupunki, Jyväskylän yliopisto, Keski-Suomen henkisen maanpuolustuksen liitto ry ja Keskisuomalainen. Perinne sai alkunsa, kun Suomen, Viron, Puolan, Liettuan ja Latvian tasavaltojen presidentit kokoontuivat presidentti Martti Ahtisaaren myötävaikutuksella Jyväskylässä kylmän sodan päättymisen kymmenvuotispäivänä 8. marraskuuta 1999 arvioimaan kansalaistilaisuudessa maidensa ja Euroopan näkymiä. Martti Ahtisaari –luennon puhujina on ollut koti- ja ulkomaisia valtiollisia johtajia, ja he ovat puheissaan käsitelleet pääasiassa valtioiden väliseen turvallisuuteen liittyviä teemoja.[46]

Palkinnot

Teoksia

  • Ahtisaari, Martti: Tehtävä Belgradissa. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 978-951-0-25072-3.
  • Ahtisaari, Martti, Wiseman, Carter ja Ban Ki-Moon: The United Nations at 70. Rizzoli International Publications, 2015. ISBN 9780847846153.

Lähteet

  1. ↑ Martti Ahtisaaren CV tpk.fi. Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 2.5.2015.
  2. ↑ Presidenttien virkaanastujaiset (Martti Ahtisaari astuu virkaansa 1994) Elävä arkisto. Yle. Viitattu 5.12.2014.
  3. ↑ a b c d e f g h i j Vesikansa, Jyrki: Kuka avaisi Lähi-idän solmun?. Iltalehti Viikonvaihde, 2009, nro 27.6./28.6., s. 13.
  4. ↑ a b The Nobel Peace Prize 2008 10.10.2008. The Nobel Foundation. Viitattu 10.10.2008. (englanniksi)
  5. ↑ Ahtisaarelle Unescon rauhanpalkinto Savon Sanomat. 2.10.2008. Viitattu 10.10.2008.
  6. ↑ a b Ahtisaarelle Geuzen-palkinto ihmisoikeustyöstä Kaleva. 11.1.2008. Oulu: Kaleva Oy. Viitattu 27.11.2013.
  7. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Heikkilä, Hannu: Ahtisaari, Martti (1937–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 7.6.2000 (päivitetty 20.11.2014). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 17.8.2015.
  8. ↑ Autio, Veli-Matti & Pulli, Heljä: Presidentti Martti Ahtisaaren esivanhemmat. Suomen Sukututkimusseuran vuosikirja, 1999, 44. vsk, s. 8-28. Helsinki: Suomen sukututkimusseura. ISBN 952-5130-02-9. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 17.8.2015.
  9. ↑ Heiskanen, Markku: Mitä Martti Ahtisaari kirjoittaa nuoruudestaan? Kassunkakarat.info. 20.6.2007. Viitattu 12.8.2015.
  10. ↑ a b Lipasti-Halonen, Marke: Rouva Eeva Ahtisaari: Luottakaa itseenne, suomalaiset. Me Naiset, 16.12.1994, nro 51–52. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 10.10.2008.
  11. ↑ a b Laitinen, Janne: Kuopion Lyseon rehtori: Ahtisaari oli hyvä oppilas Savon Sanomat. 10.10.2008. Viitattu 10.10.2008.
  12. ↑ Mitä olen aina halunnut tietää presidentistä? Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 12.8.2015.
  13. ↑ Historia – Muistinvaraisia virstanpylväitä Oulun Ynnin koripallotaipaleelta Oulun NMKY ry. Viitattu 13.8.2015.
  14. ↑ The frontlines of leadership, from two ex-Presidents (part one) The Elders. Viitattu 27.10.2015.
  15. ↑ Martti Ahtisaari - Biographical Nobelprize.org.. Nobel Media AB. Viitattu 4.11.2015.
  16. ↑ Vierailut ulkomaille (Myös eri vuosien alasivut) Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 13.11.2015.
  17. ↑ Helsingin Sanomat, kotimaa, 15.1.1998, 1. painos, "Mielenosoitus: Kunniamerkit takaisin Indonesiasta"
