Franklinin kadonnut arktinen retkikunta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
HMS Terror jäihin juuttuneena.

Franklinin kadonnut arktinen retkikunta oli brittiläisen meriupseerin ja arktisilla alueilla liikkuneen tutkimusmatkailija John Franklinin retkikunta Kanadan pohjoispuolisen Luoteisväylän löytämiseksi 1845 alkaen. Retki toteutettiin aikaansa nähden nykyaikaisella Kuninkaallisen laivaston luovuttamalla höyrykäyttöisellä aluksella HMS Erebus- ja HMS Terror. Nämä laivat olivat vahvarunkoisia taistelualuksia, jotka oli myöhemmin muutettu soveltuviksi purjehtimaan arktisilla vesillä, mutta ne olivat liian raskaita[1] karikkoisille Luoteisväylän vesille. Retken oli määrä kestää kolme vuotta. Englannista lähdettäessä laivoilla oli 24 upseeria ja miehistöä 110 henkilöä. John Franklin itse komensi Erebusta, ja kapteeni Francis Crozier Terroria.

Viisi miestä lähetettiin takaisin Grönlannin Discon lahdella. Näin vahvuus aleni 129:ään. laivat jatkoivat kohti Arktisia saaria. Viimeksi Franklinin laivojen nähtiin purjehtivan Baffinin lahdelta kohti Lancasterinsalmea. Retkeläisiä alettiin etsiä jo vuonna 1846, aktiivisemmin 1848. John Franklinin vaimo Jane Franklin toimi pitkään etsintöjen yhtenä organisaattorina. 1850-luvun edetessä Pohjois-Kanadasta löytyikin retkikunnan jäänteitä. Laivoja ei silti löydetty. Alukset olivat säilyneistä tiedonannoista ja eskimojen kertomuksista päätellen jäätyneet kiinni Victoriansalmeen kahdeksi vuodeksi eivätkä voineet purjehtia pois.lähde? Jäänteistä ja eskimojen haastatteluista voitiin päätellä retkeläisten kuolleen keripukkiin ja nälkään, kun aluksista loppui ruoka ja riistaa ei pystytty metsästämään tarpeeksi.lähde? Myös muita kuolinsyitä oli. Miehiä saattoi tappaa myös lyijymyrkytys ja botulismi.lähde? Monet Franklinia etsimään lähteneet retkikunnat kärsivät onnettomuuksista, joissa katosi yhteensä enemmän ihmisiä kuin Franklinin retkikunnan tuhossa. Toisaalta ne lisäsivät tietoja Kanadan pohjoisosista enemmän kuin Franklinin retkikunnan onnistuminen Luoteisväylän löytämisessä olisi tehnyt.

Sisällysluettelo

Todennäköinen retkikunnan tuhoon vienyt tapahtumasarja [muokkaa]

Franklinin retkikunnan reitti. Vihreällä on merkitty Kuningas Williamin saari, jonka lähellä laivat jäätyivät viimeisen kerran kiinni. Sen eteläpuolella on Adelaiden niemimaa.

Purjehdus ja kiinni jäätyminen [muokkaa]

Molemmat laivat, Erebus ja Terror purjehtivat kesällä 1845 Arktisten saarten pohjoisosissa Lancasterinsalmesta Barrowinsalmeen ja pohjoiseen Wellingtonin kanavaa pitkin 77 leveysasteelle asti[2]. Sitten hän palasi takaisin Barrowinsalmeen, jossa jäätyivät kiinni syksyllä 1845 Beechleyn saaren edustalla[3][4]. Tällöin kuoli kolme retkeläistä[2]. Kun kevät koitti, laivat purjehtivat etelään Kanadan pohjoisrannikon lähelle. Retkeläiset olettivat etelässä näkyvän Kuningas Williamin saaren olevan mannerta, ei saari, ja siksi purjehtivat vuonna 1846 Viktoriansalmeen[2]. Tämä salmi on suuren Viktorian saaren itäpuolella[5]. Tämä oli laivoille kohtalokasta, sillä Victoriansalmi on hyvin jäinen salmi, joka saattaa lämpimänä kesänä olla auki, kylmänä ainakin suurelta osin jäässä. Laivat juuttuivat syksyllä 1846 Viktoriansalmeen kuningas Williamin maan länsipuolelle[6]. Goren partio lähti huhtikuussa 1847 selvittämään Luoteisväylän jatkoa, ja jätti viestilieriöön tiedonannon jonka mukaan kaikki oli hyvin[4]. Franklin kuoli kuitenkin laivalla jo kuukauden kuluttua tästä 59-vuotiaana[4]. Franklinin kuoltua Francis Crozier otti komennon. Goren partio palasi myöhemmin laivaan.

