Ihmisen anatomia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Leonardo Da Vincin Vitruviaan mies, joka kuvastaa ihmisruumiin mittasuhteita.

Ihmisen anatomia on anatomian erikoistunut ala. Ihmisen anatomiassa tutkitaan ihmisen rakennetta. Ihminen on rakenteeltaan hyvin samankaltainen kuin muutkin selkärankaiset nisäkkäät.

Ihmisen rakenteen perusluokkana voidaan pitää solua. Ihmisessä on monia erilaisiin käyttötarkoituksiin keskittyneitä soluja kuten sukusoluja, hermosoluja, lihassoluja. Solut rakentavat yleensä kudoksen. Kudostyyppejä on monia, jotka rakentuvat vain yhdestä solutyypistä, esimerkiksi lihassolut rakentavat lihaskudoksen. Erilaisten solujen rakentamat kudokset luovat yhtenäisen elimen, esimerkiksi lihaskudos, hermokudos ja muut kudokset rakentavat sydämen. Useat elimet vastaavasti rakentavat elimistöjä, joilla kullakin on oma tehtävä eliössä. Yleensä yksi elimistö vastaa monista tapahtumista kehossa, elimistöjen pitää pystyä yhteistoimintaan jotta eliö pystyisi elämään. Eräs ihmisen elimistö on verenkierto.

Ihmisen anatomia tunnettiin jo 1600 eaa., josta on viitteitä egyptiläisten papyruskirjoituksista. 1600 eaa. tunnettiin jo sydän, maksa, perna, munuaiset, kohtu ja virtsarakko.

Hippokrates oli merkittävä anatomian ja lääketieteen kehittäjä. Hippokrates ymmärsi lihasten ja luiden välisen yhteistyön ja liitti sen ihmisen kykyyn liikkua. Hippokrates antoi myös monille elimille selityksen niiden toiminnasta. Herophilos ja Erasistratus olivat ensimmäisiä, jotka tutkivat ja paloittelivat ihmisruumita ja laajensivat tietämystä kuolleiden ruumiin avauksilla.

Leonardo da Vinci teki monia suuria löytöjä anatomiassa. Da Vincin sanotaan viettäneen öitä tutkien ruumiita ja yrittäen hahmotella ihmiskehon toimintaa. Da Vinci muun muassa huomasi sen, että kuva jonka silmä näkee on ylösalaisin verkkokalvolla.

Verenkiertoelimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvan nuolet kuvaavat veren kulkusuuntaa.
1. Oikea eteinen
2. Vasen eteinen
3. Yläonttolaskimo
4. Aortta
5.Keuhkovaltimo
6.Keuhkolaskimot
7.Hiippa (Mitraali)läppä
8.Aorttaläppä
9.Vasen kammio
10.Oikea kammio
11.Alaonttolaskimo
12.Kolmipurje (Trikuspidaali)läppä
13.Keuhkovaltimon läppä
Pääartikkeli: Verenkiertoelimistö

Ihmisen verenkiertoelimistön keskus on sydän, joka sijaitsee rintakehässä hiukan vasemmalla puolella. Ihmisen sydän on massaltaan 200–400 grammaa ja usein nyrkkisääntönä sanotaan sydämen olevan puristetun nyrkin kokoinen. Ihmisen verenkierto on "täydellinen". Täydellisessä verenkierrossa vähä- ja runsashappinen veri eivät pääse sekoittumaan toisiinsa. Ihmisen verenkierto voidaan jakaa kahteen tyyppiin: isoon verenkiertoon ja pieneen verenkiertoon.

Arkikielessä verenkierrolla tarkoitetaan juuri suurta verenkiertoa. Suuressa verenkierrossa sydän pumppaa verta valtimoon josta veri kulkeutuu hiusverisuoniin. Ja lähtee takaisin laskimoita pitkin sydämeen. Pienessä verenkierrossa sydämen oikea kammio pumppaa hiilidioksidipitoisen veren keuhkoihin, jossa verisolut vaihtavat sisältämänsä hiilidioksidin happeen. Keuhkoista hapekas veri palaa keuhkolaskimoa pitkin sydämen vasempaan eteiseen.

Sydän[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sydän

Sydän on jakautunut neljään onteloon; oikeaan ja vasempaan eteiseen sekä oikeaan ja vasempaan kammioon. Sydämeen tullessaan veri saapuu aina ensin eteiseen, josta se kulkeutuu läppien ohi saman puolen kammioon ja sieltä edelleen takaisin verenkiertoon. Veri tulee sydämeen aina laskimoita eli veenoja pitkin ja lähtee valtimoita eli arterioita pitkin. Eteisen vaikutus pumppaustyöskentelyssä on melko pieni, sillä normaalioloissa veri valuu suoraan suonista kammioon pysähtymättä juurikaan eteisessä. Vain rasituksessa eteisten pumppaustoiminnalla on merkitystä.

