Myskihärkä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

 

Myskihärkä
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Sorkkaeläimet Artiodactyla
Heimo: Onttosarviset Bovidae
Alaheimo: Vuohieläimet Caprinae
Suku: Myskihärät[2]
Ovibos
de Blainville, 1816[3]
Laji: moschatus
Kaksiosainen nimi

Ovibos moschatus
(Zimmermann, 1780)

Synonyymit
  • Bos moschatus Zimmermann, 1780 [3]
Myskihärän levinneisyys, punaisella luontainen levinneisyys ja sinisellä alueet joille lajia istutettiin 1900-luvun aikana: osa istutuksista ei kuitenkaan onnistunut vaan uusi populaatio hävisi pian mm. Huippuvuorilta[1]
Myskihärän levinneisyys, punaisella luontainen levinneisyys ja sinisellä alueet joille lajia istutettiin 1900-luvun aikana: osa istutuksista ei kuitenkaan onnistunut vaan uusi populaatio hävisi pian mm. Huippuvuorilta[1]
Katso myös

  Myskihärkä Wikispeciesissä
  Myskihärkä Commonsissa

Myskihärkä (Ovibos moschatus) on erittäin kylmällä tundralla elävä biisonia muistuttava vuohieläin. Se syö lähinnä ruohomaisia kasveja, mutta myös monenlaisia muita tundran kasveja, kuten puiden lehtiä ja jäkälää.

Myskihärän sarvet ovat lyhyehköt ja käyrät, jalat ovat lyhyet ja ruho vankka. Eläimellä on erittäin paksu turkki, jonka avulla se suojautuu kylmältä. Myskihärän nimi on sikäli harhaanjohtava, ettei sillä ole lainkaan myskirauhasia. Myskihärän kiima-aikainen hyvin voimakas tuoksu tulee todellisuudessa virtsasta.

Luonnonvaraisena näitä nautaeläimiltä näyttäviä, mutta lumivuohelle sukua olevia eläimiä elää Kanadan ja Grönlannin arktisilla alueilla. Myskihärkiä on vaihtelevalla menestyksellä istutettu lisäksi muun muassa pohjoiseen Siperiaan ja jopa Ruotsin ja Norjan tuntureille.

Luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myskihärkä on Ovibos-sukunsa ainoa elossa oleva laji.[3] Se ei ole sukua varsinaisille ”härkäeläimille” eli nautaeläimille (Bovinae), kuten jakille, naudalle, visentille ja biisonille. Myskihärän lähimpiä sukulaisia lienevät vuohieläimiin (Caprinae) kuuluvista eläimistä sumatranserovi (Capricornis sumatraensis) ja goraalit (Nemorhaedus goral)[4], paksusarvilampaat, lumivuohet[5] ja härkägemssit eli takinit (Budorcas taxicolor).[6]

Tuntomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myskihärkä on kooltaan pienen lehmän kokoinen – sen ruumis on runsaat kaksi metriä pitkä, häntä 10 senttimetriä, ja säkäkorkeus vajaat 1,5 metriä. Myskihärät painavat 200–350 kilogrammaa. Sonni on lehmää painavampi, ja se voi painaa suurimmillaan jopa 600 kilogrammaa.[7]

Niin sonnilla kuin lehmälläkin on kärjestään hyvin terävät, tyvestään kypärämäiset sarvet, jotka taipuvat sivuille ja eteenpäin.[7]

Myskihärkä pystyy levittämään sorkkansa niin ettei uppoa helposti lumeen.[6]

Myskihärän turkki on 10–16 cm paksu, pohjaosastaan hyvin tuuhea karvakerros. Turkki suojaa eläintä kylmältä, lumimyrskyiltä,[8] sääskiltä[6] ja pedoilta. Myskihärän turkki on luultavasti pidempi kuin millään muulla eläimellä.[9]

