Mursu
| Mursu | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläimet Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Petoeläimet Carnivora |
| Alalahko: | Caniformia |
| Heimo: |
Mursut Odobenidae Allen, 1880 |
| Suku: |
Odobenus Brisson, 1762 |
| Laji: | rosmarus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Odobenus rosmarus |
|
 Mursun levinneisyys. Ylinnä tyynenmerenmursun elinalue, sen alapuolella laptevinmursupopulaation elinalue. Alinna atlantinmursun populaatioiden elinalueet. |
|
| Alalajit [2] | |
| Katso myös | |
Mursu (Odobenus rosmarus) on suurikokoinen, vesielämään sopeutunut arktinen nisäkäslaji. Se on mursujen heimon (Odobenidae) ainoa jäljellä oleva laji, ja se jaetaan kahteen alalajiin: tyynenmerenmursuun ja atlantinmursuun.
Mursu voi kasvaa yli kolmen metrin pituiseksi ja puolentoista tonnin painoiseksi. Mursun tunnusomainen piirre on sen pitkät syöksyhampaat. Mursut elävät ryhmissä mannerjalustojen matalissa vesissä. Niitä elää arktiksella noin 200 000 yksilöä, ja laji luokitellaan vaarantuneeksi. Mursujen ainoa luontainen vihollinen on jääkarhu.
Anatomia ja fysiologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aikuinen urosmursu on keskimäärin 3,6 metriä pitkä ja painaa 880–1560 kilogrammaa. Naaras on 3 metriä pitkä ja painaa 580–1039 kilogrammaa. Vastasyntynyt poikanen on 1,0–1,4 metriä pitkä ja painaa 33–85 kilogrammaa.[4]
Aikuisella mursulla on lyhyt ja karkea turkki, joka harvenee mursun ikääntyessä. Nahka on paksu, karkea ja epätasainen, ja vanhoilla uroksilla on runsaasti kyhmyjä kaulassa ja rinnassa. Hartiat ovat massiiviset, ja ruumis pienenee häntää kohti. Pää ja kuono ovat lyhyet mutta leveät. Kuonon päässä on jäykät ja lyhyet viikset. Sieraimet sijaitsevat kuonon yläpuolella. Korvalehtiä ei ole. Silmät ovat pienet, ulkonevat ja kaukana toisistaan.[4]
Mursun ylemmät kulmahampaat kasvavat syöksyhampaiksi. Ne alkavat näkyä huulten alta kahden vuoden iässä. Uroksella on suuremmat syöksyhampaat kuin naaraalla. Tyynenmerenmursuilta on mitattu jopa metrin mittaisia syöksyhampaita. Monen aikuisen mursun syöksyhampaat ovat vaurioituneet tai kokonaan katkenneet. Joillakin yksilöillä voi olla ylimääräinen syöksyhammas.[4] Mursut käyttävät syöksyhampaitaan tappeluissa, osoittaakseen aggressiivisuutta ja vetääkseen itsensä vedestä jäälle. Ruokaa mursut eivät syöksyhampaillaan kaiva esiin.[4]
Mursun eturaajat ovat lyhyet ja suorakulmaisen muotoiset. Sormissa on kynnet. Takaraajat ovat räpylämäiset, ja varpaat ovat pitkät. Mursu pystyy kääntämään takaraajansa eteenpäin ruumiin alle. Nahka yhdistää hännän ruumiseen.[4]
Useimmat mursut ovat kellertävän tai punertavan ruskeita, mutta väri riippuu mursun iästä ja aktiivisuudesta. Poikaset ovat aikuisia tummempia. Kylmässä vedessä pitkään oleskellut mursu muuttuu vaaleanharmaaksi, kun sen pintaverenkierto vähenee. Maalla lämpimässä pintaverenkierto voimistuu, ja mursu saa punertavan sävyn.[4]
Mursu voi sukeltaa noin 100 metrin syvyyteen ja pysyä veden alla jopa puoli tuntia.[5] Mursu pystyy täyttämään kurkkupussinsa ilmalla, mikä helpottaa kellumista. Maalla mursu ryömii käyttäen kaikkia neljää raajaansa.[4]
Mursu pysyy lämpimänä sen koko kehoa peittävän traanin eli nahan alla olevan paksun rasvakerroksen avulla. Traani myös säilöö mursun energiaa ja auttaa sitä kellumaan vedessä.[6]
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mursuja tavataan Pohjoisella jäämerellä sekä Atlantin ja Tyynenmeren pohjoisosissa.[1] Levinneisyysalue ei ole yhtenäinen, vaan laji on jakautunut useiksi populaatioiksi. Tyynenmerenmursuja (Odobenus rosmarus divergens) elää Beringinsalmea ympäröivillä merialueilla. Lisäksi lännempänä Laptevinmerellä elää laptevinmursuja[7] (O. r. laptevi). Ne ovat tyynenmerenmursujen populaatio, joka geenitutkimusten mukaan ei ole oma alalajinsa. Atlantinmursuja (O. r. rosmarus) elää useina populaatioina Kanadan itäosista Karanmerelle Siperian pohjoispuolella.[4]
Tyynenmerenmursuja on noin 200 000 ja lisäksi laptevinmursuja noin 5 000. Atlantinmursuja on noin 18 000 – 20 000.[4][7]
Maailmanlaajuisesti mursu on arvioitu vaarantuneeksi lajiksi. Mursuja metsästettiin voimakkaasti 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella erityisesti mursunluun vuoksi, ja kannat romahtivat. 1950-luvun jälkeen kannat alkoivat nousta.[1] Muinoin mursun levinneisyys on ollut paljon laajempi kuin nykyisin; esimerkiksi Ruotsissa on maaperästä löydetty jääkauden aikaisia mursun jäännöksiä.[5]
