Franklinin Copperminejoen retki 1818–1822

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Talvileirin tekoa silloin kun Back haki tarvikkeita Copperminejoen retkikunnalle.

Franklinin Copperminejoen retki 1818–1822 oli Englannin laivaston luutnantin John Franklinin Kanadan pohjoisrannikkoa tutkimaan pyrkinyt retkikunta, jonka tarkoituksena oli löytää Kanadan pohjoispuolitse kulkeva Luoteisväylä.

Retkikunta kulki ensin Isolta Orjajärveltä alas Copperminejokea, sitten huterilla tuohikanooteilla merellä rannansuuntaisesti itään ja Hoodjokea pitkin etelään. Turkisyhtiöt eväsivät avun keskinäisen kilpailun takia. Alusta lähtien olematon tai huono huolto aiheutti miehissä kapinointia vähän väliä. Intiaanit ja turkisyhtiöt olivat epäluotettavia avustajia, alueella oli normaalia kylmempää ja riistaa vähemmän kuin yleensä, joten tavalliset ruokatarvikkeet loppuivat, ja miehet joutuivat nälissään syömään muun muassa luuydintä, jäkälää ja nahkaa. Retkellä tapahtui murhia ja luultavasti ihmissyöntiäkin, ja jotkut kuolivat nälkään.[1][2] Keltaveitsi-intiaanit pelastivat retkeläiset.

Noin kolme vuotta kestäneelle retkelle lähteneistä 20 miehestä vain 11 palasi. Franklinia juhlittiin silti sankarina, sillä hän oli kartoittanut noin 800 km aiemmin tuntematonta Kanadan pohjoisrannikkoa.

Alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Franklinin retki liittyi Edward Parryn Luoteisväylän etsintämatkaan[3]. Parryn tarkoitus oli etsiä luoteisväylää meritse. Luutnantti Franklinin oli puolestaan määrä saapua Copperminejoen kautta Kanadan rannikolle, ja jos hyvin kävisi jopa kohdata Parry. Tutkimusmatkailija Samuel Hearne oli jo vuonna 1779 käynyt Copperminejoen päässä. Franklinin piti saada apua matkaansa paikallisilta turkismetsästäjiltä, eli voyageurseilta, joista monet olivat intiaanien ja ranskalaisten jälkeläisiä. Metsästäjät tekivät yhteistyötä keskenään kauppasotaa käyvien Hudson's Bay Companyn ja North West Companyn kanssa. Myös seudun keltaveitsi-intiaanien oli määrä auttaa retkikuntaa, jos sen jäsenet tarvitsisivat ruokaa.

Retkikunta kohtasi heti alussa vaikeuksia, kun kova tuuli vei Hudsoninlahdella kuljetuslaivan pois ja Franklinin miesten oli kuljettava maitse Norfolkin rannikolta Hudsoninlahden York Factoryyn, josta alkoi 2 700 km:n matka Isolle Orjajärvelle. Franklinin miehiä huoltamaan tarkoitetut kauppayhtiöt olivat kauppasodassa keskenään. Ne eivät tehneet yhteistyötä keskenään. Hudson Bay Companyssä ei uskottu miesten selviävän arktisella tundralla [4]. Suurin osa huollosta jäi saamatta sen takia.

Retkeä johti John Franklin, lisäksi laivastosta olivat mukana kadetit John Back, Robert Hood, varajohtajana tohtori ja luonnontieteilijä John Richardson ja sotilaspalvelija John Hepburn[5]. Retkikuntaa haittasi se, että sen koostumus oli hajanainen, englantilaisia, ranskalaisia ja intiaaneja.

Erämaassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkikunnan matka alkoi talvella hyytävässä pakkasasessa metsän läpi kohti Fort Chipewyania. Elohopeamittarikin jäätyi kylmyydessä, ja intiaaneilla oli siksi nälkävuosi. Retkikunnalla ei ollut telttoja, mutta silti he saapuivat kuuden viikon kuluttua, maaliskuun lopulla Fort Chipewyaniin, missä he saivat turkismestästäjiltä epämääräisiä lupauksia avusta. Ruoka oli sielläkin vähissä, ja Franklinin oli näin vaikea saada tukea. Voyageursit vastustivat lähtöä heikoilla tarvikkeilla pohjoiseen, missä eivät yleensä metsästäneet. Franklin onnistui silti hankkimaan 16 miestä, joista suurin osa oli kuitenkin tehtävään soveltumattomia[6].

