Israel

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 15. helmikuuta 2007 kello 01.05 käyttäjän Ppntori (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on ehdotettu suositelluksi artikkeliksi.
Suositeltu artikkeli -laatumerkinnän on tarkoitus kertoa, että artikkeli yhteisön mielestä on erityisen hyvin kirjoitettu ja kattava. Artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.
Tämä artikkeli käsittelee nykyistä valtiota. Israelilla voidaan tarkoittaa myös historiallista Raamatun Israelin kuningaskuntaa.
מדינת ישראל
Medinat Yisra'el
دولة إسرائيل
Dawlat Isrā'īl
Malline:Rajaus Israelin vaakuna
lippu vaakuna

Israelin sijainti

Valtiomuoto parlamentaarinen demokratia
Presidentti
Pääministeri		 Moshe Katsav
Ehud Olmert
Pääkaupunki Jerusalem
Muita kaupunkeja Tel Aviv, Haifa
Pinta-ala
– yhteensä 20 9911 (sijalla 150)
– josta sisävesiä ~2 %
Väkiluku (2003) 7 026 000 (sijalla 99.)
– väestötiheys 303
– väestönkasvu 1,18 (2006)
Viralliset kielet heprea ja arabia
Valuutta Uusi Israelin sekeli (ILS)
BKT (2005)
– yhteensä 163,45 miljardia USD  (sijalla 52)
– per asukas 22 944 USD
HDI (2003) 0,915 (sijalla 23)
Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous 2,8
– teollisuus 37,7
– palvelut 59,5
Aikavyöhyke +2
– kesäaika UTC+3
Itsenäisyys
 – Perustettu
14. toukokuuta 1948 (5. Ijaria 5708)
Lyhenne IL
Kansainvälinen
suuntanumero		 +972
Tunnuslause –
Kansallislaulu ”Hatikva”

1(mukana Israelin miehittämä Golanin kukkuloiden alue ja Itä-Jerusalem, mutta ei Palestiinan itsehallintoaluetta)

Israelin valtio eli Israel on valtio Lähi-idässä Välimeren kaakkoisrannalla, alueella jota nimitetään Palestiinaksi. Se on parlamentaarinen demokratia ja maailman ainoa juutalainen valtio.

Nykyinen Israel on noin 7 miljoonan asukkaan valtio Jordanjoen ja Välimeren välisellä kaistaleella. Viralliset kielet ovat heprea ja arabia. Asukkaista 78 prosenttia on juutalaisia, 17 prosenttia arabeja, loput druuseja ja muita vähemmistöjä. Israelin arabit ovat uskonnoltaan enimmäkseen sunnimuslimeja tai kristittyjä. Israelin naapurimaita ovat arabivaltiot Egypti, Saudi-Arabia, Jordania, Syyria ja Libanon. Israelin pinta-ala on 20 700 km², mihin on laskettu mukaan Israelin miehittämät Golanin kukkulat mutta ei Itä-Jerusalemia eikä Palestiinan itsehallintoaluetta eli Länsirantaa ja Gazan kaistaa.

Historia

Israelin alue ennen ensimmäisen maailmansodan päättymistä

Hartmann Schedelin (1440-1514) piirros "Jerusalemin hävitys". Liber Cronicarum, Nürnberg 1493.

Vanhimmat kivikautiset asutukset Israelissa ovat Ein Gevissä, Wadi Amudissa ja Ubeidijessa Genesaretinjärven ympärillä. Karmelvuorella on ollut asutusta paleoliittisella kaudella eli varhaisemmalla kivikaudella. Neoliittisen kauden eli nuoremman kivikauden asutuksia noin 10 000 vuoden takaa on löytynyt muun muassa Golanilta ja Jerikosta. Myös maanviljelyksen vanhimmat vaiheet ulottuvat alueella 10 000 vuoden päähän.[1]

Ensimmäinen tunnettu viittaus Raamatun ulkopuolelta Israeliin on Egyptin faaraolta Merenptahilta noin vuodelta 1211 eaa. Noin vuodesta 1200 eaa. lähtien aluetta hallitsivat juutalaiskuninkaat, kunnes se joutui Assyrian hallintaan. Sen jälkeen alue oli vuorotellen Babylonian, Persian valtakunnan ja seleukidien hallinnassa. Makkabealaiset nousivat 165 eaa. kapinaan seleukideja vastaan ja perustivat uudelleen Juudean kuningaskunnan. Herodesten hallitsijasuvun aikana Juudea joutui Rooman valtaan.

Juutalaiskuninkaiden jälkeen alueella oli lähinnä juutalaisiin vihamielisesti suhtautuneita hallitsijoita. Juutalaisten Bar-Kokhban kapinasta Rooman valtakuntaa vastaan oli seurauksena juutalaisten diaspora ja Jerusalemin temppelin hävitys vuonna 70. Alue joutui Bysantilta muslimien valtaan vuonna 638, ja sitä hallitsivat eri hallitsijat, kunnes sen valloitti 1517 osmanien valtakunta, johon se kuului vuoteen 1917.

Tiedosto:First aliyah BILU in kuffiyeh.jpg
Juutalaisia maahanmuuttajia ensimmäisen alijan aikaan 1880-luvulla.

Itävaltalainen juutalainen sanomalehtimies Theodor Herzlin kirjoitti kirjan "Der Judenstaat" se ilmestyi v 1896. Vuosi sen jälkeen pidettiin sionistikongressi Baselisa, Sveitsissä. Kongressin jälkeen Herzel kirjoitti päiväkirjaansa: "Baselissa perustettiin juutalaisten valtio. Jos sanoisin sen julkisesti, sille naurettaisiin joka taholla. Mutta toivokaamme, että seuraavien viiden tai viidenkymmenen vuoden kuluttua kaikki tunnustaisivat tämän tosiasian" Viisikymmentä vuotta myöhemmin v 1948 YK julisti Israelin itsenäisyyden ja brittihallinto siirtyi pois maasta.

