Mao Zedongin elämäkerta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli on artikkelin Mao Zedong ala-artikkeli.
Mao Zedong
Mao Zedong (1963)
Mao Zedong (1963)
Kiinan kansantasavallan puhemies
27. syyskuuta 1954 – 27. huhtikuuta 1959
Pääministeri Zhou Enlai
Seuraaja Liu Shaoqi
Kiinan kommunistisen puolueen puhemies
20. maaliskuuta 1943 – 9. syyskuuta 1976
Kiinan johtaja 1. lokakuuta 1949 – 9. syyskuuta 1976
Edeltäjä Zhang Wentian (nimikkeellä pääsihteeri)
Seuraaja Hua Guofeng
Henkilötiedot
Syntynyt26. joulukuuta 1893
Shaoshan, Kiina
Kuollut9. syyskuuta 1976 (82 vuotta)
Peking, Kiina
Puoliso Luó Yīxiù (1907–1910)
Yang Kaihui (1920–1930)
He Zizhen (1930–1937)
Jiang Qing (1939–1976)
Lapset Yhteensä 10:
Mao Anying (1922–1950)
Mao Anqing (1923–2007)
Mao Anlong (1927–1931)
Yang Yuehua (s. 1929)
Li Min (s. 1936)
Li Na (s. 1940)
Tiedot
Puolue Kiinan kommunistinen puolue

Mao Zedong (/ˈmɑo tseˈtuŋ/; Zh-Mao Zedong.ogg ääntäminen mandariiniksi (ohje) yksink.: 毛泽东; perint.: 毛澤東; pinyin: Máo Zédōng; Wade–Giles: Mao Tse-tung, kohteliaisuusnimi: Rùnzhī 润芝, 26. joulukuuta 1893 – 9. syyskuuta 1976) oli kiinalainen sotilas ja kommunistinen poliitikko, joka kehitti maolaisuutena tunnetun marxilaisen aatteen. Mao johti Kiinan kommunistisen puolueen voittoon Kiinan sisällissodassa, ja 1. lokakuuta 1949 hän perusti Kiinan kansantasavallan, jota johti kuolemaansa saakka. Mao oli eräs 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista henkilöistä[1].

Maon ansioksi on luettu Kiinan yhdistäminen uudelleen vahvan keskushallinnon alaisuuteen. Lisäksi hän vaikutti Kiinan–Japanin sodan voittoon. Kommunistisen Kiinan johtajana Mao muistetaan diktatuurista, sodista, henkilöpalvonnasta ja tuhoisista joukkokampanjoista. 1950-luvun lopun taloussuunnitelma suuri harppaus aiheutti maanlaajuisen nälänhädän, jossa kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä. Palauttaakseen arvovaltansa Mao aloitti 1960-luvulla kulttuurivallankumouksen, joka johti laajaan poliittiseen väkivaltaan.[1]

Maoa on syytetty ”punaiseksi keisariksi”, joka hallitsi inhimillisestä kärsimyksestä piittaamatta.[2] Mao ei kuitenkaan hallinnut Kiinaa yksin, vaan tärkeitä päätöksiä tekemässä oli myös muita johtajia. Poikkeuksena tähän oli kulttuurivallankumous, joka oli pitkälti Maon oma hanke.[3] Arviot Maon hallinnon aiheuttamien kuolemien määristä liikkuvat 30–70 miljoonan välillä.[4] Korkean kuolleisuuden taustalla vaikutti Kiinan suuri väkiluku, minkä seurauksena elintarvikehuollon kriisi kosketti satojen miljoonien suuruista väestöä.[5] Ihmisiä kuoli myös orjatyön ja poliittisen vainon seurauksena, vaikka Mao ei yleensä suoraan määrännytkään ihmisiä murhattavaksi.[6] Maon uskotaan olleen epäsuorasti vastuussa useammista ihmishenkien menetyksistä kuin yksikään toinen 1900-luvun hallitsija.[7][8]

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaislapsuus (1893–1902)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isä Mao Yichang.
Äiti Wen Qimei.

Mao Zedong syntyi Hunanin maakunnassa Shaoshanin kylässä.[9] Hänen vanhempansa olivat Mao Yichang (1867–1919) ja tämän vaimo Wen Qimei (1870–1920).[10] Perhe oli varsin varakas.[11] Maon isä oli entinen pientilallinen, joka oli vaurastunut viljakaupalla ja omisti melko paljon maata. Perhe ei ollut rikas tai kuuluisa, mutta se oli kuitenkin eräs kylän vauraimmista. Äitiään Mao muisteli myöhemmin lämmöllä.[12] Tämä oli lempeä luonne, joka toivoi pojastaan buddhalaista munkkia. Mao kuitenkin luopui teini-iässä uskonnosta.[13] Isä taas oli Maon mukaan ankara ja kuritti lapsiaan usein.[14]

Maon ja hänen vanhempiensa suhteista on esitetty vaihtelevia arvioita. Mao itse kertoi elämäkerturi Edgar Snow’lle tulleensa huonosti toimeen isänsä kanssa ja kapinoineensa tämän säälimätöntä käytöstä vastaan. Syynä oli ilmeisesti isän kielteinen suhtautuminen opiskelua kohtaan.[11] Mao ei myöskään pitänyt isänsä kitsaudesta.[15] Jung Changin ja Jon Hallidayn mukaan Mao vihasi isäänsä ja pilkkasi tätä vieraiden kuullen, mikä oli kiinalaisessa kulttuurissa todella julkeaa käytöstä. Changin ja Hallidayn mukaan konfliktin syynä oli pojan laiskuus ja auktoriteettivastaisuus. Vielä vanhuksenakin Mao fantasioi isänsä kiduttamisesta.[16] Lee Feigonin mukaan Mao alkoi aikuisiällä liioitella riitojen ankaruutta luodakseen kapinalliseen nuorisoon vetoavan kertomuksen. Todellisuudessa Maon ja hänen isänsä suhteet olivat Feigonin mukaan kohtalaisen hyvät,[11] ja poika opiskeli isänsä taloudellisella tuella.[17]

Maolla oli kaksi veljeä ja adoptiosisar. Hänellä oli myös kaksi vanhempaa veljeä, mutta he kuolivat jo sylilapsina.[10] Aikuisikään elivät veljet Mao Zemin (1895–1943) ja Mao Zetan (1905–1935) sekä adoptiosisko Mao Zejian (1905–1929). Kaikki kolme olivat myöhemmin aktiivisia kommunisteja.[18] Kaikissa sisarusten nimissä esiintyy sama zé (泽). Tämä on tyypillinen kiinalainen nimeämistapa, ja sukupolven nimeämiskaava oli päätetty jo 1700-luvulla kirjoitetussa sukukronikassa. Zedong tarkoittaa ’idän valaisijaa’ (zé, ’valaista’; dōng, ’itä’), Zemin ’kansan valaisijaa’ ja Zetanin tán viitannee Xiangtanin maakuntaan.[19] Sukunimi Máo (毛) merkitsee karvaa.

Monet elämäkerturit ovat yrittäneet löytää nuoren Maon toiminnasta viitteitä, jotka selittäisivät hänen myöhemmän maineensa hirmuvaltiaana. Yritykset ovat kuitenkin epäonnistuneet, ja kaikesta päätellen Maon lapsuus oli varsin tavanomainen. Historioitsija Lee Feigonin mukaan Mao oli ”hyvännäköinen poika hyvin toimeentulevasta maalaiskodista”. Monista Kiinan vallankumousjohtajista Mao poikkesi jo sikälikin, ettei ollut orpo.[17] Maon poliittinen radikalisoituminen tapahtui vähitellen ja siihen vaikuttivat 1900-luvun alun Kiinan epävakaat olosuhteet. Maa oli sisäisesti jakautunut ja siirtomaavaltojen miehittämä.[20] Yhteiskunta oli epätasa-arvoinen ja maalaisköyhälistön asema huono.[3] Väkivaltaiset levottomuudet ja kapinat olivat yleisiä, ja rikollisten julkinen nöyryyttäminen ja teloittaminen olivat tavanomaisia käytäntöjä.[21] Peräti kymmenesosa kiinalaisista oli työttömiä, eli köyhyydessä ja suhtautui vihamielisesti maanomistajaluokkaan, johon Maonkin perhe kuului.[22] Jopa rauhan ja hyvien satojen aikoina miljoonia ihmisiä kuoli nälkään vuosittain.[23]

Koulu ja ensimmäinen avioliitto (1902–1911)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kahdeksanvuotiaana Mao meni kylänsä kouluun, missä hän tutustui klassiseen kiinalaiseen kirjallisuuteen.[9] Koulu painotti kungfutselaisen kaanonin ulkoa opettelua, mutta Mao piti enemmän Kolmen kuningaskunnan kertomuksesta, Vedenvarren tarinoista ja muista kiinalaisen proosan klassikoista.[24]

Mao ei pitänyt opettajastaan, mikä herätti hänessä elinikäisen halveksunnan intellektuelleja kohtaan.[25] Kyläyhteisö piti koulutuksen ainoana mielekkäänä tavoitteena kirjanpidon oppimista, ja 13-vuotiaana Mao lopetti koulun voidakseen työskennellä perheensä maatilalla.[9] Hän luki edelleen paljon ja kiinnostui politiikasta luettuaan Zheng Guanyingin edustuksellista demokratiaa puolustaneen ja Kiinan alennustilaa kritisoineen pamfletin.[26] Talvi 1906–1907 oli kylmä, ja Hunanissa puhkesi nälänhätä ja levottomuuksia. Ne levisivät myös Shaoshaniin, missä nälkäiset maalaiset takavarikoivat Maon isältä viljaa. Mao ei hyväksynyt rikosta, mutta suhtautui köyhälistön ahdinkoon ymmärtäväisesti.[27]

Talvella 1907–1908 Maon isä järjesti pojalleen vaimoksi paikallisen tytön Luo Yixiun, joka oli 18-vuotias ja siten neljä vuotta miestään vanhempi. Tapaus teki Maosta kiivaan järjestettyjen avioliittojen vastustajan, ja hän karkasi kotoa pian häiden jälkeen. Nöyryytetty Luo jäi asumaan Maon vanhempien luokse, ja Shaoshanissa huhuttiin hänen olevan Maon isän jalkavaimo. Kyläyhteisön hyljeksimä Luo kuoli 1910.[28] Mao ei koskaan tunnustanut avioliittoa.[9][29]

Heti vaimonsa kuoltua Mao jatkoi opintojaan ja siirtyi läheiseen Donghshaniin peruskoulun yläluokille. Kitsaudestaan huolimatta Maon isä halusi nähdä poikansa menestyvän ja maksoi tämän ylöspidon. Muut oppilaat olivat enimmäkseen maanomistajien lapsia ja kiusasivat Maoa hänen rahvaanomaisen olemuksensa vuoksi. Sopeutumisvaikeuksia aiheutti myös se, että koulunsa välillä keskeyttänyt Mao oli neljä vuotta muita vanhempi. Hän opiskeli Dongshanissa vain muutaman kuukauden ja siirtyi alkuvuodesta 1911 Hunanin pääkaupungissa Changshassa sijainneeseen keskikouluun.[30] Kuolemaansa saakka hän pysyi kuitenkin ylpeänä talonpoikaisista juuristaan.[31] Perinteisestä älymystöstä poiketen hän käyttäytyi ja puhui rahvaanomaisesti ja arvosti yksinkertaista elämää.[32]

Poliittinen aktivoituminen (1911–1918)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao 19-vuotiaana.

Tasavaltalaiset aatteet olivat Changshassa suosittuja,[33] ja Mao tutustui siellä ensimmäistä kertaa länsimaisiin ajatuksiin. Häneen vaikuttivat Liang Qichaon kaltaiset kiinalaiset poliittiset uudistajat ja vallankumoukselliset. Hän ihaili myös sotapäälliköitä ja -sankareita, Kiinan muinaisia keisareita sekä Napoleon Bonapartea ja George Washingtonia.[9] Mao jopa rukoili edesmenneeltä keisarilta suojelusta uudistusmielisille kiinalaispoliitikoille. Symbolisena eleenä hän leikkasi pois perinteisen hiuspalmikon, jota pidettiin mantšuhallitsijoille omistautumisen merkkinä.[34]

Wuchangin kansannousu lokakuussa 1911 nousi mantšulaista Qing-dynastiaa vastaan. Changshassa opetus keskeytettiin, ja kapinointia ihaillut Mao värväytyi ihailemansa Sun Yat-senin vallankumousarmeijan riveihin. Hän sai hyvää palkkaa, ja osan velvollisuuksistaan hän teetti maksua vastaan siviileillä. Sotatoimiin Mao ei osallistunut, ja vapaa-aikansa hän käytti lueskellen. Kuuden kuukauden palveluksen jälkeen hän pyysi eroa armeijasta voidakseen palata opintojensa pariin.[35] Keväällä 1912 keisarikunnan tilalle perustettiin ensimmäinen Kiinan tasavalta. Xinhai-vallankumous osoitti Maolle aseellisen toiminnan poliittisen voiman.[9]

Virattomaksi jäänyt Mao opiskeli muun muassa poliisikoulussa, lakikoulussa ja kauppaopistossa sekä historiaa. Perinteinen virkamiesjärjestelmä oli lakkautettu 1905, ja koulutusjärjestelmän uudistaminen länsimaisen mallin mukaan oli vielä kesken, mikä teki virkamiesuralle tähtäävien nuorten tulevaisuudesta epävarman.[9] Itseopiskelijana Mao oli uuttera. Changshan kirjastossa hän luki kiinankielisiä käännöksiä Adam Smithin Kansojen varallisuudesta, Montesquieun Lakien hengestä ja muista liberalismin klassikoista sekä tutustui Charles Darwinin ja Jean-Jacques Rousseaun kaltaisten tiedemiesten ja filosofien tuotantoon.[36] Nuoren Maon ajattelu oli individualistista, ja vanhemmalla iällä hän myönsi pitäneensä itseään intellektuellina, joka oli työtätekevän luokan yläpuolella.[37] Vapaa-ajallaan hän harrasti runoutta.[38]

Maon isä turhautui poikansa päämäärättömään elämään ja lopetti elatusrahan maksun. Mao joutui muuttamaan köyhien yömajaan.[39] Mao haaveili opettajan urasta ja ilmoittautui Changshan normaalikouluun, jota laajalti pidettiin Hunanin parhaana oppilaitoksena. Hän teki vaikutuksen etiikanopettajaansa Yang Changjiin, joka kuvaili nuorta suojattiaan poikkeuksellisen älykkääksi ja komeaksi. Yang kannusti Maoa tutustumaan Chen Duxiun radikaaliin Uusi nuoriso -lehteen. Huhtikuussa 1917 Mao julkaisi lehdessä ensimmäisen artikkelinsa, jossa kehotti älymystöä valmistautumaan vallankumoukseen ruumiillisella harjoittelulla.[40]

Koulussa Mao aktivoitui ensi kertaa poliittisesti, järjesti useita protesteja koulun tiukkaa kuria vastaan ja perusti ”Kansan uusi opintoseura” -nimisen opiskelijajärjestön. Se oli eräs Kiinan radikaaleimmista, ja useimmat jäsenet liittyivät sittemmin Kiinan kommunistiseen puolueeseen. Viralliset opinnot painottuivat Kiinan historiaan, kirjallisuuteen ja filosofiaan sekä länsimaiseen ajatteluun. Mao oli hyvä oppilas ja tovereidensa parissa suosittu. Hän luki paljon kirjoja ja sanomalehtiä ja kävi laajenevaa kirjeenvaihtoa. Keväällä 1917 hänet äänestettiin opiskelijoiden ”vapaaehtoisarmeijan” päälliköksi. Sen tehtävänä oli suojella koulua ryösteleviltä sotilailta, mutta yksikkö ei koskaan joutunut tositoimiin.[41]

Peking, Shanghai ja radikalismi (1918–1920)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao noin vuonna 1919.

