Franklinin kadonnut arktinen retkikunta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
HMS Terror jäihin juuttuneena. Kapteeni George Backin piirroksen mukaan jälkikäteen tehty kaiverrus.

Franklinin kadonnut arktinen retkikunta oli brittiläisen meriupseerin ja arktisilla alueilla liikkuneen tutkimusmatkailija John Franklinin retkikunta, jonka tehtävänä oli Kanadan pohjoispuolisen Luoteisväylän etsiminen. Retki aloitettiin vuonna 1845 ja toteutettiin aikaansa nähden nykyaikaisella Kuninkaallisen laivaston luovuttamalla höyrykäyttöisellä HMS Erebus- ja HMS Terror -aluksilla. Laivat olivat vahvarunkoisia taistelualuksia, jotka oli myöhemmin muutettu arktisiin oloihin soveltuviksi. Ne olivat kuitenkin liian raskaita karikkoiselle Luoteisväylälle.[1] Retken oli määrä kestää kolme vuotta, ja sille lähti Englannista 24 upseeria ja 110 miehistön jäsentä. John Franklin itse komensi Erebusta, ja kapteeni Francis Crozier Terroria.

Retkikunnan päästyä Grönlannin Diskonlahdelle miehistöstä lähetettiin takaisin viisi miestä. Näin vahvuus aleni 129:ään. Laivat jatkoivat kohti Kanadan arktisia saaria. Viimeksi Franklinin laivojen nähtiin purjehtivan Baffininlahdelta kohti Lancasterinsalmea. Retkeläisiä alettiin etsiä jo vuonna 1846, aktiivisemmin 1848. John Franklinin vaimo Jane Franklin toimi pitkään yhtenä etsintöjen organisaattorina. 1850-luvulla Pohjois-Kanadasta löytyi retkikunnan jäänteitä, mutta laivoja ei löytynyt. Alukset olivat säilyneistä tiedonannoista ja inuittien kertomuksista päätellen jäätyneet kiinni Victoriansalmeen kahdeksi vuodeksi eivätkä päässeet jatkamaan matkaa.lähde? Jäänteistä ja inuittien haastatteluista pääteltiin retkeläisten kuolleen keripukkiin ja nälkään, kun aluksista loppui ruoka eikä riistaa pystytty metsästämään tarpeeksi.lähde? Muitakin kuolinsyitä on pohdittu. Miehiä saattoi kuolla myös lyijymyrkytykseen ja botulismiin.lähde? Monet Franklinia etsimään lähteneet retkikunnat joutuivat onnettomuuksiin, joissa katosi yhteensä enemmän ihmisiä kuin Franklinin retkikunnan tuhossa. Toisaalta ne lisäsivät tietoja Kanadan pohjoisosista enemmän kuin Franklinin retkikunnan onnistuminen Luoteisväylän löytämisessä olisi tehnyt.

Retken tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Franklinin retkikunnan reitti. Vihreällä merkityn Kuningas Williamin saaren lähellä laivat jäivät viimeisen kerran kiinni jäihin. Sen eteläpuolella on Adelaiden niemimaa.

Purjehdus ja kiinni jäätyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laivat Erebus ja Terror purjehtivat kesällä 1845 Kanadan arktisten saarten pohjoisosissa Lancasterinsalmesta Barrow’nsalmeen ja pohjoiseen Wellingtonin kanavaa pitkin 77 leveysasteelle asti.[2] Sitten hänselvennä palasi takaisin Barrow’nsalmeen, jossa ne syksyllä 1845 jäätyivät kiinni Beechleynsaaren edustalla.[3][4] Keväällä laivat purjehtivat etelään, lähelle Kanadan pohjoisrannikkoa. Retkeläiset olettivat, että etelässä näkyvä Kuningas Williamin saari oli osa mannerta, ja purjehtivat siksi vuonna 1846 Victoriansaaren eteläpuolella olevaan Victoriansalmeen.[2][5] Tämä oli laivoille kohtalokasta, sillä Victoriansalmi jäätyy usein. Lämpimänä kesänä se saattaa olla auki mutta kylmänä ainakin suurelta osin jäässä. Laivat juuttuivat syksyllä 1846 Victoriansalmeen Kuningas Williamin saaren länsipuolelle.[6] Goren partio lähti huhtikuussa 1847 selvittämään Luoteisväylän jatkoa ja jätti viestilieriöön tiedonannon, jonka mukaan kaikki oli hyvin[4] Franklin kuoli kuitenkin laivalla jo kuukauden kuluttua.[4] Franklinin kuoltua komennon otti Francis Crozier. Goren partio palasi myöhemmin laivaan.

