Tämä on lupaava artikkeli.

Wrangelinsaari

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Wrangelinsaari
Napsauttamalla kartan suuremmaksi saa etelärannikolla näkymään saaren vanhat kylät Zvjozdnyi (kartalla valkovenäjäksi: Звёзны) ja Ušakovskoje (kartalla valkovenäjäksi: Ушакоўскае).
Napsauttamalla kartan suuremmaksi saa etelärannikolla näkymään saaren vanhat kylät Zvjozdnyi (kartalla valkovenäjäksi: Звёзны) ja Ušakovskoje (kartalla valkovenäjäksi: Ушакоўскае).
Maantiede
Muut nimet о́стров Вра́нгеля
Sijainti Pohjoinen jäämeri

Wrangelinsaari
Koordinaatit 71°14′N, 179°25′E
Pinta-ala 7 608 km²
Korkein kohta Sovjetskaja, 1 096 m
Valtio
Valtio Venäjä
Alue Venäjän Kaukoitä
Piirikunta Tšukotka
Kunnallispiiri Iultinin piiri
Väestö
Väkiluku asumaton
Saaren tundramaisemaa.

Wrangelinsaari (ven. о́стров Вра́нгеля, ostrov Vrangelja; tšuktšiksi Умӄилир, Umqilir, ”Jääkarhusaari”[1]) on Venäjälle kuuluva saari Pohjoisessa jäämeressä Tšuktšimeren ja Itä-Siperian meren välissä. Sen erottaa mantereesta 110 kilometrin levyinen Longinsalmi. Wrangelinsaari kuuluu Tšukotkan autonomiseen piirikuntaan. Saari on 125 kilometriä pitkä, 60 kilometriä leveä, ja sen pinta-ala on 7 600 km². Saaren korkein kohta on Sovjetskajavuori (1 096 metriä). Wrangelinsaari on Unescon maailmanperintöluettelon pohjoisin kohde. Se on arktiseksi saareksi kasvilajistoltaan harvinaisen rikas. Paleontologien mukaan saarella eli tuhansia vuosia sitten viimeiset villamammutit.

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sijainti ja pinnanmuodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Satelliittikuva saaresta.

Wrangelinsaari on pitkänomainen, 125 kilometriä pitkä saari, jonka pinta-ala on 7 609 neliökilometriä[2]. Se sijaitsee Pohjoisessa jäämeressä Venäjän koillisosassa. Saaren erottaa mantereesta Longinsalmi, ja itse saari erottaa Itä-Siperian meren Tšuktšimerestä.[3] Saari on 140 kilometrin päässä manner-Siperiasta.[4]

Maantieteellisesti Wrangelinsaari voidaan jakaa noin 15 kilometriä leveään eteläiseen rannikkotasankoon, noin 40 kilometriä leveään keskusvuoristoon ja noin 25 kilometriä leveään pohjoiseen rannikkotasankoon.[5] Wrangelinsaaren keskiosassa on laaksojen rikkoma Tsentralnjevuoristo, joka kohoaa enimmillään 1 096 metriin.[6] Pääosa vuorista jää kuitenkin 500 metriin.[5] Vuoristoa reunustavat lännestä, pohjoisesta ja etelästä kukkulat, jotka ovat 200–600 metrin korkuisia. Keskusvuoristoa reunustavakin alue on laaksojen halkomaa, ja se on eräänlaista peneplaania.[6]

Etelä- ja pohjoisosissa ylänköalue laskeutuu tulvasedimentistä koostuvaksi alangoksi, joka on keskimäärin 15 metrin korkeudella merenpinnasta. Paikoin vuoristo jatkuu rantaan saakka ja muodostaa jyrkkiä rinteitä ja kallioita.[6] Erityisesti saaren pohjoispuoli on laajaa alluviaalitasankoa, jossa on holoseenikautisia karstialtaita.[7]

Saarella on 1 400 vähintään kilometrin pituista jokea, ja niistä viisi on yli 50 kilometrin pituisia. Saarella on myös 900 järveä, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on 80 neliökilometriä. Järviä on erityisesti pohjoisella alankoalueella. Ne ovat muodostuneet pääosin karstitoiminnan seurauksena, mutta jotkut isoimmista järvistä ovat muodostuneet rantalaguuneista.[6]