Mao valmistui koulusta keväällä 1918 ja siirtyi lokakuussa Pekingiin, jonka yliopistosta hänen suojelijansa Yang Changji oli saanut työn. Hän ei päässyt varsinaiseksi opiskelijaksi, mutta Yang järjesti suojattinsa kirjastoapulaiseksi. Palkka oli huono, ja Mao joutui asumaan samassa huoneessa seitsemän muun opiskelijan kanssa. Yliopistolla monet ylenkatsoivat Maoa tämän alhaisen luokkataustan ja maalaismaisen puhetavan vuoksi. Mao kuitenkin ylisti Pekingin kauneutta ja eloisaa ilmapiiriä. Pekingin yliopisto oli Kiinan älymystön keskus, ja Mao tapasi siellä kommunistipuolueen tulevat perustajat Chen Duxiun ja Li Dazhaon. Jälkimmäinen oli kirjastonhoitajana hänen välitön esimiehensä.[42]

Kiinalaisen älymystön keskuudessa oli vuodesta 1915 alkanut syntyä radikaali liike, joka hylkäsi länsimaisen liberalismin ihanteet ja pani toivonsa marxilaisuuteen ja leninismiin.[9] Talvella 1918–1919 Mao radikalisoitui nopeasti. Hän häälyi eri aatteiden välillä ja kiinnostui niin bolševismista, liberalismista, utopiasosialismista kuin anarkismistakin, joka vetosi häneen yksilökeskeisyytensä ja perinteiden vastaisuutensa vuoksi. Myös klassinen kiinalainen filosofia ja nationalismi vaikuttivat Maoon.[43] Vuoden 1919 mittaan laaja kirjoittelu ja aktivismi alkoivat tuoda hänelle mainetta kiinalaisten kommunistien keskuudessa.[44]

Vuoden 1919 tienoilla Maolla oli romanttinen suhde lahjakkaaseen opiskelutoveriinsa Tao Yihin. Taolla oli suuri vaikutus Maon poliittisen ajattelun kehitykseen, vaikka hän vastustikin kommunismia. Aatteellisten erimielisyyksien vuoksi suhde lyhyeksi, mutta pariskunta pysyi ystävällisissä väleissä.[45]

Toukokuussa 1919 Kiinassa puhkesi laajamittaisia protesteja, jotka vastustivat Saksan Kiinan-siirtomaiden luovuttamista Japanille ja vaativat niiden palauttamista Kiinalle. Chen Duxiu aloitti Pekingissa opiskelijamielenosoitukset, joihin myös Mao liittyi.[9] Hän lähti Pekingistä keväällä 1919 saattaakseen Ranskaan aikovia ystäviään Shanghaihin.[46] Kesällä hän perusti erilaisia Japanin-vastaisia järjestöjä, joiden jäseniksi tuli opiskelijoita, kauppiaita ja työläisiä, ja ryhtyi kirjoittamaan aktiivisesti. Teksteissä hän viittasi usein Venäjän vallankumoukseen ja kommunistisiin vallankumousliikkeisiin.[9] Mao kirjoitti tekstinsä kansankielellä, jota tavalliset kiinalaiset kykenivät ymmärtämään. Marxilaisuuden sijaan ajatukset olivat Pjotr Kropotkinin keskinäisen avun inspiroimia.[47] Joulukuussa 1919 Mao organisoi Changshassa lakon, mutta joutui paikallisen sotaherran pelossa palaamaan Pekingiin.[48]

Vuonna 1919 Maon äiti sairasteli ja lokakuussa hän kuoli. Mao ei ilmeisesti käynyt äitinsä luona ennen tämän kuolemaa mutta auttoi hautajaisjärjestelyissä ja piti tunteikkaan puheen. Vuodenvaihteessa Mao oleskeli Pekingissä, missä hän tapasi kuolemansairaan professori Yangin. Sekä Maon biologinen isä että isähahmona toiminut Yang kuolivat tammikuussa 1920. Pekingissä Mao sai käsiinsä vastikään kiinaksi käännettyjä marxilaisia kirjoituksia, joista merkittävimmät olivat Kommunistisen manifestin ensimmäinen osa sekä Karl Kautskyn Karl Marxin taloudelliset opit. Mahdollisesti Mao myös lohdutti edesmenneen opettajansa tytärtä Yang Kaihuita. Pekingistä hän siirtyi Shanghaihin, missä hän työskenteli pyykkärinä ja tutustui Chen Duxiuun. Chenin vaikutuksesta hän omaksui marxilaisia ajatuksia ja viittasikin myöhemmin Shanghain-vuosiinsa eräinä elämänsä tärkeimmistä.[49]

Kommunistipuolueen perustaminen (1920–1923)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maon toinen vaimo Yang Kaihui lapsineen.

Syyskuussa 1920 Mao sai paikan Changhshan normaalikoulun yhteydessä toimivan peruskoulun rehtorina. Seuraavassa kuussa hän järjesti sosialistisen nuorisojärjestön toiminnan kaupungissa. Hänen palkkansa oli nyt varsin hyvä, ja loppuvuodesta 1920 hän avioitui Yang Kaihuin kanssa. Pariskunta sai 1920-luvun mittaan kolme poikaa.[50]

Li Dazhao ja Chen Duxiu perustivat Kiinan kommunistisen puolueen (KKP) Shanghaissa vuonna 1921. He olivat ryhtyneet marxilaisiksi Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen.[51] On epäselvää, liittyikö Mao koskaan virallisesti puolueen jäseneksi.[52] Joka tapauksessa hän perusti puolueen ja sen nuorisojärjestön Changshan-osastot sekä kirjallisuusseuran, joka levitti vallankumouksellista kirjallisuutta Hunaniin. Mao oli jonkin aikaa mukana myös Hunanin autonomiaa ajaneessa liikkeessä toivoen maakunnallisen perustuslain edistävän kansalaisvapauksia ja helpottavan vallankumouksellista toimintaa. Osa kommunisteista syytti Maoa liiasta hunanilaismielisyydestä, ja kesällä 1923 hän kiisti koskaan kannattaneensa maakuntien itsehallintoa.[53]

Heinäkuussa 1921 Mao osallistui KKP:n ensimmäiseen puoluekokoukseen.[54] Changshaan asettuneesta Maosta tuli Hunanin puoluesihteeri. Hän kannusti paikallisia opiskelemaan ja löysi tässä liittolaisen yhdysvaltalaisrahoitteisesta NMKY:stä. Liikkeen tavoitteena oli opettaa lukutaidottomille aikuisille yleisimmät tuhat kirjoitusmerkkiä, mutta Mao muokkasi oppikirjoja siten, että niissä kerrottiin Venäjän vallankumouksesta ja kommunismin periaatteista. Hän osallistui edelleen myös työväenliikkeen toimintaan ja lakkojen järjestämiseen.[55] Työväestön lisäksi Mao organisoi tuekseen intellektuelleja, maanomistajia, upseereja, kauppiaita, rikollisjärjestöjen johtajia ja kristittyjä pappeja. Liike oli älymystön johtama, ja sen menestys perustui paikallisen eliitin myötämielisyyteen. Mao osoittautui taitavaksi poliitikoksi, joka perusti kouluja, järjesti kurinalaisia lakkoja, solmi liittoja paikallisten mahtimiesten kanssa ja houkutteli salaseurat puolelleen. Kaikki tämä tapahtui kuitenkin KKP:n ohjauksessa ja sen maanlaajuisia toimintamenetelmiä noudattaen.[56]

Komintern suositteli KKP:tä solmimaan väliaikaisen liiton ”porvarillisten demokraattien” kanssa, jotta kiinalaiset voisivat yhdessä kamppailla imperialisteja (Japani, Yhdysvallat ja Britannia) vastaan. Alkuun KKP suhtautui ajatukseen kielteisesti, mutta heinäkuussa 1922 se otti myönteisemmän kannan. Omien sanojensa mukaan Mao ei osallistunut puoluekokoukseen, koska kadotti osoitteen. Joka tapauksessa hän suhtautui myönteisesti nationalistien kanssa tehtävään yhteistyöhön.[57] Kun kommunistinen puolue 1923 solmi liiton Sun Yat-Senin kansallismielisen Kuomintang-puolueen kanssa, Mao oli yksi ensimmäistä puolueeseen liittyneistä kommunisteista.[54] KKP:llä ja Kuomingtangilla oli paljon yhtäläisyyksiä. Kummankin puolueen aatteeseen kuuluivat modernisaatio, sosialismi ja leninismistä omaksuttu puoluevaltio ja poliittinen keskusjohtoisuus.[58]

Kuomintangin jäsenenä (1924–1927)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao vuonna 1927.

Alkuvuodesta 1924 Mao muutti perheineen Shanghaihin, missä hän toimi Kuomintangin toimeenpanevan toimiston päämiehenä. Vuodenvaihteessa hän palasi lepäämään kotikyläänsä Shaoshaniin, missä paikalliset osoittivat mieltä länsimaisten poliisien ammuttua Shanghaissa kymmeniä kiinalaisia. Tapahtumien todistaminen sai Maon oivaltamaan maaseudun köyhälistön merkityksen onnistuneelle vallankumoukselle. Hän pyrkikin jatkossa kanavoimaan maalaisväestön spontaanit mielenilmaukset järjestäytyneeksi, kommunistien alaisuudessa tapahtuvaksi poliittiseksi toiminnaksi.[59]

Hunanin sotilasjohdon epäsuosioon joutunut Mao pakeni Kuomintangin tukialueille Kantoniin, missä hänestä tuli puolueen propagandaosaston päällikkö ja Poliittisen viikkolehden toimittaja. Vaikka Mao asui ja toimi kaupungissa, hänen poliittinen mielenkiintonsa keskittyi maaseudun väestöön. Mao esimerkiksi antoi poliittista opetusta pienviljelijöille.[60] Koulutukseen kuului myös sotilaallisia harjoituksia, joiden avulla kommunisteille rakennettiin kaaderikuntaa. Kuomintangille Maon koulutustoiminnasta tuskin oli merkittävää hyötyä. Tästä huolimatta monet KKP:n jäsenet syyttivät Maoa liiallisesta Kuomintangin myötäilystä.[61] Riitojen aiheuttaman stressin myötä Mao alkoi kärsiä unettomuudesta ja muista psykosomaattisista oireista. Ahdistusta hoidettiin rauhoittavilla lääkkeillä, joista Mao tuli myöhemmin riippuvaiseksi.[62]

Kuomintangin kokous 1927.

Vuonna 1925 kuolleen Sun Yat-Senin seuraajaksi tuli Tšiang Kai-šek. Tämä oli muodollisesti sitoutunut maailmanvallankumoukseen[60] ja riippuvainen Neuvostoliiton sotilaallisesta avusta,[60][63] mutta pyrki samalla varmistamaan Kiinan riippumattomuuden ulkovalloista. Toukokuussa 1926 Tšiang erotti useimmat kommunistit Kuomintangin päättävistä elimistä. Poikkeuksellisesti Mao sai jatkaa tehtävässään lokakuuhun 1926 asti, ja hänen värväämänsä maalaiset jatkoivat kommunistien etujen ajamista.[60] Maaliskuussa 1927 Mao osallistui KMT:n toimeenpanevan keskuskomitean yleiskokoukseen Wuhanissa. Hän ajoi maalaisköyhälistön asiaa aktiivisesti ja kannatti elinkautista vankeutta tai kuolemantuomiota kaikille vastavallankumoukselliseen toimintaan syyllistyneille.[64] Huhtikuussa Mao nimitettiin KMT:n viisijäseniseen ”keskusmaakomiteaan”. Hän kehotti vuokraviljelijöitä lopettamaan vuokranmaksun ja esitti maan takavarikoimista ”häiriköiltä, huonoilta maanomistajilta, korruptoituneilta virkamiehiltä, militaristeilta ja vastavallankumouksellisilta”. Kaikki yli 4,5 eekkeriä eli noin 11 hehtaaria maata omistavat eli 13 prosenttia Kiinan väestöstä katsottiin automaattisesti vastavallankumouksellisiksi. Suurin osa komitean jäsenistä piti Maon vaatimuksia liian ankarina, muut kommunistit liian lempeinä, eikä niitä pantu sellaisenaan toimeen.[65]

Kesällä 1926 Tšiang aloitti niin kutsutun pohjoisen sotaretken, jonka päämääränä oli syrjäyttää Pekingin konservatiivinen hallitus ja yhdistää sotaherrojen hallitsema hajanainen Kiina.[63] Mao palasi marraskuussa Hunaniin ja alkoi tutustua maalaisväestön poliittiseen liikehdintään. Alkuvuodesta 1927 hän ennusti maaseudun köyhälistön laajamittaisen kapinan olevan aivan käsillä ja johtavan nopeaan vallanvaihtoon. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.[60] Sotaretken myötä Tšiang nousi Kiinan johtajaksi ja Kuomintangin ja kommunistien yhteistyö päättyi. Shanghaissa kommunistien johtamat ammattiliitot ottivat kaupungin valtaansa ennen Tšiangin armeijoiden saapumista.[63] Tšiang alkoi vainota kommunisteja, ja huhtikuussa 1927 hän murhautti heitä suurin määrin.[60] Nanjingiin perustamaansa hallitukseen Tšiang ei ottanut yhtään kommunistia.[63] Puhdistuksien seurauksena KKP käytännössä katosi kaupungeista ja myös maaseudulla sen valta heikkeni.[60]

Sisällissodan alku (1927–1930)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao puhuu väkijoukolle (filmi, ei ääntä).