Fort Chipewyan he lähtivät kohti Ison Orjajärven Fort Providencea, missä he kohtasivat North West Companylle turkiksia metsästävän Akaitchon ("Iso Jalka"), paikallisten keltaveitsien johtajan. Hän lupasi auttaa heitä, mutta sanoi, ettei mene pohjoiseen intiaanien vihollisten inuitien maille. Kun Franklin selitti Akaitcholle olevan kyse tärkeän kappareitin Luoteisväylän etsimisestä Akaitcho kysyi, että jos reitti oli niin tärkeä, miksei sitä oltu löydetty aiemmin[7].

Toisena talvena kumpikaan kilpailevista turkisyhtiöistä ei lähettänyt säännöllisesti ajoissa apua, kun kumpikin yhtiöistä yritti työntää Franklinin retkikunnan auttamisen toiselle yhtiölle. Ammuksista oli pulaa, ja intiaanit eivät saaneet metsästämällä saalista niin paljon kuin oli luultu. Ruokavarat kävivät vähiin Copperminejoen tukikohdassa, mikä nostatti miehissä epäilyä, jonka Franklin kukisti uhaten vakavilla rangaistuksilla, mikä heikensi miehistön moraali. Toisena talvena George Back lähetettiin miehineen lumikenkineen hakemaan edestakasen 1900 km:n matkan tarvikkeita Fort Providencesta suojanaan pelkät päällystakit ja paurannahat. Tämä sen takia, että Back ja Hood kilpailivat intiaanityttö Vihreäsukasta[8]. Back onnistuikin matkaamaan pitkän matkan vaikeissa oloissa. Sillä välin voyageursien johtajat St Germian ja Adam kapinoivat sanoen, että matka pohjoiseen erämaahan olisi varma kuolema ja että uhkaukset "salaliittolaisten teloituksilla" olivat naurettavia. North West Companyn mies Willard Wentzel onnistui välittämään sovun.

Coppermine-joella ja arktisella merellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Franklinin retkikunta saapui kanadan pohjoisrannikolle.
Franklinin kanootit myrskyssä.

Nyt miehistö kapinoi voimakkaasti mutta tilanne saatiin neuvoteltua. Franklinin retkikunta vaelsi pohjoiseen saavuttaen lopulta merenrannan. Matka vei pidenpään kun oli ajateltu, vaikka aikaisempi retkeilijä Hearne oli määritellyt Copperminejoen suun liian pohjoiseksi[8].

Matkalla mukana olleet kuivatun lohen varastot olivat mädäntyneet ja miehet pyydystivät syödäkseen mm. hiiriä. Franklin ei luottanut intiaaneihin, jotka tunsivat seutua huonosti. Merenrannan lähellä kohdatut inuitit pakenivat. Intiaanit ja kauppayhtiön Wentzel lähtivät takaisin niin kuin oli sovittu. Franklin ei ollut varma jatkosta, mutta suunnitteli mm. kulkemista itään päin aiemmin tutkimatonta rannikkoa pitkin. Franklin lähti purjehtimaan tuohikanooteilla itään. Nämä kuitenkin kärsivät jatkuvia myrskyvaurioita. Myrskyt, sumu, jää ja ukkonen häiritsivät kulkua[8] ja Franklin laski maihin Bathurstinlahden seuduilla[8] Point Turnagainissa Kentin nimimaalla. Franklin päätti palata etelään Hood-jokea pitkin. Paluumatka alkoi 25. elokuuta 1821.

Paluu kohti Fort Enterpriseä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miehet valmistautuvat keräämään jäkäliä syötäväksi.