Kallioperä ja maannos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Geologisesti Wrangelinsaaren kiviaines voidaan jakaa kolmeen yksikköön. Vanhin niistä on niin sanottu ”Wrangelin kompleksi”. Saaren keskusvuoristo kuuluu tähän yksikköön. Se on muodostunut vanhoista metamorfisista kivistä ja magmakivistä.[8]

Paleotsooisen kauden kompleksissa on erilaisia sedimenttikivilajeja, kuten kalkkikiveä, merkelikiveä, hiekkakiveä ja silttikiveä, sekä niiden metamorfisia vastineita. Myöhäistertiäärikauden kompleksissa on mutakiveä, silttikiveä ja tummaa savikiveä.[6] Vanhimmat paleotsooiset kivet ovat saaren luoteis- ja länsiosissa.[8]

Kolmen kompleksin lisäksi on sekä gabro- että graniittikiviä, joita on erityisesti metamorfosissa kompleksissa. Peruskalliota peittää pääosin kvärtäärikauden kerrostumat.[6]

Saaren maannosta hallitsee kosteilla alueilla tundrasodi ja arktinen gleysoli. Sisämaassa on arktisille saarille harvinaista kryoaridia aromaannosta ja arotundramaannosta, jota esiintyy enemmän manner-Siperiassa ja Venäjän Kaukoidän pohjoisosissa. Kuivissa sisäosissa on myös arktisella alueella harvinaista suolamaata. Sisäosissa on myös saarelle ominaista tundra-karbonaattimaannosta.[6]

Luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wrangelinsaaren maastoa.
Lähikuva tundrakasvillisuudesta.

Wrangelinsaaren kasvillisuus on vaihtelevaa tundraa. Maisemaan kuuluu niin kuivaa tundraa kuin sammaleisia kumpuja, niittyjä, ruohomaita, suoalueita ja kuivaa kylmyysaavikkoa.[9] Saari oli lähes jäätön viime jääkauden aikana, ja paikoin sen arotundra ei ole muuttunut miljooniin vuosiin.[10] Mantereen puolella Tšuktšien niemimaalla ei ole varsinaisesti vastaavia elinympäristöjä, joten Wrangelinsaaren kasvillisuus saattaa olla lähimpänä myöhäispleistoseenin pohjoista arotundraa.[11] Jääkauden lopussa ja holoseenikauden alussa ilmasto lienee ollut nykyistä kosteampi ja lämpimämpi. Ennen holoseenia saarella oli paljon saraa, mikä viittaa nykyistä leudompaan ilmastoon.[12]

Wrangelinsaaren kasvillisuus on monimuotoista, ja se vaihtelee tundrakasvillisuuden alatyypeistä erilaisiin ainutlaatuisiin elinympäristöihin. Tyypillisen tundrakasvillisuuden lisäksi saarella on elinympäristöjä, joiden kasvillisuus muistuttaa enemmän eteläisempää subarktista tyyppiä. Tällaisia ovat erilaiset tundraniityt, varpioiden hallitsema tundra, saroja ja vihvilöitä kasvavat suot sekä pensastundrat ja tulvatasankopensaikot, joita ei muilla arktisilla saarilla ole. Vuoristojen etelärinteillä on myös melko poikkeuksellista tundrakasvillisuutta.[13] Niiden kuivakkokasvillisuus on erityisen runsasta, ja niillä kasvaa jopa 50–60 kasvilajia. Näiden niittyjen tyyppilajeja ovat saralajit tylppösara, kalliosara ja Carex duriuscula.[11]

Suurin osa kasvillisuudesta on matalaa.[10] Jokivarsilla villapajut ja tunturipajut voivat kasvaa metrinkin korkuisiksi.[11]

Wrangelinsaaren kasvilajisto on kehittynyt poikkeukselliseksi, koska saaren syrjäisen sijainnin ansiosta sitä eivät ole uhanneet muualta tulleet lajit.[10] Saarella kasvaa kaikkiaan 417 putkilokasvilajia tai -alalajia, enemmän kuin koko Kanadan arktisilla saarilla yhteensä. Lajeista 21 on kotoperäisiä, ja kuutta lajia ei tavata Aasian muissa osissa. Lisäksi saarella kasvaa 331 sammal- ja 310 jäkälälajia.[9]