Elokuussa 1927 puolue asetti Maon johtoon neljä rykmenttiä, jotka koostuivat pienviljelijöistä, kaivostyöläisistä ja entisistä Kuomintangin sotilaista. Armeija hyökkäsi Changshaan 9. syyskuuta, mutta tappiot olivat raskaat, ja yksi rykmenteistä loikkasi takaisin KMT:n puolelle. Kuusi päivää jatkuneiden taisteluiden jälkeen Mao totesi yrityksen toivottomaksi ja määräsi vetäytymisen.[66] Hän jäi vähäksi aikaa sotavangiksi mutta pakeni piiloutumalla korkeaan ruohikkoon.[67] Lokakuussa Mao johti noin 1 000 eloonjäänyttä kannattajaansa Jinggangshanin vuoristoon, missä hän houkutteli paikalliset rosvojoukot liittymään kommunistien sotilaiksi.[68] Avointen yhteenottojen sijaan hän kannatti sissisotaa ja otti sotaoppiinsa vaikutteita Sunzilta. Vuonna 1928 Mao antoi joukoilleen seuraavan ohjeen: ”Kun vihollinen etenee, me peräännymme. Kun vihollinen lepää, me häiritsemme sitä. Kun vihollinen välttää taistelua, me hyökkäämme. Kun vihollinen vetäytyy, me etenemme.”[69]

Changshassa sijainnut Neuvostoliiton konsulaatti osallistui sotaretken suunnitteluun ja johtamiseen. Perääntyminen oli konsulaatin arvion mukaan merkki ”mitä halveksuttavimmasta petturuudesta ja pelkuruudesta”.[70] Mao erotettiin sekä KKP:n keskuskomiteasta että Hunanin alueellisesta komiteasta rangaistuksena ”sotilaallisesta opportunismista”. Lisäksi hänen katsottiin keskittyneen liiaksi maaseudun asioihin ja kohdelleen ”huonoja maanomistajia” liian lempeästi. Kohtalon ivaa oli, että samana päivänä keskuskomitea virallisti eräitä Maon pitkään ajamia linjauksia. Näitä olivat työläisneuvostojen perustaminen, kaiken viljelysmaan takavarikoiminen sekä Kuomintangin tuomitseminen. Mao kuuli kritiikistä vasta kuukausia myöhemmin ja jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut.[71]

Miltei heti Jinggangvuorille asetuttuaan Mao tapasi He Zizhenin, joka oli hänen vanhan ystävänsä sisko ja kaunis nuori nainen. Aluksi He toimi Maon avustajana ja paikallisen murteen tulkkina. Keväällä 1928 hän muutti Maon luokse asumaan. Pari järjesti myös epämuodollisen avioliittoseremonian, vaikka Mao olikin edelleen periaatteessa liitossa Yang Kaihuin kanssa.[72] Vuosikymmenen kestäneen liittonsa aikana Mao ja He saivat yhteensä kuusi lasta, joista kaikki paitsi yksi kuolivat pikkulapsina tai jouduttiin vaarallisten olosuhteiden vuoksi antamaan sukulaisten tai paikallisten perheiden hoiviin.[73] Vallankumouksen jälkeen lapsia yritettiin useampaan otteeseen tuloksetta etsiä.[74]

Mao julisti hallitsemansa viisi vuoristokylää itsehallinnolliseksi valtioksi, vaikka tienoon väestö oli lukumäärältään kommunistiarmeijaa pienempi ja suhtautui tulokkaisiin kielteisesti. Neuvostovalta perustui Maon omiin aivoituksiin sekä Kantonin kommuunin käytäntöihin, joista uusi johto oli lukenut sanomalehdistä. Rikkaille kuuluva maa takavarikoitiin, ja maanomistajat joutuivat uudelleenkoulutettaviksi tai teloitettiin. Keskuskomitean käskyjen vastaisesti Mao esti joukkomurhat ja vältteli suuria yhteenottoja vihollisjoukkojen kanssa, mistä suivaantuneena puolue alisti Jinggangvuoret tiukempaan komentoonsa.[75] Keskuskomitea määräsi useita uhkarohkeita hyökkäyksiä Etelä-Hunaniin. Ne johtivat raskaisiin tappioihin, ja Jinggangshan vaihtoi toistuvasti omistajaa ennen kuin kommunistien valta jälleen vakiintui. Maaseudulla harhaillessaan Maon armeija kohtasi Zhu Den komentaman kommunistirykmentin. Osastot yhdistyivät, ja Zhu nimitettiin 4. puna-armeijan poliittiseksi komissaariksi. Myös Peng Dehuain johtama 5. puna-armeija ja kommunistien riveihin loikannut KMT:n rykmentti asettuivat neuvostoalueelle. Parhaimmillaan Maon ja Zhun komennossa oli noin 10 000 miestä. Vuoristossa ruokaa oli vaikea kasvattaa riittävästi, ja talven 1928–1929 kommunistit näkivät nälkää.[76]

Tammikuussa 1929 kommunistien 2 800 miestä vetäytyivät kohti etelää. Kuri romahti ja joukot alkoivat ryöstellä siviilejä, mikä heikensi Maon arvovaltaa. Sekä Moskova että KKP:n Shanghaissa toiminut keskuskomitea suhtautuivat Maon talonpoikaisarmeijaan epäluuloisesti: todellisen vallankumouksen uskottiin edelleen alkavan kaupunkien teollisuuskeskuksista.[77] Vastavuoroisesti Mao suhtautui epäluuloisesti Moskovan ohjaukseen ja näki Kiinan paikkana, josta maailmanvallankumous käynnistyisi. Neuvostoliitossa puolestaan syytettiin Maoa ja hänen hengenheimolaisiaan liiasta Kiina-keskeisyydestä. Kun Moskova korvasi KKP:n johdon Neuvostoliitossa koulutetuilla bolševikeilla, Mao arvosteli näitä kyvyttömyydestä ymmärtää Kiinan tilannetta. Hänestä tulikin eräs KKP:n uuden johdon vaikutusvaltaisimmista vastustajista.[78]

Jiangxin neuvostotasavalta (1930–1934)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao kolmannen vaimonsa He Zizhenin kanssa.

Helmikuussa 1930 Mao perusti hallitsemilleen aluille Lounais-Jiangxin maakunnallisen neuvostohallituksen.[79] Kesällä 1930 keskuskomitea määräsi puna-armeijan valloittamaan useita Keski- ja Etelä-Kiinassa sijaitsevia suurkaupunkeja ja näin käynnistämään maanlaajuisen, työväestöön tukeutuvan vallankumouksen. Yritys johti raskaisiin tappioihin, jolloin Mao käskyjen vastaisesti määräsi operaation keskeytettäväksi ja vetäytyi takaisin tukialueilleen Etelä-Jiangxissa.[80] Paikallinen sotaherra kosti kapinoinnin mestaamalla Yang Kaihuin. Yangille annettiin mahdollisuus tuomita miehensä toiminta, mutta hän kieltäytyi. Mao suri vaimonsa kuolemaa loppuelämänsä ja kirjoitti tämän muistolle useita runoja. Myös Zhu Den vaimo ja Maon adoptiosisko Zejian murhattiin vuosikymmenen vaihteessa.[81] Maon veli Zetan kuoli taistelussa ja Zeminin ja Zejianin teloittivat Kuomingtangille myötämieliset sotaherrat.[18] Orvoiksi jääneet Yang Kaihuin lapset lähetettiin Shanghaihin, missä heidän kasvatuksestaan vastasivat paikalliset kommunistit.[82]

Kommunistien vaikeudet johtivat sisäisiin ristiriitoihin ja tekivät Maosta epäluuloisen oppositiota kohtaan. Lisäksi monet Jiangxin asukkaat ja eliitin jäsenet olivat liittyneet puolueeseen omaa uraansa edistääkseen. Maoa syytettiin sekä diktaattorin otteista että liiallisesta maltillisuudesta. Paikalliset eivät myöskään pitäneet Maon sissisotataktiikasta, jossa vihollinen houkuteltiin omalle alueelle ja tuhottiin yllätyshyökkäyksellä, sillä tämä aiheutti kärsimystä neuvoston kansalaisille. Marraskuussa 1930 Mao syytti lähes 4 000 sotilasta ja upseeria vehkeilystä. Sovitteluyritykset epäonnistuivat, ja pidätetyistä noin puolet teloitettiin. Joulukuussa Mao, Zhu ja Peng yritettiin syrjäyttää. Kostoksi Maolle uskolliset joukot kiduttivat ja teloittivat arviolta 2 000–3 000 opposition edustajaa. Puhdistus laajeni ja muuttui yhä vainoharhaisemmaksi, ja joksikin aikaa tilanne karkasi KKP:n johdon käsistä. Keskuskomitean enemmistö asettui joka tapauksessa Maon ja Zhun kannalle.[83]

KKP:n keskuskomitea siirtyi turvalliseksi katsomaansa Jiangxiin, ja marraskuussa 1931 kommunistit julistivat hallitsemansa alueet Kiinan neuvostotasavallaksi, jonka kansankomissaarineuvoston puhemieheksi Mao nimitettiin. Vallankumousliike alkoi entistä enemmän tukeutua maalaisväestöön ja pyrki laajentamaan maaseudulla sijainneita tukialueitaan vähitellen. Kaupungeissa kommunistien kannatus jäi sen sijaan vähäiseksi. Jiangxin neuvostotasavallan asevoimat käsittivät parhaimmillaan 200 000 miestä, ja sen hallitsemalla alueella asui miljoonia ihmisiä. Tšiang Kai-šekin hyökkäykset onnistuttiin toistaiseksi torjumaan perinteisen sodankäynnin keinoin, mikä merkitsi arvovaltatappiota sissitaktiikkaa kannattaneelle Maolle. Sotilasasioista päättivät lähinnä puna-armeijan upseerit, ja lokakuussa 1932 ylipäälliköksi nousi Zhou Enlai. Mao vapautettiin sotilaallisista velvollisuuksistaan, ja neuvostotasavallan viimeisinä vuosina hän jäi pitkälti muodollisen keulakuvan asemaan. Puhemiehen roolissa hän keskittyi erityisesti talouteen, koulutukseen sekä naisten aseman parantamiseen.[84]

Vuosina 1931–1934 Mao sairasti vaikeaa malariaa, ja talvella 1932–1933 hänellä diagnosoitiin tuberkuloosi. Vuonna 1933 Mao oli sairautensa vuoksi jonkin aikaa työkyvytön, kärsi masennuksesta ja joi paljon, vaikka normaalisti vältti alkoholia.[85]

Pitkä marssi (1934–1935)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkän marssin reitti 1934–1935. Tummanpunainen alue kartan yläosassa on kommunistien tukialue Yan’anissa ja sen ympäristössä.

Tšiang Kai-šek aloitti neuvostotasavaltaa vastaan sotaretken, jonka päämääränä oli saartaa ja tuhota kommunistien joukot. Ensimmäisissä taisteluissa puna-armeija löi lukumäärältään ylivoimaiset mutta heikosti motivoituneet ja koulutetut vihollisarmeijat helposti. Vuonna 1934 Tšiang laittoi kuitenkin asialle omat valiojoukkonsa, mikä pakotti kommunistit hylkäämään tukialueensa Jiangxissa.[80]

Puna-armeija päätti evakuoida joukkonsa Kiinan luoteisosiin. Noin vuoden kestänyt, 5 000[86]–10 000 kilometrin matkan käsittänyt vetäytyminen tuli sittemmin tunnetuksi pitkänä marssina.[87] Lokakuussa 1934 Jiangxista lähti matkaan noin 85 000 sotilasta sekä 15 000 puoluekaaderia ja virkamiestä.[88] Niitä vastassa oli noin 700 000 Tšiangille uskollista sotilasta.[87] Mao halusi joukkojen suuntaavan pohjoiseen, missä ne taistelisivat japanilaisia vastaan. Japanin-vastainen taistelu houkutteli häntä sekä isänmaallisista että propagandasyistä. Marssin alkaessa Maon valta oli edelleen vähäinen, sillä sotilaskomentajana toimi Zhu De, poliittisena komissaarina Zhou Enlai ja sotaopin asiantuntijana Otto Braun.[88] Braun halusi kommunistien taistelevan tiensä KMT:n linjojen läpi, jotta armeija voisi yhdistyä muiden kommunistijoukkojen kanssa. Mao sen sijaan kannatti pitkää kiertotietä vaikeakulkuisten ja harvaan asuttujen seutujen läpi. Jälkimmäinen strategia osoittautui menestyksekkäämmäksi. Lisäksi Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin asettui tukemaan Maoa, jonka poliittiset kannat olivat Kiinan kommunistijohtajista lähimpänä hänen omiaan. Tammikuussa 1935 Mao nimitettiin pysyvän komitean jäseneksi ja maaliskuussa puna-armeijan poliittiseksi komissaariksi.[89]

