Herne

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kasvia. Täsmennyssivulla on lueteltu muita merkityksiä.
Herne
Doperwtplanten kreuk Kelvedon Wonder.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Fabales
Heimo: Hernekasvit Fabaceae
Suku: Herneet Pisum
Laji: sativum
Kaksiosainen nimi
Pisum sativum
L.[1]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Herne Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Herne Commonsissa

Herne (Pisum sativum) on herne­kasvien heimoon kuuluva iki­vanha viljelyskasvi. Sitä viljellään sekä ihmis­ravinnoksi että rehuksi. Siitä käytetään ravinnoksi yleensä siemenet, mutta joidenkin lajikkeiden palotkin ovat syötäviä.

Erilaisia herneitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herneestä on olemassa monia muunnoksia, jotka vakiintuneesti jaetaan kahteen pää­ryhmään, tarha­herneisiin (P. sativum var. sativum) ja pelto­­herneiseen (P. sativum var. arvense)[2]. Pelto­herneen kukat ovat punaisenkirjavat ja pienehköt, siemenet tuleentuneina ruskehtavat tai harmaat. Tarha­herneen kukat ovat valkoiset, siemenet vihreät tai keltaiset. Nykyään nämä vanhat nimitykset eivät kuitenkaan enää täysin vastaa käyttö­muotoa, sillä esi­merkiksi Suomessa viljellään lähes yksin­omaan tarha­­hernettä sekä puutarha- että pelto­kasvina.[3].

Tarhaherneitä on edelleen monia tyyppejä, kuten silpo­herne, silpo­ydinherne, taitto­herne ja sokeri­herne.[4] Silpo­herneestä valmistetaan muun muassa hernekeittoa, kun taas silpo­ydin­herneitä käytetään enimmäkseen tuleentumattomina, vielä kirkkaanvihreitä ja makeita, ja niitä viljellään runsaasti pakaste­herneiksi. Taittoherne ja sokeriherne eroavat muista herneistä siinä, että niiden palon sisäpinnalla ei ole sitkeää kalvoa, minkä vuoksi niiden palotkin ovat syötäviä.[3]

Herneen lehtiä :
1 : perustyyppi,
2 : puolilehdetön
Avattuja herneen palkoja siemenineen
Palkoja ja siemeniä

Eri hernelajikkeet eroavat toisistaan selvästi myös lehtiensä osalta. Alkuperäisin on lehti, jonka tyvessä on kaksi korvaketta, sitten pareittain lehdyköitä ja kärjessä kärhet, joiden avulla kasvi voi ottaa tukea jostakin. Monilla lajikkeilla, joita sanotaan puolilehdettömiksi, ovat kuitenkin lehdykät muuttuneet kärhiksi, ja joiltakin, lehdettömillä lajikkeilla myös korvakkeet ovat surkastuneet. Kärhissäkin on lehtivihreää, joten ne pystyvät yhteyttämään.[3]

Vaikka herneen kukat ovat varsin näyttäviä, vain harvat hyönteiset voivat pölyttää niitä, ja herne on lähes täysin itsepölytteinen kasvi. Tästä syystä sen toisistaan selvästi poikkeavat tyypit ovat varsin pysyviä. Monet herneen näkyvät ominaisuudet johtuvat vain yhdestä geenistä, minkä ansioista Gregor Mendelin onnistui selvittää perinnöllisyyden perusasiat jo 1800-luvulla juuri herneillä tekemillään kokeilla.[3]

Tärkeimmät tuotantoalueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hernettä viljellään etupäässä pohjoisen pallonpuoliskon subtrooppisella ja lauhkealla vyöhykkeellä. Kuivien herneiden tärkeimmät tuottajamaat ovat Ranska, Ukraina, Venäjä, Kiina ja Kanada, vihreitä herneitä viljellään varsinkin Yhdysvalloissa ja laajalti Euroopassa. Suomessa hernettä viljellään pääasiassa linjan Pori-Tampere-Kotka lounaispuolella.[3]

Viljelyhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herne kuuluu palkoviljoihin papujen ohella. Kasvi on peräisin Lähi-idästä, jossa hernettä on syöty tiettävästi 7500 eaa. Vanhimmista löydöistä on kuitenkin vaikea päätellä, onko kyseessä viljelty vai villi herne.[3] Platinan mukaan herne on vähemmän haitallinen kuin härkäpapu. Väite johtuu ilmeisesti siitä, että herneessä on vähemmän sitä kasvinsyöjiltä puolustavia haitta-aineita kuin härkäpavussa ja näin ollen sen esikäsittely ruuaksi valmistettaessa on lyhyempi kuin härkäpavun.

Arkeologit ovat kaivauksissa löytäneet merkkejä siitä, että hernettä olisi kasvatettu jo esihistoriallisena aikana Suomessa. Suomessa viljeltiin ja syötiin aikaisemmin ruskeankirjavaa hernettä, jota sittemmin on nimitetty rehuherneeksi (Pisum sativum var. arvense). Sen maku on nykyisiin ruokaherneisiin verrattuna varsin kitkerä.

Tuholaiset ja niiden torjunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herneenviljelyssä tuholaisista on suurta haittaa ja Suomen oloissa hernekääriäisen (Cydia nigricana) toukat tuhoavat suuren osan sadosta, jollei torjunta-aineita käytetä. Luomuviljelyssä tuhoja voidaan vähentää esimerkiksi seosviljelyllä ja alueellisella viljelykierrolla.[5]

Ravintoarvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herneissä on paljon proteiinia sekä B- ja C-vitamiinia. Tuleentuneissa herneissä on useimmiten yli 20 % proteiinia ja 48-62 % hiilihydraattia. Vihreissä, tuleentumattomina käytetyissä herneissä proteiinia on yleensä noin 6-10 % ja hiilihydraattia usein alle 10 %. Lisäksi herneissä on pari prosenttia rasvaa.[3]

Oheisessa taulukossa on vertailtu porkkanan ja herneen ravintoarvoja.[6][7]

Ravintoarvoja per 100 g
  Porkkana Herne
Proteiineja 0,6 g 5,1 g
Rasvaa 0,2 g 1 g
Hiilihydraatteja 5,6 g 9,4 g
B1-vitamiinia 0,07 mg 0,35 mg
B2-vitamiinia 0,07 mg 0,18 mg
C-vitamiinia 6,5 mg 20 mg

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Pisum sativum L. (TSN ) Viitattu 12.8.2010. (englanniksi)
  2. Savela, Markku: Pisum Lepidoptera and other life forms. Viitattu 12.8.2010.
  3. a b c d e f g Arne Rousi: Auringonkukasta viiniköynnökseen, ravintokasvit ihmisen palveluksessa, s. 120-123. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21295-4.
  4. Herne - Sokeriherne Puutarha.net. Suorakanava Oy.
  5. Huusela-Veistola, Erja & Jauhiainen, Lauri: Herneen viljelyn laajeneminen lisää hernekääriäisriskiä. Maataloustieteen Päivät 2006. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, 2006. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 12.8.2010).
  6. Porkkana Fineli. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 6.6.2009.
  7. Herne Fineli. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 6.6.2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]