Saaren valtalajeja ovat erilaiset ristikukkais-, ruusu-, leinikki- ja rikkokasvilajit. Saarella kasvavia kukkivia kasveja ovat muun muassa lapinvuokko, hämeenkylmänkukka, kastiljoihin kuuluva Castilleja elegans ja 17 unikkolajia, joista viisi on kotoperäisiä.[9] Wrangelinsaaren kasvillisuuslajistoon kuuluu monia poikkeuksellisia kasveja, jotka yleensä luokitellaan kasvavaksi etelämpänä tai Amerikassa. Saaren amerikkalaisia lajeja, joita ei ole muualla Aasiassa, ovat muun muassa litukoihin kuuluva Cardamine purpurea ja ketokatkeroihin kuuluva Gentianella propinqua.[13]

Eläimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lintuja Wrangelinsaaren kaakkoiskärjen kalliolla.

Wrangelinsaarella elää seitsemän maanisäkäslajia. Sen jääkarhupopulaatio on Venäjän arktisten alueiden suurin. Wrangelinsaarella ja Geraldinsaarella käy vuosittain synnyttämässä 300–600 jääkarhuemoa. Muita Wrangelinsaaren nisäkäslajeja ovat naali, ahma, wrangelinkaulussopuli ja siperiansopuli. Lisäksi saarella on 1900-luvulla istutettu peuroja ja myskihärkiä, jotka paleontologisten todisteiden perusteella ovat aiemmin kuuluneet saaren lajistoon. Saarella käy ajoittain myös susia. Wrangelinsaaren mursupopulaatio on maailman suurin. Siellä ja läheisellä Geraldinsaarella asustaa 80 000–100 000 mursua. Saaren vesillä ovat yleisiä myös norppa ja partahylje. Saaren vesillä käy useita valaslajeja, ja erityisen tärkeä alue on harmaavalaille ja maitovalaille.[14][15]

Saarella on tavattu 169 lintulajia, ja niistä 62:n on todettu pesivän siellä. Lajeista vain tunturipöllö ja korppi eivät ole muuttolintuja.[14] Pääosa lajeista on sirkumpolaarisia, kuten lapinsirkku, pulmunen, tundrakurmitsa, karikukko ja isosirri.[13] Saaren petolintuja ovat tunturihaukka, muuttohaukka ja tunturipöllö. Yleisimpiä lintuja puolestaan ovat tundraurpiainen, lapinsirkku ja pulmunen. Wrangelinsaari on Euraasiassa ainoa paikka, jossa eskimosirri ja tundravikla pesivät.[14]

Vesilinnuista huomattavin on lumihanhi, jonka pesimäyhdyskunnassa Tundrajoen yläjuoksulla on 250 000–300 000 paria. Saaren länsi- ja itärannikolla on laajoja merilintuyhteisöjä. Niiden valtalajit ovat ulappamerimetso, pikkukajava, punajalkakajava, isolokki, pohjankiisla ja riskilä. Yleisiä saarella tavattavia muuttavia lokkeja ovat ruusulokki, jäälokki ja tiiralokki, jonka vuotuinen muuttomatka on 42 000 kilometriä.[14]

Saaren matalat joet ja järvet jäätyvät umpeen talvisin, joten makeanveden kaloja siellä ei ole. Nieriä, kyttyrälohi, koiralohi ja jäämerenseiti nousevat joskus suurimpien jokien suille ja rannikon laguuneille. Muita merikaloja saarta ympäröivissä vesissä ovat muun muassa kampelakaloihin kuuluva Liopsetta glacialis ja keltanavaga.[14]

Wrangelinsaaren elää runsaasti erilaisia selkärangattomia, enemmän kuin normaalisti arktisilla alueilla. Lisäksi monia lajeja tavataan normaalisti huomattavasti etelämpänä. Saarelta on löydetty 31 hämähäkki-, 58 kovakuoriais- ja 42 perhoslajia. Saaren lajistossa on erityisen paljon lehtikuoriaisia (7 lajia) ja kärsäkkäitä (11 lajia).[13]