Marssin aikana kommunistit kävivät lukuisia taisteluja Kuomintangia,[90] mantšuheimoja,[91] muslimiratsuväkeä[92] sekä paikallisten sotaherrojen joukkoja vastaan. Myös nälkä, sairaudet ja karkuruus verottivat kommunistien lukumäärää. Sichuanissa Maon armeija yhdistyi hetkeksi Zhang Guotaon 50 000 miehen vahvuisten joukkojen kanssa. Mao ja Zhang olivat kuitenkin erimielisiä perääntymisen reitistä, ja Mao jatkoi pohjoiseen ilman Zhangia. Hän saapui Shaanxin maakuntaan lokakuussa 1935, jolloin hänen joukkonsa olivat huvenneet 7 000 – 8 000 mieheen.[93] Vuoden 1936 loppuun mennessä myös Zhun ja muiden kommunistijohtajien armeijat saapuivat Shaanxiin ja nostivat puna-armeijan vahvuuden 30 000 mieheen.[87]

Perinteisen sodankäynnin näkökulmasta pitkä marssi oli Kiinan puna-armeijalle katastrofi. Raskaista tappioista huolimatta siitä tuli kuitenkin symboli kommunistien peräänantamattomuudelle ja taistelutahdolle.[94] Sankaritarina innoitti monia nuoria kiinalaisia liittymään KKP:hen.[87] Mao sai pitkän marssin myötä Kiinan puna-armeijan komentoonsa, mitä hän käytti poliittisen vaikutusvallan hankkimiseen. Kesään 1935 mennessä hän oli KKP:n tosiasiallinen johtaja, vaikka hänellä ei vielä ollutkaan muodollista puhemiehen virkaa.[95]

Mukana marssilla oli Maon vaimo He, joka taittoi suuren osan matkaa raskaana ja oli yksi harvoista pitkästä marssista selvinneistä naisista. Matkan jälkipuoliskolla He haavoittui kranaatinsirpaleesta päähän, ja marssin päätyttyä hän matkusti Moskovaan hoidettavaksi.[96] Mao tapasi He Zizhenin uudestaan vasta vuonna 1959. Hän järkyttyi suuresti nähdessään ennen niin eloisan naisen vanhentuneena ja psyykkisesti sairaana.[97]

Joulukuussa 1936 Mao asettui Yan’aniin, josta tuli Kiinan kommunistien keskus seuraavien vuosien ajaksi. Yan’anin-kauden katsotaan loppuneen joko vuoteen 1945 ja toisen maailmansodan päättymiseen tai vuoteen 1947, jolloin KKP ja Kuomintang kävivät ratkaisevaa taistelua Kiinan herruudesta. KKP:n voiton jälkeen aikakausi romantisoitiin kommunistien välisen veljeyden, tasa-arvon ja päättäväisyyden vertauskuvaksi. Mao itse muisteli aikaa nostalgialla, ja halu palata Yan’anin vaatimattomaan mutta yhteisölliseen elämäntapaan vaikutti merkittävästi hänen myöhempiin poliittisiin päätöksiinsä.[98]

Yhteisrintama Japania vastaan (1935–1945)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Komintern linjasi elokuussa 1935, että kommunistien tulisi pyrkiä muodostamaan fasisminvastaisia kansanrintamia. Toukokuusta 1936 lähtien myös Kiinan kommunistinen puolue pyrki lähestymään Tšiangia. Joulukuussa 1936 joukko kansallismielisiä upseereja sieppasi Tšiangin ja painosti häntä päättämään sisällissodan. Välikohtauksen toimeenpanneet upseerit olivat kotoisin Japanin miehittämästä Koillis-Kiinasta ja halusivat keskittää kaikki voimat ulkoista vihollista vastaan. KKP ja Kuomintang alkoivat neuvotella yhtenäisestä Japanin-vastaisesta rintamasta ja pääsivät pääkohdista sopuun suhteellisen nopeasti. Japani hyökkäsi Kiinaan kesällä 1937, ja syyskuussa Kuomintang ja KKP sopivat muodollisesta liitosta.[80] Propagandassaan Mao solvasi Tšiangia maanpetturiksi, mutta ymmärsi, ettei puna-armeija yksin pärjäisi Japanille.[99]

Mao vaimonsa Jiang Qingin kanssa 1940-luvulla.

Samoihin aikoihin Edgar Snow, Agnes Smedley sekä muita länsimaisia toimittajia saapui kommunistien hallitsemalle alueelle. Heidän kirjoituksensa toivat Maolle ja hänen liikkeelleen kansainvälistä näkyvyyttä.[100] Snow’n mukaan Maon luonteessa kohtasivat syvällinen älykkyys ja maalaismainen juonikkuus. Vaikka Mao-kultti ei vielä ollut kehittynyt, Snow pani merkille Maon ”syväänjuurtuneen omanarvontunnon” sekä hänen kykynsä ”häikäilemättömään päätöksentekoon”.[101] Smedley sai alkuun Maosta kielteisen kuvan ja kuvaili tätä ”esteetikoksi”. Myöhemmin hän kuitenkin löysi varautuneen ulkokuoren alta inhimillistä lämpöä ja maanläheisyyttä.[102] Kuomintang päästi kommunistialueelle ulkomaiset toimittajat helpommin kuin kiinalaiset. Siksi monet kiinalaiset kuulivat Maon ajatuksista mutkan kautta, kun länsimaista kirjallisuutta käännettiin kiinaksi.[103]

Vuosina 1936–1940 Mao keskittyi ensimmäistä kertaa sitten 1920-luvun poliittiseen teoriaan. Hän opiskeli neuvostoliittolaista filosofiaa ja kehitti omaa tulkintaansa marxilaisuudesta. Lisäksi hän kirjoitti sissi- ja vallankumoussodan teoriasta. KKP:n ja Kuomintangin yhteistyöhön Mao suhtautui myönteisesti ja katsoi, ettei yhteisrintamaa tulisi hajottaa ennenaikaisilla vaatimuksilla sosialismiin siirtymisestä. Tämä johti puhdasoppisempien kommunistien taholta syytöksiin Kuomintangin mielistelystä, ja puolueen sisäinen valtataistelu Moskovan linjaa edustanutta Wang Mingiä sekä Maon johtajuutta vastustanutta Zhang Guotaoa vastaan jatkui.[80]

Lokakuussa 1938 Mao esitteli ensimmäistä kertaa ajatuksen kiinalaisesta marxilaisuuden tulkinnasta, joka tukeutui Kiinan yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin erityispiirteisiin. Vuosina 1942–1943 hän käynnisti poliittisen kampanjan, jonka aikana KKP:hen sodan aikana liittyneille uusille jäsenille opetettiin marxismin ja leninismin perusteita. Kampanjaan kuului myös poliittinen puhdistus, jonka tarkoituksena oli vapauttaa Kiinan kommunistinen puolue Neuvostoliiton ohjauksesta. Maaliskuussa 1943 Mao nimitettiin puolueen pääsihteeriksi ja politbyroon johtajaksi, mikä teki hänestä ensimmäistä kertaa KKP:n muodollisen johtajan.[80]

Maon elämä Yan’anissa oli varsin spartalaista. Vapaa-ajallaan hän kasvatti tomaatteja ja yritti jalostaa tupakkaa.[104] Vuonna 1939 Mao erosi He Zizhenistä ja avioitui suositun näyttelijän ja kommunistiaktivistin Jiang Qingin kanssa. Veteraanivallankumouksellisen hylkääminen herätti paljon pahennusta. Puoluejohto hyväksyi avioliiton sillä ehdolla, että Jiang pysyisi seuraavat 20 vuotta erossa politiikasta.[29] Vuonna 1940 syntyi tytär Li Na, johon Maolla oli läheisempi suhde kuin muihin lapsiinsa.[105] Sukunimi Li periytyy Maon Yan’anissa käyttämästä salanimestä.[106]

Kiinan–Japanin sodan vuosina KKP muutti retoriikkaansa nationalistiseen ja japanilaisvastaiseen suuntaan ja alkoi rakentaa itselleen ruohonjuuritason kannatusta. Kun sota loppui 1945, Kiinan puna-armeija oli kasvanut 500 000 – 1 000 000 miehen vahvuiseksi, ja sen hallitsemalla alueella asui jopa 90 miljoonaa ihmistä.[80]

Kommunistien voitto (1945–1949)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao julistaa Kiinan kansantasavallan perustetuksi 1. lokakuuta 1949.

Japanin antauduttua yhtenäisrintama luhistui ja Kiinan sisällissota jatkui.[107] Sotaväsymys ja epäpätevä hallinto söivät Kuomintangin suosiota, kun taas kommunistit olivat vahvempia kuin koskaan.[108] Stalin häälyi KKP:n ja Kuomintangin välillä.[80] Hän oli tukenut ajatusta Kuomintangin tuella tapahtuvasta vallankumouksesta jo 1920-luvulla.[60] Stalin suhtautui epäilevästi KKP:n mahdollisuuksiin voittaa sisällissota ja piti Maoa epäluotettavana alamaisena, joka oli enemmän kiinalainen nationalisti kuin aito kommunisti. Vastavuoroisesti myös Mao suhtautui epäluuloisesti Neuvostoliiton vaikutusvaltaan.[80]

Neuvostoliitto vetäytyi Japanilta valloittamiltaan alueilta vuonna 1946, mikä käynnisti kommunistien ja Kuomintangin välisen kilpajuoksun. Pohjois-Mantšuria päätyi kommunisteille, jotka sodan alussa kärsivät kuitenkin sotilaallisia tappioita. Yritykset saada aikaan neuvottelurauha epäonnistuivat, ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto vetäytyivät Kiinasta vuoden 1947 aikana. Tämän jälkeen kommunistit vahvistivat asemiaan nopeasti,[107] ja kesään 1948 mennessä heidän etulyöntiasemansa oli kiistaton. Puoluejohto oli erimielinen siitä, tulisiko Kuomintang tuhota kokonaan vai pitäisikö mahtinsa näyttäneen KKP:n liittoutua KMT:n vasemmistosiiven kanssa. Stalin otti jälkimmäisen kannan. Lisäksi osa kommunisteista pelkäsi Yhdysvaltain väliintuloa ja jopa ydinhyökkäystä, mikäli Kuomintang tuhottaisiin täysin. Mao suhtautui kuitenkin uhmakkaasti sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltain uhkaa kohtaan ja määräsi kenraali Lin Biaon lyömään Kuomintangin joukot Mantšuriassa.[109] Vuonna 1949 kommunistit valloittivat loputkin Manner-Kiinasta.[107] Tšiangin hallitus pakeni Taiwanin saarelle ja Yhdysvaltain tukemana katsoi edelleen edustavansa koko Kiinaa.[110]

Jo vuoden 1949 keväällä Mao ilmoitti, että Kiinan vallankumous oli poikkeuksellisesti tullut maaseudulta kaupunkeihin, mutta tästä lähin tärkein rooli olisi kaupungeilla ja teollisuudella.[111] Syyskuussa hän piti kuuluisan puheen, jossa totesi ”Kiinan kansan nousseen jaloilleen”.[112] Mao julisti Kiinan kansantasavallan perustetuksi 1. lokakuuta 1949. Tiananmenin portin eteen oli kokoontunut noin 300 000 ihmisen yleisö. Maosta tuli kansan keskushallitusneuvoston puhemies, joka oli presidenttiä vastaava virka.[113]

Kiinan vapauttamisen sankaritarina henkilöityi puolueen johtajaan Maoon, jonka mielipiteet alettiin samaistaa totuuteen. Maon ylistäminen osoittautui tehokkaaksi tavaksi edistää omaa poliittista uraa.[114] Maon oma suhtautuminen ilmiöön oli ristiriitainen, ja hän sekä ylisti henkilökulttien hyödyllisyyttä että varoitteli sokean henkilönpalvonnan vaaroista. Viime kädessä Mao-kultti oli kuitenkin Maon itsensä eikä kenenkään muun luomus.[115][114] Kiinalaisissa propagandajulisteissa Mao esiintyi taajaan 1940-luvulta lähtien. Henkilökultti kohosi mahtavaksi työkaluksi, jota Mao käytti vihollistensa lyömiseen ja oman valtansa pönkittämiseen.[115]

Kansantasavallan ensimmäiset vuodet (1949–1953)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kommunistimaiden johtajat Stalinin 70-vuotissyntymäpäivillä: vasemmalta oikealle Mao Zedong, Nikolai Bulganin, Iosif Stalin, Walter Ulbricht ja Jumžagijn Tsedenbal.