Sydämessä on neljä läppää, joista kaksi on eteisten ja kammioiden välissä (eteis-kammioläpät) sekä kaksi kammioiden ja valtimoiden välissä (kammio-valtimoläpät). Eteis-kammioläppiä kutsutaan myös purjeläpiksi, koska niiden liuskat ovat leveitä purjeita. Liuskoihin kiinnittyvät jänteet ovat kiinni kammioiden sisäseinämien nystylihaksissa, jotka supistuvat samalla kun muukin sydänlihas supistuu estäen läppiä kierähtämästä nurin. Oikea eteis-kammioläppä (trikuspidaaliläppä) on kolmiliuskainen, vasen eteis-kammioläppä (bikuspidaaliläppä eli mitraaliläppä eli hiippaläppä) on kaksiliuskainen. Kammio-valtimoläpät ovat taskun muotoisia ja ne kiinnittyvät aivan valtimoiden tyveen. Läpät sallivat veren virtauksen kammioista valtimoihin, mutta kun paine laskee liian alhaiseksi ja veri alkaa virrata takaisinpäin, läpät sulkeutuvat. Aortan tyveen liittyvä läppä on aorttaläppä. Keuhkovaltimorungon tyveen liittyvä läppä on keuhkovaltimoläppä. Kaikkien sydänläppien toiminta on passiivista.

Sydämessä on verisuonia, niitä kutsutaan sepelvaltimoiksi. Sepelvaltimoiden tehtävänä on turvata sydämen solujen hapen ja ravinteiden saanti. Sepelvaltimot haaroittuvat suoraan aortasta. Ihmisellä on yleensä kaksi pääsepelvaltimoa: oikea ja vasen. Oikean sepelvaltimon päähaara kiertyy eteis-kammiovälissä oikealle sydämen taakse. Vasemman sepelvaltimon toinen päähaara kulkee alaspäin kammioiden väliseinämän kohdalla ja toinen kiertyy eteis-kammiovälissä vasemmalle sydämen taakse. Osa sepelvaltimoiden verestä kulkee takaisin sydämen eteisiin erityisiä pikkulaskimoita myöten. Vasemman sepelvaltimon verenkierto hidastuu ja saattaa jopa pysähtyä sydämen supistumisen aikana tapahtuvan paineen nousun vuoksi. Oikeassa sepelvaltimossa veri kiertää koko ajan normaalisti.

Sydämessä on sepelvaltimoiden lisäksi sepellaskimoita. Ne ovat laskimoita jotka alkavat sydänlihaksesta ja laskevat veren oikeanpuoleiseen eteiseen.

Suomessa hyvin yleinen sepelvaltimotauti johtuu sepelvaltimossa tapahtuvasta häiriöstä joka estää verenkierron sepelvaltimoissa. Hyvin suuri riski sairastua sepelvaltimotautiin on etenkin diabeetikoilla, tupakoitsijoilla ja henkilöillä joilla on taipumus korkeaan kolesteroliin.

  • Kuvassa kohta 4, on tarkemmin hahmoteltu aortankaari.

Verisuonisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Verisuonisto

Ihmisen verisuonet jaotellaan kahteen ryhmään; valtimoihin ja laskimoihin. Laskimot tuovat hiilidioksidipitoista ja muita epäpuhtauksia sisältävää verta ruumiin eri osista sydämeen. Valtimot vievät runsashappista ja vähähiilidioksidista verta ruumiin eri osiin, josta ne palautuvat takaisin sydämeen laskimoita pitkin. Poikkeuksena ovat keuhkovaltimot, ne kuljettavat hiilidioksidipitoisen veren sydämestä keuhkoihin. Ihmiskehon päävaltimo on aortta, joka on samalla paksuin verisuoni.

Valtimoiden seinämät ovat huomattavasti paksumpia kuin laskimoiden, syynä on valtimoissa oleva korkea paine, ja kehon luontaisa suojautuminen fyysisiltä uhilta. Valtimoissa veri kulkee puhtaasti paineen avulla, mutta laskimoissa paine ei riitä ja laskimoissa on erilliset läpät, jotka estävät veren paluun väärään suuntaan ja joita hyväksikäyttäen veri kiertää lopulta takaisin sydämeen.

Veri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punasoluja.
Pääartikkeli: Veri

Veri on nestemäistä kudosta, jonka tarkoituksena on siirtää happea, hiilidioksidia, ravintoa ja muita tärkeitä elementtejä ruumiin eri osiin. Veri koostuu verisoluista, verisoluja ovat: punasolut, valkosolut ja verihiutaleet. Verisolujen lisäksi verestä 55% on plasmaa. Ihmiskehossa verta ihmiskehosta riippuen yleensö n. 4-6 litraa.