Muinaiset eläimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saari on myös paleontologisesti mielenkiintoinen, sillä sieltä on löytynyt monia pleistoseeni- ja holoseenikauden nisäkkäiden jäänteitä. Saaren eläimistöön on kuulunut muun muassa villamammutti, arovisentti ja przewalskinhevonen. Lisäksi saarella on löytynyt todisteita villasarvikuonosta.[16]

Wrangelinsaaren mammutit säilyivät pidempään kuin missään muualla. Euraasian ja Pohjois-Amerikan mantereelta villamammutit hävisivät 10 000 vuotta sitten, mutta Wrangelinsaarella 500–1000 yksilön populaatio eli vielä sen jälkeen 6 000 vuotta. Ruotsalaisen paleogeneetikon Love Dalénin mukaan viimeiset villamammutit hävisivät Wrangelinsaarelta ihmisten tai luonnon olosuhteiden takia. Saaren populaatio oli hyvin eristäytynyt, kun merenpinta nousi saaren ympärillä.[17]

Wrangelinsaaren mammutteja on kutsuttu välillä ”kääpiömammuteiksi”.[18] Vuonna 2003 julkaistun tutkimuksen mukaan Wrangelinsaaren mammutit eivät olleet poikkeuksellisen pieniä. Niiden säkäkorkeus oli 180–230 senttimetriä, mikä vastaa todennäköisesti pleistoseenikauden Pohjois-Siperian mammuttien kokoa. Mammutit eivät olleet erityisesti pienentyneet sen jälkeen kun Wrangelinsaari oli irronnut mantereesta. Saarelta on kyllä löydetty hyvin pienienkin yksilöiden hampaita, mutta niiden määrä ei ole erityisesti kasvanut uusimmissa löydöissä.[19]

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wrangelinsaarella vaikuttaa arktinen ilmasto, ja sitä ympäröivä meri vapautuu ahtojäistä harvoin. Suurimman osan vuodesta on kylmää ja kuivaa. Kesäisin saarella saapuu kosteampaa ilmaa Tyyneltämereltä, mutta välillä ilmastoon vaikuttaa myös kuiva Siperian ilmamassa. Pinnanmuodot vaikuttavat lämpötilaeroissa, ja heinäkuussa etelärannikon lämpötila on 2,4–3,6 celsiusastetta ja pohjoisrannikon noin yksi aste. Vuoristoissa lämpötila voi nousta 8–10 asteeseen. Lämpötilat pysyvät nollan yläpuolella yleensä enintään 20–25 päivää, mutta useimmiten pakkasettomia päiviä on vain parin viikon ajan.[6] Vuoden keskilämpötila on −11,3 astetta.[9] Helmikuu on kylmin kuukausi, ja silloin keskilämpötila on −25,2 astetta. Saaren pakkasennätys on −57,7 astetta, ja se on mitattu joulukuussa 1926.[20]

Vuotuinen sademäärä on 200 millimetriä, ja se tulee pääosin lumena. Merkittävä osa lumesta kuitenkin kulkeutuu tuulen mukana pois, ja saarelle tulee vuoden aikana kosteutta 115–200 millimetriä.[6] Vaikka saarella sataa vain vähän, siellä esiintyy usein sumua.[9] Talvisin ovat tyypillisiä voimakkaat koillistuulet, jotka voivat puhaltaa jopa 40 metriä sekunnissa.[6] Saaren vuoristoisten keskiosien kuivissa jokilaaksoissa vaikuttaa föhn-ilmiö.[9]

Tilastojen perusteella Wrangelinsaaren keskilämpötilat ovat nousussa. Lisäksi äärisääilmiöt ovat lisääntyneet ja kesät tulleet vetisimmiksi. Nämä havainnot osuvat yhteen arktisen alueen lämpimisen kanssa.[9]

Vaikka saaren sääolot vaihtelevat selvästi sen eri osissa, säätietoja tarkkaillaan vain Ušakovskojen kylän sääasemalla.[9]

