Tämä on lupaava artikkeli.

Wrangelinsaari

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 21. marraskuuta 2016 kello 17.19 käyttäjän Abc10 (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Wrangelinsaari
Napsauttamalla kartan suuremmaksi etelärannikolla näkyvät saaren vanhat kylät Zvjozdnyi (kartalla valkovenäjäksi: Звёзны) ja Ušakovskoje (kartalla valkovenäjäksi: Ушакоўскае).
Napsauttamalla kartan suuremmaksi etelärannikolla näkyvät saaren vanhat kylät Zvjozdnyi (kartalla valkovenäjäksi: Звёзны) ja Ušakovskoje (kartalla valkovenäjäksi: Ушакоўскае).

Maantiede
Muut nimet о́стров Вра́нгеля
Sijainti Pohjoinen jäämeri
Pinta-ala 7 608 km²
Korkein kohta Sovjetskaja, 1 096
Valtio
Valtio Venäjä
Alue Venäjän Kaukoitä
Piirikunta Tšukotka
Kunnallispiiri Iultinin piiri
Väestö
Väkiluku asumaton
Saaren tundramaisemaa.

Wrangelinsaari (ven. о́стров Вра́нгеля, ostrov Vrangelja; tšuktšiksi Умӄилир, Umqilir, ”Jääkarhusaari”[1]) on Venäjälle kuuluva saari Pohjoisessa jäämeressä Tšuktšimeren ja Itä-Siperian meren välissä. Sen erottaa mantereesta noin 110 kilometrin levyinen De Longin salmi. Wrangelinsaari kuuluu Tšukotkan autonomiseen piirikuntaan. Saari on noin 125 kilometriä pitkä, 60 kilometriä leveä, ja sen pinta-ala on 7 300 km². Saaren korkein kohta on Sovjetskajavuori (1 096 metriä). Wrangelinsaari on Unescon maailmanperintöluettelon pohjoisin kohde. Saari on arktiseksi kasvilajistoltaan harvinaisen rikas. Paleontologien mukaan saarella elivät tuhansia vuosia sitten viimeiset villamammutit.

Maantiede

Sijainti ja pinnanmuodot

Satelliittikuva saaresta.

Wrangelinsaari on pitkänomainen, noin 125 kilometriä pitkä saari, jonka pinta-ala on 7 609 neliökilometriä[2]. Se sijaitsee Pohjoisessa jäämeressä Venäjän koillisosassa. Saaren erottaa mantereesta Longinsalmi, ja itse saari erottaa Itä-Siperian meren Tšuktšimerestä.[3]

Wrangelinsaaren keskiosassa on vahvasti laaksojen rikkoma vuoristo. Se kohoaa enimmillään 1 096 metriin. Vuoristoa reunustaa lännessä, pohjoisesta ja etelästä kukkuloita, jotka ovat noin 200–600 metrin korkuisia. Keskusvuoristoa reunustavakin alue on laaksojen halkomaa, ja se on eräänlaista peneplaania. Etelä- ja pohjoisosissa ylänköalue laskeutuu tulvasedimentistä koostuvaksi alangoksi, joka nousee keskimäärin 15 metrin korkeuteen merenpinnasta. Paikoin vuoristo jatkuu rantaan saakka ja muodostaa jyrkkiä rinteitä ja kallioita.[4]

Saarella on noin 1 400 vähintään kilometrin pituista jokea, ja niistä viisi on yli 50 kilometrin pituisia. Saarella on myös noin 900 järveä, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on noin 80 neliökilometriä. Järviä on erityisesti pohjoisella alankoalueella. Ne ovat muodostuneet pääosin karstitoiminnan seurauksena, mutta jotkut isoimmista järvistä ovat muodostuneet rantalaguuneista.[4]

Kallioperä ja maannos

Saaren kallioperä on muun muassa graniittia ja gneissiä sekä harvassa kalkkikiveä[5].