Laivoja kiinni pitänyt jää ei sulanut kesällä 1847. Laivoissa oli säilykeruokia vain kolmeksi vuodeksi. Kuningas Williamin saaressa jouduttiin talvehtimaan toinenkin vuosi. Miehiä alkoi jo kuolla laivoissa. Jostain syystä upseereita kuoli enemmän kuin miehistöä[7].

Miehet hylkäsivät laivansa [muokkaa]

Toisen säilyneen kirjelapun mukaan 105 miestä lähti huhtikuussa 1848 kohti etelää Crozierin johdolla, ja 24 oli kuollut.lähde? Tällöin laivat olivat olleet jäissä yli vuoden ja 7 kuukautta. Crozier määräsi lähdön aikaiseen kevääseen, ja nälkiintyneet keripukin runtelemat miehet raahasivat raskaita veneitä raskaiden rekien päällä[7]. Aikainen lähtö lienee johtunut ruoan hupenemisesta. Mahdollisesti miehet etsivät riistaa itselleen. Laivoista eloonjääneet pyrkivät vaikeakulkuista reittiä pitkin Back-joelle "Kalajoelle"[4] (Thlewechodyeth) joka on Pohjois-Kanadan Nunavutin alueella. He etsivät peuroja, kalaa ja lintuja ja ehkä suunnittelivat sieltä venematkaa Mackenziejoelle[1]. Miehet uupuivat veneitä vetäessään.

Joukko hajosi pieniin ryhmiin. Osa miehistä palasi laivoille[4]. Erään käsityksen mukaan retkikunta hajosi, kun toiset kulkivat nopeammin eteenpäin kuin toiset, ja heikoimmat palasivat laivoille odottamaan pelastajia[8]. Eskimot näkivät kesällä 1848 nelisenkymmentä uupunutta miestä kulkemassa Kuningas Williamin maan länsirantaa pitkin etelään[9]. Miehet olivat laihoja.

Nälkäkuolema [muokkaa]

Etelään pyrkivät ostivat eskimoilta hylkeenlihaa, mutta se ei riittänyt mihinkään. Eskimoillakaan ei ollut suuria määriä ruokaa. He lähtivät yöllä salaa pakoon myytyään Aglookaksi kutsumalle Grozierin valkoisille kablunat-ihmisille muutaman hylkeenlihapalan[10] koska pelkäsivät näitä valkoisia miehiä[3]. Matkalla ihmiset kuolivat yksi toisensa jälkeen nälkään, sen jälkeen kun joukko oli hajaantunut pienempiin ryhmiin.[3]. Eskimojen mukaan miehet kuolivat kaatumalla väsyneinä maahan, mihin viittaa myös eräs luurankolöytö[4]. Eskimojen lausunnot viittaavat keripukkiin ja nälkäkuolemaan. Miehiä saattoi myös paleltua ja uupua kuoliaaksi.

Jotkut turvautuivat ihmissyöntiin henkensä säilyttämiseksi[11]. 35–40 valkoista miestä kuoli eskimojen mukaan nälkään mantereella[9] Back Riverin lähellä[12][13]. Eteläisin miesten saavuttama piste oli Adelaide Peninsulan Starvation Cove, joka on hyvin kaukana silloista Kanadan valkoisten asutuksista.

Backinjoelle asti selvinneet ovat joidenkin tietojen mukaan kuolleet viimeistään syksyllä 1850[4]. Inuitit väittivät myöhemmin samana vuonna nousseensa toiseen jäiden puristamaan laivaan, nähneensä siellä hytissä kuolleen upseerin ja ottaneensa laivasta metalliesineitä. Viimeisiä etelään pyrkineitä retkikunnan jäseniä saattoi olla elossa eskimojen mukaan vielä 1851.