Pohjavilla on harmaata ja hyvin tiuhaa. Peitinkarva on tuuheaa ja tummanruskeaa, ja se riippuu myskihärän yllä puolen metrin mittaisena mattona kuin loimi. Hartioiden turkki on harjasmainen, ja selässä on satulan muotoinen vaalea osa. Jalat ovat vaaleat ja ohuet.[7]

Myskihärkä vaihtaa turkkinsa hitaasti ja pitää kesäturkkia vain pari kuukautta.[6] Talvikarva irtoaa keväällä suurina tukkoina, jotka voivat roikkua eläimestä muutaman päivän ajan. Yhdestä myskihärästä voidaan kerätä vuodessa noin kolme kilogrammaa erittäin lämmintä ja arvokasta villaa.[7]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myskihärät elävät yleensä suunnilleen samoilla seuduilla ympäri vuoden eivätkä vaella monien muiden arktisten eläinten, esimerkiksi peurojen tavoin.[6] Yleensä myskihärät liikkuvat pieninä 10–30 eläimen laumoina, mutta joskus laumassa voi olla jopa 400 eläintä. Tyypillisessä myskihärkälaumassa voi olla esimerkiksi koiras, 2–4 naarasta ja yleensä 8, jopa 20 kiliä.[9] Vanha myskihärkäuros saattaa liikuskella yksin. Myskihärkä elää luonnossa korkeintaan 20-vuotiaaksi.[6] Kesällä laumat ovat pienempiä muun muassa sen takia, että silloin parittelukumppaneista raivokkaasti keskenään taistelevat urokset ajavat kilpailevat myskihärät laumasta pois. Myskihärkäurosten tappelut naaraista ovat eläinmaailman rajuimpia ja voivat joskus johtaa toisen osapuolen kuolemaan.

Myskihärät puolustautuvat susia vastaan asettumalla kehään sarvet tanassa ulospäin.[6] ja voivat talloa hyökkääjät sorkillaan kuoliaaksi.

Todella vaarallisia myskihärille ovat napasusi, ruskeakarhu, jääkarhu ja ihminen. Myskihärkä itse voi olla ihmiselle vaarallinen[7].

Ääntely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myskihärkä on melko hiljainen eläin. Se ääntelee samantapaisesti kuin nauta. Sonni saattaa möristä kiima-aikaan. Vanhan sonnin ääni on matalampi kuin nuoren sonnin, ja muistuttaa leijonan ääntä. Vihollisiaan myskihärkä uhkaa tuhisemalla. Emästään eksynyt kili määkii. Taistelevien sonnien yhteen kalahtavista kalloista kuuluu ontto kumahdus satojen metrien päähän.[7]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myskihärkä synnyttää ensimmäisen kilinsä jo kolmi- tai nelivuotiaana, joskus ehkä jopa kaksivuotiaana. Naaras synnyttää yleensä joka vuosi. Se on kiimassa elo–syyskuussa. Kantoaika on noin 250 päivää, ja kili tai joskus kaksoset syntyvät huhtikuun lopun ja kesäkuun alun välillä. Vastasyntynyt kili painaa noin 8 kilogrammaa. Sen turkki on tummempi kuin aikuisella. Kili imee puolen vuoden ajan ja kulkee emänsä kanssa siihen asti, kunnes se saa uuden kilin seuraavana vuonna. Myskihärkä lisääntyy Pohjolassa tehokkaammin kuin alkuperäisellä kotiseudullaan Itä-Grönlannissa.[7]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myskihärkä pyrkii laiduntamaan aina siellä, mistä ravinnon parhaiten saa, ja eläin käyttää saamansa ravinnon säästeliäästi liikkumalla talvella vain tarpeen mukaan sekä polttamalla rasvakerrokseen varastoitunutta ravintoa. Myskihärän suuri massa pituuteen nähden säästää eläintä energiahukalta ja liialta veden haihdutukseltakin.