Wrangelinsaaren vuorilla on prekambrisia metamorfisia ja tuliperäisiäkin intruusiokiviä. Vuoristo ja ylätasanko koostuvat pääosin paleotsoois-mesotsooisesta kerrostumasarjasta, jossa on muun muassa hiekkakiveä, silttikiveä, saviliusketta, argiliittia, jonkin verran konglomeraattia ja kalkkikiveä, dolomiittia, breksiaa ja serttiä. Tasangoilla on kenotsooinen sorasta, hiekasta, savesta ja mudasta koostuva kerrostumasarja, ja ylätasangollakin on kenotsooisia jokikerrostumia.[6]

Saaren maannos on rannikoilla arktiselle tyypillistä tundrasodia ja arktista gleysolista. Mutta sisämaassa on arktiselle alueelle harvinaista kryoaridia aromaannosta ja arotundramaannosta, jonka tyyppisiä on enemmän manner-Siperiassa ja Venäjän Kaukoidän pohjoisosissa. Kuivissa sisäosissa on myös arktisella alueella harvinaista suolamaata. Saaren sisäosissa on myös saarelle ominaista tundra-karbonaattimaannosta.[4]

Luonto

Kasvillisuus

Wrangelinsaaren kasvillisuus on tyypillisesti erilaista tundraa. Maisemaan kuuluu niin kuivaa tundraa kuin myös sammaleisia kumpuja, niittyjä, ruohomaita, suoalueita ja kuivaa kylmyysaavikkoa.[7] Saari oli lähes jäätön viime jääkauden aikana, ja paikoin sen arotundra ei ole muuttunut miljooniin vuosiin.[8] Mantereen puolella Tšuktšien niemimaalla ei ole varsinaisesti vastaavia elinympäristöjä, joten Wrangelinsaaren kasvillisuus saattaa olla lähimpänä myöhäispleistoseenin pohjoista arotundraa.[9] Jääkauden lopussa ja holoseenikauden alussa ilmasto lienee ollut nykyistä kosteampi ja lämpimämpi. Ennen holoseenia oli paljon saraa, mikä viittaa nykyistä leudompaan ilmastoon.Viittausvirhe: Kelpaamaton <ref>-elementti: virheelliset nimet, esim. liian monta

Wrangelinsaaren kasvillisuus on monimuotoista, ja se vaihtelee tundrakasvillisuuden alatyypeistä erilaisiin ainutlaatuisiin elinympäristöihin. Tyypillisen tundrakasvillisuuden lisäksi saarella on elinympäristöjä, joiden kasvillisuus muistuttaa enemmän eteläisempää subarktista tyyppiä. Tällaisia ovat erilaiset tundraniityt, varpioiden hallitsema tundra, saroja ja vihvilöitä kasvavat suot sekä pensastundrat ja tulvatasankopensaikot, joita ei muilla arktisilla saarilla ole. Vuoristojen etelärinteillä on myös melko poikkeuksellista tundrakasvillisuutta.[10] Niiden kuivakkokasvillisuus on erityisen runsasta, ja niillä kasvaa jopa 50–60 kasvilajia. Näiden niittyjen tyyppilajeja ovat saralajit tylppösara, kalliosara ja Carex duriuscula.[9]

Suurin osa kasvillisuudesta on matalaa.[8] Jokivarsilla villapajut ja tunturipajut voivat kasvaa noin metrin korkuisiksi.[9]

Wrangelinsaaren kasvilajisto on kehittynyt poikkeukselliseksi, koska sen syrjäisen sijainnin ansiosta saarta eivät ole uhanneet muualta tulleet lajit.[8] Saarella kasvaa kaikkiaan 417 putkilokasvilajia tai -alalajia, enemmän kuin koko Kanadan arktisilla saarilla yhteensä. Lajeista 21 on kotoperäisiä, ja kuutta lajia ei tavata Aasian muissa osissa. Lisäksi saarella kasvaa 331 sammal- ja 310 jäkälälajia.[7]

Saaren valtalajeja ovat erilaiset ristikukkais-, ruusu-, leinikki- ja rikkokasvilajit. Saarella kasvavia kukkivia kasveja ovat muun muassa lapinvuokkoihin kuuluva Dryas punctata, kylmänkukkalaji Pulsatilla nuttaliana, kastiljoihin kuuluva Castilleja elegans ja 17 unikkolajia, joista viisi on kotoperäisiä.[7] Wrangelinsaaren kasvillisuuslajistoon kuuluu monia poikkeuksellisia kasveja, jotka yleensä luokitellaan kasvavaksi etelämpänä tai Amerikassa. Saaren amerikkalaisia lajeja, joita ei ole muualla Aasiassa, ovat muun muassa litukoihin kuuluva Cardamine purpurea ja ketokatkeroihin kuuluva Gentianella propinqua.[10]

Wrangelinsaaren luonto on erittäin arvokas, ja vuonna 1976 saarelle perustettiin yli 2 000 neliökilometrin suojelualue. Osaksi tämä johtuu saarelle ominaisesta arktisessa harvinaisesta kasvilajirunsaudesta ja vain tällä saarella elävistä kasvilajeista. Jotkut Wrangelinsaaren kasvit eivät kasva yhtä pohjoisessa muualla[11].

