Osteoporoosi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Selkärangan röntgenkuva jossa näkyy merkkejä osteoporoosista.

Osteoporoosi eli luukato on luustoa haurastuttava ja luunmurtumille altistava yleissairaus, jota sairastaa Suomessa noin 400 000 henkilöä.[1] WHO:n määritelmän mukaan osteoporoosista puhutaan silloin, kun luun mineraalitiheys on vähintään 2,5 keskihajontaa 20–40-vuotiaiden naisten luuntiheyttä matalampi.[2] Pienempää luuntiheyden alentumista kutsutaan osteopeniaksi. Osteoporoosissa normaalit arkipäivän askareet voivat aiheuttaa luunmurtuman. Tyypillisimpiä ovat ranne- ja lonkkamurtumat kaatumisten yhteydessä, sekä selkänikamien luhistuminen. Luun haurastuminen johtuu muun muassa luun rakenteen muutoksista ja mineraalitiheyden laskusta sekä luumassan vähenemisestä.

Ilmeneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osteoporoosi ilmenee tunnetuimmin luunmurtumana vaarattomalta tuntuneen kaatumisen yhteydessä. Lisäksi se voi näkyä pituuden lyhentymisenä, kumaruutena, ryhtimuutoksena ja keski- tai alaselän kipuna selkänikamien painuessa kasaan.[2] Osteoporoosia ilmenee tyypillisimmin yli 50-vuotiailla naisilla, joiden vaihdevuodet ovat alkaneet.

Diagnosointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Usein osteoporoosi havaitaan vasta ensimmäisen murtuman yhteydessä.[2] Olemassa olevat murtumat havaitaan röntgenkuvissa. Diagnoosia varten mitataan luun kokonaismineraalitiheys DXA-menetelmällä. Mittaus on kivuton ja kestää noin 20 minuuttia. Menetelmän toistettavuus on hyvä. Mikäli oireettomalla henkilöllä epäillään osteoporoosia, voidaan taudinkehitys varmistaa mineraalitiheysmittauksella. Laboratoriokokeista ei ole diagnosoinnissa näkyvää hyötyä.

Riskitekijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osteoporoosin riskitekijöitä ovat yli 65 vuoden ikä, naissukupuoli, aikaiset vaihdevuodet, alipaino, laihdutuskuurit etenkin kasvuiän aikana, kuukautishäiriöt, vähäinen liikunta, kalsiumin ja D-vitamiinin puute, vanhemmilla tai sisaruksilla todettu osteoporoosi sekä runsas tupakointi. Myös pitkäaikainen kortisonilääkitys lisää osteoporoosiriskiä. Useat krooniset sairaudet kuten nivelreuma, kilpirauhasen tai lisäkilpirauhasen liikatoiminta, maksa- ja munuaissairaudet, epilepsia, diabetes, syöpä, anoreksia sekä estrogeenin ja testosteronin puute kasvattavat myös alttiutta.[2]. Keliaakikot ja laktoosi-intolerantikot sekä erikoisruokavaliota noudattavat kuuluvat samoin riskiryhmään. Aikuisilla esiintyvään kasvuhormonin puutokseen liittyy osteoporoosia. Kun kasvuhormonihoitoa annetaan aikuiselle pitkäaikaisesti (yli 12-18 kuukautta), alkaa luusto vahvistua ja luun määrä lisääntyä.[3]

Luumassa vähenee normaalisti iän myötä ja vähenemisen katsotaan alkavan noin 50 vuoden iässä.[4] Tämä johtuu siitä, että luuta muodostavien osteoblastien ja luuta hajottavien osteoklastien toiminnan välillä vallitseva tasapaino muuttuu negatiiviseksi, ja luuta hajotetaan enemmän kuin sitä muodostetaan. Lisäksi luun joustavuus heikkenee, kun luusolujen apoptoosin jäljelle jättämät kolot täyttyvät mineraaleilla.[5] Luukudoksen rakenne myös muuttuu siten, että luunsyiden suuntaisten taakkojen kantokapasiteetti säilyy muiden suuntien kustannuksella. Tällöin poikittaissuuntainen taakka, kuten törmäys kaatuessa, voi murtaa luun herkemmin. Munuaisten toiminnan heikkeneminen iän myötä heikentää D-vitamiinin muuttumista aktiiviseksi kalsitrioliksi. Tällä puolestaan on negatiivinen vaikutus elimistön kalsiumaineenvaihduntaan. Ikääntymisen vaikutuksista luuston kuntoon kertoo muun muassa se, että 60 ja 80 ikävuoden välillä lonkkamurtumariski 13-kertaistuu [6].

