Luoteisväylä
Luoteisväylä on meritie Euroopasta Aasiaan Pohjois-Amerikan pohjoispuolitse. Jääesteiden vuoksi väylän merkitys laivaliikenteen kannalta on vähäinen.
Sisällysluettelo |
Historia [muokkaa]
Varhaiset tutkimusmatkat [muokkaa]
Eurooppalaisten 1400- ja 1500-luvuilla tekemien suurten löytöretkien tärkeimpänä tavoitteena oli löytää meritie Euroopasta Itä-Aasiaan. Sitä yritti myös Kolumbus, joka vuonna 1492 luulikin päässeensä perille. Kun Amerikka sittemmin osoittautui eri mantereeksi, monet merenkulkijat yrittivät etsiä mantereen poikki johtavaa salmea tai kiertää sen pohjoispuolitse.
Ensimmäisenä Pohjois-Amerikan poikki johtavaa salmea etsi Giovanni Caboto (John Cabot) jo vuonna 1498, vain muutamaa vuotta Kolumbuksen ensimmäisen matkan jälkeen. Sellaista etsi vuonna 1524 myös Giovanni da Verrazzano, joka ensimmäisenä eurooppalaisena kävi Hudson-joen suulla, nykyisen New Yorkin paikalla. Vielä paljon myöhemminkin Pohjois-Amerikan suuria järviä tutkittiin siinä toivossa, että niillä olisi kaksi laskujokea, toinen Atlanttiin ja toinen Tyyneenmereen, siten että mantereen poikki voitaisiin kulkea laivoilla.[1]
Kun mantereen poikki johtavan salmen olemassaolosta ei voitu olla varmoja, yrittivät varsinkin monet englantilaiset merenkulkijat kiertää mantereen sen pohjoisrannikkoa pitkin. Monet Pohjois-Amerikan, varsinkin Kanadan pohjoisosien saaret, salmet ja lahdet ovatkin saaneet nimensä Luoteisväylän varhaisten etsijöiden mukaan. He kaikki joutuivat kuitenkin joko kääntymään takaisin tai saivat surmansa matkalla. Huomattavimpia heistä ovat:
| Luoteisväylän etsijöitä | ||
| Tutkimusmatkailija | Matkan ajankohta | Nimikkokohteet |
| Martin Frobisher | 1576-1577 | Frobisher Bay |
| John Davis | 1585-1587 | Davisin salmi |
| Henry Hudson | 1610-1611 | Hudsonin lahti, Hudsonin salmi, Hudson-joki |
| William Baffin | 1612-1615 | Baffininsaari, Baffininlahti |
| Luke Foxe | 1631 | Foxen kanaali |
James Cook [muokkaa]
Luoteisväylän etsiminen oli myös James Cookin kolmannen valtameripurjehduksen tavoitteena vuosina 1776-1779. Useimmista edeltäjistään poiketen hän kuitenkin yritti purjehtia sen lännestä itään päästyään ensin toista reittiä Tyynellemerelle. Kartoitettuaan ensin siihen saakka lähes tuntemattoman osan Pohjois-Amerikan länsirannikkoa Oregonista Beringinsalmelle saakka hän jatkoi matkaansa salmen läpi Jäämerelle ja jonkin matkaa Alaskan pohjoisrannikkoa itään. Loppusyksyllä 1778 meren jäätyessä hän kuitenkin joutui kääntymään takaisin. Hän päätti viettää talven Havaijilla ja yrittää Luoteisväylän etsimistä seuraavana kesänä uudestaan, vaikka olikin hyvin epävarma siitä, saattaisiko se onnistua. Sitä ennen, 14. helmikuuta 1779, hänet kuitenkin surmattiin.[2]
Tutkimusmatkoja 1800-luvulla [muokkaa]
1800-luvun alkupuoliskolla osia Luoteisväylästä tutkittiin eri tutkimusryhmien voimin. Näitä ryhmiä johtivat mm. meriteitse John Ross, William Edward Parry, James Clark Ross ja maayhteyttä käyttäen John Franklin, George Back, Peter Warren Dease ja Thomas Simpson.