Miesten täytyi kulkea jalan kivisten "karujen maitten" eli The Barrensiksi nimämänsä tundran läpi[9]. Terävät kivet viilsivät reikiä saappaisiin ja seutu oli vaikekaulkuinen. Kanoottien kantajat pudottivat kanootit pois ilman Franklinin lupaa. Ruokavarat loppuivat 7. syyskuuta, jolloin talvi oli saapunut aikaisin kovana ja ankarana ja vähäriistaisessa erämaassa ei riittänyt kylliksi riistaeläimiä Franklinin pienelle joukollekaan. Miehet joutuivat syömään muun muassa jäkälää ja petojen tappamien peurojen luuydintä[8]. Lisäksi oli kylmä. Nälkä oli niin kova, että Sir John Franklin sai kutsumanimen "mies joka koetti syödä saappaansa"[9].

Miehet alkoivat taas kapinoida upseereita vastaan, heillehän oli luvattu kunnolliset ruoka-annokset matkalla. Ainoa syy, miksi miehet eivät eronneet Franklinista, oli se, etteivät he yksin löytäisi määränpäätään. Myös Franklinilla oli vaikeuksia löytää oikeaa suuntaa, koska magneettinen pohjoisnapa oli silloin lähellä retkikuntaa ja oli melkein aina pilvistä, jolloin ei kyetty suunnistamaan auringon ja tähtien mukaan. Miehistö oli täydessä vastarinnassa, kun retkikunta osui 26. syyskuuta Coppermine-joelle. Nyt miehistö kirosi sitä, että oli heittänyt kanootit pois, nopeasti virtaavaa kylmää ja leveää jokea ei voitu ylittää ja päästä arviolta 64 km:n päässä olevaan Fort Enterpriseen. Eräs mies, Junius, karkasi eikä hänestä kuultu enää mitään. Lopulta kuitenkin onnistuttiin rakentamaan kankaasta ja pajusta kanootti, jolla ylitys onnistui, vaikka kanootti täyttyi osin vedellä.

Nyt turva näytti olevan viikon matkan päässä. Kuitenkin miehet olivat äärimmäisen heikkoja nälästä. Credit ja Vaillant kaatuivat ja heidät jätettiin siihen. Samoin kaksi muuta miestä, Hood ja Richardson, eivät voineet enää jatkaa, vaan jäivät paikalleen leiriin. George Back lähti etujoukkona parhaassa kunnossa olevien kanadalaisten kanssa kohdatakseen intiaanit ja saadakseen apua[8]. Franklin eteni nyt miehineen Fort Enterpriseä. Mukana oli mm. irokeesi Michel Terohaute. Nyt ei löytynyt syötäväksi kelpaavaa tripe de roche -jäkälääkään. Michel pyysi miehineen saada palata Hoodin ja Richardsonin leirille. Hän oli vahvin neljästä ja Franklin antoikin hänen palata 6,4 km:n matkan päässä olevaan Hoodin leiriin. Kun miehet saapuivat Fort Enterpriseen, he huomasivat sen hylätyksi. Luvattuja tarvikkeita ei oltu tuotu sinne.

Murhia tundralla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vain irokeesi Michel Terohaute saapui Hoodin ja Richardsonin leiriin[9]. Michel kertoi kanadalaisten eronneen hänestä ja ehkä tulevan leiriin. Michel esitteli lihaa, jonka sanoi olevan yhtenä päivänä mm. jäniksestä, toisena sudesta. Britit ahmivat lihaa, joka oli noissa oloissa ylellisyyttä. Mutta seuraavian päivien kuluessa Michel ei kerännyt jäkälää niin kuin muut, vaan poistui usein leiristä. Kun englantilaiset kysyivät, että meneekö Michel metsälle hän sanoi, ettei täällä ole eläimiä metsästettäviksi, sinun on parempi tappaa ja syödä minut[10]. Myöhemmin hän väitti kanadalaisten syöneen hänen setänsä. Richardson ja Hood alkoivat Michelin puheista päätellen epäillä, että Michel olisi tappanut kolme seuralaistaan. He epäilivät myös Michelin käyvän syömässä kuolleiden kanadalaisten lihaa. Ja että heidän syömänsä oudolta maistunut[11] "sudenliha" olisi peräisin ihmisestä. Michel käyttäytyi oudosti, ei halunnut olla teltassa ja vietti paljon aikaa leirin ulkopuolella[12]. Jonkin ajan kuluttua englantilaiset kuulivat leiristä laukauksen. Näköetäisyydelle tultuaan he näkivät Hoodin kuolleena ja Michelin seisovan ase kädessään[13]. Michel selitti, että ase oli lauennut vahingossa, kun hän oli puhdistamassa asettaan. Ase oli kuitenkin liian pitkä tähän, ja laukaus oli tullut Hoodin päähän takaa silloin, kun tämä oli nähtävästi lukemassa kirjaa. Richardson ja Hepburn eivät voineet tehdä mitään, koska Michel oli heitä molempia vahvempi ja kaiken lisäksi aseistettu. Seuraavina päivinä Michel muuttui yhä aggressiivisemmaksi ja usein kyseli englantilaisilta, oliko hän heidän mielestään tappanut Hoodin. Oli selvää, että Michel aikoi tappaa myös Franklinin ja Hepburnin. Mutta kun Michel meni muutaman päivän päästä keräämään jäkälää, Richardson käytti poissaoloajan pistoolinsa lataukseen ja ampui leiriin palanneen Michelin[8][9].

