Insuliini

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Insuliinin rakenne – punainen hiiltä, vihreä happea, sininen typpeä, vaaleanpunainen rikkiä

Insuliini on hormoni, joka säätelee sokeriaineenvaihduntaa elimistössä.[1] Insuliinia tuottavat haiman Langerhansin saarekkeissa sijaitsevat beetasolut.[1] Rakenteeltaan insuliini on monimutkainen aminohappoketju, jonka aminohappojärjestyksessä on eri eläinlajien välillä pieniä eroja. Insuliinin vastavaikuttajia ovat glukagoni ja adrenaliini.

Insuliini ohjaa insuliinireseptoreiden säätelemää glukoosin kulkua rasva- ja lihassolujen solukalvon läpi. Insuliinitasojen ohjaamana insuliinireseptorit säätelevät glukoosin varastoitumista glykogeeniksi ja rasvahapoiksi, sekä mahdollistavat glukoosista syntyvien aineenvaihduntatuotteiden käyttöä sitruunahappokierrossa ja elektroninsiirtoketjussa. Insuliinin eritystä haimasta lisäävät pohjukaissuolen seinämästä verenkiertoon erittyvä GIP-hormoni, parasympaattinen hermosto ja glukagoni.

Ihmisen insuliinin kemiallinen kaava on (C257H383N65O77S6), moolimassa 5807,61 g/mol ja CAS-numero 11061-68-0.

Insuliinin rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Insuliini sisältää kaksi melko lyhyttä aminohapoista koostuvaa peptidiketjua[2]. Toisessa ketjussa on 30 aminohappoa, toisessa 21. Nämä ketjut yhdistyvät toisiaansa kysteiini-aminohappojen rikkiatomien kovalenttisilla sidoksilla.

Diabetes[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Diabetes

Insuliinin puutoksesta tai insuliinin käsittelyn heikkenemisestä elimistössä johtuvaa sairautta nimitetään diabetekseksi. Diabetesta hoidetaan insuliinipistoksilla esimerkiksi insuliinikynällä, insuliinipumpulla tai insuliinin käyttöä tehostavilla lääkkeillä. Aiemmin hoitoon käytettiin eläinten haimoista uutettua insuliinia. Nykyisin käytetään pääasiassa bioteknisesti tuotettua ihmisinsuliinia.

Ihmisen luontaisen insuliinin kanssa samanlaisen ihmisinsuliinin lisäksi diabeteksen hoitoon on kehitetty insuliinianalogeja, joissa insuliinimolekyylin ominaisuuksia on muutettu. Muutoksilla nopeutetaan tai hidastetaan insuliinin vaikutusta elimistössä, ja näin tasoitetaan diabetesta sairastavan henkilön veren glukoosipitoisuuden vaihteluita.

Lispro on nopeavaikutteinen insuliinianalogi, jossa lysiinin ja proliinin paikkaa aminohappoketjussa on vaihdettu. Hidasvaikutteisia analogeja ovat glargiini ja detemir. Glargiinissa aminohappoketjuun on lisätty glysiini ja kaksi arginiinimolekyyliä. Detemirissä insuliinimolekyylin rasvahapposivuketjua on muutettu siten, että se sitoutuu verenkierrossa albumiiniin ja näin tasoittaa insuliinin imeytymistä.

Pitkävaikutteinen insuliini[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkävaikutteisen insuliinin ohjeellinen vaikutus kestää selvästi muita insuliinityyppejä pidempään. Vaikutus alkaa usein vasta tuntien kuluttua pistoksesta ja huippu saavutetaan esimerkiksi 4–12 tunnin kuluttua. Vaikutus kestää insuliinista riippuen 8–24 tuntia. Näin pyritään simuloimaan haiman omaa perusinsuliinin tuotantoa ja varsinaiset aterioista johtuvat verensokerin muutokset pyritään kumoamaan pikainsuliinilla tai (nykyään vähemmässä määrin) lyhytvaikutteisella insuliinilla.

Lyhytvaikutteinen insuliini[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyhytvaikutteisen insuliinin avulla pyritään kumoamaan aterian hiilihydraattien aiheuttamaa verensokerin nousemista samoin kuin pikavaikutteisilla insuliineilla. Ominaista analogityypille on se, että insuliini tulee pistää oikean suuruisena jo noin 30 minuuttia ennen aterioinnin aloittamista. Tämän vuoksi päivittäisessä käytössä useimmat 1-tyypin diabeetikot ovat siirtyneet käyttämään ateriainsuliinina pikavaikutteisia insuliineja.

Pikainsuliini[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ateriainsuliini jota otetaan sen mukaan paljonko ateria on sisältänyt hiilihydraattia. Insuliini voidaan annostella joko ennen ateriaa, sen aikana tai jopa heti sen jälkeen. Tyypillinen insuliinianalogin vaikutushuippu saavutetaan noin 1,5 tunnin kuluttua pistoksesta ja vaikutus jatkuu noin 4–6 tuntia.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Turunen, Seppo: Biologia: Ihminen, s. 179. 5.–7. painos. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-29701-8.
  2. Mary K. Campbell, Biochemistry, International edition, Second edition, Saunders college publishing, 1991, ISBN 0-03-001872-2, Luku Origins of Life 1.2, sivu 17

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]