Erebusta ja Terroria ei myöhemmin löydetty, niiden oletetaan ehkä vapautuneen jäistä, ajelehtineen pois ja uponneen jäiden puristettua ne hajalle. Jotkut väittävät Erebuksen selvinneen jäiden puristuksesta ja ajelehtineen. Eskimojen mukaan toisessa laivassa olisi vielä 1849 asunut viisi miestä[4]. Arkeologi Robert Grenierin mukaan eskimot hakivat muun muassa kupariesineitä ja työkaluja laivasta, jossa oli kuolleita ja eläviä. Väitetään erään James Andersonin retkikunnan jäsenen nähneen toisen Franklinin aluksen ajautuvan Luoteisväylää itään Simpsoninsalmen läpi[7].

Tuhon syiden lisätutkiskelua [muokkaa]

Löytyneitä jäännöksiä [muokkaa]

Laivat olivat kadonneet jäljettömiin, ja miesten luita löytyi 250 km matkalta[14].

1800-luvun retkikunnat löysivät Franklinin retkeläisten jäännöksiä, kuten hautoja King William Islandin eteläosista. 1859 William Hobson löysi retkeläisten jättämiä kirjoituksia, joiden mukaan asiat olivat laivoilla hyvin vielä 28. toukokuuta 1847 talvehtimisen jälkeen [15]. Papereiden mukaan Franklin kuoli 11. kesäkuuta 1847 61 vuoden iässä, vain kaksi viikkoa "Kaikki hyvin" -merkinnän jälkeen. 22. huhtikuuta 1848 miehistö jätti molemmat laivat ja Crozier ja Fitzjames johtivat 105 miehen marssia kohti etelää[16]. Tällöin oli kuollut 9 upseeria ja miehistöstä 15[4]. Näiden viestien aikamäärät ovat vuoden liian myöhässä.[17].

Franklinin talvileiri löydettiin myöhemmin Pohjois-Devonin lounaiskolkan edustalta Beechleyn saarelta. Siellä olivat ensimmäisenä talvena kuolleiden kolmen miehen haudat[18] Monet retkikunnan dokumentit tuhoutuivat lahoamisen vuoksi[4]. Erebusinlahdelta noin 100 km päässä laivoilta löydettiin myöhemmin vene, jossa oli kaksi ihmistä, ehkä sairaita, jotka väsyneet miehet joutuivat jättämään heitteille. Raskaan reen ja raskaan veneen paino oli ollut 500 kg, ja sitä oli vetänyt seitsemän miestä. Reessä oli myös kirjoja, kelloja, saappaita, ruokailuvälineitä jne.[4]

Laivojen olinpaikan vierestä Backinlahdesta löytyi muun muassa neljä veneuunia, lapioita, lääkkeitä, sekstantti ja yli metrin korkuinen vaatepino[4]. Raen keräämien eskimojen kertomusten mukaan 1850 keväällä 40 laihaa valkoista miestä matkasi etelään vetäen venettä ja rekiä[19]. Eskimot löysivät 30 miehen ruumiit mantereelta, ja viisi ruumista Montrealinsaaresta, yhden päivän matkan päästä Backinjoelta[19]. Eräs eskimo kertoi 35–40 kabloonan (eskimoiden valkoisista käyttämä nimitys) nääntyneen nälkään[20].

Mahdollisia kuolinsyitä [muokkaa]

Retkeläisten uskotaan kuolleen kylmään, nälkään, pilaantuneeseen ruokaan, keripukkiin ja huonojen säilykkeiden aiheuttamaan lyijymyrkytykseen. Eskimojen kuvaukset retkeläisten suusta ja ikenistä viittaavat keripukkiin[1] ja se lienee monen retkeläisen kuolinsyy. Retkikunnan mukaan ottamat säilykkeet olivat erään "patenttimenetelmää" käyttäneen säilyketehtailijan tekemiä, ja säilykepurkkeihin pääsi vuotamaan lyijyä. Lyijy pahentaa keripukkia[21]. Beechleysaarelle haudattujen kolmen ensimmäisen ruumiin hiuksista löytyi suuri määrä lyijyä[21]. Eräästä merimiehestä löydettiin lyijyä kymmenkertainen määrä normaaliin verrattuna, mutta toisaalta lyijyn vuotaminen säilykepurkeista olisi vaatinut hapanta sisältöä ja sen olisi pitänyt sairastuttaa ja tappaa useimmat retkikunnan jäsenet jo vuoden sisällä[1]. Toisten tietojen mukaan säilykkeet toimittanut liikemies olisi petkuttanut Franklinia, ja suurin osa säilykkeistä olisi ollut jo alussa pilaantuneita[22].