  18. ↑ Ahtisaari saanee vastaehdokkaan UPM:n hallitus-vaaliin. (3. painos) Helsingin Sanomat, 21.3.2000.
  19. ↑ Moittimalla ei maailmaa paranneta – Ahtisaaren haastanut aktivisti Thomas Wallgren on oppinut kehumaan jopa metsäyhtiöitä. (1. painos) Helsingin Sanomat, 26.3.2000.
  20. ↑ Ahtisaari: Milosevicilla ja venäläisillä oli Kosovo-suunnitelma MTV.fi. 26.10.2000. Viitattu 12.8.2015.
  21. ↑ Suomen Sillan uutisviikko 45/1999: Ahtisaari tyytyväinen kauteensa
  22. ↑ MTV3:n haastattelu: Ahtisaari puolusti optiotulojaan MTV.fi. 20.10.2000. Viitattu 17.8.2015.
  23. ↑ a b Presidentti Ahtisaari CMI. Viitattu 29.10.2015.
  24. ↑ Ahtisaari puolustaa Yhdysvaltain toimia MTV3 16.3.2008
  25. ↑ 1.8.2003, Helsingin Sanomat
  26. ↑ Sihvonen, Juha: Oikeutettu sota ? Vihreä Lanka. 2003. Viitattu 28.10.2015.
  27. ↑ Presidentti Martti Ahtisaarelle myönnetty Nobelin rauhanpalkinto Ulkoasiainministeriö. Viitattu 29.10.2015.
  28. ↑ Diez razones para el "sí" europeo elpais.com. 19/09/2011.
  29. ↑ Ahtisaari neuvonantajaksi Sri Lankan sotarikostutkintaan Helsingin sanomat. 25.6.2014. Viitattu 25.6.2014.
  30. ↑ Maailman tiedotusvälineet Acehin rauhansopimuksesta Ulkoasiainministeriön Mediakatsaukset. 19.8.2005. Viitattu 14.11.2015.
  31. ↑ Paananen, Arja: Venäläisten ensireaktio Ahtisaaren palkinnosta: hyväksikäytetty sätkynukke Iltasanomat. 10.10.2008. Viitattu 10.10.2008.
  32. ↑ a b Nikkanen, Hanna: Charmantti Martti. Voima, 2008, nro 2. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 10.10.2008.
  33. ↑ Geuzen Medal 2008 for President Martti Ahtisaari geuzenpenning. 2008. Viitattu 28.10.2015.
  34. ↑ Ahtisaari sai Unescon rauhanpalkinnon Yle Uutiset. 17.5.2008. Yleisradio Oy. Viitattu 2.5.2015.
  35. ↑ Martti Ahtisaarelle Nobelin rauhanpalkinto Yle Uutiset. 10.10.2008. Yleisradio Oy. Viitattu 10.10.2008.
  36. ↑ Mustamaalaus uhkasi Ahtisaaren Nobel-palkintoa Yle Uutiset. Yleisradio Oy. Viitattu 11.10.2009.
  37. ↑ Nieminen, Tommi: No, kuka sen kirjeen lähetti?. Helsingin Sanomat, 11.10.2009, s. D6.
  38. ↑ Norjalaiskirja paljastaa: Keijo Korhonen yritti estää Martti Ahtisaaren Nobel-palkinnon Verkkouutiset. 18.9.2015. Nykypäivä. Viitattu 28.10.2015.
  39. ↑ a b Ylen Ykkösaamu 16.2.2015.
  40. ↑ Taustaa Oulun yliopisto. Viitattu 31.10.2015.
  41. ↑ a b Pietiläinen, Matti: Ahtisaarelle muhkea lahjoitus Kuopiosta Savon Sanomat. 28.1.2009. Viitattu 12.10.2009.
  42. ↑ Raatikainen, Merja: Ritva-Liisa Pohjalainen Kuopion yliopiston kunniatohtoriksi Savon Sanomat. 12.10.2009. Viitattu 12.10.2009.
  43. ↑ Promootio 2010: Martti Ahtisaari Itä-Suomen yliopisto. Viitattu 25.12.2009.
  44. ↑ Ahtisaari-päivät Ulkoasiainministeriö. Viitattu 15.1.2015.
  45. ↑ Ahtisaari-päivä 16.11.2011 16.11.2011. Ulkoministeriö. Viitattu 15.1.2015.
  46. ↑ Martti Ahtisaari -luentoja vuodesta 2000 alkaen Jyväskylässä Jyväskylän yliopisto. Viitattu 28.10.2015.
  47. ↑ Ahtisaari vastaanotti Unescon rauhanpalkinnon formin.fi. 2.10.2008. Suomen ulkoasiainministeriö. Viitattu 13.12.2008.
  48. ↑ Delta Prize Past Recipients. University of Georgia. Viitattu 13.4.2013.
  49. ↑ The 2010 Great Negotiator pon.harvard.edu. 27.9.2010. harward.edu. Viitattu 27.9.2010. (englanniksi)

