Tšuktšimeri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tšuktšimeri

Tšuktšimeri eli Tšuktšienmeri (ven. Чуко́тское мо́ре, Tšukotskoje more) on Pohjoiseen jäämereen kuuluva matala reunameri, joka sijaitsee Itä-Siperian meren ja Beaufortinmeren välissä.[1]

Nimen etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tšuktšimeri on saanut nimensä Tšuktšien niemimaalla elävien tšuktšien mukaan. Tšuktšit ovat perinteisesti saaneet elantonsa merestä ja sen rannikkoalueilta metsästämällä merinisäkkäitä ja harjoittamalla poronhoitoa.[1]

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmakuva Tšuktšimerta peittävästä merijäästä.

Tšuktšimerta reunustavat lännessä Wrangelinsaari ja Itä-Siperian meri, idässä Alaskaan kuuluva Point Barrow ja etelässä pohjoinen napapiiri ja Beringinmeri. Sen pohjoisraja kulkee Point Barrow’sta Wrangelinsaaren pohjoiskärkeen ja myötäilee arktista mannerrinnettä.[1][2] Meren pinta-ala on noin 595 000 neliökilometriä ja keskisyvyys 77 metriä. Yli puolet sen alasta on alle 50 metrin syvyistä.[1]

Suurimpia merenlahtia ovat Koljutšinskаjanlahti Siperiassa ja Kotzebue Sound Alaskassa. Muihin reunameriin verrattuna saaria on vain vähän. Niistä suurimpia ovat Ostrov Gerаld ja Wrangelinsaari. Merkittävin satamakaupunki on Venäjän rannikolla sijaitseva Uelén.[1]

Merkittävin yksittäinen geologinen muodostuma Tšuktšimeren pohjassa on Hope Basin Alaskan edustalla. Merenpohjassa kulkee myös kaksi vedenalaista kanjonia, Herald ja Barrow. Noin 90 metriä syvä Herald alkaa 70. pohjoiselta leveyspiiriltä ja kulkee pohjoiseen pitkin 175. läntistä pituuspiiriä. Barrow myötäilee Alaskan rannikkoa ja ulottuu Tšuktšimereltä Beaufortinmerelle. Sen syvyys on 50–100 metriä.[1]

Päivämääräraja kulkee pääosin 180. pituuspiiriä pitkin mutta tekee mutkan itään Beringinsalmen ja Tšuktšimeren kautta ja yhtyy 180. pituuspiiriin taas Wrangelinsaaren pohjoispuolella.[1]

Hydrologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tšuktšimeressä on kolme suurta merivirtaa. Beringin merivirta tuo Tyynenmeren ja Anadyrjoen vettä Beringinsalmen kautta pohjoiseen. Alaskan rannikkovirta virtaa Alaskan rannikon edustalla ja Siperian rannikkovirta pitkin Siperian rannikkoa. Siperian rannikovirta häviää lähes olemattomiin talvella ja keväällä mutta voimistuu kesällä ja syksyllä.[1] Merialue on purjehduskelpoinen heinä- ja lokakuun välisenä aikana; muina aikoina se on jäässä, jolloin merijäätä virtaa Siperian rannikkoa pitkin kaakkoon.[1]

Tšuktšimereen laskee useita jokia: Siperian puolelta muun muassa Amguema, Tšegitun ja Joonаivejem ja Alaskan puolelta Kivalina, Kobuk, Kokolik, Noatak, Wulik ja Utukok.[1]

Biologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tšuktšimeri on maailman tuotteliaimpia meriekosysteemejä. Sen ravintoketjujen perustan muodostaa merijään tuntumassa elävä kasviplankton. Matalassa ja ravinteikkaassa merenpohjassa esiintyy runsaasti äyriäisiä, simpukoita ja muita pohjaeläimiä, joita käyttävät puolestaan ravintonaan mursut, hylkeet, harmaavalaat ja vesilinnut. Monille näille lajeille on yhteistä merijään käyttäminen pesä- ja lepopaikkana.[3]

Tšuktšimeren alueella elää noin 2 000 jääkarhua, puolet Yhdysvaltojen jääkarhuista ja kymmenesosa maapallon koko jääkarhupopulaatiosta. Jääkarhujen tärkeintä ravintoa ovat norpat, jotka viettävät pääosan elämästään jään pinnalla. Muita jäällä eläviä hyljelajeja ovat juovahylje, partahylje ja täplähylje. Hylkeiden lisäksi merijäätä käyttävät lepopaikkana mursut, joita muuttaa Tyyneltämerelle Tšuktšimerelle kesän ajaksi.[3]

Tšuktšimeri on tärkeä elinalue myös monille valaslajeille. Sen matalissa vesissä liikkuu harmaavalaiden lisäksi uhanalaisia silli- ja ryhävalaita. Kasegaluk Lagoonissa ruokailee ja kasvattaa poikasiaan noin 3 500 maitovalasta. Monet Alaskan rannikon alkuperäiskansoista ovat perinteisesti pyydystäneet rannikolla liikkuvia grönlanninvalaita.[3]

Tšuktšimerta reunustavat lahdet ja jokisuistot toimivat pesimä- ja ruokailupaikkoina miljoonille linnuille. Ulapalta etsivät ravintoa myrskylintu ja lyhytpyrstöliitäjä ja rannoilla pesivät valtavina yhdyskuntina etelän- ja pohjankiisla. Suurin osa Yhdysvaltojen ja Kanadan ja merkittävä osa Siperian kyhmyhaahkoista muuttaa itäiselle Tšuktšimerelle huhti- ja marraskuun väliseksi ajaksi. Alueella tavataan myös monia uhanalaisia tai vaarantuneita laajeja, kuten silmälasihaahkaa, jääkuikkaa ja lyhytnokkamurria.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Andrew Jon Hund: Antarctica and the Arctic Circle: A Geographic Encyclopedia of the Earth’s Polar Regions. ABC-CLIO, 2014. ISBN 978-1610693936.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Hund, s. 182–183
  2. Limits of Oceans and Seas (pdf) (3rd edition 1953) International Hydrographic Organization. Viitattu 10.7.2015. (englanniksi)
  3. a b c d Chukchi Sea Audubon. Viitattu 10.7.2015. (englanniksi)