Retkeläisten jäännöksiä löydettäessä on todettu monien kuolleen keuhkokuumeeseen[23], ehkä myös tuberkuloosiin[24]. Nykyään ei eskimojen hyökkäystä pidetä yleensä uskottavana kuolinsyynä.kenen mukaan?

Hall, Schwatka ja Rasmussen kertoivat eskimojen nähneen miesten ampuneen vain lintuja. Joidenkin mielestä Franklinin retkikunta tuhoutui, koska sivistyneet, ylevästi esiintyvät englantilaiset eivät osanneet selviytyä arktisessa luonnossa.[1] Joidenkin mielestä retkikunnan komennossa oli ainakin osin syytä sen tuhoon.kenen mukaan? Crozierin olisi pitänyt siirtää laivaveneet avovedelle, ja purjehtia niillä apua hakemaan[1]. Crozierin olisi myös kannattanut pyrkiä lähempänä olevaan Fury Beachiin, jossa valaanpyytäjät kävivät usein.kenen mukaan?

Nälän syyt [muokkaa]

Retkikunta nälkiintyi, kun laivat juuttuivat kiinni jäihin vähäriistaisille seuduilla. John D. Rae haastatteli vuonna 1854 kahta Franklinin retkikunnan muistaneita eskimoita. Haastattelujen perusteella Erebus ja Terror pysyivät jäihin juuttuneina normaalia kylmemmän kesän takia talvehtimista seuranneen vuoden 1847 kesän yli, eivätkä laivat voineet lähteä. Eskimot kertoivat jälkikäteen talvien vuosina 1846–1848 olleen kylmiä, ja hylkeitä ja peuroja olleen vähän[1]. Franklinin laivojen tuhoutumisalue on selvästi puurajan pohjoispuolella ja maa on ikiroudassa[25], ja maalla niukkakasvista[26] tundraa ja polaariaavikkoa[27]. Ympärivuotinen merijää ulottuu Viktorian salmessa etelämmäs kuin vastaavilla leveysasteilla yleensä elokuussakin. Williamin maan lähelle[28], ja merivirta tuo sitä luoteen-pohjoisen suunnasta[29]. Varsinkin talvella seutu on kylmempää kuin idempänä, tammikuun keskilämpötila on luokkaa −30 °C[30]. Joidenkin tietojen mukaan Viktoriansalmessa ei elä hyljettä Erignatus barbatus[31], eikä myöskään mursua Odobenus rosmarus[32] niin kuin idempänä samoilla leveyksillä. Niukkakasviseen maahan sopeutunutta karibulajia kyllä elää seudulla[33].

Myöhempien retkikuntien mukaan alueella oli riistaa, lähinnä hylkeitä ja karibua noina vuosina normaalia vähemmän[34][3]. Englantilaisilla oli ainoastaan haulikoita metsästysaseiksi, joilla he metsästivät lintuja. Suuren miesmäärän ruokkiminen riistalla olisi ollut mahdotonta hyväriistaisessakin ympäristössä[1]. Lähistöillä elävät eskimot liikkuivat maa- ja meririistan perässä melko laajalla alueella tilanteen mukaan, elivät melko pieninä ryhminä ja näin selvisivät luonnossa.

Ihmissyönti [muokkaa]

Eskimot näkivät perimätiedon mukaan lumessa hoipertelevia valkoisia miehiä ja mainitsivat valkoisten miesten harjoittaneen ihmissyöntiä, mitä 1800-luvulla löydetyt retkikunnan jäänteet ja myöhemmät tutkimukset tukevat. Ihmissyöntiin viittaavat John Raen löytämät silvotut ruumiinosat, joita oli kattiloissakin. John Rae joutui kritiikin kohteeksi, kun uskalsi sanoa englantilaisten syöneen toisiaan[35]. 1800-luvulla väitettiin mielellään eskimojen syöneen valkoisia, mutta tästä ei ole todisteita. Eskimot turvautuivat ihmissyöntiin vain riistan ja kalan täysin loputtua.lähde?