Myskihärkä syö molempina vuodenaikoina eniten saroja, ja kesällä sen lisäksi lähinnä pajun lehtiä.[10] Talvella myskihärkä syö usein pajua.[11] Eläin laihtuu talvella huomattavasti. Se kaivaa talvella ravintonsa lumen alta. Myskihärkä tarvitsee ravintoa noin kilon verran jokaista 45 painokiloaan kohden päivässä.[12]

Päin vastoin kuin peura, myskihärkä elää talvella kylmällä tuulisella alueella ja kesällä mahdollisuuksien mukaan lämpimässä jokilaaksossa.[13] Myskihärät laiduntavat talvella tuulenpieksämällä vähälumisella alueella puurajan yllä, ja kesällä koivumetsässä ja kylmemmässä ylemmässä havumetsässä.[14]

Eläin karttaa lumisina aikoina alueita, joilla lumen syvyys on yli 30 cm.[15] Myskihärät voivat kaivaa ravintoa etsiessään hyvinkin suuria alueita sorkillaan ja sarvillaan lumettomiksi, ja puolustaa vihaisesti näitä lumettomia ravintoalueitaan.[8]

Kesällä myskihärkä syö laaksoissa[5] heinää, ruohoa, saraa, sammalta, lehtiä ja pieniä pensaita. Myskihärän ravintoa on mm. kivirikko[9], väinönputki ja pohjansinivalvatti sekä koivun, vaivaiskoivun ja pajun oksat ja lehdet.[14][7] Talvella ravintoon kuuluu jäätynyttä ja kuivunutta kesän kasvillisuutta[16], sammalia, jäkäliä[5], varpuja[6], vaivaiskoivua, pajua, juuria[4] sekä heiniä ja saroja.[14] Runsasravintoisilla paikoilla myskihärkä suosii runsasravinteisia mehikasveja.[11] Erityisen rehevä kasvillisuus on kesällä puronvarsien pajukoissa.[7] Varsinkin kasvukauden alun kasvillisuus on hyvin ravinteikasta.[15]

Elinympäristö ja levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myskihärkiä Grönlannissa.

Eläin on sopeutunut hyvin kylmiin oloihin eikä viihdy lämpimässä. Runsaslumisessa maastossa myskihärällä on vaikeuksia kaivaa ravintonsa lumen alta, ja liian lämpimässä tämä eläin sairastuu helposti.[6] Myskihärkä ei myöskään siedä kosteaa ympäristöä ja kilejä kuolee suojasäillä.[9] Myskihärän kannalta on myös huonoa, jos lauhan ja pakkasen vuorottelu synnyttää maahan jäisen kuoren[17], niin ettei eläin kykene kaivamaan esimerkiksi juurakoita. Niinpä myskihärkä ei viihdy Arktiksessa alueella, jossa lumen paksuus on yli 100 cm ja/tai on usein suojasäitä.[18] Lajin levinneisyyden etelärajana pidetään tundravyöhykkeen etelärajaa eli heinäkuun 10 °C keskilämpörajaa.[14]

Myskihärkiä elää nykyisin alkuperäisenä ja luonnonvaraisena Kanadan tundran pohjoisosissa[19] muun muassa Ellesmerensaarella ja Grönlannissa lähinnä saaren pohjois- ja itäosassa. Eräs myskihärkäpopulaatio on Grönlannin pohjoiskärjessä Pearynmaalla, jossa heinäkuun keskilämpö ei nouse yli +5 °C. Siellä myskihärkiä tavataan Bansenin, Jonannes V Jansenin, Werluf Trollen ja Adam Bieringin mailla. Myskihärkiä on myös Mylius Erichsenin maalla Danmark- ja Independence-vuonojen välissä. Viereisellä Kruununprinssi Christianin maalla Danmark-vuonon ympäristössä myskihärkiä ei juuri ole[20] paitsi aivan etelässä. Muita populaatioita on muun muassa Ingefieldin maalla ja Thulen lähistöllä. Grönlannin jäätön itärannikko Germanianmaalta Jamesoninmaalle noin 70–80 leveyspiirien välissä on myskihärkäaluetta. Täälläkään heinäkuun keskilämpö ei nouse yli 5 °C:n. Grönlannin pohjoisilla myskihärkäalueilla tammikuun keskilämpö on -25–35 °C luokkaa.[21] Grönlannin myskihärkiä on myös länsiosassa Diskon saaren lähellä.[20] Grönlannin myskihärkiä on nykyäänkin eniten lähinnä pohjoisessa Pearyn maalla ja idässä Scoresbysundin pohjoispuolella.[17] Myskihärkiä elää jopa erittäin kylmässä Pohjois-Grönlannissa laaksoissa, tosin tämä kanta ei ole vakaa. Baffininsaarella on vain joskus nähty myskihärkiä ja muutamia luita löydetty, laji ei elä saarella ehkä syvän lumipeitteen ja kosteiden talvien takia.[22]