Wrangelinsaaren ilmastotilastoa
tammi helmi maalis huhti touko kesä heinä elo syys loka marras joulu
Vrk:n ka. ylin lämpötila (°C) -19,2 -21,1 -19,8 -13,3 -4,1 3,0 5,3 4,5 0,8 -5,4 -11,9 -18,1 ka. -8,3
Vrk:n ka. alin lämpötila (°C) -26,7 -28,6 -27,6 -21,2 -9,8 -1,5 0,6 0,2 -2,9 -10,2 -18,0 -24,7 ka. -14,2
Sademäärä (mm) 16 9 9 8 8 13 23 28 22 15 17 11 Σ 179
L
ä
m
p
ö
t
i
l
a
-19,2
-26,7
-21,1
-28,6
-19,8
-27,6
-13,3
-21,2
-4,1
-9,8
3,0
-1,5
5,3
0,6
4,5
0,2
0,8
-2,9
-5,4
-10,2
-11,9
-18,0
-18,1
-24,7
S
a
d
a
n
t
a
16
9
9
8
8
13
23
28
22
15
17
11


Lähde: [20]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wrangelinsaaren ensimmäiset asukkaat olivat paleoeskimoita, jotka asettuivat saarelle noin 3 500 vuotta sitten. Saarelta on löytynyt etelärannikolta yksi neoliittinen kylä. Sen perusteella alkuperäisasukkaat tulivat toimeen merieläimillä. Kun eurooppalaiset löysivät saaren, siellä ei enää asunut alkuperäisasukkaita.[21]

Ensimmäiset tutkimusmatkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläisten lähteiden mukaan venäläisillä on ollut tietoa saaresta jo 1800-luvun alkupuolella, ehkä jo 1700-luvulla. Venäläinen tutkimusmatkailija Ferdinand von Wrangel oli kuullut saaresta huhuja, jotka perustuivat 1700-luvulla seudulla liikkuneiden venäläisten tutkimusmatkailijoiden Stepan Andrejevin ja Nikolai Daurkinin kertomuksiin. Wrangel päätteli saaren sijainnin Siperian tšuktšien kamakailta eli suvun vanhimmalta 1823 kuulemiensa todisteiden perusteella. Hän etsi saarta ryhmänsä kanssa ja jopa piirsi sen sijainnista kartan mutta ei kuitenkaan käynyt siellä. Retkikunnan tiedot julkaistiin useilla kielillä.[22][3]

Vuonna 1845 matkaan lähti John Franklin retkikuntineen, jonka tavoitteena oli löytää luoteisväylä. Hän katosi miehistöineen. Heitä etsimään lähti vuosikymmenten kuluessa 39 retkikuntaa, joista Henry Kellettin johtama korvetti Heraldilla matkannut retkikunta rantautui 1849 saarelle, joka sai laivan mukaan nimen Herald Island (suomeksi Geraldinsaari). Kellett kirjasi siellä muistiin: ”maata näkyvissä” ja ”Wrangelin mainitsema maa”, joka sai kartalla nimen Kellettinmaa.[23]

Ensimmäinen saarelle todennäköisesti astunut eurooppalainen oli vuonna 1866 sinne saapunut saksalainen valaanpyytäjä Eduard Dallmann. Seuraavana vuonna 1867 saaren havaitsi yhdysvaltalainen valaanpyytäjä Thomas Long, joka piirsi siitä muistiin ääriviivat ja nimesi sen Wrangelinmaaksi, sillä hän tunsi Wrangelin kertomuksen. Vielä ei tiedetty, oliko se saari,[24] mutta saareksi sen osoitti 1879 matkaan lähtenyt kapteeni George W. De Long, jonka komennossa oli parkki Jeannette. Parkki upposi mutta osa miehistöstä pelastui. Parkkia etsimään lähti vuonna 1881 yhdysvaltalainen USRC Thomas Corwin kapteeni Calvin Hooperin johdolla. Alus rantautui saarelle, joka sai tuolloin nimen New Columbia, mutta käynti jäi lyhyeksi.[25][21] Laivalla lääkärinä ollut Irving C. Rosse kirjoitti retkestä kirjan The First Landing on Wrangel Island[26].