Laivoja kiinni pitänyt jää ei sulanut kesällä 1847. Laivoissa oli säilykeruokaa vain kolmeksi vuodeksi. Kuningas Williamin saaressa jouduttiin talvehtimaan toinenkin vuosi, ja miehiä alkoi kuolla. Jostakin syystä upseereita kuoli enemmän kuin miehistöä.[7]

Miehet hylkäsivät laivansa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkeltä säilyneen kirjelappusen mukaan jäljellä olevat 105 miestä jättivät laivat 22. huhtikuuta 1848. Tässä vaiheessa oli kuollut jo 9 upseeria ja 15 miehistön jäsentä. Miehet pyrkivät kulkemaan etelään Kanadan mantereella virtaavalle Backjoelle.[8] Crozier määräsi lähdön varhaiskevääseen, ja nälkiintyneet keripukin vaivaamat miehet raahasivat raskaiden rekien päälle kiinnitettyjä raskaita veneitä.[7] Varhainen lähtö lienee johtunut ruoan hupenemisesta. He etsivät peuroja, kalaa ja lintuja ja ehkä suunnittelivat venematkaa Backjoelta Mackenziejoelle.[1]

Miehistö jakautui pieniin ryhmiin, ja osa miehistä palasi laivoille.[4] Heikoimmassa kunnossa olleet palasivat laivalle ja vahvimmat jatkoivat eteenpäin hakemaan apujoukkoja. Osa seurasi eturyhmää omaan tahtiinsa.[9] Inuitit näkivät kesällä 1848 nelisenkymmentä uupunutta miestä matkalla etelään kohti Kuningas Williamin saaren länsirantaa.[10]

Nälkäkuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelään pyrkivät ostivat inuiteilta hylkeenlihaa, mutta heilläkin ravinto oli vähissä.[11] Sen jälkeen kun joukko oli hajaantunut pienempiin ryhmiin ihmisiä kuoli matkalla nälkään yksi toisensa jälkeen.[3] Inuittien mukaan miehet kuolivat vaivuttuaan väsyneinä maahan, mihin viittaa myös eräs luurankolöytö.[4] Inuittien lausunnot viittaavat keripukkiin ja nälkäkuolemaan. Miehiä saattoi myös paleltua ja uupua kuoliaaksi.

Jotkut turvautuivat ihmissyöntiin henkensä säilyttämiseksi.[12]. Inuittien mukaan mantereella Back Riverin lähellä kuoli nälkään 35–40 valkoista miestä[10][13][14]. Eteläisin miesten saavuttama piste oli Adelaiden niemimaan Starvation Cove, joka on hyvin kaukana silloisista Kanadan valkoisten asutuksista.

Backjoelle asti selvinneet ovat joidenkin tietojen mukaan kuolleet viimeistään syksyllä 1850.[4] Inuitit väittivät myöhemmin samana vuonna nousseensa toiseen jäiden puristamaan laivaan, nähneensä siellä hytissä kuolleen upseerin ja ottaneensa laivasta metalliesineitä. Viimeisiä etelään pyrkineitä retkikunnan jäseniä saattoi olla elossa inuittien mukaan vielä 1851.

Erebusta ja Terroria ei ole löydetty, mutta niiden oletetaan vapautuneen jäistä, ajelehtineen pois ja uponneen jäiden puristettua ne hajalle. Jotkut väittävät Erebuksen selvinneen jäiden puristuksesta ja ajelehtineen. Inuittien mukaan toisessa laivassa olisi vielä 1849 asunut viisi miestä.[4] Arkeologi Robert Grenierin mukaan inuitit hakivat muun muassa kupariesineitä ja työkaluja laivasta, jossa oli kuolleita ja eläviä. James Andersonin retkikunnan erään jäsenen väitetään nähneen toisen Franklinin aluksen ajautuvan Luoteisväylää itään Simpsoninsalmen läpi.[7]