Alaskan alkuperäinen myskihärkäkanta metsästettiin sukupuuttoon 1800-luvulla. Myskihärkää on onnistuneesti istutettu 1900-luvulla muun muassa kivikkoiselle ja lyhytkasvuiselle[7] Dovren ylängölle Norjaan, mistä eläimet vaelsivat Ruotsin puolelle[23] Tännäsiin Härjedaleniin.[7] Vuonna 1986 julkaistussa Dovren kunnan vaakunassa on myskihärän kuva. Myskihärkiä elää istutettuina jonkin verran myös Siperian tundralla Taimyrin niemimaalla[4], missä laji viihtyy hyvin. Niitä on viety myös itäisen Siperian edustalla olevalle Wrangelinsaarelle.[24] Grönlannissa siirrettiin 1960-luvulla 27 myskihärkää Länsi-Grönlannin Kangerlussuarqiin eli Söndre Strömfjordiin, missä alkujaan 27 eläimen kanta oli 1990-luvun puoliväliin tultaessa kasvanut jo 3 500 yksilön joukoksi. Laidun on siellä parempaa kuin lajin luontaisella elinalueella itärannikolla.[17] Myskihärkiä on istutettu myös Luoteis-Grönlannin Qaanaaqiin[1] ja Pohjois-Amerikassa Alaskaan ja Arktisille saarille, esimerkiksi Banksin saarelle, jossa elää nykyään suurin myskihärkäjoukko, noin 68 000 yksilöä. Sen sijaan Islannissa, Pohjois-Ruotsissa ja Huippuvuorilla[25] toteutetut istutusyritykset epäonnistuivat ehkä liiallisen lämmön ja kosteuden takia[4], osin kannan pienuuden takia.

Ekologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kanadan Banksinsaarella on raportoitu elävän noin 1,1–3[26] myskihärkää neliökilometriä kohden, koska Kanadan arktisten saarten tundra on yleensä hyvin niukkatuottoinen. Myskihärät elävät yleensä ylä-arktisella tundralla matalilla alamaan "keitailla", joissa kasvipeite kattaa noin puolet maapinta-alasta. Ne myös liikkuvat Ellesmeren saarella vuodenaikojen mukaan ravinnon perässä.

Devonin saarella myskihärkiä elää tiheässä esimerkiksi Truelove Lowlandsin märkäsaraniityillä, jossa myskihärkien biomassa on kesällä 300–400 kg/km².[27] Talvella ja keväällä myskihärät ovat alueelta poissa.