Eräät luututkimukset viittaavat ihmissyöntiin[36] Luissa näkyy metallisten veitsien, ei eskimoile tyypillisten kivityökalujen jälkiä[21]. Toisaalta eskimot olisivat voineet käyttää valkoisten työkaluja ja kattiloita ihmissyönnissä.

Lähteet [muokkaa]

  • Matti Lainema & Juha Nurminen: Ultima Thule: pohjoiset löytöretket. WSOY, 2001. ISBN 951-0-23925-9.
  • Hannes Salovaara: Naparetkeilijöitä. Helsinki: Otava, 1929.
  • Program for the Conservation of Arctic Flora and Fauna: Arctic flora and fauna: status and conservation. Edita, 2001. ISBN 9789979947653.

Viitteet [muokkaa]

  1. ↑ a b c d e f g h Thule, s. 242.
  2. ↑ a b c Thule, s. 239.
  3. ↑ a b c d Salovaara, s. 36.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l Ultima Thule, s. 238.
  5. ↑ Thule, s. 248, 238.
  6. ↑ Salovaara, s. 46.
  7. ↑ a b c Thule, s. 240
  8. ↑ Sir John Franklin (1786–1847)
  9. ↑ a b Salovaara, s. 35.
  10. ↑ aptain Francis Crozier by Michael Smith
  11. ↑ McGoogan, Ken (2002). Fatal Passage: The True Story of John Rae, the Arctic Hero Time Forgot. New York: Carroll & Graf. ISBN 0-7867-0993-6.
  12. ↑ Klutschak (1989), pp. xv–xvi
  13. ↑ Savours 1999, s. 270–277.
  14. ↑ North Pole, South Pole, s. 47.
  15. ↑ Savours 1999, s. 292.
  16. ↑ The second message
  17. ↑ Woodman, David C.: Strangers Among Us. Montréal and Kingston: McGill-Queen's University Press 1995, s. 5.
  18. ↑ Salovaara, s. 31.
  19. ↑ a b Thule, s. 234.
  20. ↑ Thule, s. 234, 224, kartta s. 178.
  21. ↑ a b c Thule, s. 241.
  22. ↑ Salovaara, s. 30.
  23. ↑ Amy, Roger; Bhatnagar, Rakesh, Damkjar, Eric, Beattie, Owen (1986–07–15). "The last Franklin Expedition: report of a postmortem examination of a crew member". Canadian Medical Association Journal (CMAJ) 135: 115–117.
  24. ↑ Notman, Derek N.H.; Anderson, Lawrence, Beattie, Owen B., Amy, Roger (1987). "Arctic Paleoradiology: Portable Radiographic Examination of Two Frozen Sailors from the Franklin Expedition (1845-48)" (PDF). American Journal of Roentgenology (AJR) (American Roentgen Ray Society) 149: 347–350. ISSN 0361-803X. http://www.ajronline.org/search.dtl.
  25. ↑ Arctic Flora and Fauna, s. 112, Figure 37; s. 18, figure 3 ja s. 14, Figure 2.
  26. ↑ Arctic Flora and Fauna, s. 28.
  27. ↑ Arctic Flora and Fauna, s. 18, Figure 3.
  28. ↑ Arctic Flora and Fauna, s. 83.
  29. ↑ Arctic Flora and Fauna, s. 19 ja Figure 2, s. 14.
  30. ↑ Arctic Flora and Fauna, kartta Figure 7, s. 21.
  31. ↑ Arctic Flora and Fauna s. 196, fig 64.
  32. ↑ Arctic Flora and Fauna, s. 201.
  33. ↑ Arctic Flora and Fauna, s. 155.
  34. ↑ Ultima Thule
  35. ↑ Thule, s. 242, 234.
  36. ↑ Keenleyside, Anne; Bertulli, Margaret, Fricke, Henry C. (1997). "The Final Days of the Franklin Expedition: New Skeletal Evidence" (PDF). Arctic (The Arctic Institute of North America) 50 (1): 36–46. ISSN: ISSN 0004-0843. http://www.aina.ucalgary.ca/scripts/minisa.dll/144/proe/proarc/se+arctic,+v.+50,+no.++1,+Mar.+1997,*?COMMANDSEARCH.

Katso myös [muokkaa]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Franklinin kadonnut arktinen retkikunta.

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Franklinin_kadonnut_arktinen_retkikunta&oldid=12991379