Tuhon syiden lisätutkiskelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Löytyneitä jäännöksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkikunnan vaiheita ja sen jäsenten kuolinsyitä on päätelty löydetyistä luurangoista, vaatekappaleista ja muiden esieiden jäännöksistä, joita ovat löytäneet muun muassa Charles Francis Hall ja Frederick Schwatka. Inuittien muistitiedot ovat lisäksi auttaneet tutkijoita hahmoittamaan tapahtunutta, mutta silti retkikunnan kohtalo on jossain määrin selittämätön.[15] Miesten luita on löytynyt 250 kilometrin matkalta.[16] 1800-luvun retkikunnat löysivät Franklinin retkeläisten jäännöksiä, kuten hautoja Kuningas Williamin saaren eteläosista. William Hobson löysi 1859 retkeläisten jättämiä kirjoituksia, joiden mukaan asiat olivat laivoilla hyvin talvehtimisen jälkeen vielä 28. toukokuuta 1847.[17]

Franklinin talvileiri löytyi myöhemmin Pohjois-Devonin lounaiskolkan edustalta Beechleynsaarelta. Siellä oli ensimmäisenä talvena kuolleiden kolmen miehen haudat.[18] Monet retkikunnan dokumentit tuhoutuivat kosteudessa.[4] Erebusinlahdelta noin sadan kilometrin päässä laivoilta löytyi myöhemmin vene, jossa oli kaksi ihmistä, ehkä sairaita, jotka väsyneet miehet joutuivat kuitenkin jättämään heitteille. Raskaan reen ja raskaan veneen paino oli ollut 500 kg, ja sitä oli vetänyt seitsemän miestä. Reessä oli myös muun muassa kirjoja, kelloja, saappaita, ruokailuvälineitä.[4]

Laivojen olinpaikan vierestä Backinlahdesta löytyi muun muassa neljä veneuunia, lapioita, lääkkeitä, sekstantti ja yli metrin korkuinen vaatepino.[4] Raen keräämien inuittien kertomusten mukaan keväällä 1850 matkasi 40 laihaa valkoista miestä etelään vetäen venettä ja rekiä. Inuitit löysivät 30 miehen ruumiit mantereelta ja viisi ruumista Montrealinsaaresta, yhden päivän matkan päästä Backjoelta.[19] Eräs inuitti kertoi 35–40 kabloonan (inuittien valkoisista käyttämä nimitys) nääntyneen nälkään.[20]

Mahdollisia kuolinsyitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkeläisten kuolinsyiksi oletetaan paleltuminen, nälkä, pilaantunut ravinto, keripukki ja huonojen säilykkeiden aiheuttama lyijymyrkytys. Inuettien kuvaukset retkeläisten suusta ja ikenistä viittaavat keripukkiin, ja se lienee monen retkeläisen kuolinsyy.[1] Retkikunnan mukaansa ottamiin säilykkeisiin pääsi vuotamaan lyijyä, joka pahentaa keripukkia. Beechleynsaarelle haudattujen kolmen ensimmäisen ruumiin hiuksista löytyi suuri määrä lyijyä[21] Eräästä merimiehestä löydettiin lyijyä kymmenkertainen määrä normaaliin verrattuna, mutta toisaalta lyijyn vuotaminen säilykepurkeista olisi vaatinut hapanta sisältöä ja sen olisi pitänyt sairastuttaa ja tappaa useimmat retkikunnan jäsenet jo vuoden sisällä.[1] Toisten tietojen mukaan säilykkeet toimittanut liikemies olisi petkuttanut Franklinia, ja suurin osa säilykkeistä olisi ollut jo alussa pilaantuneita.[22]

Löytyneitä retkeläisten jäännöksiä tutkittaessa on monen todettu kuolleen keuhkokuumeeseen[23], ehkä myös tuberkuloosiin[24].

Hall, Schwatka ja Rasmussen kertoivat inuettien nähneen miesten ampuneen vain lintuja. Joidenkin mielestä Franklinin retkikunta tuhoutui, koska sivistyneillä, ylimielisesti käyttäytyneillä englantilaisilla ei ollut taitoja selviytyä arktisessa luonnossa.[1] Joidenkin arvioiden mukaan ainakin osasyy tuhoon olisi ollut retkikunnan komennossa.kenen mukaan? Crozierin olisi pitänyt siirtää laivaveneet avovedelle ja purjehtia niillä apua hakemaan[1]. Crozierin olisi myös kannattanut pyrkiä lähempänä olevaan Fury Beachiin, jossa valaanpyytäjät kävivät usein.kenen mukaan?