Devonin saaren myskihärät syövät saaren vuotuisesta biomassatuotannosta vain 1–2 %, mikä on saman verran kuin suuren kasvinsyöjät yleensä Taimyrin niemimaalla. Tämä on kuitenkin 15–20 % joidenkin myskihärän suosimien niittyjen vuotuisesta biomassatuotannosta.[28] Toisaalta talvella myskihärät söivät Devonin saaren tutkitun alueen tuotannosta 15 %, mikä on kymmenen kertaa enemmän kuin kesällä.[29] Myskihärät syövät eniten tietyiltä niityiltä. Ellesmeren saarella myskihärät viettävät 83 % ajastaan niityillä, joiden ala on 31 % tutkitusta alasta.[28][30] Myskihärät syövät näiltä alueilta 48 % maan pinnalla olevista kasvinosista. Myskihärkien laiduntaminen myös suosii tiettyjä laiduntamista kestäviä lajeja, esimerkiksi Carex stans -saralajia verrattuna muun muassa Carex membranacea -saraan ja luhtavillaan (Eriophorum angustifolium). Carex stans -saran massasta on suurempi osa maan alla: niillä on pidemmät ja muodoltaan vaihtelevammat maavarret. Samoin Oxytropis viscida -keulankärkilaji pieneni myskihärän laiduntamisen takia.[28]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myskihärän elinympäristön arvellaan muistuttavan jollain tavoin jääkauden aikaisen villamammutin elinympäristöä. Myskihärkää pidetään peuran lisäksi toisena säilyneenä lajina jääkauden aikaisesta suureläimistöstä, pleistoseenin megafaunasta. Myskihärkiä eli jääkaudella muun muassa Länsi- ja Keski-Euroopassa. Lajin levinneisyyden eteläraja lienee ulottunut Keski-Ranskasta Puolan ja Pohjois-Ukrainan kautta läntiseen Etelä-Siperiaan ja idempänä Jakutskin lähelle. Lajia ei tavattu esim. Baikalin seuduilla. Beringiassa myskihärkä lienee elänyt vain napapiirin pohjoisosissa.[31] Idempänä Pohjois-Amerikassa laji eli havumetsävyöhykkeen länsiosissa, Suurilla tasangoilla ja Mississippin laaksossa. Tuolloin ilmasto oli siellä nykyistä kylmempi. Laji kehittyi alun perin Euraasiassa ja kulkeutui Amerikkaan ehkä jo 200 000–90 000 vuotta sitten, ja Grönlantiin luultavasti vasta viime jääkauden jälkeen.[23] Manner-Euroopan viimeisimmät lajia koskevat fossiililöydöt ovat Pohjois-Ruotsin Jämtlandista, jossa myskihärkiä eli vielä 6 000 vuotta sitten.[32] On arveltu, että myskihärkä olisi hävinnyt Siperiasta Taimyrin niemimaalta vasta parituhatta vuotta sitten, mahdollisesti ihmisen metsästettyä sen sukupuuttoon. Ainakin Venäjällä tämän lajin istutuksia onkin puolusteltu hävinneen lajin palautusistutuksina.[23]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bernes, Claes: Valoa ja kaamosta. Kööpenhamina: Pohjoismaiden ministerineuvosto, 1996. ISBN 92-9120-900-7, ISSN 0903-7004.
  • Jensen, Birger: ”Myskihärkä”, Suomen ja Pohjolan nisäkkäät, s. 315–319. Suomentanut Lahti, Seppo. Porvoo: WSOY, 1997. ISBN 951-0-19340-2.
  • Lahti, Seppo & Leikola Anto ym.: Zoo, Osa 2: Nisäkkäät, s. 255–259. Porvoo: WSOY, 1978. ISBN 951-0-08246-5.
  • Kjell Danell, Rogers Bergström, Patrick Duncan & John Pastor: Large Herbovore Ecology, Ecosystem Dynamics and Conservation. Conservation Biology 11, Cambridge University Press 2006. ISBN 978-0-521-53687-5.
  • Valentina V. Ukraintseva: Mammoths and the Environment. Cambridge University Press, 2013. ISBN 1107027160, ISBN 978-1107027169.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Gunn, A. & Forchhammer, M.: Ovibos moschatus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 29.7.2014. (englanniksi)