Kansantasavallan ensimmäisenä tavoitteena oli ulottaa valtansa koko maahan ja vakauttaa olosuhteet. Viimeiset Kuomintangin joukot antautuivat kuitenkin vasta 1954.[116] Kiinan kommunistisella puolueella ei ollut kokemusta kokonaisen valtion johtamisesta, joten kansantasavallan taloudellinen ja poliittinen elämä järjestettiin Neuvostoliiton keskusjohtoisen mallin mukaan.[117]

Joulukuussa 1949 Mao matkusti Neuvostoliittoon hieromaan sopua Stalinin kanssa. Vierailun alussa vietettiin Stalinin 70-vuotispäiviä, ja Mao oli juhlassa kunniapaikalla isännän vierellä. Yksityisesti Stalin kohteli Maoa yliolkaisesti, ja lännessä jopa spekuloitiin tämän joutuneen kotiarestiin – omien sanojensa mukaan Mao vierailun alussa lähinnä söi, nukkui ja kävi vessassa. Huhujen myötä Stalin alkoi vihdoin neuvotella vakavissaan.[118] Kaksi kuukautta kestäneen vierailun päätteeksi Kiina ja Neuvostoliitto solmivat yhteistyösopimuksen, ja Stalin lupautui antamaan Kiinalle talousapua.[117] Neuvostoliitto ryhtyi myös boikotoimaan Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston päätöksentekoa protestina sille, että Kiinan jäsenyys YK:ssa oli edelleen Tšiangin hallituksella.[119] Sopimus oli muodollisesti tasaveroinen, mutta kulissien takana Mao joutui tekemään useita myönnytyksiä Stalinille.[118] Mao, joka oli odottanut saavansa Stalinilta tunnustuksen Kiinan voittamisesta kommunismille, ei koskaan unohtanut eikä antanut anteeksi Neuvostoliiton-vierailullaan saamaansa kohtelua.[120]

Kommunistien vuosikymmenen vaihteessa toimeenpanemista uudistuksista tärkein oli maailmanhistorian suurin maareformi, jossa suurmaaomistajien ja luostarien viljelysmaat jaettiin pienviljelijöille ja tilattomalle väestölle. Yksittäisen viljelijän näkökulmasta lisäys ei ollut kovin suuri, mutta se riitti nostamaan miljoonat kiinalaiset köyhyydestä. Monin paikoin uusjako toteutettiin väkivallalla uhkaamalla,[121] ja vuoteen 1952 mennessä maauudistus oli vaatinut arviolta 2–5 miljoonaa ihmishenkeä.[122] Mao osallistui henkilökohtaisesti ”vastavallankumouksellisten tukahduttamiskampanjan” suunnitteluun. Osana kampanjaa teloitettavien ihmisten määrälle asetettiin kiintiöt.[123] Mao puolusti poliittisten vihollisten tuhoamista joukkokampanjoiden väistämättömänä ja välttämättömänä sivutuotteena.[6]

Maauudistuksen ohella keskeinen tavoite oli taloudellisten olojen vakauttaminen. Valtaa oli alkuun hajautettu useille puolueille, ja talouspolitiikka muistutti sekataloutta. Pragmaattinen taloudenpito ja Kuomintangin kaudella valtavaksi paisuneen korruption suitsiminen tekivät KKP:n vallasta varsin suositun.[124] Menetelmät olivat kuitenkin raakoja.[125] Maon mukaan vähäisiin rikoksiin syyllistyneitä tuli arvostella, mikä käytännössä tarkoitti julkista nöyryyttämistä; heidän tulisi muuttaa käytöstään tai heidät tulisi lähettää työleireille. Vakaviin rikoksiin syyllistyneet tuli ampua. Kesällä 1952 Mao ilmoitti, ettei porvaristo enää ollut proletariaatin liittolainen vaan luokkataistelun päävihollinen.[126] Kaaderien surmaamisen hän periaatteessa kielsi, mutta käytännössä hyväksyi heidän painostamisensa itsemurhaan.[6]

Neuvostoliiton tukema Korean demokraattinen kansantasavalta (”Pohjois-Korea”) hyökkäsi Korean niemimaan eteläosia hallinneeseen Korean tasavaltaan kesäkuussa 1950. Yhdistyneet kansakunnat tuomitsi hyökkäyksen, ja erityisesti Yhdysvallat lähetti suuren määrän sotilaita Koreaan. Kun YK:n joukot lähestyivät Kiinan ja Korean rajaa, Kim Il-sung pyysi sotilaallista apua Maolta.[127] Mao oli alkuun kahden vaiheilla ja pyysi Neuvostoliitolta kalustoa ja apua Kiinan ilmatilan suojaamiseen, mihin Stalin suostui. Lokakuusta 1950 lähtien kiinalaiset joukot osallistuivat aktiivisesti sodankäyntiin Koreassa. Alkumenestyksen innoittamana Mao alkoi vaatia koko Korean valloittamista ja Yhdysvaltain joukkojen ajamista niemimaalta.[127]

Vuonna 1951 sota jumiutui paikalleen mutta jatkui vielä kaksi vuotta. Koreassa palveli kaikkiaan miljoonia kiinalaisia sotilaita,[127] ja tappiot nousivat jopa miljoonaan mieheen.[128] Mao menetti sodassa poikansa Anyingin,[129] joka haudattiin Pjongjangiin.[130] Sota onnistui kuitenkin nostamaan Maon arvovaltaa, ja Stalinin epäilykset hänen kiinalaiskansallisista pyrkimyksistään hälvenivät.[117] Sota yhdisti kiinalaiset ulkoista vihollista vastaan ja teki Maosta kolonialismin vastaisen taistelun sankarin, erityisesti entisissä siirtomaissa.[128]

Viisivuotissuunnitelma ja satojen kukkien kampanja (1953–1957)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao tapaamassa maalaisväestöä.

Mao ja Liu Shaoqi päättivät vuonna 1950, että sosialismiin siirtyminen alkaisi kaupungeista. Maatalous kollektivisoitaisiin vasta, kun kotimainen teollisuus kykenisi tuottamaan tähän tarvittavat koneet.[111] Ensimmäinen viisivuotissuunnitelma tehtiin neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden avulla, ja sen toimeenpano alkoi 1953.[117] Vuosina 1953–1954 poliittinen valta keskitettiin kommunistiselle puolueelle ja talouspolitiikka muuttui keskusjohtoiseksi.[131]

Helmikuussa 1956 Neuvostoliiton uusi johtaja Nikita Hruštšov tuomitsi Stalinin kauden rikokset. Myös Kiinassa avoimuuskehitys oli jo alkanut, ja huhtikuussa Mao julisti ”antavansa satojen kukkien kukkia”. Tavoitteena oli estää stalinismin kaltainen poliittinen kehitys, jossa poikkeavia ajatuksia ei uskallettu ilmaista ja toisinajattelijoita vainottiin. Osa kommunistipuolueen johtajista suhtautui ajatukseen epäluuloisesti, sillä Puolassa ja Unkarissa stalinismin purku oli johtanut neuvostovastaisiin mellakoihin. Mao uskoi, että kiinalaisten mielipiteet olisivat pääasiassa kommunistipuolueelle myönteisiä, mutta käytännössä Kiina ajautui sisäisiin levottomuuksiin ja KKP:n yksinvalta kyseenalaistettiin. Mao tunsi itsensä petetyksi ja ryhtyi vainoamaan älymystöä.[111] Kriitikot irtisanottiin töistään ja vangittiin tai lähetettiin syrjäseuduille maatöihin.[132]

Kriittisempien arvioiden mukaan satojen kukkien kampanja oli alusta lähtien kyyninen juoni, jonka avulla Mao houkutteli toisinajattelijat ja hallintonsa vastustajat esiin. Kolmannen tulkinnan mukaan kyseessä oli Maon henkilökohtainen hanke, jota pääosa kommunistipuolueen johdosta ei missään vaiheessa hyväksynyt, ja sitä seurannut oikeistonvastainen kampanja oli Maon heille tekemä myönnytys.[133]

Maon johtamistyylille ominaista oli väliportaan ohittaminen ja viestien osoittaminen suoraan ruohonjuuritasolle.[134]lähde tarkemmin? Hän myös kiersi paljon kentällä tutustumassa tavallisten kiinalaisten arkeen. Vuosina 1949–1976 Mao vietti tällaisilla matkoilla yhteensä lähes yhdeksän vuotta. Usein Maolle kerrottiin kuitenkin vain se, mitä hänen arveltiin haluavan kuulla.[135] Kommunistien valtaannousun jälkeen poliittiset realiteetit eivät enää kahlinneet Maon päätöksentekoa, mikä johti kasvaviin ongelmiin. Ratkaiseva muutos ajoitetaan yleensä vuoteen 1957, jolloin Mao hylkäsi neuvostotyylisen hallinnon ja korvasi sen omintakeisella ”vallankumousidealismilla”.[136] Mao saattoi yksityisesti esittää karkeita ja väkivaltaisia näkemyksiä tai haaveilla epärealistisista saavutuksista. Hän ei välttämättä tarkoittanut niitä kirjaimellisesti otettavaksi, mutta käytännössä alemman tason päättäjät yrittivät silti panna ne toimeen.[137]

Vuonna 1955 Mao muutti aiempaa kantaansa ja ilmoitti, että yhteiskunnallisen uudistumisen tulisi edeltää teknologista uudistumista. Neuvostotyylisten keskusjohtoisten suunnitelmien sijaan hän alkoi mobilisoida väestöä erilaisiin kampanjoihin, ja maatalouden kansallistaminen päätettiin toteuttaa nopeassa tahdissa. Puoluejohdon kollektiivinen päätöksenteko alkoi korvautua Maon omavaltaisella johtamisella, ja epäilijät haukuttiin ”vanhoiksi ämmiksi, joilla on sidotut jalat”.[111] Maatalous organisoitiin vuosina 1955–1956 osuuskunniksi ja vuosina 1956–1957 valtio-omisteisiksi kollektiiveiksi. Talvella 1957–1958 Mao suunnitteli suurta uudistuskampanjaa, joka tuli tunnetuksi suurena harppauksena.[111]

Suuri harppaus (1958–1962)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao tapaa kansankommuunin työläisiä vuonna 1959.

Satojen kukkien kampanjan epäonnistuttua Maon hankkeet tukeutuivat ennen kaikkea tavallisiin kiinalaisiin. Toukokuussa 1958 alkoi suuren harppauksen virallinen toimeenpano.[111] Tavoitteena oli Kiinan nopea teollistaminen maan suurta väestöä hyödyntämällä. Koneiden ja pääomainvestointien sijaan painopiste oli suurten ihmisjoukkojen liikekannallepanossa, jolloin Kiinan ei tarvitsisi käyttää aikaa pääomien vähittäiseen kartuttamiseen ja teollisuuslaitteiden ostamiseen. Maalaisväestö organisoitiin suuriin kommuuneihin, ja ideologinen puhdasoppisuus pantiin asiantuntemuksen edelle.[138]

Tavoitteet olivat alusta lähtien epärealistiset.[139] Kommuunien johtajilta puuttuivat sekä resurssit että osaaminen suurten kollektiivitilojen johtamiseen,[111] ja työläiset nääntyivät liiallisen työtaakan alle.[140] Maalaisväestöä siirrettiin tuottamattoman pienteollisuuden pariin,[138] joten osa sadosta mätäni pelloille.[141] Talous romahti ja miljoonat kiinalaiset kuolivat nälkään.[138] Virallisesti tapahtuneesta syytettiin luonnonkatastrofeja, joilla olikin jonkin verran vaikutusta. Lisäksi Kiinan piti maksaa Neuvostoliitolle takaisin suuret lainat. Aikaa olisi ollut vuoteen 1976, mutta Mao halusi maksaa velat pois vuoteen 1962 mennessä.[142]

Suuren harppauksen lopullisena tavoitteena oli ”teknologinen vallankumous”. Mao henkilökohtaisesti toisaalta pelkäsi teknologian turmelevan ihmiset ja kaipaili takaisin Yan’anin-aikojen oletettua tasa-arvoa ja puhdasoppisuutta. Talvella 1958–1959 Mao suostui perääntymään joistakin suuren harppauksen tavoitteista: valtavia kommuuneja alettiin hajauttaa, ja teollisuuden epärealistisia tuotantokiintiöitä laskettiin. Mao ei kuitenkaan luopunut suuren harppauksen ihanteesta eikä suvainnut politiikkaansa kohdistuvaa kritiikkiä.[111] Ulkomaailmalta katastrofi pidettiin salassa ja harvat kansainväliset avuntarjoukset hylättiin.[143]

Maon henkilääkäri Li Zhisuin mukaan Mao tuskin oli tietoinen katastrofin mittakaavasta.[144] Epäonnistumisista rangaistiin ja kiinalaiset olivat haluttomia kritisoimaan diktaattoria, mikä johti tuotantolukujen väärentämiseen ja ongelmien pimittämiseen.[145] Mao tiedosti, etteivät hänen saamansa raportit vastanneet todellisuutta,[146] mutta kieltäytyi uskomasta ruokapulan laajuutta ja väitti maalaisten piilottavan viljaa.[147] Syksyllä 1958 Mao tutustui hebeiläisen kommuunin kulissipeltoihin ja julisti: ”Tämän takia me taistelimme kymmeniä vuosia, jotta ihmiset saisivat syödä.”[148] Vuoteen 1961 mennessä arvio oli muuttunut: ”Kukapa olisi tiennyt, että maaseudulla oli niin paljon vastavallankumouksellisia?”[149] Kuultuaan nälänhädästä Mao ilmoitti lopettavansa lihansyönnin, ja hänen alaisensa seurasivat esimerkkiä.[150]

Huhtikuussa 1959 Mao luopui Kiinan presidentin virasta, mutta säilytti asemansa KKP:n puhemiehenä. Samalla Mao siirtyi päivänpolitiikasta suurten linjojen suunnitteluun. Valtion uudeksi päämieheksi tuli maltillisempaa linjaa edustanut Liu Shaoqi, ja valtaa siirtyi myös Deng Xiaopingille.[151] Kesällä 1959 puolustusministeri Peng Dehuai tuomitsi KKP:n keskuskomitean kokouksessa suuren harppauksen ylilyönnit ja niiden aiheuttaman taloudellisen tuhon. Peng erotettiin kaikista puolueen ja valtion viroista ja asetettiin kotiarestiin.[111] Yksityisesti monet puoluejohtajat kuitenkin yhtyivät Pengin näkemyksiin, mikä johti puolueen hajaannukseen.[152] Kommuunien merkitys väheni,[153] viljelysmaa palautettiin yksityisomistukseen ja asiantuntijoita alettiin jälleen kuunnella päätöksenteossa.[138] Tammikuussa 1961 Mao myönsi osan talouspolitiikkansa virheistä ja totesi, että sosialismiin siirtyminen kestäisi vähintään 50 vuotta.[149]

Tammikuussa 1962 KKP piti Pekingissä suuren kokouksen, jossa Liu Shaoqi totesi nälänhädän syyksi suuren harppauksen. Ylivoimainen enemmistö edustajista yhtyi näkemykseen, mutta puolustusministeri Lin Biao asettui Maon tueksi. Maoa ei arvosteltu nimeltä, mutta hän tiedosti yleisen mielipiteen ja esitti itsekritiikkiä 7 000 puoluekaaderin edessä – ensimmäistä kertaa sitten kansantasavallan perustamisen.[154] Seurasi vapautuneempi kausi, elintarviketuotantoa lisättiin ja miljoonat kiinalaiset rehabilitoitiin.[155]

Kiistat Neuvostoliiton ja puoluejohdon kanssa (1962–1965)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao Zedong 1965.

