John Franklin

John Franklin.

Sir John Franklin (15. huhtikuuta 1786 – 11. kesäkuuta 1847) oli englantilainen napaseuturetkeilijä ja merikapteeni. Franklin syntyi Spilsbyssä, Lincolnshiressa yhtenä kauppiasperheen 12 lapsesta. Yksi hänen sisartensa lapsista tuli olemaan runoilija Emily Tennyson. Franklin halusi luoda uran merellä perheensä alussa vastustaessa tätä. 14-vuotiaana hänen isänsä järjesti hänet kuninkaallisen laivaston HMS Polyphemukselle.

Franklin osallistui Napoleonin sotiin, Kööpenhaminan laivastotaisteluun vuonna 1801 ja Trafalgarin taisteluun vuonna 1805. Näiden taistelujen välisenä aikana hän kartoitti sukulaisensa Matthew Flindersin alaisuudessa Australian rannikkoa. Ensimmäisen retkensä napaseuduille hän teki vuonna 1818 luutnanttina John Rossin alaisuudessa. Hän teki vuosina 1819–27 kaksi matkaa Pohjois-Amerikan pohjoisrannikolle ja kartoitti laajoja alueita. Vuonna 1828 Yrjö IV löi hänet ritariksi. Vuosina 1836–1843 hän toimi Tasmanian kuvernöörinä. Vuonna 1845 hän lähti kolmannelle retkelle etsimään luoteisväylää, mutta tuhoutui retkikuntineen.

Copperminejoen retki 1819-1822

{{Pääartikkeli|[[Franklinin Copperminejoen retki 1818-1822}}

Kanadan Luoteisterritorioihin Copperminejoen varrelle vuosina 1819–1824 tekemällään tutkimusretkellä Franklin menetti 11 retkikuntansa 20 miehestä. Ruuanpuute oli ongelma koko retken ajan ja kylmä oli paha talvisin. Huolto toimi huonosti ja sekalainen mm. eskimoista, intiaaneista ja kanadalaista koostunut miehistö kapinoi. Franklin vaelsi ensin Suurelle Orjajärvelle, sitten Copperminejokea pitkin alas, jonka jälkeen itään kanooteilla merellä 800 km pitkin Kanadan pohjoisrannikkoa Hoodjoen suulle asti. Merimatka oli vaikea mm myrskyjen takia. Täältä Franklin kääntyi etelään kohti Suurta Orjajärveä. Nyt alkoi todellinen nälkä. Miehet söivät jäkäliä ja petojen kaatamien peurojen luuydintä. Lopulta mukana ollut intiaani tappoi ainakin pari ryhmänsä kanadalaista ja lopulta erään englantilaisen. Epäiltiin miehen syöneen tappamiensa lihaa. Tällöin yksi englantilaisista tappoi intiaanin. Franklin onnistui kartoittamaan malko laajan rannikon alueen, ja häntä juhlittiin palattuaan sankarina, vaikka moni oli kuollut huonosti järjestetyllä retkellä.

Franklinin McKenziejoen retki

Franklinin retki McKenziejoelle 1825-1827 oli menestyksekäs ja onnistunut. Franklinin johtamat miehet talvehtivat hyvin varustettuna Suurella Karhujärvellä syksystä 1825 kesään 1826. Sitten he laskivat neljällä merikelpoisella veneellä Mackenzie-joen alas merenrantaan. Suistossa retkikunta jakautui kahteen kahden veneen pariin. Franklinin veneet nimeltä Lion ja Reliance. purjehtivat kohti Icy Capea minne kapteeni Beechley oli purjehtinut Blossom-laivallaan. Franklin itse komensi länteen lähteviä veneitä. Beechley lähetti yhden veneen Franklinia vastaan, mutta Franklin onnistui pääsemään vain 250 km päähän Icy Capesta Cape Beechleyhyn asti.

Richardsonin johtamien Dolphinin ja Union:in miehistöt kartoittivat McKenzie- ja Coppermine-jokien välisen rannikon. Franklinin veneet olivat kartoittaneet 600 km Pohjois-Amerikan pohjoisrannikkoa, ja Richardsonin 1400 km. Franklin palasi rannikkoa ja McKenzie-jokea pitkin takaisin, ja Richadson Copperminejokea Ison Karhujärven lähellä sijaitsevaan Fort Franklinin tukikohtaan. Franklinin tämä retki onnistui edellistä paremmin mm. pienemmän riskinoton, hyvien miesten ja varusteiden takia.

Franklinin viimeinen retki

{{Pääartikkeli|[[Franklinin kadonnut arktinen retkikunta}}

Franklinille tuli luoteisväylän löytämisestä pakkomielle. Saatuaan rahoituksen kuntoon (Britannian Amiraliteetilta), hän lähti kolmannelle retkelleen 128-miehisen retkikunnan matkassa toukokuussa 1845 kahdella laivalla (HMS Erebus ja HMS Terror). Laivat nähtiin viimeksi Melvillen niemen lähellä pyrkimässä Lancasterinsalmeen. Retkikuntaa odotettiin vuoden 1847 loppuun asti, jolloin alettiin varustaa pelastusretkikuntia.

Retkikunnan katoaminen herätti ihmisten kiinnostuksen ja noin 40 pelastusretkeä järjestettiin. Retkikunnan etsimisessä menehtyi useampia ihmisiä kuin retkikuntaan kuului. Toisaalta nämä retkikunnat kartoittivat aluetta tarkemmin kuin mitä Franklinin retkikunta yksinään olisi tehnyt. Moni Franklinin etsijöistä etsi itse asiassa kuitenkin pohjoisnapaa. Vuosina 1850, 1854 ja 1859 löydettiin kadonneen retkikunnan jäänteitä.

Löydöistä ja eskimojen haastatteluista selvisi, että Franklinin laivat Erebus ja Terror olivat juuttuneet pitkäksi aikaa jäihin Victoriansalmeen kesän yli, kun oli normaalia kylmempää. Laivoissa puhkesi keripukki. Lopulta ruoka loppui. Seutu oli vähäriistaista, ja muutenkin suuren miesjoukon ruokkiminen luonnon antimilla olisi ollut mahdotonta. Miehet lähtivät pyrkimään jäihin juuttuneista laivoistaan kohti etelää, josta toivoivat löytävänsä riistaa. He vetivät raskaissa reissä painavia veneitä lumen pintaa pitkin. Alussa Crozierin johtama pieni ryhmä hajosi, osa palasi takaisin laivoille. Nälkiintyneet, keripukin kourissa sairaita raskaassa veneessä vetävät merimiehet jättivät kahden sairaan veneen kumolleen jälkeen, ja miehet kuolivat veneeseen. Seuraavien parin vuoden kuluessa eri kokoiset yksittäiset miehet ja ryhmät kuolivat yksi toisensa jälkeen nälkään. Viimeisiä retkeläisiä eli vielä 1850 tai 1851. Pelastusretkikunnan tekemien löytöjen, eskimojen haastattelujen ja myöhempien tutkimusten mukaan nälästä kärsivässä joukossa harjoitettiin ainakin jonkin verran ihmissyöntiä. Se ei pelastanut miehiä, eivätkä myöskään eskimot, jotka olivat sopeutuneet valkoisia paremmin elämään vähäriistaisessa ympäristössä. Isossa-Britanniassa tahdottiin kiistää englantilaisten harjoittama ihmissyönti, ja syytettiin siitä eskimoita.

Aiheesta muualla

• Elämäkerta (Dictionary of Canadian Biography Online)(englanniksi)
• Elämäkerta (Dictionary of Australian Biography, Project Gutenberg(englanniksi)