Nälän syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkikunta nälkiintyi, kun laivat juuttuivat kiinni jäihin vähäriistaisille seuduilla. John D. Rae haastatteli vuonna 1854 kahta Franklinin retkikunnan muistaneita inuitteja. Haastattelujen perusteella Erebus ja Terror pysyivät jäihin juuttuneina normaalia kylmemmän kesän takia talvehtimista seuranneen vuoden 1847 kesän yli. Inuitit kertoivat talvien vuosina 1846–1848 olleen kylmiä ja hylkeitä ja peuroja olleen vähän.[1]

Myöhempien retkikuntien mukaan riistaa, lähinnä hylkeitä ja karibuja, oli alueella noina vuosina normaalia vähemmän.[25][3] Englantilaisilla oli metsästysaseina ainoastaan haulikoita, joilla he metsästivät lintuja. Suuren miesmäärän ruokkiminen riistalla olisi ollut mahdotonta hyväriistaisessakin ympäristössä.[1] Lähiseuduilla elävät inuitit liikkuivat maa- ja meririistan perässä melko laajalla alueella tilanteen mukaan. He elivät melko pienissä ryhmissä ja selviytyivät näin luonnossa.

Ihmissyönti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inuitit näkivät perimätiedon mukaan lumessa hoipertelevia valkoisia miehiä ja mainitsivat valkoisten miesten harjoittaneen ihmissyöntiä, mitä tukevat 1800-luvulla löydetyt retkikunnan jäänteet ja myöhemmät tutkimukset. Ihmissyöntiin viittaavat John Raen löytämät silvotut ruumiinosat, joita oli kattiloissakin. John Rae sai kritiikkiä väitteistään englantilaisten ihmissyönnistä.[26]

Löytynyt alus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laivoista toinen on löydetty merenpohjasta, mutta vielä syyskuussa 2014 ei tiedetty, kumpi on kyseessä. Se on läheltä Kuningas Williamin saarta, samalla paikalla jossa paikalliset inuiitit olivat nähneet jäihin juuttuneen laivan. Hylkyjen etsintä aloitettiin 2008, ja nyt jatketaan toisen etsimistä, joka inuiittien silloisen kertoman mukaan oli jatkanut pitemmälle.[27]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hanbury-Tennison, Robin: Suuret tutkimusmatkat. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21978-1.
  • Imber, Bertrand: North Pole, South Pole: journeys to the ends of the earth. Thames and Hudson, 1992. ISBN 0-50030010-0.
  • Lainema, Matti & Nurminen, Juha: Ultima Thule: pohjoiset löytöretket. WSOY, 2001. ISBN 951-0-23925-9.
  • Salovaara, Hannes: Naparetkeilijöitä. Helsinki: Otava, 1929.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Thule, s. 242.
  2. a b Thule, s. 239.
  3. a b c Salovaara, s. 36.
  4. a b c d e f g h i j Ultima Thule, s. 238.
  5. Thule, s. 248, 238.
  6. Salovaara, s. 46.
  7. a b c Thule, s. 240
  8. Hanbury-Tenison, s. 188.
  9. Sir John Franklin (1786–1847) National Maritime Museum. Viitattu 19.8.2013. (englanniksi)
  10. a b Salovaara, s. 35.
  11. Captain Francis Crozier by Michael Smith
  12. McGoogan, Ken (2002). Fatal Passage: The True Story of John Rae, the Arctic Hero Time Forgot. New York: Carroll & Graf. ISBN 0-7867-0993-6.
  13. Klutschak (1989), s. xv–xvi
  14. Savours 1999, s. 270–277.
  15. Hanbury-Tennison, s. 189.
  16. Imber, s. 47.
  17. Savours 1999, s. 292.
  18. Salovaara, s. 31.
  19. Thule, s. 234.
  20. Thule, s. 234, 224, kartta s. 178.
  21. Thule, s. 241.
  22. Salovaara, s. 30.
  23. Amy, Roger; Bhatnagar, Rakesh, Damkjar, Eric, Beattie, Owen (1986–07–15). "The last Franklin Expedition: report of a postmortem examination of a crew member". Canadian Medical Association Journal (CMAJ) 135: 115–117.
  24. Notman, Derek N. H.; Anderson, Lawrence, Beattie, Owen B., Amy, Roger (1987). [ http://www.ajronline.org/search.dtl Arctic Paleoradiology: Portable Radiographic Examination of Two Frozen Sailors from the Franklin Expedition (1845-48)] (pdf). American Journal of Roentgenology (AJR) (American Roentgen Ray Society) 149: 347–350. ISSN 0361-803X.
  25. Ultima Thule
  26. Thule, s. 242, 234.
  27. Yle uutiset 9.9.2014, viitattu 10.9.2014

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Franklinin kadonnut arktinen retkikunta.