Samana vuonna sinne saapui yhdysvaltalainen höyrylaiva Rodgers päällikkönään kapteeni Robert Berry. Retkikunta nousi saarelle ja tutki sitä kaksi viikkoa. Kartalle saari nimettiin Wrangelinsaareksi.[27] Sen jälkeen saarella ei käyty 30 vuoteen, ennen kuin 1911 sinne saapui Konstantin Lomanin komentamalla jäänsärkijä Vaigatšilla ensimmäinen venäläinen tutkimusretkikunta. Ryhmän lääkäri Eduard Arngold kirjasi muistiin lähestymisen ja saarelle nousun. Retkikunta kiersi saaren ja teki runsaasti mittauksia.[28][21]

Napaseutututkija Vilhjalmur Stefanssonin johtama epäonninen kanadalainen retkikunta joutui vuonna 1914 viettämään saarella yhdeksän kuukautta heidän laivansa HMCS Karlukin murskauduttua ahtojäissä. Osa retkikunnasta pelastui lähdettyään kävellen Wrangelinsaarelle kapteeni Robert Bartlettin mukana. Sieltä Bartlett lähti erään inuitin kanssa koiravaljakoilla kohti Siperiaa hakemaan apua, joka ehti saarelle juuri ennen talven tuloa.[29]

Wrangelinsaaren asukkaita Punaisen lokakuun kannella 1924.

Venäjälle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän hallitus julisti 1916 saaren kuuluvaksi Venäjälle.[30] Tosin vuonna 1921 Vilhjamur Stefansson lähetti saarelle viisi uudisasukasta (yksi kanadalainen, kolme amerikkalaista ja yksi inuitti). Tämän retkikunnan ainoa eloonjäänyt, inuitti Ada Blackjack, pelastettiin vuonna 1923. Pelastusalus jätti saarelle uuden kolmentoista hengen ryhmän (amerikkalainen Charles Wells ja 12 inuittia). Vuonna 1924 saarelle tuli neuvostoliittolainen alus Punainen lokakuu, ja sinne pystytettiin Neuvostoliiton lippu. Amerikkalaisten edellisvuonna saarelle lähettämä ryhmä siirrettiin laivaan, joka monien vaikeuksien jälkeen pääsi Providenijanlahdelle.[31] Vuonna 1925 alueen hallinnon päälliköksi ja saaren tutkimisesta vastaavaksi nimettiin Georgi Ušakov, joka saapui 58 siirtolaisen kanssa saarelle 1926 ja perusti sinne siirtokunnan.[32] 1935 saarelle saapui tekemään tutkimuksia legendaariseksi myöhemmin tullut Leonid Gromov. Hänen jälkeensä neuvostoliittolainen tutkimustoiminta jatkui, ja sinne ja Geraldinsaarelle perustettiin 1976 luonnonsuojelualue.[33]

Hylätty Ušakovskojen kylä heinäkuussa 2013.

Saaren ainoa asutuskeskus oli vielä 1940-luvulla Ušakovskoje, mutta 1960-luvulla sinne perustettiin Zvjozdnyin kylä, jonne rakennettiin myös kiitotiet sotilaslentokoneita varten. Tämän jälkeen saarelle perustettiin tutka-asema ja kvartsikaivos, jonka yhteyteen rakennettiin kaivostyöläisille asuntoja. Asunnot on sittemmin hävitetty.[21]

Suojelualueeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wrangelinsaari otettiin suojelukohteeksi 1953, kun alettiin suojella mursuyhdyskuntia. Vuonna 1968 perustettiin suojelualue mursun, jääkarhun, lumihanhen sekä sepelhanhen ja muiden merilintujen suojelemiseksi. Viranomaiset varasivat saarelta alueita suojelukohteille, kun sinne vietiin 1975 myskihärkiä Magadanin alueen Nunivakilta.[21]