  2. Palmén, Ernst & Nurminen, Matti (toim.): Eläinten maailma, Otavan iso eläintietosanakirja. 3. Lepakot–Perhoset, s. 1298. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01530-3.
  3. a b c Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Ovibos Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Johns Hopkins University Press. Viitattu 30.12.2010. (englanniksi)
  4. a b c d Luonnossa: Nisäkkäät. Jonna Katajisto. WSOY 2009, WS Bookwell OY Porvoo 2010, s. 235. ISBN 978-0-34257-2
  5. a b c Me nisäkkäät. Jonathan Metcalf, WSOY 2007, s. 91. ISBN 978-951-0-32592-6.
  6. a b c d e f g h i Lahti & Leikola 1978, s. 255–259.
  7. a b c d e f g h i j k Jensen 1997, s. 315–319.
  8. a b Geologica, Margaret Olds, Ullman 2009, Geologica, s. 310. ISBN 9783833143816.
  9. a b c d Euroopan ja Välimeren nisäkkäät. Koko perheen eläinopas. L. J. Doboruka, toim. Eleanor Lawrence. Gummerus, Jyväskylä Helsinki 1991, s. 170. ISBN 951-20-3626-6.
  10. Nummi, Petri & Blomqvist, Leif: Maailman luonto: Nisäkkäät 2, s. 216. Espoo: Weilin+Göös, 1999. ISBN 951-35-6503-3.
  11. a b Lent, P. (1988). "Ovibos moschatus". Mammalian Species 302: 1–9.
  12. Wilkinson, P. F. 1971, s. 686.
  13. Suuri Pohjolan nisäkäskirja: "Myskihärkä". Torkel ja Elisabeth Hägström, Kustannus-Mäkelä Oy, Karkkila 2011, s. 43. ISBN 978-951-883-232-7.
  14. a b c d Euroopan nisäkkäät. Anders Bjärvall & Staffan Ullström, 2. painos. Tammi 2003, s. 246. ISBN 951-31-2736-2.
  15. a b Chapter 1: Adapted to Arctic Cold, Mammoth Fauna 3: The Muskox Hans Krause’s Research Reports.
  16. Stonehouse 1980, s. 98.
  17. a b c Bernes 1996, s. 63.
  18. Spatial Representativeness of Climatic Data from Baffin Island N.W.T., with Implications for Muskoxen and Caribou Distribution. John D. Jacobs, Arctic Vol. 42, No. 1 (March 1989), s. 50–56.
  19. Arktisia eläimiä. Bernard Stonehouse. Kirjayhtymä 1980, s. 96. ISBN 951-26-1779-X.
  20. a b Bernes 1996, s. 62.
  21. Bernes 1996, s. 18.
  22. Muskoxen and Their Hunters: A History. Peter C. Lent, Animal Natural History Series Book 5. University of Oklahoma Press 2000, s. 213. ISBN 978-0806131702.
  23. a b c Nummi, Petri: Suomeen istutetut riistaeläimet, s. 39. Julkaisusarjan 9. osa. 2. uudistettu painos. Helsinki: Helsingin yliopisto, Maatalous- ja Metsäeläintieteen Laitos, 1988. ISBN 951-45-4760-8.
  24. Kazmin, V. D. & Abaturov, B. D.: Mechanical properties of the snow cover and availability of forage for reindeer (Rangifer tarandus) and musk oxen (Ovibos moschatus) on pastures of Wrangel Island. Zoologicheskiĭ Zhurnal, 2009, 88. vsk, nro 8, s. 990–1000. ISSN 0044-5134. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.3.2020. (englanniksi)
  25. Bernes 1996, s. 64.
  26. Henry, G. & Freedman, B. & Svoboda, J.: Survey of Vegetated Areas and Muskox Populations in East-Central Ellesmere Island. Artic Journal, 1986, 39. vsk, nro 1, s. 78–81. doi:10.14430/arctic2050. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.3.2020. (englanniksi)
  27. Chapter 4: Mammoth Fauna on Arctic Tundra Hans Krause's Research Reports.
  28. a b c Danell 2006, s. 62 (alkup. lähde: Bliss 1997).
  29. Danell 2006, s. 63 (alkup. lähde: Bliss 1997).
  30. Baillard & Svoboda 2000.
  31. Ukraintseva 2013, s. 26, Alkup Flerov 1955
  32. Rewilding Europe: Missing link: it’s time to restore native herbivore populations in Sweden. 2019. (englanniksi) Viitattu 21.5.2020.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]