Maon valtakauden ensimmäisinä vuosina Kiinan ulkopolitiikka myötäili Neuvostoliittoa. Korean sodan päätyttyä kiinalaiset alkoivat kuitenkin tiedostaa Neuvostoliiton sotilasavun epävarmuuden ja Yhdysvaltain sotilasmahdissa piilevät vaarat. Ulkopolitiikka muuttui rauhanomaisemmaksi, ja vuonna 1954 Kiina otti Geneven konferenssissa sovittelevan kannan. Samana vuonna pääministeriksi nousi Zhou Enlai, jonka ulkopoliittiseksi linjaksi tuli rauhanomainen rinnakkaiselo. Vuodesta 1957 Kiinan ulkopolitiikka oli jälleen militanttia ja uhittelevaa. Maon vaikuttimiksi on arveltu Yhdysvaltain harjoittamaa patoamispolitiikkaa ja tukea antikommunistisille hallituksille sekä epäonnistuneita yrityksiä saada liittolaisia kolmannesta maailmasta. Toisaalta Neuvostoliiton ottama johtoasema avaruuskilvassa sekä Neuvostoliiton laajamittainen apu Kiinan ydinaseohjelmalle osaltaan vakuuttivat Maon kommunismin kyvystä haastaa kapitalismi maailmanlaajuisesti.[156] Vietnamin sodassa Mao kannatti Vietnamin demokraattista tasavaltaa ja lähetti sen tueksi aseita ja henkilöstöä.[157]

Kiinan ja Neuvostoliiton välit heikkenivät vuosina 1955–1957, jolloin Nikita Hruštšov aloitti destalinisaation. Mao piti suuntausta vaarallisena, koska uskoi sen johtavan Neuvostoliiton arvovallan laskuun. Maoa ärsytti Hruštšovin ehdotonta yksinvaltaa kohtaan esittämä kritiikki,[156] eikä hän jakanut neuvostojohdon uskoa rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Hruštšovia puolestaan järkytti Maon vähättelevä suhtautuminen ydinsodan riskeihin.[158] Epäluottamusta voimisti Hruštšovin pilkallinen suhtautuminen suureen harppaukseen ja sen epäonnistumisiin. Vuonna 1960 Neuvostoliitto lopetti Kiinalle antamansa talousavun,[152] mikä pahensi suuren harppauksen aiheuttamaa nälänhätää entisestään.[138] Hruštšov painosti Kiinaa myös ulkopolitiikassa. Vuoteen 1963 mennessä Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko oli julkinen:[152] kuuluisasti Mao haukkui Neuvostoliiton johdon ”revisionistiseksi luopioklikiksi”.[159][160] Välirikko oli vakava isku Kiinalle, jonka teollinen ja tekninen kehitys olivat suuresti hyötyneet Neuvostoliiton avusta.[142] Vuonna 1969 kansantasavallan ja Neuvostoliiton konflikti eskaloitui julistamattomaksi rajasodaksi.[161]

Suuren harppauksen jälkeen puolueeseen syntynyt oppositio oli Maolle sietämätön kokemus.[162] Hän alkoi enenevissä määrin tukea valtansa kansan vapautusarmeijaan, jonka katsoi olevan hänen ajatteluunsa sitoutunut, ja löysi poliittisen liittolaisen Lin Biaosta. Mao tuomitsi myös uuden ”porvariston” synnyn: hänen mukaansa sekä Neuvostoliitossa että Kiinassa vallan oli ottanut uusi byrokraattien, asiantuntijoiden ja taiteilijoiden eliitti. Sen tuhoamiseen tarvittaisiin väkivaltaista luokkataistelua, joka jatkuisi vielä sosialistisessakin yhteiskunnassa. Syyskuussa 1962 Mao muistutti keskuskomiteaa luokkataistelun tärkeydestä.[152]

Vaikka Mao vetäytyi puolueen jokapäiväisestä päätöksenteosta, muutos ei suoraan näkynyt tavallisten kiinalaisten arjessa. Päin vastoin Maon henkilökultti kohosi 1960-luvun alussa ennennäkemättömän suureksi.[163] Hänen luonteensa muuttui epäluuloisemmaksi, ehdottomammaksi ja itsekeskeisemmäksi, eikä hän enää suvainnut toimintansa arvostelua.[164] Puhemiehen elämä oli tiukasti aikataulutettua, eikä hänellä enää ollut tasavertaisia ihmissuhteita tai spontaaneja kohtaamisia tavallisten kiinalaisten kanssa.[165] Sen sijaan Maoa ympäröi henkivartijoista, virkamiehistä ja hännystelijöistä koostunut hovi.[166] Maolla oli myös suuri määrä rakastajattaria ja mahdollisesti miespuolisia kumppaneita.[167]

Vuosina 1962–1965 Mao keräsi itselleen tukijoukkoja armeijasta ja maaseudulta. Vuonna 1964 Mao tarjoutui eroamaan puhemiehen virasta Liun hyväksi, mutta tämä suhtautui ehdotukseen vältellen. Mahdollisesti kyse olikin taktiikasta eikä aidosta halusta eläköityä. Loppuvuodesta miehet riitautuivat, kun Liu vastusti Maon suunnitelmia puoluejohtoon pesiytyneiden ”kapitalistien” puhdistamisesta.[163]

Maon vaimo Jiang Qing aktivoitui vuodesta 1963 alkaen poliittisesti ja kohosi Kiinan vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Hänellä oli paljon valtaa erityisesti taiteen ja kulttuurin saralla.[29]

Toukokuussa 1964 julkaistiin Otteita puheenjohtaja Mao Zedongin teoksista,[115] johon oli koottu Maon keskeisimpiä ajatuksia.[168] Se oli alun perin tarkoitettu asevoimien henkilöstön ideologiseen kasvatukseen,[115] mutta käännettiin lopulta kymmenille kielille. Kirjaa arvioidaan painetun noin 800 miljoonaa kappaletta.[169]

Suuri köyhälistön kulttuurivallankumous (1966–1969)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao Jangtsessa uinnin jälkeen.

Suuren harppauksen katastrofaalisen lopputuloksen jälkeen Mao joutui 1960-luvun alussa jakamaan valtaa ja hänen utopistiset suunnitelmansa kohtasivat aiempaa voimakkaampaa arvostelua. Mao alkoi pyrkiä takaisin valtaan käyttämällä hyväkseen armeijaa, joka Lin Biaon johdolla muutettiin ”Mao Zedongin ajattelun suureksi kouluksi”.[152][115] Suuri köyhälistön kulttuurivallankumous käynnistyi taide- ja kulttuuripiireissä loppuvuodesta 1965. Maanlaajuiseksi kampanjaksi se laajeni seuraavana keväänä. Heinäkuussa 1966 Mao ui Jangtse-joen voimakkaassa virrassa, mikä uutisoitiin sekä Kiinassa että ulkomailla näyttävästi. Maon kannattajille tapaus viestitti, että hän oli kunnossa ja valmis taisteluun.[170][171]

Suuren harppauksen tavoin kampanjan tavoitteena oli luoda uusi vallankumousihminen ja vapauttaa kansanjoukkojen voima.[172] Joukkoliikkeenä maolaisuus painotti tasa-arvoa ja nosti maalaisköyhälistön rahvaanomaisuuden hyveeksi. Hierarkkisen hallinnon ja teknokraattisen asiantuntemuksen sijaan Mao halusi uudistaa Kiinaa kansan kollektiivisen tahdonvoiman ja innon avulla.[20][173] Kulttuurivallankumouksen tavoitteena oli uudistaa byrokraattiseksi koneistoksi taantunutta puoluetta ja kostaa Maon poliittisille vastustajille. Koulut suljettiin ja kaupunkilaisnuoriso organisoitiin punakaarteiksi, joita kannustettiin kritisoimaan perinteisiä kiinalaisia arvoja ja poikkeamia maolaisesta ajattelusta. Armeijaa ja poliisia kiellettiin puuttumasta punakaartien toimintaan.[174]

Maon henkilökultti nousi kulttuurivallankumouksen alkuvaiheessa huippuunsa ja palvonta saavutti uskonnolliset mittasuhteet.[175] Maon kuva oli läsnä kaikkialla, ja kuvaan omaksuttiin jumalankaltaisia piirteitä: diktaattori esitettiin hyväntahtoisena isällisenä hahmona, joka säteili valoa tavallisten kiinalaisten keskuuteen.[115] Henkilönpalvonta ritualisoitiin käytännöllä, jossa Maolta ”kysyttiin aamulla ohjeita, keskipäivällä häntä kiitettiin suopeudesta ja illalla hänelle kerrottiin kuluneesta päivästä”. Maon kuvan tai patsaan edessä tehtävään rituaaliin kuuluivat kolminkertainen kumarrus, vallankumouslaulun laulaminen, Pienen punaisen kirjan lukeminen sekä ”kymmenentuhannen elinvuoden” toivottaminen hallitsijalle.[115]

Kulttuurivallankumos muuttui pian väkivaltaiseksi, ja erityisesti älymystöä ja vanhuksia vastaan hyökättiin säälimättä.[173] Kommunistisen puolueen virkailijoista noin 60 prosenttia menetti asemansa.[174] Puhdistus kohdistui myös Maon vanhoihin tovereihin. Deng Xiaoping asetettiin kotiarestiin ja Liu Shaoqia kidutettiin.[176] Peng Dehuai pahoinpideltiin 1967 niin pahoin, että häneltä murtui luita. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta Kiinassa ei kuitenkaan tuomittu korkean tason johtajia kuolemaan virallisissa oikeusistuimissa.[174]

Kulttuurivallankumouksen edetessä punakaartit alkoivat riidellä keskenään ja ajautuivat aseellisiin yhteenottoihin. Poliittinen valta siirtyi kaikkein radikaaleimmille maolaisille, kuten Maon vaimolle Jiang Qingille.[175] Lin Biaon tukemana Maon henkilökultti levisi kaikkialle ja korotti puhemiehen jumalankaltaiseen asemaan.[175][115] Päätöksenteon tärkein peruste oli poliittinen retoriikka, ja ulkomaiset vaikutteet tuomittiin vastavallankumouksellisuutena.[173] Suuri osa Kiinan kulttuuriperinnöstä tuhottiin erilaisissa puhdistuskampanjoissa.[177] Väkivaltaisuuksissa kuoli vähintään satoja tuhansia kiinalaisia, ja vuonna 1967 maa kävi lähellä sisällissotaa.[178] Kulttuurivallankumous vaikutti myös länsimaihin, missä äärivasemmistolaiset opiskelijaliikkeet ottivat siitä vaikutteita. Vuonna 1968 Mao sai useita sähkeitä eurooppalaisilta opiskelijaradikaaleilta.[179]

Vuoteen 1968 mennessä Mao oli pettynyt punakaartien kuppikuntaisuuteen ja määräsi armeijan rauhoittamaan tilanteen. Lisäksi Maoa pelotti Neuvostoliiton toteuttama Tšekkoslovakian miehitys. Miljoonia kaupunkilaisnuoria lähetettiin maaseudulle asumaan, mikä rauhoitti kaupunkeja jonkin verran.[175] Kulttuurivallankumous julistettiin päättyneeksi 1969. Kiinan kommunistisen puolueen vuonna 1981 hyväksymän virallisen määritelmän mukaan se päättyi vasta Maon kuolemaan ja niin sanotun neljän koplan pidätykseen vuonna 1976.[180]

Asevoimien puhdistus ja YK-jäsenyys (1969–1973)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao ja Richard Nixon 1972.

Kulttuurivallankumouksen ansiosta Mao kohosi Kiinan kiistattomaksi johtajaksi, ja vuodesta 1969 lähtien hän keskittyi kilpailijoista puhdistetun yhteiskunnan vakauttamiseen. Terrori jatkui, mutta muuttui keskusjohtoiseksi.[180] Vuosikymmenen vaihteessa Kiinaa hallitsi Maon, pääministeri Zhou Enlai ja puolustusministeri Lin Biaon triumviraatti.[181] Huhtikuussa 1969 Lin nimitettiin virallisesti Maon seuraajaksi. Pian Mao alkoi kuitenkin suhtautua epäluuloisesti Liniin ja armeijaan, josta oli muotoutumassa uusi poliittisen vallan keskus. Osa puoluejohdosta asettui Linin taakse, minkä seurauksena Kiinan johto jakautui kiisteleviin ryhmittymiin. Uutta puhdistusta pelännyt Lin alkoi muiden korkeiden upseerien kanssa suunnitella vallankaappausta. Syyskuussa 1971 hän kuoli epäselvissä olosuhteissa. Seuraavina viikkoina suurin osa Kiinan korkeimmasta upseeristosta syrjäytettiin tai teloitettiin.[175][181]

Linin kuoleman ja kulttuurivallankumouksen ylilyöntien myötä Mao-kultti menetti uskottavuutensa.[175] Vuosina 1971–1973 Zhou Enlai yritti rauhoittaa tilannetta ja tehdä pragmaattisempaa politiikkaa, joka kuitenkin säilyttäisi kulttuurivallankumouksen ihanteet. Koulutusjärjestelmää normalisoitiin ja puhdistuksissa syrjäytettyjä johtajia palautettiin päättäviin asemiin.[175] Mao-kultin uskonnollisimpia piirteitä karsittiin pois, ja mallikansalaiset alkoivat korvata Maon hahmoa propagandajulisteissa. Henkilöpalvonnan irvokkaimmista piirteistä syytettiin Maon mielistelijää Lin Biaota.[115] Mao periaatteessa hyväksyi uudistukset mutta suhtautui epäluuloisesti kulttuurivallankumousta kohtaan esitettyyn kritiikkiin.[175]

Puheiden tasolla Mao tuki ulkomailla toimivia maolaisia vallankumousliikkeitä, mutta käytännössä hän oli valmis hylkäämään ne, mikäli valtion johto suostui tunnustamaan Kiinan kansantasavallan ja kannattamaan sen YK-jäsenyyttä.[182] Kiinan YK-jäsenyys siirtyi Tšiangin hallitukselta kansantasavallalle vuonna 1971. Samalla Maon Kiina sai pysyvän paikan turvallisuusneuvostossa.[183]

Kiinan ja Neuvostoliiton rajaselkkauksen myötä Yhdysvallat oli aloittanut diplomaattiset tunnustelut, ja vuonna 1971 Mao kutsui amerikkalaisen pöytätennisjoukkueen vierailulle. Pienimuotoisuudestaan huolimatta ”ping pong -diplomatia” oli merkittävä käännekohta Kiinan ulkosuhteissa. Huhtikuussa 1972 Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon teki paljon huomiota saaneen valtiovierailun Kiinaan, minkä jälkeen Kiinan ja Yhdysvaltojen välit alkoivat vähitellen normalisoitua.[161]