Wrangelinsaaren ja Geraldinsaaren suojelemiseksi perustettiin 1976 luonnonsuojelualue.[34] Pian suurin osa ihmisistä poistui saarelta, ja 1980-luvulle tultaessa saaren peuratila oli lakkautettu ja Zvjozdnyin kylä hylätty. Ušakovskojen kylä säilyi, mutta saaren tutka-asemakin lakkautettiin 1992. Suojelualuetta laajennettiin 1997 käsittämään saarten ympäriltä myös 12 meripeninkulman verran merialueita. Laajennusten jälkeen luonnonpuisto kattaa suoja-alueineen yhteensä 56 616 neliökilometriä.[21][34] Saari valittiin 2004 Unescon maailmanperintöluetteloon.[34][3] Valinnan ehtona oli, että saarelta poistetaan teknologiajäte, kuten metalli ja polttoainejäte, ja sitä työtä on tehty edelleen. Ihmisen läsnäolon supistuminen on vaikuttanut saaren ekologiaan myönteisesti.[35]

Hallinto ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puistonvartijoiden tukikohta.

Wrangelinsaaren suojelualue on Venäjän liittovaltion aluetta, ja se kuuluu luonnonvara- ja ympäristöministeriön alaisuuteen. Hallinnollisesti se on osa Tšukotkan autonomista piiriä. Vuoden 1997 sopimuksen mukaan Tšukotkan vastuulla on suojelualueen juoksevat vastuut sekä suojelualueen ulkopuolelle jäävän osan hallinnointi.[36] Ušakovskojen kylän ympärillä oleva osa saaresta on 13 neliökilometrin laajuinen.[37]

Suojelualueen henkilöstöön kuuluu vaihteleva määrä ihmisiä, hallintohenkilökunnasta tutkijoihin.[38] Vuonna 2004 henkilöstöön kuului 27 työntekijää. Niistä 23 oli pää- tai osa-aikaisesti sijoittuneina mantereelle Pevekin kaupunkiin. Neljä henkilökunnan puistonvartijoista asui itse saarella.[37] Suojelualueen kotisivujen mukaan saarella on kolme vakituista tutkijaa.[39]

Venäjän luonnonsuojelujärjestelmän mukaisesti Wrangelinsaaren suojelualue on tyypiltään zapovednik, joka vastaa Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton luokituksessa tiukasti suojeltua aluetta. Se on tiukin mahdollinen suojeluluokitus ja estää tieteellistä tutkimusta lukuun ottamatta kaiken ihmistoiminnan. Wrangelinsaaresta ja sitä ympäröivästä vesialueesta suojelualueeseen ei kuulu Ušakovskojen kylän ympäristö eikä Hištšnikovjoen ja Gavainiemen välinen merialue.[36]

Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton vuonna 2004 tekemän arvion mukaan ihmisvaikutus saarella oli sillä hetkellä hyvin pieni. Saarella oli asutusta 1900-luvulla, ja sen jäljet näkyvät maastossa. Tundralla on nähtävissä edelleen ajoneuvojen jälkiä, ja maastossa on muutamia rikkinäisiä ajoneuvoja. Lisäksi saarelle on jäänyt jätettä, kuten tyhjiä öljytynnyreitä. Suurin vaikutus saaren luontoon oli kuitenkin peuratilalla, joka jätti jälkensä kasvillisuuteen ja moneen lintujen pesimäalueeseen.[40]

Ihmistoiminta: tutkimus ja matkailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ušakovskojen sääasema.

Saarella tutkitaan erityisesti sen ekosysteemiä. Kansainvälisesti erityisen tunnettuja tutkimuskohteita ovat lumihanhien ja jääkarhujen populaatioekologia. Lumihanhien määrää on laskettu vuosittain jo vuodesta 1969.[39] Saarella vierailee vuosittain keskimäärin yksi tai kaksi tieteellistä ryhmää.[37]

Matkailu Wrangelinsaarella on hyvin säänneltyä. Varsinaiselle suojelualueelle ei pääse kuin tieteelliset tutkimusretket, joita johtaa suojelualueen henkilökuntaan kuuluva henkilö.[38] Saarelle pääsee muutamilla risteilyaluksilla, jotka tekevät muutaman päivän mittaisia retkiä saaren ympäri.[41] Lisäksi saarelle on mantereelta helikopteri- ja lentokoneyhteys. Suojelualueelle pääsee vain luvalla, jonka voi saada alueen toimistosta, mantereen Mys Šmidtasta, jossa on myös museo ja vierailukeskus.[37]