Osteoporoosi on yleisempää naisilla, sillä estrogeenillä on merkittävä rooli luun aineenvaihdunnan säätelyssä.[7] Vaihdevuosien jälkeen estrogeenin tuotto vähenee merkittävästi, mikä johtaa kiihtyneeseen luukatoon 5-10 vuoden ajaksi. Naisilla muutos on huomattavasti miehiä suurempi. Estrogeenin suojavaikutuksen heikentyessä hohkaluu vähenee ja sen rakenne muuttuu hajanaisemmaksi, jolloin murtuma-alttius kasvaa [5]. Naisilla vaihdevuosien jälkeen ilmenevää osteoporoosia kutsutaan postmenopausaaliseksi osteoporoosiksi. Estrogeenia muodostuu rasvakudoksessa, ja alle 19 painoindeksiä pidetään osteoporoosin riskitekijänä.lähde?

Pitkäaikainen glukokortikoidihoito on yleisin sekundaarisen osteoporoosin aiheuttaja.[8] Glukokortikoidit vähentävät kalsiumin imeytymistä suolesta ja lisäävät sen erittymistä luusta vereen ja edelleen virtsaan. Glukokortikoidien indusoimassa osteoporoosissa murtumia ilmaantuu suuremmilla luuntiheysarvoilla postmenopausaaliseen osteoporoosiin verrattuna, sillä glukokortikoidit sekoittavat luunsisäistä viestiverkostoa ja hajottavat luun rakennetta lisäämällä osteosyyttien apoptoosia.[9] Haittavaikutukset ovat kuitenkin enimmäkseen palautuvia jos kuurien välillä pidetään riittävän pitkä tauko.

Säännöllinen tupakointi voi lisätä lonkkamurtumariskiä jopa 50 prosenttia[2]. Alkoholin suurkulutus ei välttämättä pienennä luun mineraalitiheyttä, mutta lisää murtumariskiä lähinnä kaatuilun kautta[2].


Ennaltaehkäisy ja hoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luun tiheyden mittaamiseen käytettävä laite.

Liikunta ja monipuolinen ravinto ovat terveen luuston perusedellytyksiä. Kalsium on luuston perusrakennusaine;[4] D-vitamiini puolestaan on merkittävä kehon kalsiumtasapainon säätelijä ja olennaisessa roolissa niin luun mineralisaatiossa kuin kalsiumin imeytymisessäkin. Lisäksi se parantaa iäkkäiden tasapainoa ja vähentää siten kaatumisriskiä.[10] Tutkimuksissa, joissa on annettu D-vitamiinilisää ilman kalsiumia, ei ole havaittu luumurtumien vähentyneen.[11]

Liikunta lisää sekä luun massaa että tiheyttä sekä lujittaa luun rakennetta.[2] Lapsuuden ja nuoruden aikana hankitun luumassan ajatellaan hidastavan osteoporoosin alkamista.[12] Erityisesti tärinää aiheuttavaa liikuntaa suositellaan. Luuston kunnosta huolehtiminen on kuitenkin tärkeää vielä aikuisuudessa kuten myös menopaussin aikana ja sen jälkeen. Sopiva harjoittelu parantaa myös iäkkäiden tasapainoa, jolloin kaatumis- ja sitä kautta murtumariski vähenee.

Kalsiumin ja D-vitamiinin saanti sekä riittävä liikunta muodostavat pohjan niin osteoporoosin ennaltaehkäisylle kuin hoidollekin.[2] Osteoporoosiliitto suosittaa D-vitamiinipitoisuuden (kalsidiolin) määrittämistä osteoporootikoille ja kaikille murtumapotilaille aina ennen D-vitamiinin korvaushoidon aloittamista ja hoitotuloksen tarkistamista aikaisintaan kolmen kuukauden kuluttua, jolloin D-vitamiinipitoisuus veressä on vakiintunut.lähde?