  • Punasolut eli erytrosyytit kuljettavat happea, hiilidioksidia ja ravintoa. Se on tumaton, muodoltaan litteä, kaksoiskovera kiekkomainen solu. Punasolu on rakenteeltaan pieni kaikkein yleisin verisolu. Kolmasosa punasolusta on hemoglobiinia, joka antaa solulle punaisen värin. Punasoluja syntyy pääasiassa luuytimissä. Ensimmäisenä punasolun löysi hollantilainen Jan Swammerdam vuonna 1658.
  • Verihiutaleet eli trombosyytit huolehtivat veren hyytymisestä. Verihiutaleet syntyvät luuytimessä esiasteistaan (megakaryosyyteistä). Verihiutaleet ovat tumattomia solukalvon ympäröimiä soluliman kappaleita. Verihiutaleiden vähäisyys (trombosytopenia) ilmenee verenvuototaipumuksena, joka on yleistä mm. alkoholisteilla.
  • Veriplasma on veren se osa, joka ei koostu soluista; veriplasma on pääasiassa vettä, mutta plasmassa on myös valkuaisaineita, suoloja, lukuisia eri tehtäviä hoitavia välittäjäaineita ja glukoosia.

Ihmisen veri voidaan jakaa erilaisiin ryhmiin punasolujen ominaisuuksien perusteella. Luokitteluun käytetään niin sanottua ABO-järjestelmää. Järjestelmä on perustettu, koska huomattiin, että verensiirrossa kuoli useita ihmisiä. Tietylle veriryhmälle voi käyttää vain tiettyjä veriryhmiä. Suomessa yleisin veriryhmä on A, mutta maailmalla yleisin ryhmä on O.

Sairauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruoansulatuselimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ruoansulatuselimistö

Ruoansulatus eli digestio huolehtii ravinnon pilkkoutumisesta pienemmiksi ja näin antaa ne muotoon jota solut voivat käyttää. Hiilihydraatit pilkkoutuvat yksinkertaisiksi sokereiksi (ennen kaikkea rypälesokeriksi eli glukoosiksi), jotka ovat solujen tärkein energianlähde. Proteiinit eli valkuaisaineet hajoavat aminohapoiksi, jotka puolestaan käytetään elimistön rakennusaineiksi. Rasvat kulkeutuvat soluihin rasvahapoiksi ja glyseroliksi pilkkoutuneina. Sitten nämä aineosat yhdistyvät uudelleen ja rasva käytetään joko solujen rakennusaineeksi tai se jää ravintovarastoksi rasvasoluihin. Ravinnon käsittely tapahtuu ruoansulatuskanavassa. Lukuun ottamatta niitä elimiä joiden kautta ravinto kulkee suusta suoliston loppuun asti, ruoansulatuselimistöön kuuluu joukko ruoansulatusrauhasia, kuten sylkirauhaset, mahanesterauhaset, suolinesterauhaset, haima ja maksa, jotka erittävät ruoansulatusnesteitä. Nämä sisältävät entsyymejä, joiden avulla ravinnon pilkkoutuminen käyttökelpoiseen muotoon tapahtuu nopeasti. Ruoansulatuselimistö alkaa suusta ja päättyy peräsuoleen:

Suu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suu

Suussa hampaat hajottaa ruoan mekaanisesti pieniksi osiksi. Suun sylkirauhaset erittävät nestettä joka kiinteyttää murskatun aineksen, jotta se olisi helpommin liikutettavissa suusta mahalaukkuun. Suusta ruoka siirtyy nielun kautta ruokatorveen ja edelleen mahalaukkuun.

Mahalaukku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. Mahan vartalo
2. Pohja
3.Maha pohjukka
4. Iso kaarros
5. Pikku kaarros
6. Mahansuu
7.
8.
9. Mahanportin sulkijalihas
10. Mahaontelo
11. Mahaportti
12.
13. Vatsakalvo
14. poimutus
Pääartikkeli: Mahalaukku

Mahalaukku on koko ruoansulatusjärjestelmän keskus, siellä tapahtuu ensimmäinen kemiallinen pilkontavaihe. Mahalaukussa on hyvin hapanta suolahappoa ja pepsiiniä. Pepsiini huolehtii proteiinien pilkkomisesta. Mahalaukun tilavuus on, ihmisestä riippuen, noin 1,5 litraa.

Mahalaukun seinämät liikkuvat lähes koko ajan. Autonominen eli tahdosta riippumaton hermosto säätelee näitä liikkeitä. Vagushermo, joka kulkee suoraan aivoista mahalaukkuun välittää impulsseja eli herätteitä mahalaukun lihaksille. Lihakset supistuvat aaltomaisesti, aallot leviävät mahalaukun yläosista sen alaosiin. Ensimmäiset supistukset alkavat, kun mahalaukku on aterian jälkeen tyhjentynyt kaikesta ravinnosta. Vatsan ”kurina” johtuu pitkään tyhjillään olleen mahalaukun voimakkaasta supistuksesta. Ruokailu lopettaa supistukset. Se johtuu nielun ja ruokatorven heijasteista eli reflekseistä, joiden vaikutuksesta mahalaukun lihakset rentoutuvat. Sen ansiosta mahalaukku voi laajentua ja ottaa vastaan ravintoa.