Eläimistö

Wrangelinsaarella elää seitsemän maanisäkäslajia. Sen jääkarhupopulaatio on Venäjän arktisten alueiden suurin. Wrangelinsaarella ja Geraldinsaarella käy vuosittain synnyttämässä 300–600 jääkarhuemoa. Muita Wrangelinsaaren nisäkäslajeja ovat naali, ahma, wrangelinkaulussopuli ja siperiansopuli. Lisäksi saarella on 1900-luvulla istutettu peuroja ja myskihärkiä, jotka paleontologisten todisteiden perusteella ovat aiemmin kuuluneet saaren lajistoon. Saarella käy ajoittain myös susia. Wrangelinsaaren mursupopulaatio on maailman suurin. Siellä ja läheisellä Geraldinsaarella asustaa 80 000–100 000 mursua. Saaren vesillä ovat yleisiä myös norppa ja partahylje. Saaren vesillä käy useita valaslajeja, ja erityisen tärkeä alue on harmaavalaille ja maitovalaille.[12][13]

Saarella on tavattu 169 lintulajia, ja niistä 62:n on todettu pesivän siellä. Lajeista vain tunturipöllö ja korppi eivät ole muuttolintuja.[12] Pääosa lajeista on sirkumpolaarisia, kuten lapinsirkku, pulmunen, tundrakurmitsa, karikukko ja isosirri.[14] Wrangelinsaari on Euraasian ainoa paikka, jossa pesivät eskimosirri ja tundravikla. Vesilinnuista huomattavin on lumihanhi, jonka pesimäyhdyskunnassa Tundrajoen yläjuoksulla on 250 000–300 000 paria. Saaren länsi- ja itärannikolla on laajoja merilintuyhteisöjä. Niiden valtalajit ovat ulappamerimetso, pikkukajava, punajalkakajava, isolokki, pohjankiisla ja riskilä.[12]

Saaren matalat joet ja järvet jäätyvät umpeen talvisin, joten makeanveden kaloja siellä ei ole. Nieriä, kyttyrälohi, koiralohi ja jäämerenseiti nousevat joskus suurimpien jokien suille ja rannikon laguuneille.[12]

Muinaiset eläimet

Saari on myös paleontologisesti mielenkiintoinen, sillä sieltä on löytynyt monia pleistoseeni- ja holoseenikauden nisäkkäiden jäänteitä. Saaren eläimistöön ovat kuuluneet muun muassa villamammutti, arovisentti ja przewalskinhevonen. Lisäksi saarella on löytynyt todisteita villasarvikuonosta.[15]

Wrangelinsaaren mammutit selvisivät pidempään kuin missään muualla. Euraasian ja Pohjois-Amerikan mantereelta villamammutit hävisivät noin 10 000 vuotta sitten, mutta Wrangelinsaarella noin 500–1000 yksilön populaatio eli vielä sen jälkeen noin 6 000 vuoden ajan. Ruotsalaisen paleogeneetikon Love Dalénin mukaan viimeiset villamammutit hävisivät Wranglerinsaarelta lopulta ihmisten tai luonnon olosuhteiden takia. Saaren populaatio oli hyvin eristäytynyt, kun merenpinta nousi saaren ympärillä.[16]

Wrangelinsaaren mammutteja on kutsuttu välillä ”kääpiömammuteiksi”.[17] Vuonna 2003 julkaisun tutkimuksen mukaan Wrangelinsaaren mammutit eivät olleet poikkeuksellisen pieniä. Niiden säkäkorkeus oli 180–230 senttimetriä, mikä vastaa todennäköisesti pleistoseenikauden Pohjois-Siperian mammuttien kokoa. Mammutit eivät olleet erityisesti pienentyneet, sen jälkeen kun Wrangelinsaari oli irronnut mantereesta. Saarelta on kyllä löydetty hyvin pienienkien yksilöiden hampaita, mutta niiden määrä ei ole erityisesti kasvanut uusimmissa löydöissä.[18]