Neljän kopla (1973–1976)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao ja Zhou rehabilitoivat Deng Xiaopingin, josta alettiin suunnitella Maon seuraajaa. Maltillisen Dengin paluu valtaan huolestutti radikaalimpia ryhmittymiä. Vuosina 1973–1976 Kiinan poliittista elämää leimasi valtataistelu, jossa vastakkain olivat Jiang Qingin johtama vasemmisto sekä KKP:n oikeistosiipeä edustaneet Zhou ja Deng. Jiang vaati aatteellista puhdasoppisuutta, jatkuvaa luokkataistelua ja eristäytymispolitiikkaa. Zhou ja Deng puolestaan tavoittelivat vakaampia oloja, taloudellista kasvua ja ulkopoliittista realismia.[175]

Heinäkuussa 1974 Mao asettui kannattamaan maltillisempaa suuntausta ja ilmoitti, että kahdeksan vuotta kulttuurivallankumousta oli riittävästi. Pyrkimyksenä oli antaa talous ja hallinto puolueen oikeistosiiven hoidettavaksi ja koulutus ja kulttuuri vasemmistosiivelle. Vasemmistosiiven näkyvimpiä kannattajia hän nimitti ”neljän koplaksi”. Jonkin aikaa Mao kaavaili seuraajakseen Wang Hongwenia, mutta tämä joutui epäsuosioon asetuttuaan liian selvästi Jiang Qingin tukijoukkoihin.[184]

Syksyllä 1975 neljän kopla vakuutti Maon siitä, että Dengin voitto merkitsisi kulttuurivallankumouksen loppua ja maolaisen politiikan tuomitsemista. Pitkään sairastellut Zhou kuoli tammikuussa 1976, ja Deng siirrettiin Maon tuella syrjään saman vuoden huhtikuussa. Lisäksi Mao käynnisti maltillista suuntausta arvostelleen propagandakampanjan.[175] Vaikka 1970-luvun ylilyönneistä syytettiin sittemmin neljän koplaa, pysyi Mao Kiinan todellisena johtajana.[180]

Kuolema (1976)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao kättelee Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissingeriä 1975, taustalla presidentti Gerald Ford.

Maosta huolehtivat hänen viimeisten vuosiensa aikana entiset rakastajattaret Zhang Yufeng ja Meng Jinyu, eikä salamurhaa pelännyt Mao luottanut kehenkään muuhun.[185]

Tšiang Kai-šek kuoli huhtikuussa 1975. Mao piti yksityisen, päivän mittaisen suruajan edesmenneen vihollisensa muistoksi.[62]

Maon perinteisesti hyvä yleisterveys heikkeni hänen viimeisinä elinvuosinaan. Ongelmia pahensivat runsas tupakointi ja Maon lääkäreitä kohtaan tuntema epäluulo. Vuosina 1970–1971 hän oli sairaalahoidossa sydänvaivojen sekä hengitysteiden tulehduksien vuoksi,[62] ja vuonna 1972 hänellä todettiin kuolemaan johtava kasvain.[175] Maon heikentynyt kunto salattiin ja julkisuudessa nähdyt kuvat olivat retusoituja.[186]

Maolla diagnosoitiin vuonna 1974 ALS-tauti, joka aiheutti lihasheikkoutta ja vaikeutti puhumista. Lääkärit pitivät diagnoosin salassa sekä Maolta että tavallisilta kiinalaisilta.[62] Kesäkuun 1976 lopusta lähtien Mao oli enimmän aikaa puoliksi tajuton ja toisinaan koomassa. Hän ei enää kyennyt johtamaan maataan ja kuuli tärkeistäkin päätöksistä vasta jälkikäteen.[187] Laajalle levinneistä spekulaatioista huolimatta Mao ei kuitenkaan kärsinyt Alzheimerin taudista tai vanhuudenhöperyydestä vaan pysyi teräväjärkisenä loppuun saakka.[188]

Mao kuoli syyskuussa 1976 sydäninfarktiin. Hän oli kuollessaan kuuro, puhekyvytön, halvaantunut ja lähes sokea eikä kyennyt nielemään.[62] Vallankumousjohtajat olivat nuoruudessaan sopineet, ettei heidän haudoistaan tehtäisi pyhiinvaelluskohteita. Kulttuurivallankumouksen myötä Maon maine oli kuitenkin kasvanut niin suureksi, että sopimuksen noudattaminen oli poliittinen mahdottomuus. Hänen ruumiinsa palsamoitiin ja vietiin Pekingissä sijaitsevaan mausoleumiin, joka on nykyisin suosittu matkailukohde. Pekingissä järjestettiin televisioitu joukkokokous, jossa noin miljoona kiinalaista ilmaisi suruaan.[189]

Kuolinvuoteellaan Mao nimesi suurimmiksi saavutuksikseen sisällissodan voittamisen ja kulttuurivallankumouksen. Tuohon mennessä enemmistö sekä tavallisista kiinalaisista että puolueen aktiiveista oli jo menettänyt uskonsa vallankumoukseen ja tyytyi tarvittaessa teeskentelemään innostusta. Puhemiehen kuolemaan suhtauduttiin enimmäkseen välinpitämättömästi, eivätkä surunilmaukset olleet erityisen spontaaneja tai aitoja. Kesällä 1976 Kiinassa koettiin yhteiskunnallisten levottomuuksien lisäksi tuhoisa maanjäristys ja muita luonnonilmiöitä, jotka taikauskoisten kiinalaisten keskuudessa tulkittiin merkeiksi taivaan mandaatin ja Maon ”dynastian” päättymisestä.[190]

Sairastuttuaan Mao nimitti seuraajakseen Hua Guofengin, joka hänen viimeisinä elinkuukausinaan käytti todellista valtaa. Ilman Maon auktoriteettia kommunistipuolueen johto ajautui sisäisiin riitoihin ja kuppikuntaisuuteen. Pian Maon kuoltua maltillisemmat päättäjät syrjäyttivät neljän koplan, mikä merkitsi kulttuurivallankumouksen loppua ja olojen vähittäistä rauhoittumista.[191] Leski Jiang Qing joutui epäsuosioon ja Maon viimeisten vuosien poliittiset ylilyönnit vieritettiin hänen syykseen.[29][175]