Mahalaukun sisäpintaa verhoaa ohut limakalvo. Limakalvo on erityisen tärkeä ruoansulatuksen kannalta. Limakalvossa on nimittäin erilaisia rauhasia, jotka erittävät mahanestettä. Normaalisti mahanestettä syntyy 2–3 litraa päivässä. Limakalvon rauhasissa on erilaisia soluja, jotka valmistavat erilaisia limoja ja eritteitä mahanesteeseen. Rauhasten niin kutsutut parietaalisolut muodostavat suolahappoa. Nämä solut ovat pääosin pienellä alueella mahalaukun alaosassa.

Mahalaukun tuottama mahaneste on tarpeellinen. Sen vaikutuksesta ruoka saadaan oikeaan kiinteyteen ja sen avulla elimistö pystyy hajottamaan ravinnon valkuaisaineet. Mahanesteessä on muun muassa vettä, entsyymejä, suolahappoa, suolaa ym. Entsyymit pystyvät pilkkomaan ruoan ravintoaineita elimistön käytettäviksi. Pepsiini on hyvin tärkeä entsyymi. Se muodostuu pepsinogeenistä, jota on mahanesteessä. Muuttuakseen pepsiiniksi se kuitenkin vaatii suolahappoa. Vasta mahanesteen suolahapon vaikutuksesta voi syntyä pepsiiniä. Pepsiini hajottaa ruoan valkuaisaineita. Elimistö ei kykene käyttämään hyväkseen ruoan ravintoaineita ennen kuin niitä on esikäsitelty. Pepsiinin tehtävänä on pilkkoa valkuaisaineet sellaisiksi aineiksi, jotka voivat imeytyä suolesta. Sitten nämä aineet kuljetetaan elimistön eri osiin ja käytetään rakennusaineiksi ja energiaksi.

Pepsiinin muodostamiseen tarvittava suolahappo on hyvin väkevää ja hapanta. Siksi suolahappo tuhoaa ruoan bakteereita ja muita mikro-organismeja. Sen vuoksi mahalaukun ja ohutsuolen yläosan sisältö melko steriiliä. Mahanesteen eritystä säätelee mm. aivojen autonominen, tahdosta riippumaton hermosto. Myös hormonit säätelevät mahanesteen eritystä. Veren hormonit vaikuttavat sekä mahanesteen muodostumiseen että mahalaukun liikkeisiin ja supistuksiin. Gastriinihormonilla on suuri merkitys suolahapon synnyssä.

Haima[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvassa haima on "Pancreas", kuvan keskellä.
Pääartikkeli: Haima

Haima on noin sata grammaa painava rauhanen. Se sijaitsee vatsaontelossa takimmaisena. Haiman paksumpi pää sijaitsee oikealla puolella pohjukaissuolen mutkassa ja ohuempi pää lähellä pernan porttia. Haima voidaan jakaa kahteen osaan, eksokriiniseen osaan joka toimii ruuoansulatuselimenä. Toinen huomattavasti pienmpi osa haimasta on endokriininen osa. Tämä osa sijaitsee ns. Langerhansin saarekkeessa. endokriinen osa tuottaa insuliinia ja glukagonia.

Sappirakko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sappirakko

Sappirakko on pieni elin, joka on kiinnittynyt maksaan. Sappirakon tilavuus on noin 50 ml, mutta se pystyy varastoimaan maksasappea jopa 20 kertaa enemmän. Sappea erittyy maksasta ja sappi kulkee erikoistuneita sappijohtimia pitkin sappirakkoon. Sappirakosta sappineste jatkaa matkaansa ohutsuoleen ison pohjukkaissuolinystyn kohdalle sappitiehyitä pitkin. Sapen eritystä kiihdyttävät parasympaattinen hermosto sekä sekretiini. Sapen tehtävänä on hajottaa rasvat pieniksi pisaroiksi, jotta ruoansulatusentsyymit pääsevät vaikuttamaan niihin. Sappi koostuu kolesterolista, sappisuoloista ja sappiväriaineista. Kolesteroli osallistuu sappisuolojen valmistukseen.Liiallinen kolesteroli aiheuttaa sappikiviä jotka estävät sapen pääsyn pohjukaissuoleen. Sappisuolat mahdollistavat rasvojen imeytymisen siten, että ne muodostavat ohutsuolessa pieniä pallosia, joiden sisään ravintoaineen rasvahapot kulkeutuvat.

Maksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Maksa
Maksa

Maksalla on useita toimintoja, tärkein toiminto maksassa on erilaisten myrkkyjen pilkkominen, esim. alkoholin. Maksa valmistaa sappihappoja ja pilkkoo hormoneita ja myrkkyjä. Lisäksi maksa varastoi verta, glykogeenia, vitamiineja ja rautaa.

Maksan yläpinta on kupera ja alapinta lievästi kovera. Maksan verenkierto on muista elimistä poikkeavaa, sillä siihen tulee normaalisti maksavaltimoa pitkin hapekasta verta kudosten käyttöön ja siitä lähtee kolme lyhyttä maksalaskimoa, jotka yhtyvät alaonttolaskimoon ja vievät verta kohti sydäntä. Näiden lisäksi maksaan saapuu porttilaskimo, joka on jo luovuttanut happensa ruuansulatuskanavalle. Porttilaskimojärjestelmä tuo veren suolistosta ja ravinnosta imeytyneet aineet ensimmäiseksi maksaan. Tämän vuoksi maksalla on useita toimintoja.

Sikiöllä maksa toimii punasolujen valmistajana, muutoin punasolut valmistuvat luuytimissä.

Suolisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. Mahanportti 2. Mahalaukku 3. Ohutsuoli 4. Umpilisäke 5. Umpisuoli 6. Nouseva, poikittainen -ja laskeva paksusuoli 7. Peräsuoli 8. Peräaukko

Suolisto alkaa mahalaukun tyvestä josta alkaa pohjukaissuoli. Pohjukaissuoli on osa ohutsuolta, mutta se on 20–30 cm pitkä osa ohutsuolen alusta. Pohjukaissuoli on hapan sinne laskevan mahanesteen takia. Mahaneste pilkkoo ravintoa. Pohjukaissuolessa on erityisiä pohjukaissuolirauhasia jotka erittävät aineita. Rauhasten erittämä aine suojaa suolen limakalvoa. Puolessavälissä pohjukaissuolta mahasta tullut hapan ruokasula neutraloituu sapen ja haimanesteen vaikutuksesta.

Pohjukaissuolen seinämässä on neljä kerrosta: limakalvo, limakalvon alainen kerros, lihaskerros ja sidekudoksinen ulkokerros.

Ohutsuoli on ihmisruumiin pisin suoli, 3–5 metriä pitkä. Ohutsuoli voidaan jakaa osiin: pohjukaissuoleksi, tyhjäsuoleksi ja sykkyräsuoleksi. Suurin osa ravinteista imeytyy jo ohutsuolessa joten sen merkitys on kaikein tärkein. Ohutsuoli päättyy umpisuoleen.

Ohutsuolen seinämässä on monta kerrosta. Uloin kerros koostuu lihassyistä, joista uloimmat ovat pitkittäinsuuntaisia ja sisemmät rengasmaisia. Niiden sisäpuolella on hermoja, verisuonia, rasvaa ja löyhää sidekudosta sisältävä kerros. Sisempänä on ohut limakalvon lihaskerros ja loput limakalvot. Limakalvo on voimakkaasti poimuttunut, minkä johdosta suolen sisäpinta on pinta-alaltaan paljon suurempi kuin ulkopinta. Laaja pinta-ala on tarpeen, jotta mahdollisimman paljon suolen läpi kulkevasta ruoan ravintoaineista voisi imeytyä elimistöön. Limakalvossa on useita miljoonia pieniä ulokkeita, joita kutsutaan nukkalisäkkeiksi eli villuksiksi.

Ohutsuolen limakalvossa on runsaasti imukudosta, joka poistaa suolesta bakteereja ja muita haitallisia aineita. Erityisen paljon imukudosta on sykkyräsuolen loppupäässä. Limakalvossa on myös muita soluja, jotka erittävät limaa, hormoneja ja muita suolen toimintaan vaikuttavia aineita. Koska ohutsuolen läpi kulkee paljon ruokaa päivittäin, ovat suolen seinämän solut kovassa kulutuksessa. Solujen täytyykin uusiutua jatkuvasti. Uusia soluja muodostuu limakalvon pohjaosissa, joista ne työntyvät pintaa kohti korvatakseen vanhan solut, jotka irtoavat ja tuhoutuvat.

Paksusuoli on noin 2 metriä pitkä suoli ja on ohutsuolta paksumpi. Ohutsuolen tavoin paksusuoli voidaan jakaa kolmeen osaan: umpisuoleen, varsinaiseen paksusuoleen eli koolon ja peräsuoleen. Suolen tehtävä on ottaa suolessa olevasta ruuasta nestettä ja suoloja. Mikäli paksusuoli ei toimi kunnolla se ei pysty ottamaan ruoasta vettä ja uloste on nestemäistä, ripulia. Paksusuolen sisäpinnalla on runsaasti bakteereja, jotka ovat elintärkeitä ihmiselle. Bakteerit hajottavat ainesta ja tuottavat K-vitamiinia. Materiaali jota elimistö ei tarvitse enää poistuu kehosta paksusuolen kautta peräsuoleen ja siitä eteenpäin peräaukolle.

Sairauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hermosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvassa ihmisen aivot. Kuvaan on väritetty eri väreillä ihmisen aivon eri aivolohkot.
Pääartikkeli: Hermosto

Hermosto on systeemi jossa tieto välittyy eri osien välillä neuronien ärsyyntymisen kautta. Signaalit kulkevat hermosolun sisällä sähköisesti ja solusta toiseen kemiallisesti. Hermosto voidaan jaotella kuuteen luokkaan:

Ihmisen hermoston keskus on aivot, aivojen lisäksi selkäydin. Selkäytimessä tapahtuu vaistomaiset liikkeet, esimerkiksi refleksit ja muut toimenpiteet, jotka vaativat suurta nopeutta toimia. Mikäli kaikki käskyt kulkisivat aivojen kautta olisi tilanne mennyt ohitse. Aivot ja selkäydin muodostavat keskushermoston.

Aivot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ihmisaivot

Aivoissa käsitellään muun muassa tunteet, kokemukset, tietoisuus, muisti, aistit ja liikkuminen. Aivojen eri osilla on omat tehtävänsä, ja aivot voidaankin jakaa eri yksiköihin niiden toiminnan mukaan:

  • Isoaivot ovat aivojen suurin yksikkö. Arkikielessä aivoilla yleensä tarkoitetaan isoaivoja. Isoaivot ovat voimakkaasti poimuttuneet, mikä nostaa niiden pinta-alaa. Korteksi eli aivokuori on aivojen pinnalla oleva harmaa kerros. Harmaassa aineessa sijaitsevat solujen soomaosat. Muisti, tunteet, puhuttu ja kirjoitettu kieli, laskutaito, musiikki ja luovuus syntyvät isoaivoissa.[1]
  • Pikkuaivot ovat isoaivojen alapuolella, ja verrattuna isoaivoihin ne ovat huomattavasti pienempiä. Pikkuaivojen toimenkuvaan kuuluu liikkeiden hienosääntö. Humalassa pikkuaivojen toiminta on vajaavaista, tästä johtuu usein humalaisiin liitetty horjuva kävely. Liika alkoholin käyttö saattaa johtaa pikkuaivojen surkastumiseen ja huonoon tasapainoon.[2] Pikkuaivot eivät itse aloita liikettä tai liikesarjaa, vaan aloite lähtee isoaivolta.
  • Väliaivot sijaitsevat isoaivojen sisällä. Niiden tärkeimmät yksiköt ovat talamus ja hypotalamus. Talamus on tumake, joka käsittelee ja muokkaa tietoa aisteilta, lukuun ottamatta hajuaistia. Hypotalamus säätelee aivolisäkkeen toimintaa. Hypotalamus osallistuu myös vireystilan ja vuorokausirytmin säätelyyn muun muassa biologisen kellon suprakiasmaattisen tumakkeen avulla.
  • Keskiaivot sijaitsevat väliaivojen alla. Keskiaivojen toiminta on melko pitkälle sama kuin hypotalamuksen.
  • Aivosilta ja ydinjatke sijaitsevat aivojen ja selkäytimen välissä. Ydinjatke säätelee paljon autonomisen hermoston toimintoja kuten veren hiilidioksidipitoisuutta, hengitysta, sydämen lyöntitiheyttä.
  • Aivokammiot ovat tuottamansa aivo-selkäydinnesteen eli likvorin täyttämiä onteloita aivojen sisällä. Isoaivopuoliskojen sisällä sijaitsevat vasen ja oikea sivukammio, ja ne ovat yhteydessä kolmanteen aivokammioon, joka sijaitsee väliaivojen alueella. Kolmas aivokammio on puolestaan yhteydessä aivonesteviemärin välityksellä ydinjatkeen sisällä sijaitsevaan neljänteen aivokammioon, joka jatkuu selkäytimen keskuskanavana. Kolmannesta aivokammiosta likvori kulkee myös kolmen pienen aukon kautta lukinkalvononteloon, josta se jatkaa kovan aivokalvon lehtien välissä oleviin suurin laskimoihin eli aivoveriviemäreihin araknoidaalivillusten kautta.

Aivot voidaan jakaa myös kahteen osaan: vasempaan ja oikeaan aivopuoliskoon. Monissa tutkimuksissa on havaittu, että vasemmalla aivopuoliskolla ihminen käsittelee matemaattista, rationaalista ja liiketoimintaan liittyvää tietoa. Oikea aivopuolisko käsittelee lähinnä emotionaalista ja luovaa tietoa. Riippuu ihmisestä, kumpi puolisko hallitsee tiedon käsittelyä.