Ilmasto

Wrangelinsaarella vaikuttaa arktinen ilmasto, ja sitä ympäröivä meri vapautuu ahtojäistä harvoin. Suurimman osan vuodesta on kylmää ja kuivaa. Kesäisin saarella saapuu kosteampaa ilmaa Tyyneltämereltä, mutta välillä ilmastoon vaikuttaa myös kuiva Siperian ilmamassa. Pinnanmuodot vaikuttava lämpötilaeroissa, ja heinäkuussa etelärannikon lämpötila on 2,4–3,6 celsiusastetta ja pohjoisrannikon noin yksi aste. Vuoristoissa lämpötila voi nousta 8–10 asteeseen. Lämpötilat pysyvät yleensä enintään 20–25 päivän ajan nollan yläpuolella, mutta useimmiten pakkasettomia päiviä on vain parin viikon ajan.[4] Vuoden keskilämpötila on −11,3 astetta.[19] Helmikuu on kylmin kuukausi, ja silloin keskilämpötila on −25,2 astetta. Saaren pakkasennätys on −57,7 astetta, ja se on mitattu joulukuussa 1926.[20]

Vuotuinen sademäärä on noin 200 millimetriä, ja se tulee pääosin lumena. Merkittävä osa lumesta kuitenkin kulkeutuu tuulen mukana pois, ja saarelle tulee vuoden aikana kosteutta noin 115–200 millimetriä. Talvisin ovat tyypillisiä voimakkaat koillistuulet, jotka voivat puhaltaa jopa 40 metriä sekunnissa.[4] Saaren vuoristoisten keskiosien kuivissa jokilaaksoissa vaikuttaa föhn-ilmiö.[19]

Wrangelinsaaren ilmastotilastoa
tammi helmi maalis huhti touko kesä heinä elo syys loka marras joulu
Vrk:n ka. ylin lämpötila (°C) −19,2 −21,1 −19,8 −13,3 −4,1 3,0 5,3 4,5 0,8 −5,4 −11,9 −18,1 ka. −8,3
Vrk:n ka. alin lämpötila (°C) −26,7 −28,6 −27,6 −21,2 −9,8 −1,5 0,6 0,2 −2,9 −10,2 −18,0 −24,7 ka. −14,2
Sademäärä (mm) 16 9 9 8 8 13 23 28 22 15 17 11 Σ 179
L
ä
m
p
ö
t
i
l
a
−19,2
−26,7
−21,1
−28,6
−19,8
−27,6
−13,3
−21,2
−4,1
−9,8
3,0
−1,5
5,3
0,6
4,5
0,2
0,8
−2,9
−5,4
−10,2
−11,9
−18,0
−18,1
−24,7
S
a
d
a
n
t
a 		16
9
9
8
8
13
23
28
22
15
17
11


Lähde: [20]

Historia

Wrangelinsaarten ensimmäiset asukkaat olivat paleoeskimoita, jotka asettuivat saarelle noin 3 500 vuotta sitten. Saarelta on löytynyt etelärannikolta yksi neoliittinen kylä. Sen perusteella alkuperäisasukkaat tulivat toimeen merieläimillä. Kun eurooppalaiset löysivät saaren, siellä ei enää asunut alkuperäisasukkaita.[21]

Venäläisten lähteiden mukaan heillä on ollut tietoa saaresta jo 1800-luvun alkupuolella, ehkä jo 1700-luvulla. Venäläinen tutkimusmatkailija Ferdinand von Wrangel oli kuullut saaresta huhuja, jotka perustuivat 1700-luvulla seudulla liikkuneiden venäläisten tutkimusmatkailijoiden Stepan Andrejevin ja Nikolai Daurkinin kertomuksiin. Wrangel päätteli saaren sijainnin Siperian tšuktšien kamakailta eli suvun vanhimmalta 1823 kuulemiensa todisteiden perusteella. Hän etsi saarta ryhmänsä kanssa ja jopa piirsi sen sijainnista kartan mutta ei kuitenkaan käynyt siellä. Retkikunnan tiedot julkaistiin useilla kielillä.[22][3]

Vuonna 1845 matkaan lähti John Franklin retkikuntineen, jonka tavoitteena oli löytää luoteisväylä. Hän katosi miehistöineen. Heitä etsimään lähti vuosikymmenten kuluessa 39 retkikuntaa, joista Henry Kellettin johtama korvetti Heraldilla matkannut retkikunta rantautui saarelle, joka sai laivan mukaan nimen Herald Island (suomeksi Geraldinsaari). Kellett kirjasi siellä muistiin: ”maata näkyvissä” ja ”Wrangelin mainitsema maa”, joka sai kartalla nimen Kellettinmaa.[23]