Maon viimeinen poika Anqing kuoli vuonna 2007.[130] Maon tyttäret Li Na ja Li Min ovat edelleen elossa.[192] Mao Anqingin poika Mao Xinyu on Kiinan armeijan kenraalimajuri ja pienimuotoinen julkisuuden henkilö.[130] Li Minin tytär Kong Dongmei puolestaan on eräs Kiinan rikkaimmista henkilöistä.[82]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Carter, Peter: Mao. (Taskukirjapainos The Viking Pressin alkuperäisestä kovakantisesta painoksesta vuodelta 1976). New York: Mentor, 1980. ISBN 978-0-451-61845-0. Archive.org (viitattu 19.6.2021). (englanniksi)
  • Chang, Jung & Halliday, Jon: Mao. (Mao. The Unknown Story, 2005.) Suomentanut Jaana Iso-Markku. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-13168-0.
  • Cheek, Timothy (toim.): A Critical Introduction to Mao. New York: Cambridge University Press, 2010. ISBN 978-113978904-2. Google-kirjat (viitattu 26.5.2021). (englanniksi)
  • Courtois, Stéphane ym.: Kommunismin musta kirja. Rikokset, terrori, sorto. (Le Livre noir du communisme. Crimes, terreur, répression, 1997.) Suomentaneet Kaarina Turtia, Matti Brotherus ja Heikki Eskelinen. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-25073-2.
  • Ebrey, Patricia Bucklley & Liu, Kwang-Ching: The Cambridge Illustrated History of China. Cambridge: Cambridge University Press, 2010. ISBN 978-0-521-12433-1. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Feigon, Lee: Mao. A Reinterpretation. Ann Arbor: The University of Michigan, 2002. ISBN 9781566634588. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Fenby, Jonathan: Modern China. The Fall and Rise of a Great Power, 1850 to the Present. New York: Ecco Press, 2008. ISBN 978-0-061-66116-7. (englanniksi)
  • Hollingworth, Clare: Mao and the Men Against Him. London: Jonathan Cape, 1985. ISBN 978-0-224-01760-2. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Karl, Rebecca E.: Mao Zedong and China in the Twentieth-Century World. A Concise History. Durham & London: Duke University Press, 2010. ISBN 978-0-822-39302-3. Google-kirjat (viitattu 13.6.2021). (englanniksi)
  • Li Zhisui: The Private Life of Chairman Mao. The Memoirs of Mao’s Personal Physician. London: Chatto & Windus, 1994. ISBN 0-7011-4018-6. Archive.org (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Liu, James T. C. ym.: China Encyclopædia Britannica. 3.5.2021. Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.6.2021. (englanniksi)
  • Lynch, Michael: Mao. Second Edition. Routledge Historical Biographies. London & New York: Taylor & Francis, 2017. ISBN 978-1-351-77929-6. Google-kirjat (viitattu 9.6.2021). (englanniksi)
  • Mao Zedong: ”Introduction”, The Poems of Mao Zedong. London, England: University of California Press, 2008. ISBN 978-0-52093500-6. Google-kirjat (viitattu 13.6.2021). (englanniksi)
  • Nordlinger, Jay: Children of Monsters. An Inquiry into the Sons and Daughters of Dictators. New York: Encounter Books, 2017. ISBN 978-1-594-03900-3. Google-kirjat (viitattu 9.6.2021). (englanniksi)
  • O’Brien, Patrick Karl: Atlas of World History. Oxford: Oxford University Press, 2002. ISBN 978-0-19-521921-0. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Paltemaa, Lauri & Vuori, Juha A.: Kiinan kansantasavallan historia. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-258-3.
  • Pantsov, Alexander V. & Levine, Steven I.: Mao. The Real Story. New York: Simon and Schuster, 2012. ISBN 978-1-451-65449-3. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Retief, Francois & Wessels, André: Mao Tse-tung (1893 - 1976) – his habits and his health. (ISSN 0256-9574) SAMJ: South African Medical Journal, toukokuu 2009, 99. vsk, nro 55. Pretoria: SciELO South Africa. Viitattu 9.6.2021. (englanniksi)
  • Roy, Denny: Taiwan. A Political History. Ithaca, New York: Cornell University Press, 2003. ISBN 978-0-8014-8805-4. (englanniksi)
  • Schram, Stuart R.: Mao Tse-Tung as a Charismatic Leader. Asian Survey, Jun. 1967, 7. vsk, nro 6, s. 383–388. University of California Press. JSTOR. Viitattu 27.8.2021. (englanniksi)
  • Schram, Stuart R.: Mao Tse-tung. Täydennetty uusintapainos 1967, ensimmäinen painos 1966. Harmondsworth: Penguin Books, 1970. ISBN 978-0-1-4020-840-5. Archive.org (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Schram, Stuart Reynolds: Mao Zedong Encyclopædia Britannica. 5.9.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  • Short, Philip: Mao. A Life. New York: Henry Holt, 2000. ISBN 0-8050-3115-4. Archive.org (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Terrill, Ross: Mao. A Biography. Uusintapainos, alkuperäinen teos vuodelta 1980. Redwood City, California: Stanford University Press, 1999. ISBN 978-0-8047-2921-5. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Webley, Kayla: Mao Zedong. Time 4.2.2011. Viitattu 29.11.2020. (englanniksi)
  2. ↑ Courtois 2001, s. 518.
  3. ↑ a b Schram 2020 (johdanto ja luku ”Legacy”).
  4. ↑ Fenby 2008, s. 351.
  5. ↑ Courtois 2001, s. 549.
  6. ↑ a b c Short 2000, s. 631.
  7. ↑ Strauss, Valerie & Southrel, Daniel: How Many Died? New Evidence Suggests Far Higher Numbers for the Victims of Mao Zedong’s Era. The Washington Post 17.7.1994. Viitattu 3.12.2020. (englanniksi)
  8. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 253.
  9. ↑ a b c d e f g h i j Schram 2020 (”Early Years”).
  10. ↑ a b Pantsov & Levine 2012, s. 12, 26.
  11. ↑ a b c Feigon 2003, s. 14–16.
  12. ↑ Feigon 2002, s. 14–15.
  13. ↑ Schram 1966, s. 20; Pantsov & Levine, s. 14.
  14. ↑ Schram 1966, s. 19–20; Feigon 2002, s. 13–14; Pantsov & Levine 2012, s. 12–14.
  15. ↑ Short 2000, s. 20.
  16. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 6.
  17. ↑ a b Feigon 2002, s. 13–17.
  18. ↑ a b Chang & Halliday 2006, s. 5, 153, 305; Feigon 2002, s. 50–51, 57.
  19. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 5
  20. ↑ a b ”Maoism.” Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 15.5.2018. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  21. ↑ Pantsov & Levine 2012, s. 17, 19.
  22. ↑ Pantsov & Levine 2012, s. 17.
  23. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 20.
  24. ↑ Schram 1966, s. 20–21; Pantsov & Levine 2012, s. 15, 20.
  25. ↑ Blair, Hazel: The early life of Mao. Military History 10.11.2016. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  26. ↑ Schram 1966, s. 23; Pantsov & Levine 2012, s. 21.
  27. ↑ Schram 1966, s. 22; Pantsov & Levine 2012, s. 17–19.
  28. ↑ Feigon 2002, s. 23; Pantsov & Levine 2012, s. 25–28.
  29. ↑ a b c d Jiang Qing. Encyclopædia Britannica 10.5.2020. Viitattu 3.12.2020. (englanniksi)
  30. ↑ Schram 1966, s. 26; Feigon 2002, s. 15; Pantsov & Levine 2012, s. 28–30.
  31. ↑ Hollingworth 1985, s. 29–30, 123.
  32. ↑ Schram 1966, s. 20; Terrill 1980, s. 19, 34; Hollingworth 1985, s. 29–30, 123; Short 2000, s. 22.
  33. ↑ Pantsov & Levine 2012, s. 32–34.
  34. ↑ Pantsov & Levine 2012, s. 30, 33–35.
  35. ↑ Schram 1966, s. 34–35; Pantsov & Levine 2012, s. 34–35.
  36. ↑ Schram 1966, s. 36; Pantsov & Levine 2012, s. 35–36; Schram 2020 (”Early Years”).
  37. ↑ Schram 1966, s. 34; Pantsov & Levine 2012, s. 35–36, 40–41.
  38. ↑ The Poetry of Mao Zedong (”Introduction”).
  39. ↑ Schram 1966, s. 36; Pantsov & Levine 2012, s. 36.
  40. ↑ Schram 1966, s. 36–41; Feigon 2002, s. 19; Pantsov & Levine 2012, s. 37–42, 59.
  41. ↑ Schram 1966, s. 42–45; Pantsov & Levine 2012, s. 48–50; Schram 2020 (luku ”Early years”).
  42. ↑ Schram 1966, s. 45, 47–50; Feigon 2002, s. 20–22; Schram 2020: ”Early Years”.
  43. ↑ Schram 1966, s. 45, 47–51, 54; Feigon 2002, s. 20–22.
  44. ↑ Schram 1966, s. 56.
  45. ↑ Feigon 2002, s. 23.
  46. ↑ Schram 1966, s. 50; Terrill 1980, s. 68.
  47. ↑ Schram 1966, s. 53–54; Feigon 2002, s. 22; Pantsov & Levine 2012, s. 71–76.
  48. ↑ Schram 1966, s. 55–56; Feigon 2002, s. 21.
  49. ↑ Schram 1966, s. 56; Feigon 2002, s. 21, 24–25; Pantsov & Levine 2012, s. 66.
  50. ↑ Schram 1966, s. 56–57; Nordlinger 2017 (luku 6: ”Mao”); Schram 2020 (luku ”Mao and the Chinese Communist Party”).
  51. ↑ Chinese Communist Party. Encyclopædia Britannica 18.7.2016. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  52. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 24.
  53. ↑ Schram 1966, s. 63–64; Feigon 2002, s. 23–24, 28, 30.
  54. ↑ a b Schram 2020 (”Mao and the Chinese Communist Party”).
  55. ↑ Schram 1966, s. 64–69.
  56. ↑ Perry, Elizabeth: ANYUAN: Mining China’s Revolutionary Tradition. The Asia-Pacific Journal 7.1.2013. Viitattu 24.5.2021. (englanniksi)
  57. ↑ Schram 1966, s. 66, 69–70, 73–74.
  58. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 20. (”Molemmat puolueet oli organisoitu leninististen periaatteiden mukaisesti: puolueilla oli vahva keskusjohto ja puolueiden sisällä voitiin käydä kiivastakin väittelyä, mutta vähemmistöön jääneiden tuli noudattaa muodostettua linjaa ilman jälkijättöistä kyseenalaistamista. Puolueet erosivat kuitenkin keinoissa, joilla näihin päämääriin pyrittiin.”) — Puoluevaltiosta ks. Tsang, Steve: Transforming a Party State into a Democracy. Democratization in Taiwan, s. 1–22. (Viitattu 13.6.2021.)
  59. ↑ Schram 2020 (luvut ”Mao and the Chinese Communist Party” ja ”The Communists and the Nationalists”).
  60. ↑ a b c d e f g h Schram 2020 (”The Communists and the Nationalists”).
  61. ↑ Schram 1966, s. 82–83, 90–91.
  62. ↑ a b c d e Retief & Wessels 2009.
  63. ↑ a b c d Northern Expedition. Encyclopædia Britannica 8.12.2017. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  64. ↑ Schram 1966, s. 98; Feigon 2002, s. 42.
  65. ↑ Maon isä oli omistanut noin 3,3 eekkeriä maata, joten Mao itsekin oli lähellä vastavallankumouksellisen määritelmää. (Schram 1966, s. 99–101.)
  66. ↑ Schram 1966, s. 122–125; Feigon 2002, s. 46–47.
  67. ↑ Feigon 2002, s. 46.
  68. ↑ Schram 1966, s. 124–127; Carter 1980, s. 68–70; Schram 2020 (”The Communists and the Nationalists”).
  69. ↑ Schram 1966, s. 159; Feigon 2002, s. 47.
  70. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 74; Feigon 2002, s. 46.
  71. ↑ Schram 1966, s. 125.
  72. ↑ Chang & Halliday 2005, s. 82; Karl 2010, s. 37; Pantsov & Levine 2012, s. 204.
  73. ↑ He Zizhen gave birth to 6 children, one grew up healthy, two died, and three were given to fellow villagers (Arkistoitu – Internet Archive). DayDayNews 5.15.2021. Viitattu 13.6.2021. (englanniksi)
  74. ↑ Feigon 2012. s. 51; Pantsov & Levine 2012, s. 209, 249, 364–365; Nordlinger 2017 (luku 6: ”Mao”).
  75. ↑ Schram 1966, s. 130–131; Carter 1980, s. 70–71; Feigon 2002, s. 46–48.
  76. ↑ Schram 1966, s. 131–137; Carter 1980, s. 72–75.
  77. ↑ Schram 1966, s. 138–143; Carter 1980, s. 75; Feigon 2002, s. 48–50; Schram 2020 (”The road to power”).
  78. ↑ Schram 1966, s. 148–151.
  79. ↑ Schram 1966, s. 149.
  80. ↑ a b c d e f g h Schram 2020 (”The road to power”).
  81. ↑ Schram 1966, s. 153; Chang & Halliday 2006, s. 108, 116; Feigon 2002, s. 50–51.
  82. ↑ a b Nordlinger 2017 (luku 6: ”Mao”).
  83. ↑ Schram 1966, s. 152; Feigon 2012, s. 51–53.
  84. ↑ Schram 1966, s. 154–166; Feigon 2002, s. 53–55; Schram 2020 (”The road to power”).
  85. ↑ Feigon 2002, s. 54–55; Retief & Wessels 2009.
  86. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 18.
  87. ↑ a b c d Long March. Encyclopædia Britannica 8.10.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  88. ↑ a b Schram 1966, s. 180.
  89. ↑ Feigon 2002, s. 57–59.
  90. ↑ Schram 1966, s. 180–181, 184–186; Feigon 2002, s. 57, 59.
  91. ↑ Schram 1966, s. 188; Carter 1980, s. 96.
  92. ↑ Carter 1980, s. 96.
  93. ↑ Schram 1966, s. 180–189; Carter 1980, s. 90–93; Feigon 2002, s. 59–61; Paltemaa & Vuori 2012, s. 18–19; Schram 2020 (”The road to power”).
  94. ↑ Feigon 2002, s. 61; Paltemaa & Vuori 2012, s. 18.
  95. ↑ Schram 1966, s. 192; Paltemaa & Vuori 2012, s. 18; Schram 2020 (luku ”The road to power”).
  96. ↑ Schram 1966, s. 208; Feigon 2002, s. 59; Chang & Halliday 2006, s. 185–187, 238–241.
  97. ↑ Feigon 2002, s. 76–77.
  98. ↑ Schram 2020 (luvut ”The road to power” ja ”The emergence of Mao’s road to socialism”); Paltemaa & Vuori 2012, s. 18–19.
  99. ↑ Schram 1966, s. 194, 196.
  100. ↑ Schram 1966, s. 209–210; Feigon 2002, s. 61.
  101. ↑ Schram 1966, s. 209. (”Deep sense of personal dignity”, ”power of ruthless decision”.)
  102. ↑ (”aesthete”. Schram 1966, s. 209.
  103. ↑ Schram 1966, s. 210.
  104. ↑ Carter 1980, s. 99.
  105. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 736; Pantsov & Levine 2012, s. 364–365.
  106. ↑ Pantsov & Levine 2012, s. 330.
  107. ↑ a b c Chinese Civil War. Encyclopædia Britannica 18.2.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  108. ↑ Liu ym. 2021 (luku ”The war against Japan (1937–45)”).
  109. ↑ Carter 1980, s. 122–124.
  110. ↑ Copper, John C.: Taiwan — Early Nationalist rule. Encyclopædia Britannica 29.11.2020. Viitattu 29.11.2020. (englanniksi)
  111. ↑ a b c d e f g h i Schram 2020 (”The emergence of Mao’s road to socialism”).
  112. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 13.
  113. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 24–25.
  114. ↑ a b Cult of Mao. Oracle Thinkquest, Oracle Education Foundation. Arkistoitu versio, 13.3.2009. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  115. ↑ a b c d e f g h i The Mao Cult. Chinese Posters, noin 2003. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  116. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 23–28.
  117. ↑ a b c d Schram 2020 (”Formation of the People’s Republic of China”).
  118. ↑ a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 31–34.
  119. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 40, 443 (viite 50).
  120. ↑ Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika. 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 83. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X.
  121. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 34–38.
  122. ↑ Feigon 2002, s. 96.
  123. ↑ Changyu, Li: Mao’s ”Killing Quotas”. Advancing Social Justice nro. 4, 2005. Viitattu 26.5.2021. (PDF) (englanniksi)
  124. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 19–21, 23–38, 50; Liu ym. 2021 (luku ”Reconstruction and consolidation, 1949–52”).
  125. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 20.
  126. ↑ Short 2000, s. 437.
  127. ↑ a b c Millett, Allan R.: Korean War. Encyclopædia Britannica 10.9.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  128. ↑ a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 38–44.
  129. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 318; Feigon 2012, s. 93.
  130. ↑ a b c Huang, Zheping: Maoism is big in China, but Mao’s grandson isn’t. Quartz, 7.5.2018. Viitattu 7.12.2020. (englanniksi)
  131. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 52–53.
  132. ↑ Hundred Flowers Campaign. Encyclopædia Britannica 8.5.2016. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  133. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 87.
  134. ↑ Paltemaa & Vuori 2012.
  135. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 55, 444 (viite 91).
  136. ↑ Terrill 1980, s. 22–23.
  137. ↑ Terrill 1980, s. 18–19; Feigon 2002, s. 106.
  138. ↑ a b c d e Great Leap Forward. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 18.2.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  139. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 120.
  140. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 118.
  141. ↑ Li 1994, s. 282–283.
  142. ↑ a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 135.
  143. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 138.
  144. ↑ Li 1994, s. 283–284.
  145. ↑ Li 1994, s. 283, 295; Paltemaa & Vuori 2012, s. 118.
  146. ↑ Li 1994, s. 295.
  147. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 121–123.
  148. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 104. (Pellolle oli aseteltu viljaa niin tiheään, että lapset voivat seistä sen päällä.)
  149. ↑ a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 133.
  150. ↑ Li 1994, s. 340.
  151. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 123–126; Schram 2020 (”Retreat and counterattack”).
  152. ↑ a b c d e Schram 2020 (”Retreat and counterattack”).
  153. ↑ Kuiper, Kathleen ym.: Commune (Chinese agriculture) Encyclopædia Britannica. 5.10.2007. Viitattu 10.10.2021. (englanniksi)
  154. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 557–562.
  155. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 563–564.
  156. ↑ a b China (luku "Foreign Policy"). Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 19.8.2020. Viitattu 29.11.2020. (englanniksi)
  157. ↑ Spector, Ronald H.: Vietnam War (1954–1975) Encyclopædia Britannica. 6.7.2021. Viitattu 10.10.2021. (englanniksi)
  158. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 152–157.
  159. ↑ Mao Tse-Tung: On Khrushchov’s Phoney Communism and Its Historical Lessons for the World: Comment on the Open Letter of the Central Committee of the CPSU (IX). Peking, heinäkuu 1964. Viitattu 29.11.2020. (englanniksi)
  160. ↑ Soviet Revisionist Renegade Clique: Shedding the Mask. Peking Review, 11 vsk., nro 43, 25.10.1968 (s. 28-29). Viitattu 29.11.2020. (englanniksi)
  161. ↑ a b Hughes, Ken: Richard Nixon: Foreign Affairs. Miller Center. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  162. ↑ Schram 2020 (luvut ”The emergence of Mao’s road to socialism” ja ”Retreat and counterattack”).
  163. ↑ a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 160–163; Schram 2020 (”Retreat and counterattack”).
  164. ↑ Cheek 2010, s. 233; Paltemaa & Vuori 2012, s. 160–163; Schram 2020 (”Retreat and counterattack”).
  165. ↑ Short 2000, s. 15.
  166. ↑ Short 2000, s. 15; Pantsov & Levine 2012, s. 6.
  167. ↑ Nordlinger 2017 (luku 6: ”Mao”). Retiefin & Wesselsin (2009) mukaan Mao todettiin vuonna 1955 hedelmättömäksi, joten hän ei liene enää vanhoilla päivillään saanut jälkeläisiä.
  168. ↑ Communism (luku ”Chinese Communism”). Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 13.11.2019. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  169. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 167, 172–175.
  170. ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva. Teoksessa Mitä missä milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 49. Helsinki: Otava, 1966.
  171. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 70, 253–254.
  172. ↑ a b c Schram 2020 (”The Cultural Revolution”).
  173. ↑ a b c Courtois 2006, s. 579–586.
  174. ↑ a b c d e f g h i j k l Cultural Revolution. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica, 18.2.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  175. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 185, 193, 196, 198.
  176. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 184–185.
  177. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 189–195.
  178. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 205.
  179. ↑ a b c Paltemaa & Vuori 2012, s. 167–169.
  180. ↑ a b Rhoads, Edward J.M.: Lin Biao. Encyclopædia Britannica 2.12.2019. Viitattu 30.11.2020. Viitattu 30.11.2020. (englanniksi)
  181. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 251–254.
  182. ↑ Roy 2003, s. 133–135.
  183. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 234–235.
  184. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 709–710.
  185. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 183.
  186. ↑ Retief & Wessels 2009; Paltemaa & Vuori 2012, s. 241–242.
  187. ↑ Retief & Wessels 2009. Alzheimer-spekulaatioista ks. esim. China Bans Time Magazine Issue. (The New York Times 23.9.1983, viitattu 19.6.2021.)
  188. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 255–256.
  189. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 241–242, 253–257.
  190. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 241–242, 256–269; Schram 2020 (”The Cultural Revolution”).
  191. ↑ Ni, Ching-Ching: Death illuminates niche of Mao life. Los Angeles Times, 27.3.2007. Viitattu 7.12.2020. (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mao_Zedongin_elämäkerta&oldid=22136270”