Vuonna 1845 kahden aluksen hyvinvarustautunut retkikunta johtajanaan Sir John Franklin yritti löytää luoteisväylän purjehdittavan reitin kulkemalla napajään peittämän Baffininlahden kautta Beaufortin merelle, jääden kuitenkin ahtojäiden puristuksiin ja lopulta jäiden saartamaksi useaksi vuodeksi. Kun tutkimusryhmä ei palannut, pelastusretkikunnat kartoittivat eksyneitä merimiehiä etsiessään valtamerten väliin jääneet Kanadan arktiset alueet löytäen useita mahdollisia reittejä. Myöhemmin Franklinin retkikunnasta on löytynyt jäänteitä, jotka paljastavat niin alusten saartumisen vuonna 1846 lähellä Kuningas Williamin saarta, noin puolimatkassa lounaisväylää. Franklin itse kuoli vuonna 1847. Muu retkikunta katosi ja kuoli vuonna 1848 hylättyään alukset ja yritettyään paeta olosuhteita etelään kelkoin. Vaikkakin 129:n hengen retkikunnan tuhon pääsyy onkin luultavasti ollut nälkiintyminen ja keripukki, muitakin teorioita on esitetty: retkikunta varustautui vuosia kestävään matkaan 8000 säilyketölkin kokoisella elintarvikevarastolla, ja vaikkakin säilykkeet ehkä olisivatkin pystyneet pitämään C-vitamiini- ja ravinnepitoisuutensa vuosikausia, tölkit oli kuitenkin suljettu lyijyjuotoksin ja arktisista haudoista Beecheynsaarelta vuonna 1981 löytyneistä, ikiroudan pakastamista kolmen merimiehen ruumiista onkin löydetty selvät vakavan lyijymyrkytyksen merkit.
Franklinin retkikuntaa etsiessään Robert McCluren johtama ryhmä haravoi luoteisväylän aluetta lännestä itään vuosina 1850–1854, osin meritse ja osin reellä. Myös McCluren laiva jäi jäihin kolmeksi talveksi lähellä Banksinsaarta, Kreivi Melvillen salmen lähellä. Viimein McClure ja hänen nälkiintymisen partaalla oleva ryhmänsä löydettiin, kun reellä kulkenut Edward Belcherin tutkimusryhmän osa löysi heidät ja toi heidät aluksilleen, jotka olivat tulleet salmeen idästä.
Luoteisväylän löytäminen [muokkaa]
Luoteisväylä säilyi valloittamattomana vuoteen 1906, jolloin norjalainen seikkailija ja napatutkija Roald Amundsen löysi kuljettavan reitin. Amundsen oli lähtenyt Norjasta häthätää paetakseen tutkimusaluksensa, 47-tonnisen sillinpyyntialus Gjøan oston rahoittaneita velkojia, ja päätti kolmen vuoden tutkimusmatkansa Eaglen kaupunkiin, Alaskassa, lähettäen sähkeen ilmoittaen retkensä onnistumisesta. Amundsenin löytämä reitti ei ollut kaupallisesti käytännöllinen; sen lisäksi että sen kulkeminen vei runsaasti aikaa, osa reitistä oli erittäin matalaa. Amundsenin käyttämä reitti kulki Baffininlahdesta Lancasterin-, Barrowin-, Peelin-, Franklinin-, Rossin-, Simpsonin-, Victorian-, Deasen-, Coronation-, Dolphinin- ja Union-salmien kautta.
Myöhemminkään Luoteisväylän läpi eivät vuosikymmeniin purjehtineet kuin muutamat harvat tutkimusretkikunnat. Ensimmäinen reitin läpi kulkenut kauppalaiva oli yhdysvaltalainen öljytankkeri Manhattan vuonna 1969[1]. Ensimmäisenä matkustajalaivana sen läpi kulki M/S Explorer vuonna 1984 ja uudestaan 1988,[3],
Syyskuussa 2007 julkaistujen Euroopan avaruusjärjestön tutkimusten mukaan Luoteisväylä on muuttunut jään sulamisen ansiosta täysin purjehduskelpoiseksi. [4] [5]
Lähteet [muokkaa]
- ↑ a b John Noble Wilford: The Mapmakers, the Story of the Great Pioneers in Cartography from Antiquity to Space Age, s. 140-142, Vintage Books, Random House 1982, ISBN 0-394-75303-8
- ↑ John Noble Wilford: The Mapmakers, s. 150-152
- ↑ HS: Arktisten vesien uranuurtaja (23.11.2007)
- ↑ Euroopan ja Aasia välinen Luoteisväylä ensi kertaa purjehduskelpoinen YLE Uutiset. Viitattu 14.9.2007.
- ↑ Satellites witness lowest Arctic ice coverage in history ESA. Viitattu 14.9.2007.
Katso myös [muokkaa]
Aiheesta muualla [muokkaa]
- International straits of the world: Northwest passage Donat Pharand, University of Ottawa (englanniksi)
• Barentsinmeri • Vienanmeri • Karanmeri • Laptevinmeri • Itä-Siperian meri • Tšuktšimeri • Beringinsalmi • Beaufortinmeri • Hudsoninlahti • Baffininlahti • Lincolninmeri • Grönlanninmeri • Norjanmeri (osittain) • Lomonosovin harjanne •
• Huippuvuoret • Karhusaari • Frans Joosefin maa • Novaja Zemlja • Severnaja Zemlja • Uuden-Siperian saaret • Wrangelinsaari • Kanadan arktiset saaret • Grönlanti •
• Koillisväylä • Luoteisväylä •