Ensimmäinen saarelle todennäköisesti astunut eurooppalainen oli vuonna 1866 sinne saapunut saksalainen valaanpyytäjä Eduard Dallmann. Seuraavana vuonna 1867 saaren havaitsi yhdysvaltalainen valaanpyytäjä Thomas Long, joka piirsi siitä muistiin ääriviivat ja nimesi sen Wrangelinmaaksi, sillä hän tunsi Wrangelin kertomuksen. Vielä ei tiedetty, oliko se saari,[24] mutta saareksi sen osoitti 1879 matkaan lähtenyt kapteeni George W. De Long, jonka komennossa oli parkki Jeannette. Parkki upposi mutta osa miehistöstä pelastui. Parkkia etsimään lähti vuonna 1881 yhdysvaltalainen USRC Thomas Corwin kapteeni Calvin Hooperin johdolla. Alus rantautui saarelle, joka sai nimen New Columbia, mutta käynti jäi lyhyeksi. Samana vuonna sinne saapui yhdysvaltalainen höyrylaiva Rodgers päällikkönään kapteeni Robert Berry. Retkikunta nousi saarelle ja tutki sitä kaksi viikkoa. Kartalle saari nimettiin Wrangelinsaareksi.[25] Sen jälkeen saarella ei käyty 30 vuoteen, ennen kuin 1911 sinne saapui jäänsärkijä Vaigatšilla Konstantin Lomanin komentama ensimmäinen venäläinen tutkimusretkikunta. Ryhmän lääkäri Eduard Arngold kirjasi muistiin lähestymisen ja saarelle nousun. Retkikunta kiersi saaren ja teki runsaasti mittauksia.[26][21]

Napaseutututkija Vilhjalmur Stefanssonin johtama epäonninen kanadalainen retkikunta joutui vuonna 1914 viettämään saarella yhdeksän kuukautta heidän laivansa HMCS Karlukin murskauduttua ahtojäissä. Osa retkikunnasta pelastui kapteeni Robert Bartlettin mukana lähdettyään kävellen Wranglerinsaarelle. Sieltä Berlett lähti erään inuiitin kanssa koiravaljakolla kohti Siperiaa hakemaan apua, joka ehti saarelle juuri ennen talven tuloa.[27]

Wrangelinsaaren asukkaita Punaisen lokakuun kannella 1924.

Venäjän hallitus julisti saaren 1916 kuuluvaksi Venäjälle.[28] Tosin vuonna 1921 Vilhjamur Stefansson lähetti saarelle viisi uudisasukasta (yksi kanadalainen, kolme amerikkalaista ja yksi inuiitti). Tämän retkikunnan ainoa eloonjäänyt, inuiitti Ada Blackjack, pelastettiin vuonna 1923. Pelastusalus jätti saarelle uuden kolmentoista hengen ryhmän (amerikkalainen Charles Wells ja 12 inuiittia). Vuonna 1924 saarelle tuli neuvostoliittolainen alus Punainen lokakuu, ja sinne pystytettiin Neuvostoliiton lippu. Amerikkalaisten edellisvuonna saarelle lähettämä ryhmä siirrettiin laivaan, joka monien vaikeuksien jälkeen pääsi Providenijanlahdelle.[29] Vuonna 1925 alueen hallinnon päälliköksi ja saaren tutkimisesta vastaavaksi nimettiin Georgi Ušakov, joka saapui 58 siirtolaisen kanssa saarelle 1926 ja perusti sinne siirtokunnan.[30] 1935 saarelle saapui tekemään tutkimuksia legendaariseksi myöhemmin tullut Leonid Gromov. Hänen jälkeensä neuvostoliittolainen tutkimustoiminta jatkui, ja sinne ja Gerladinsaarelle perustettiin 1976 luonnonsuojelualue.[31]

Hylätty Ušakovskojen kylä heinäkuussa 2013.

