Karstimaa

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Paljaiden karbonaattikallioiden esiintyminen maailmalla

Karstimaa on maisemamuoto, joka syntyy usein vuorisuola-, kalkkikivi-, kipsi- tai jopa dolomiittikallioon. Sadeveden liuottaessa sen pinnasta pois vesiliukoista ainesta, joka voi olla kalliotyypistä riippuen suolaa, kalsiumkarbonaattia, muita karbonaatteja tai kipsiä. Sana ”karsti” tulee Balkanin Karst-vuoristosta.[1]

Selitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuorisuola on aina vesiliukoista ja se liukenee pinnalle tulevaan veteen suoraan. Karbonaatteja sisältävät mineraalit eivät sen sijaan liukene suoraan veteen. Sadevesi muuttuu luonnostaan happamaksi, kun ilmakehän hiilidioksidi (CO2) liukenee satavaan veteen suoraan ilmasta ja tekee sadevedestä laimeaa hiilihappoliuosta (H2CO3). Veden hiilihappo reagoi kemiallisesti kallion karbonaattien kanssa muodostaen uusia yhdisteitä. Alempi yhtälö esittää kalsiumkarbonaatin (CaCO3) reaktiota:

H2O + CO2 H2CO3
CaCO3 + H2CO3 Ca2+ + 2 HCO3

Koska ilmakehästä voi veden mukana tulla muitakin happoja, ovat reaktiot aina erilaisia kullekin hapolle ja niiden reaktiotuotteet ovat samoin erilaiset. Oleellista on se, että reaktiot kuorivat kiven pintaa ja että reaktiotuotteet poistuvat virtaavan veden mukana. Kiven pintaan syöpyy pitkien aikojen kuluessa koloja ja uurteita, jota pitkin syövyttävät sadevedet virtaavat syvemmälle kiveen. Uurteet ja kolot syvenevät, koska myös syövyttävä vesi kulkeutuu syvälle.[2]

Karstimaan piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tällainen rapautuminen ei jätä kovin paljon maannosta, joka lopulta peittäisi kallion pinnan. Sen sijaan uurteen syvenevät ja porautuvat kallion pintaa syvemmälle ja ne alkavat yhdistyä kanavien verkostoksi, jota pitkin sadevesi virtaa alemmaksi. Lopulta kanavat puhkaisevat maanalaisia yhteyksiä toisiinsa ja syntyy maanalaisia puroja ja jokia. Niitä kanavia, jotka tunkeutuvat kallioon maanpinnalta pystysuoraan alas pohjaveden tasolle kutsutaan doliineiksi. Pohjaveden saavutettuaan, veden paine suuntautuu sivullepäin. Siten voi syntyä vaakasuoria luolia joko pohjaveden alle tai sen yläpuolelle.[2][3]

Mikään ei estä maanalaista jokea syövyttämästä tunnelia suuremmaksi. Pohjaveden alapuolella veden virtaus syövyttää luolan lattiaa, seiniä ja kattoa tasaisesti. Luolat tulevat silloin pyöreän muotoisiksi. Jos joki virtaa pohjaveden yläpuolella, kuluttaa joki vain luolan lattiaa ja alaseiniä. Tällöin luolan korkeus kasvaa koko ajan. Korkealla maan pinnalta kalkkikiven läpi tihkuva vesi on karbonaateista kylläinen ja karbonaatit voivat saostua luolissa takaisn mineraaleiksi. Näin syntyvät esimerkiksi tippukivet (stalaktiitti ja stalagmiitti). Vesi muuttuu sitten muuttuu pohjavedeksi ja jokien vedeksi. Alavilla mailla maanalainen vesi tihkuu tai virtaa lopulta takaisin maan pinnalle joko karstilähteinä tai luolista purkautuvina karstipuroina taikka vesi laskee järveen tai mereen vedenalaisista lähteistä.[2][3]

Maanalaiset luolat vaikuttavat myös karstimaisemaan. Kun luola on kasvanut riittävän suureksi, voi sen katto romahtaa ja luolasta syntyy maanpinnalle aukko. Doliinit ja maanalaisten jokien suuaukot toimivat tulvissa myös päinvastoin. Tulvaveden täyttäessä maanalaiset onkalot, alkaa vesi tunkeutua aukoista ylös maanpinnalle. Tällöin joki saattaa virrata koko matkan sekä maan alla että maanpinnalla ja notkelmiin voi nousta karstijärviä. Maanalaiset luolastot kuitenkin tyhjenevät lopulta ja silloin pinnalla vedenpinta laskee ja vesi painuu takaisin doliineihin.[3]

Eroosion vaiheita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jos karstikallion päällä on maanosta, ei kalkkikiven rapautumista huomaa ennen kuin siihen syntyy doliineja tai sen pinta muuten kuluu. Jos jokivesi tai vesistön aallokko huuhtoo kalkkikivipinnan esille tai se on ollut jo jääkaudelta saakka paljaana, voi nähdä kalkkikivikiveyksen. Siinä kallion pinta on syöpynyt kuopille ja syville uurteille.[3]

Seuraava vaihe on vaikeampikulkuinen karrenmaasto. Siinä ei ole enää tasaista kallionpintaa, vaan pinta on täynnä ihmisen kokoisia uurteita ja syviä koloja sekä maan alle vajoavia doliineja. Maasto voi olla laiduntaville eläimille vaarallinen, koska koloihin pudonneet eläimet eivät pääse enää pois tai syöpyneet viisteet ovat liukkaita ja eläimet putoavat niiltä alas.[3][4]

Maasto muuttuu vaikeammaksi, kun maanalaiset luolat sortuvat ja maahan syntyy suuria aukkoja. Aukot voivat olla syviä tai ne ovat täynnä seisovaa tai virtaavaa vettä. Rinteet aukkojen lähettyvillä voivat sortua aukkoihin. Aukot ovat alkua maaston romahtamiselle. Silloin törröttämään jää kovempi kiviaines, jonka ympäriltä maat vajoavat yhä alemmaksi. Karstipylväiksi tai -mäiksi kutsuttuja jyrkkärinteisiä mäkiä, joita ympäröi tasainen virtaavan veden tasoittama ja hedelmällinen maannos. Tämän tyyppisiä maisemia tunnetaan ympäri maailmaa.[3][4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Luhr, James F. (toimittaja): Maapallo. (alkuperäisteos Earth, 2003). Suom. Tikkanen, Matti (päätoimittaja). Helsinki: Karttakeskus, 2007. ISBN 978-951-593-040-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Luhr, James F.: Maapallo, 2003, s.94
  2. a b c Luhr, James F.: Maapallo, 2003, s.111
  3. a b c d e f Luhr, James F.: Maapallo, 2003, s.253–259
  4. a b ShowCaves: Karren, viitattu 24.7.2017
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Karstimaa.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]