Kirjallisuutta

  • Heikkilä, Hannu: Martti Ahtisaari. Kansainvälinen tie presidentiksi. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 978-951-0-22003-0.
  • Merikallio, Katri & Ruokanen, Tapani: Matkalla. Martti Ahtisaaren tarina. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-24112-6.
  • Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään : Ahtisaari ja Aceh. WSOY, 2006. ISBN 9789510317785.

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Martti Ahtisaari.
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Martti Ahtisaari.


Nobelin rauhanpalkinnon saajat
1901–1925

1901: Dunant, Passy 1902: Ducommun, Gobat 1903: Cremer 1904: Kansainvälisen oikeuden instituutti 1905: Suttner 1906: Roosevelt 1907: Moneta, Renault 1908: Arnoldson, Bajer 1909: Beernaert, Paul Balluet d’Estournelles de Constant 1910: Kansainvälinen Rauhantoimisto 1911: Asser, Fried 1912: Root 1913: La Fontaine 1917: Punainen Risti 1919: Wilson 1920: Bourgeois 1921: Branting, Lange 1922: Nansen 1925: Chamberlain, Dawes

1926–1950

1926: Briand, Stresemann 1927: Buisson, Quidde 1929: Kellogg 1930: Söderblom 1931: Addams, Butler 1933: Angell 1934: Henderson 1935: Ossietzky 1936: Lamas 1937: Cecil 1938: Nansenin kansainvälinen pakolaistoimisto 1944: Punainen Risti 1945: Hull 1946: Balch, Mott 1947: Kveekarit 1949: Boyd Orr

1951–1975

1950: Bunche 1951: Jouhaux 1952: Schweitzer 1953: Marshall 1954: Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö 1957: Pearson 1958: Pire 1959: Noel‑Baker 1960: Lutuli 1961: Hammarskjöld 1962: Pauling 1963: Punainen Risti 1964: King 1965: Unicef 1968: Cassin 1969: Kansainvälinen työjärjestö 1970: Borlaug 1971: Brandt 1973: Kissinger, Lê 1974: MacBride, Satō 1975: Saharov

1976–2000

1976: B. Williams, Corrigan 1977: Amnesty International 1978: Sadat, Begin 1979: Äiti Teresa 1980: Esquivel 1981: YK:n pakolaisapujärjestö 1982: Myrdal, García Robles 1983: Wałęsa 1984: Tutu 1985: Lääkärit ydinsotaa vastaan 1986: Wiesel 1987: Arias 1988: YK:n Rauhanturvaajat 1989: Dalai Lama 1990: Gorbatšov 1991: Suu Kyi 1992: Menchú 1993: Mandela, de Klerk 1994: Arafat, Peres, Rabin 1995: Pugwash-liike, Rotblat 1996: Belo, Ramos Horta 1997: Kampanja maamiinojen kieltämiseksi (ICBL), J. Williams 1998: Hume, Trimble 1999: Lääkärit ilman rajoja 2000: Kim

2001–

2001: YK, Annan 2002: Carter 2003: Ebadi 2004: Maathai 2005: IAEA, ElBaradei 2006: Yunus, Grameen Bank 2007: Gore, IPCC 2008: Ahtisaari 2009: Obama 2010: Liu 2011: Gbowee, Johnson Sirleaf, Karman 2012: EU 2013: Kemiallisten aseiden kieltojärjestö 2014: Satyarthi, Yousafzai 2015: Tunisian kansallisen vuoropuhelun kvartetti 2016: Juan Manuel Santos 2017: International Campaign to Abolish Nuclear Weapons 2018: Murad, Mukwege 2019: Abiy 2020: Maailman ruokaohjelma 2021: Ressa, Muratov 2022: Bjaljatski, Memorial, Center for Civil Liberties 2023: Mohammadi

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Martti_Ahtisaari&oldid=15337251”