Selkäydin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poikkileikkaus selkäytimestä. Sininen on selkäydinhermon takajuuri ja punainen on etujuuri.
Pääartikkeli: Selkäydin

Selkäydin sijaitsee ihmisellä, kuten myös muillakin selkärankaisilla, selkärangan sisässä. Selkäytimen poikkileikkaus muistuttaa hyvin paljon perhosta. Selkäranka koordinoi aivoilta saamiaan käskyjä kehon eri osiin.

Keskushermosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskushermosto, eli sentriaalinen hermosto, on ihmistoiminnan ydin. Keskushermostoon kuuluvat selkäydin ja aivot. Aivoissa käsitellään lähes kaikkea tietoa, jota ne saavat ympäristöstään. Selkäydin käsittelee lähinnä vaistonvaraisuuteen liittyviä asioita kuten refleksejä. Jos refleksit käsiteltäisiin aivoissa, tiedon analysointiin ja uuden käskyn antoon menisi kauan aikaa, eikä ihminen voisi toimia refleksinomaisesti.

Esimerkiksi: Jos aivot säätelisivät ihmisen kaikkea toimintaa, ja ihminen olisi kuuman hellan lähellä, ihmisen käsi palaisi ennen kuin ihminen huomaisi sitä. Kun selkäydin käsittelee tiedon, tietoa ei tulkita mitenkään, vaan käsi siirtyy heti pois.

Sairauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luuranko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ihmisen luuranko
Ihmisen luuranko

Ihmisen luuranko koostuu luista. Ihmiskehossa on noin 206 luuta ja vastasyntyneillä luita on 350. Pisin ja vahvin ihmisruumiin luu on reisiluu. Pienin luu on korvasta löytyvä jalustinluu. Luun keskustassa on ns. luuydin. Luuytimessä muodostuu uusia punasoluja. Luuydin voidaan jakaa kahteen osaan: punaiseen ja keltaiseen. Punaisessa syntyvät verisoluja. Keltainen on lähinnä rasva- ja sidekudosta. Luuranko tukee lihaksia ja antaa lihaksien kanssa ihmiselle kyvyn liikkua. Lihaksen ja luun välisenä kiinnittäjänä on jänne.

Pääkallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pääkallo

Pääkallo suojaa aivoja iskuilta. Vastasyntyneellä voidaan havaita useita pään luita, mutta ajan mittaa luut luutuvat toisiinsa kiinni. Pääkalloon luetaan myös leukaluu. Leukaluu on nivelien välityksellä kiinni pääkallossa. Pääkallossa on paikat silmille ja nenälle.

Selkäranka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Selkäranka

Selkäranka on keskellä ihmisen selkää. Sen tehtävänä on suojata selkäydintä. Selkäranka koostuu nikamista joita on yhteensä 32-35. Jokaisen nikaman välillä on ns. välilevy, joka on rustoa.

Kylkiluut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kylkiluu

Kylkiluut sijaitsevat ihmisen keskivartalossa.Ihmisellä on 24 kylkiluuta. Kylkiluut ovat kaarevia ja alkavat selkärangasta. Aikuisiässä vain kylkiluissa syntyy uusia punasoluja. Kylkiluiden tarkoitus on suojata ihmisen sisäelimiä, kuten maksaa ja keuhkoja.

Reisiluu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Reisiluu

Reisiluu on ihmiskehon pisin, suurin ja vahvin luu. Se sijaitsee lonkkanivelen ja polvinivelen välissä.

Reisiluun yläpään pallomainen osa, jossa on lonkkamaljaan niveltyvä nivelpinta on nimeltään reisiluun pää (caput femoris). Se pää kiinnittyy reisiluun varteen ohuehkolla reisiluunkaulalla (collum femoris), joka on reisiluun helpoiten murtuva osa varsinkin vanhuksilla. Reisiluun yläosassa lateraalisesti reisiluun päähän nähden sijaitsee iso sarvennoinen (trochanter major), hyvin tuntuva luu-uloke, johon monien pakaranseudun lihasten jänteet kiinnittyvät. Reisiluun yläosan takapinnalla lihasten peitossa puolestaan sijaitsee toinen luu-uloke, pieni sarvennoinen (trochanter minor), johon kiinnittyy lanne-suoliluulihas (musculus iliopsoas) jänne. Kolmas samankaltainen uloke on kolmas sarvennoinen (trochanter tertius), joka esiintyy toisinaan pienen sarvennoisen korkeudella reisiluun takapinnalla ja johon kiinnittyy osa isosta pakaralihaksesta (musculus gluteus maximus).

Sairauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lihaksisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sydänlihaskudosta
Pääartikkeli: Lihaksisto

Lähes koko ihmisruumista peittää lihaskudos. Lihaksien tarkoituksena on supistua ja tällä tavalla antaa ihmiselle kyky liikkua. Lihakset tarvitsevat tueksi luita ja jänteitä. Lihaskudos voidaan jakaa kolmeen tyyppiin:

  • Poikkijuovaista lihaskudosta voidaan hallita tahdonalaisesti. Muun muassa hauis on poikkijuovaista lihaskudosta. Tunnetaan myös luustolihaksina. Poikkijuovainen lihaskudos voidaan edelleen jakaa kahteen osaan: Tyyppiin yksi, jossa on mitokondrioita ja tyyppiin kaksi jossa on vähän mitokondrioita.

Sairauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukupuolielimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sukupuolielimistö
Miehen sukuelinten anatomiaa.
1. Virtsarakko. 2. Häpyliitos.
3. Siitin. 4. Paisuvaiskudos.
5. Terska. 6. Esinahka.
7. Virtsaputki. 10. Rakkularauhanen.
12. Eturauhanen. 15. Siemenjohdin.
16 Lisäkives. 17. Kives. 18. Kivespussi.

Sukupuolielinten tehtävänä on antaa ihmiselle kyky lisääntyä. Ihminen lisääntyy suvullisesti, siitos tapahtuu sisäisesti, ja siihen vaaditaan molempien sukupuolten sukusolut. Ihmisellä ei ole tavattu partenogeneesiä (sananmukaisesti neitseestä syntymistä), vaikka aihe onkin suosittu uskonnollisissa tarinoissa tunnetuimpana Raamattu.

Miehen sukusoluja, siittiöitä, syntyy päivän aikana miljoonia. Tutkimusten mukaan suomalaisilla miehillä on maailman parhainta spermaa. Arvellaan että suomalaisella miehellä 1 millilitrassa spermaa on noin 60 miljoonaa siittiötä. Yhden siittiön kypsyminen kestää noin 75 päivää. Siititöiden osuus miehen tuottamasta siemennesteestä on noin 1 %, loppu on rakkularauhasen ja eturauhasen tuottamia eritteitä.

Naisen sukuelinten anatomiaa.
1. Munanjohdin. 2. Virtsarakko.
3. Häpyluu. 4. Emätin. 5. Klitoris.
6. Häpyhuulet. 7. Emättimen suu.
8. Munasarja. 9. Paksusuoli. 10. Kohtu.
11. Emättimen pohjukka.
12. Kohdunkaula. 13. Peräsuoli.
14. Peräaukko.

Naisen sukusolu, munasolu, kehittyy ainoastaa kerran kuukaudessa. Munasolu syntyy munasarjoissa meioosin kautta. Munasolu irtoaa munasarjasta kuukautiskierron keskivaiheilla. Munasolu kulkee munanjohdinta pitkin kohtuun. Mahdollinen hedelmöitys tapahtuu munanjohtimissa. Hedelmöittyneestä munasolusta käytetään termiä tsygootti.

Miehen sukupuolielimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulospäin miehen sukupuolielimistä näkyvät siitin ja kiveksiä ympäröivä kivespussi. Kivekset ovat erkaantuneet itse ruumista koska ihmisen ruumiinläpötila on liian suuri jotta kivekset voisivat tuottaa sukusoluja. Kivekset tuottavat siittiöitä, siittiöt varastoituvat lisäkiveksiin. Sukupuoliaktin aikana siittiöt kulkeutuvat siemenjohtimia pitkin virtsaputkeen. Orgasmissa siittiöt purkautuvat virtsaputkea pitkin ulos, samalla purkautuu myös eturauhasen ja rakkularauhasen tuottamia eritteitä

Naisen sukupuolielimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naisen sukupuolielimistön ulkoisia osia kutsutaan vulvaksi. Joskus voidaan ajatella että naisen rinnat ja nännit ovat osa naisen sukupuolielimistöä. Varsinainen sukupuolielimistö sijaitsee naisen haaroissa. Naisen sukupuolielintä kutsutaan vaginaksi tai emättimeksi. Sukupuolielimistöön kuuluvat munasarjat, munanjohtimet, kohtu, klitoris, häpyhuulet ja emätin.

Sairauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita elimistöjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkoisia osia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muutamia hyvin tunnettuja ulkoisia kehonosia:

Iho
Pää - Otsa - Takaraivo - Korvat - Silmät - Nenä - Suu - Hampaat - Kasvot - Leuka
Niska - Kaula - Aataminomena - Olkapäät
Käsivarsi - Kyynärpää - Ranne - Käsi - Sormet
Selkäranka - Rinta - Vatsa - Napa
Peräsuoli - Peräaukko - Lantio - Takapuoli
Jalka - Polvi - Nilkka - Pohje - Varvas

Sisäisiä osia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Munuaiset - Umpisuoli - Virtsarakko - Aivot - Pohjukaissuoli - Silmät - Sappirakko - Sydän - Maksa - Keuhkot - Ruokatorvi - Vatsalaukku

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nienstedt, Walter ym.: Ihmisen fysiologia ja anatomia. 15. uudistettu painos. Helsinki: WSOY, 200. ISBN 951-0-29611-2.