Paluu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nyt Richardson ja Hepburn palasivat heikkoina Fort Enterpriseen, missä vain Peltier kykeni kohottamaan kätensä heitä tervehtiäkseen. Edellisenä talvana täällä oli ollut vain vähän lunta ja paljon peuroja, nyt noin 60 cm lunta ja vain joitain peuranjälkiä[14]. Miehet olivat syöneet nälissään mökin ikkunanpeitteenä olleet nahat. Richardson, Hepburn ja varsinkin Franklin olivat kuolemaisillaan[15]. Peltier and Samandré kuolivat mökissä 1. marraskuuta ja kolmas mies Adam oli kuolemaisillaan. Backin matkaan pyytämät intiaanit toivat ruokaa mm. kalaa 7. marraskuuta 1821[15] viime tipassa[9]. Miehet toipuivat noin viikossa siihen kuntoon, että saattoivat alkaa vaeltaa kohti Fort Providencea minne saapuivat 11. joulukuuta. Akaitcho selitti jälkeenpäin, että intiaanit eivät olleet täydentäneet Fort Enterprisen varastoja mm. sen takia, että kolme heidän miehistään oli uponnut jäihin. Akaitcho myönsi, että pääsyy sovitusta lipeämiseen oli se, ettei Fort Enterprise ollut miehitetty ja Akaitcho ei uskonut valkoisten selviävän retkeltään takaisin Fort Enterpriseen. Franklin uskoi Akaitchon selitykset, eikä syyttänyt häntä jälkikäteen huolloin laiminlyönnistä, koska tämä oli kuitenkin auttanut häntä paljon. Akaitcho ei ollut saanut luvattua maksua avustaan, koska turkisyhtiöt kilpailivat[16].

Palannutta Franklinia ylistettiin sankarina[15]. Retkikunta oli onnistunut kartoittamaan pitkän matkan Kanadan pohjoisrannikkoa, mutta hintana oli ollut yhdeksän miehen hanki.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Matti Lainema & Juha Nurminen: Ultima Thule- pohjoiset löytöretket. WSOY, 2001. SBN 951-0-23925-9,.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. John Franklin (1786- 1847) Arctic Profiles. Arctic Institute of North America. Viitattu 25.8.2013.
  2. Holland C: Franklin, Sir John Dictionary of Canadian Biography Online. Viitattu 25.8.2013.
  3. Lainema&Nurminen 2001, s. 164.
  4. Lainema&Nurminen 2001, s. 165.
  5. Lainema&Nurminen 2001, s. 167-168.
  6. leming, s. 129-130.
  7. Fleming, s. 131.
  8. a b c d e f g Lainema&Nurminen 2001, s. 168.
  9. a b c d e John Krakauer: Erämaan armoille. WSOY 2001, ISBN 951-0255661, 1. painos, s. 205.
  10. Richardson, s. 154. Quoted in Fleming s. 146-148.
  11. John Franklin's first and second expeditions, 1819–27 national maritime museum 2011
  12. Fleming, s. 146.
  13. Fleming, s. 147.
  14. Franklin: 1819-182 princeton.edu libweb
  15. a b c Lainema&Nurminen 2001, s. 169.
  16. Fleming, s. 150.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Franklinin Copperminejoen retki 1818–1822.