Wrangelinsaarella on hyvin alkeellinen varustetaso vierailijoita varten. Ušakovskojessa yöpymispaikkoina käytetyissä rakennuksissa on tilat 12–20 ihmiselle. Lisäksi on 19 parakkia, joihin mahtuu 2–10 ihmistä. Saarella ei ole kahviloita, ravintoloita eikä kauppoja.[37]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Leontjev, V. V.; Novikova, K. A.: Toponimitšeski slovar Severo-Vostoka SSSR, s. 108, 384. Magadan: Magadanskoje knižnoje izdatelstvo, 1989. ISBN 5-7581-0044-7.
  2. Nomination Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 3.
  3. a b c Encyclopædia Britannica.
  4. Kos’ko et al., s. 5.
  5. a b Kos’ko et al., s. 6.
  6. a b c d e f g h i j Nomination Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 5–7.
  7. Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 2.
  8. a b Kos’ko et al., s. 2.
  9. a b c d e f g h Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 3.
  10. a b c Laura Williams: Wrangel Island Center for Russian Nature Conservation. Viitattu 16.11.2016. (englanniksi)
  11. a b c Yurtsev, s. 172.
  12. A. V. Lozhkin, P. M. Anderson, S. L. Vartanyan, T. A. Brown, B. V. Belay, A. N. Kotov: Quaternary Science Reviews, January 2001, 20. vsk, nro 1–3, s. 217–233. doi:10.1016/S0277-3791(00)00121-9. (englanniksi)
  13. a b c d Nomination Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 8–10.
  14. a b c d e Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 4–5.
  15. Gorshkov s. 36
  16. Nomination Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 12.
  17. Dhruti Shah: Mammoths' extinction not due to inbreeding, study finds BBC News. 23.3.2012. BBC. Viitattu 16.11.2016. (englanniksi)
  18. Hampton Sides: Wrangel Island National Geographic. National Geographic Society. Viitattu 16.11.2016. (englanniksi)
  19. Alexei Tikhonov & Larry Agenrboad & Sergey Vartanyan: Comparative analysis of the mammoth populations on Wrangel Island and the Channel Islands. Deinsea, 2003, 9. vsk, s. 415–420. Rotterdam: Deinsea. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 16.11.2016. (englanniksi)
  20. a b Климат о. Врангеля Погода и Климат. Viitattu 22.9.2012. (venäjäksi)
  21. a b c d e f Nomination Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 13–14.
  22. Gorshkov s. 18–21
  23. Gorshkov s. 21
  24. Gorshkov s. 22
  25. Gorshkov s. 25–26
  26. Thomas Hall Shastid: Irving Collins Rosse: A Biographical Sketch. julkaistu 1912 teoksessa Howard A. Kelly "Cyclopedia of American Medical Biography (Archive.org).
  27. Gorshkov s. 23–24
  28. Gorshkov s. 25–26
  29. Gorshkov s. 26–27
  30. Gorshkov s. 27
  31. Gorshkov s. 27–30
  32. Gorshkov s. 31–32
  33. Gorshkov s. 34–35
  34. a b c Ostrov Vrangelja zapovednik (Yhteenvetosivu Wrangelinsaaren luonnonpuistosta) Venäjän suojelualueiden sivusto, oopt.info. Viitattu 8.3.2013. (venäjäksi)
  35. Gorshkov s. 42
  36. a b IUCN Evaluation of Nominations of Natural and Mixed Properties to the World Heritage List, s. 119.
  37. a b c d e Natural System of Wrangel Island Reserve, s. 6–7.
  38. a b IUCN Evaluation of Nominations of Natural and Mixed Properties to the World Heritage List, s. 120.
  39. a b Научные исследования заповедника ФГБУ ”Государственный заповедник ”Остров Врангеля””. Viitattu 27.11.2016. (venäjäksi)
  40. IUCN Evaluation of Nominations of Natural and Mixed Properties to the World Heritage List, s. 120.
  41. Регламент приёма круизных судов ФГБУ ”Государственный заповедник ”Остров Врангеля””. Viitattu 27.11.2016. (venäjäksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]