Koska alhainen D-vitamiinin (kalsidioli) pitoisuus veressä liittyy lisääntyneeseen luunmurtumien ja kaatuilemisen vaaraan, sitä tulee mitata yhtä yleisesti kuin veren kolesterolipitoisuutta. D-vitamiinin korvaushoidon yksilöllisen annoksen tulee aina perustua veren D-vitamiinipitoisuuden mittaukseen.[13]

Perushoidon lisäksi aloitetaan osteoporoosin lääkehoito, mikäli potilaalla on osteoporoottinen murtuma (osteoporoosi varmistettu tiheysmittauksella) tai luun mineraalitiheys on osteoporoosin tasoa (T-score < -2.5 SD tai Z-score < -1 SD).[2] Hoitopäätökseen vaikuttavat potilaan ikä, kokonaistilanne, muut sairaudet ja lääkehoidot. Osteoporoosilääke valitaan niiden joukosta, jotka tutkimuksissa (tutkittavat menopaussin ohittaneita naisia, keski-ikä 65 – 70 vuotta) ovat estäneet radiologisia tai kliinisiä osteoporoottisia murtumia. Luetelluista lääkkeistä selkärangan osteoporoosin hoitoon soveltuvat ne, jotka ovat estäneet radiologisia nikamanmadaltumia tai kliinisiä nikamanmurtumia, eli estrogeenit, alendronaatti, etidronaatti, risedronaatti, raloksifeeni ja kalsitoniini sekä denosumabi. Reisiluun yläosan osteoporoosin hoitoon soveltuvat lääkkeet, jotka ovat estäneet reisiluun yläosan murtumia, eli estrogeenit, alendronaatti ja denosumabi sekä alustavan tuloksen mukaan myös risedronaatti. Testosteroni tulee kysymykseen miespotilaalle, jolla on hypogonadismi.[2]

Osteoporoottisia murtumia hoidetaan kirurgisesti tai vain kipulääkkeillä. Liikuntakykyä uhkaavat osteoporoottiset murtumat pyritään hoitamaan niin, että liikuntakyky säilyy. Reisiluun kaulan murtumat hoidetaan leikkauksella, jossa murtuma tuetaan metallisilla ruuveilla ja levyllä/ydinnaulalla tai osatekonivelellä. Osteoporoottisia selkärankamurtumia hoidetaan mm. sementöimällä (vertebroplastia) tai muilla leikkaustyypeillä. Yleisin osteoporoottinen murtuma on ns. tyypillinen värttinäluun murtuma (rannemurtuma).[2]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Toimittajat: Koulu Markku ja Tuomisto Jouko: Farmakologia ja toksikologia. Kustannusosakeyhtiö Medicina Oy, Kuopio, 2007. ISBN 978-951-97316-3-6. sivu 765-772
  2. a b c d e f g h i j k Osteoporoosi, Käypä hoito -suositus 11.10.2006. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim. Viitattu 8.12.2012.
  3. Toimittajat: Välimäki Matti, Sane Timo ja Dunkel Leo: Endokrinologia. Kustannus Oy Duodecim, Karisto Oy Hämeenlinna, 2000. ISBN 951-656-044-X. sivu 195
  4. a b Toimittajat: Marcus R, Feldman D, Nelson D ja Rosen C: Osteoporosis. Elsevier Academic Press, USA, 2008. 978-0-12-370544-0. sivu 3-25
  5. a b Toimittajat: Marcus R, Feldman D, Nelson D ja Rosen C: Osteoporosis. Elsevier Academic Press, USA, 2008. 978-0-12-370544-0. sivu 71-89
  6. Lonkkamurtuma, Käypä hoito -suositus 10.6.2011. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim. Viitattu 8.12.2012.
  7. Toimittajat: Marcus R, Feldman D, Nelson D ja Rosen C: Osteoporosis. Elsevier Academic Press, USA, 2008. 978-0-12-370544-0. sivu 1687–1703
  8. Toimittajat: Koulu Markku ja Tuomisto Jouko: Farmakologia ja toksikologia. Kustannusosakeyhtiö Medicina Oy, Kuopio, 2007. ISBN 978-951-97316-3-6. sivu 687-699
  9. http://www.researchgate.net/publication/233575874_The_Pathogenesis_Epidemiology_and_Management_of_Glucocorticoid-Induced_Osteoporosis
  10. http://ajcn.nutrition.org/content/88/2/513S.full
  11. http://www.avoin.helsinki.fi/oppimateriaalit/ravitsemustieteen_perusteet/03_osteob_ravinto.shtml
  12. Toimittajat: Marcus R, Feldman D, Nelson D ja Rosen C: Osteoporosis. Elsevier Academic Press, USA, 2008. 978-0-12-370544-0. sivu 837-859
  13. http://www.osteoporoosiliitto.fi/sivu.php?artikkeli_id=1048

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]