Saaren ainoa asutuskeskus oli vielä 1940-luvulla Ušakovskoje, mutta 1960-luvulla sinne perustettiin Zvjozdnyin kylä, jonne rakennettiin myös kiitotiet sotilaslentokoneita varten. Tämän jälkeen saarelle perustettiin tutka-asema ja kvartsikaivos, jonka yhteyteen rakennettiin kaivostyöläisille asuntoja. Asunnot on sittemmin hävitetty.[21]

Wrangelinsaari otettiin suojelukohteeksi 1953, kun alettiin suojella mursuyhdyskuntia. Suojelualue perustettiin 1968 mursun, jääkarhun, lumihanhen sekä sepelhanhen ja muiden merilintujen suojelemiseksi. Viranomaiset varasivat saarelta alueita suojelukohteille, kun sinne vietiin 1975 myskihärkiä Magadanin alueen Nunivakilta.[21]

Wrangelinsaaren ja Geraldinsaaren suojelemiseksi perustettiin 1976 luonnonsuojelualue.[32] Pian suurin osa ihmisistä poistui saarelta, ja 1980-luvulle tultaessa saaren peuratila oli lakkautettu ja Zvjozdnyin kylä hylätty. Ušakovskojen kylä säilyi, mutta saaren tutka-asemakin lakkautettiin 1992. Suojelualuetta laajennettiin 1997 käsittämään saarten ympäriltä myös 12 meripeninkulman verran merialueita. Laajennusten jälkeen luonnonpuisto kattaa suoja-alueineen yhteensä 56 616 neliökilometriä.[21][32] Saari valittiin 2004 Unescon maailmanperintöluetteloon.[32][3] Valinnan ehtona oli, että saarelta poistetaan teknologiajäte, kuten metalli ja polttoainejäte, ja sitä työtä on tehty edelleen. Ihmisen läsnäolon supistuminen on vaikuttanut saaren ekologiaan myönteisesti.[33]

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Leontjev, V. V.; Novikova, K. A.: Toponimitšeski slovar Severo-Vostoka SSSR, s. 108, 384. Magadan: Magadanskoje knižnoje izdatelstvo, 1989. ISBN 5-7581-0044-7.
  2. ↑ Nomination Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 3.
  3. ↑ a b c Encyclopædia Britannica.
  4. ↑ a b c d e Nomination Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 5–7.
  5. ↑ Ensyklopedia Britannica Micropedia 1993, artikkeli Wrangel Island
  6. ↑ M. K. Kosko, M. P. Cecile, J. C. Harrison, V. G. Ganelin, N. V., Khandoshko ja B. G. Lopatin,Geology of Wrangel Island, Between Chukchi and East Siberian Seas, Northeastern Russia. Bulletin 461, 1993, Geological Survey of Canada, Ottawa Ontario
  7. ↑ a b c Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 3.
  8. ↑ a b c Laura Williams: Wrangel Island Center for Russian Nature Conservation. Viitattu 16.11.2016. (englanniksi)
  9. ↑ a b c Yurtsev, s. 172.
  10. ↑ a b Nomination Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 8–9.
  11. ↑ Natural System of Wrangel Island Reserve Chukotka, Russian Federation United Nations Environment Programme, World Conservation Monitoring Centre
  12. ↑ a b c d Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 4–5.
  13. ↑ Gorshkov s. 36
  14. ↑ Nomination Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 10.
  15. ↑ Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 12.
  16. ↑ Dhruti Shah: Mammoths' extinction not due to inbreeding, study finds BBC News. 23.3.2012. BBC. Viitattu 16.11.2016. (englanniksi)
  17. ↑ Hampton Sides: Wrangel Island Nationa Geographic. National Geographic Society. Viitattu 16.11.2016. (englanniksi)
  18. ↑ Alexei Tikhonov & Larry Agenrboad & Sergey Vartanyan: Comparative analysis of the mammoth populations on Wrangel Island and the Channel Islands. Deinsea, 2003, 9. vsk, s. 415–420. Rotterdam: Deinsea. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 16.11.2016. (englanniksi)
  19. ↑ a b Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 1–2.
  20. ↑ a b Климат о. Врангеля Погода и Климат. Viitattu 22.9.2012. (venäjäksi)
  21. ↑ a b c d e Nomination Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 13–14.
  22. ↑ Gorshkov s. 18–21
  23. ↑ Gorshkov s. 21
  24. ↑ Gorshkov s. 22
  25. ↑ Gorshkov s. 23–24
  26. ↑ Gorshkov s. 25–26
  27. ↑ Gorshkov s. 26–27
  28. ↑ Gorshkov s. 27
  29. ↑ Gorshkov s. 27–30
  30. ↑ Gorshkov s. 31–32
  31. ↑ Gorshkov s. 34–35
  32. ↑ a b c Ostrov Vrangelja zapovednik (Yhteenvetosivu Wrangelinsaaren luonnonpuistosta) Venäjän suojelualueiden sivusto, oopt.info. Viitattu 8.3.2013. (venäjäksi)
  33. ↑ Gorshkov s. 42

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Wrangelinsaari&oldid=16077999”