Yksittäisiä harhailijoita on tavattu muun muassa Biskajanlahdella, Isossa-Britanniassa, Norjassa, Yhdysvalloissa, Alaskassa ja Honshūssa.[4] Lämpimiin vesiin harhautuneen mursun on vaikea selviytyä pitkään hengissä; esimerkiksi kapeat Tanskan salmet ylittävä mursu ei välttämättä enää löydä pois Itämereltä,[8] jossa ei ole sille luontaista ravintoa.[9] Mursu voi kuitenkin eksyä tavoitellessaan kalasaalista, ja esimerkiksi kesällä 2022 Itämerellä tehtiin useita havaintoja harhailleesta Stena-mursusta, joka oli vaeltanut pitkän matkan Norjanmereltä Tanskan salmien kautta Itämerelle ja lopulta Suomenlahdelle.[10]
Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Mursu elää keskimäärin 40-vuotiaaksi. Uros tulee sukukypsäksi 7–10-vuotiaana ja naaras 7–8-vuotiaana. Mursun parinvalinnasta ja parittelusta ei tiedetä paljoa, sillä se tapahtuu syrjäisessä ankarassa arktisessa ilmastossa. Urosmursujen oletetaan olevan moniavioisia. Urokset tappelevat parittelukaudella paljon keskenään, ja nuoret urokset harvoin pääsevät parittelemaan. Raskaus kestää 15 kuukautta. Poikaset syntyvät huhtikuun puolivälin ja kesäkuun puolivälin aikaan merijäälle. Poikanen vieroitetaan vasta kahden vuoden iässä, joskus myöhemmin.[4]
Elintavat ja ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mursut elävät mannerjalustojen matalissa vesissä, ja ne käyvät harvoin syvemmissä vesissä. Mursut lepäilevät, synnyttävät ja kasvattavat poikasiaan merijäällä sekä hiekka- ja kivirannoilla, usein tiiviinä ryhminä ja jopa päällekkäin.[4][5] Mursut muuttavat vuodenaikojen mukaan seuraten jään reunaa.[4]
Mursut syövät simpukoita, matoja, etanoita, katkarapuja ja hitaita kaloja. Jotkin yksilöt saalistavat hylkeitä ja joskus ehkä jopa pieniä valaita.[4]
Uhkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mursun ainoa luontainen vihollinen on jääkarhu, mutta sekään ei mielellään kohtaa itseään huomattavasti suurempaa tervettä täysikasvuista mursua.[1] Arktiset kansat ovat perinteisesti saaneet mursuista ravintoa, nahkaa ja luuta. Kaupallisesti mursuja metsästettiin ankarasti aina 1900-luvun puoliväliin asti.[4]
Mursujen uhkina pidetään nykyisin teollisuutta, saasteita, ihmisen tuottamia häiriötä sekä ilmaston lämpenemisestä johtuvaa jään vetäytymistä.[4]
Mursu ja ihminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alaskan ja Tšukotkan rannikon ja saarten alkuperäiskansat ovat hyödyntäneet mursun lihaa, nahkaa, luita ja syöksyhampaita jo tuhansien vuosien ajan. Mursun luu on lujempaa kuin hylkeen luu ja monikäyttöisempää kuin valaan luu. Etenkin syöksyhampaita on käytetty moneen tarkoitukseen, kuten koristeena, kahvoina ja harppuunankärkinä. Mursun hyödyntämiseen on liittynyt erilaisia pienimuotoisia rituaaleja, joissa mursua on kiitelty metsästysonnen takaamiseksi. Rituaalieläimenä ja taiteen aiheena mursu ei kuitenkaan ole ollut yhtä tärkeä kuin valas ja hylje.[11]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Lowry, L.: Odobenus rosmarus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2016.2. 2016. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 6.9.2016. (englanniksi)
- ↑ Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Odobenus rosmarus Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 11.12.2010. (englanniksi)
- ↑ a b Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 1, s. 256. (Englanninkielinen alkuteos The Encyclopedia of Mammals 1, sarjassa World of animals). Helsinki: Tammi, 1986. ISBN 951-30-6530-8.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Jefferson, Thomas A. & Webber, Marc A. & Pitman, Robert L.: ”Walrus”, Marine Mammals of the World, s. 440–445. Academic Press, 2015. ISBN 978-0-12-409542-7.
- ↑ a b c Nuorteva, Pekka; Henttonen, Heikki: Eläimiä värikuvina: Nisäkkäät, matelijat, sammakkoeläimet, s. 104–105. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 951-0-13603-4.
- ↑ blubber National Geographic Society. Arkistoitu 28.8.2022. Viitattu 28.8.2022.
- ↑ a b Koivisto, I., & Sarvala, M. & Liukko, U.-M.: Maailman uhanalaiset eläimet, Osa 2: Nisäkkäät, s. 248 ja 258. Weilin + Göös, 1991. ISBN 951-35-4687-X.
- ↑ Korkeasaari valmis mursun tuloon – dramaattiset vaiheet: eläinlääkärit tekivät U-käännöksen Iltalehti. 15.7.2022. Viitattu 21.7.2022.
- ↑ Missä kunnossa Haminan mursu on? Asiantuntija arvioi selviytymismahdollisuuksia Ilta-Sanomat. 15.7.2022. Viitattu 21.7.2022.
- ↑ Norjalaistutkija arvioi: Tällaiset mahdollisuudet Kymenlaakson mursulla on selvitä hengissä Iltalehti. 17.7.2022. Viitattu 19.7.2022.
- ↑ Erica Hill: The Archaeology and Ethnohistory of Walrus Ritual around Bering Strait Érudit. 25.6.2019. Viitattu 21.4.2023.
| ||||||||||