Sionististen aatteiden innostamana alueelle muutti juutalaisia vuosina 1881–1903. Tätä ensimmäistä aaltoa kutsutaan myös nimellä ensimmäinen alija. Vuoteen 1903 mennessä noin puolet ensimmäisistä 35 000 maahanmuuttajasta oli kuitenkin lähtenyt pois alueelta. Toisen alijan aikana 1904–1914 Palestiinaan muutti noin 40 000 juutalaista pääasiassa Venäjältä pakoon pogromeja. Toisen alijan aikana alkoi muodostua Israelin tulevan itsenäisyyden keskeisiä kansallisia instituutioita: heprean kieltä ryhdyttiin elvyttämään, ja alueella syntyi hepreankielistä lehdistöä ja kirjallisuutta. Juutalaiset perustivat myös poliittisia puolueita ja ammattiyhdistyksiä. Noin puolet toisen alijan aikana alueelle muuttaneista juutalaisista poistui vuoteen 1914 mennessä, jolloin ensimmäinen maailmansota keskeytti maahanmuuton.

Brittihallinnon aika

Ensimmäisessä maailmansodassa Britannia otti alueen hallintaansa mandaattialueena. Alueelle muutti 1800-luvulta lähtien, mutta erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, runsaasti juutalaisia ja juutalaisten luoman elinkeinoelämän houkuttelemana arabeja. Maa-alueita oli siirtynyt maakauppojen seurauksena turkkilaisilta feodaaliruhtinailta juutalaisten käsiin.

Juutalaisten asuttamat alueet vuonna 1947.

Ensimmäisen maailmansodan päättyessä nykyisen Israelin, Länsirannan ja Gazan lisäksi myös Jordanian käsittävän alueen asukkaista noin 90 prosenttia oli arabeja ja 10 prosenttia juutalaisia. Nykyinen Israel on kuitenkin vain 20 prosenttia tästä alueesta. Suurin osa juutalaisista asui nykyisen Israelin alueella.

Vuonna 1917 Britannian ulkoministeri Arthur Balfour esitti julistuksen, jonka mukaan Britannia sitoutui tukemaan Maailman Sionistijärjestön tavoitetta juutalaisten kotimaan perustamisesta. Sen jälkeen juutalaisten maahanmuuttajien määrä suorastaan räjähti ja alueen kansanryhmien välit kiristyivät.

Vuonna 1922 Palestiinasta tehtiin Kansainliiton päätöksellä Britannian mandaattialue, josta kuitenkin pian erotettiin 3/4 eli Jordanjoen itäpuoli Transjordaniaksi (nyk. Jordania), jonne juutalaisilla ei ollut pääsyä. 1930-luvun lopulla juutalaisia oli jäljelle jääneellä alueella, joka oli siis noin neljännes alkuperäisestä mandaatista, jo puoli miljoonaa eli kolmannes alueen väestöstä. Natsien noustua valtaan Saksassa maahanmuutto vain kiihtyi, ja toisen maailmansodan päättyessä juutalaisia oli alueilla jo 650 000.

Arabien vaatimuksesta mandaattihallinto kielsi lopulta juutalaisten maahanmuuton lähes kokonaan. Britannia kyllästyi juutalaisten laittomaan maahanmuuttoon ja alueen väestöryhmien keskinäiseen terroriin ja luovutti ongelman YK:n ratkaistavaksi. YK:n yleiskokouksessa annettiin esitys alueen jakamisesta arabi- ja juutalaisvaltioihin. Palestiinaa ympäröivät arabivaltiot vastustivat esitystä ja kieltäytyivät tunnustamasta juutalaisvaltiota, kun taas Israelin ensimmäinen pääministeri David Ben-Gurion hyväksyi suunnitelman. Arabit vastustivat YK:n suunnitelmaa, koska siinä liki puolet juutalaisvaltion asukkaista olisi ollut arabeja, mutta alueen hallinto olisi silti ollut juutalaisten käsissä.

Suunnitelman hyväksymisen jälkeisenä aamuna 30. marraskuuta 1947 väkivaltaisuudet kiihtyivät entisestään, ja 11. joulukuuta lontoolainen sanomalehti The Times kertoi yhteenotoissa kuolleen noin 70 juutalaista, 50 arabia ja neljä brittiä. Alkuvuodesta 1948 väkivalta vaati kuukausittain molemmilta puolilta jo satoja kuolonuhreja. Oli puhjennut avoin sota.

Israelin itsenäistyminen

Isralin valtion itsenäisyysjulistus 14. toukokuuta 1948 Tel Avivissa.
Ympräröivien arabimaiden hyökkäys Israeliin.

Brittien poistuttua alueelta Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948 ennen Britannian mandaatin umpeutumista keskiyöllä 15. toukokuuta.

Itsenäistymistä edeltävänä vuonna väkivaltaa harjoitettiin jo molemmin puolin. Konflikti laajeni, kun Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin joukot hyökkäsivät Israeliin. Syttyneessä sodassa siirtomaajärjestelmää vastustanut Neuvostoliitto tuki Israelia, kun taas Britannia vanhana siirtomaaisäntänä tuki edelleen arabeja itsenäistyvää siirtomaataan vastaan.

Sodan päätyttyä Israelin haltuun jäi suurempia alueita kuin YK:n jakosuunnitelmassa oli kaavailtu. Samalla Egypti miehitti Gazan ja Transjordania Länsirannan. Väitetään, että suuri määrä arabeja pakeni tai karkotettiin uuden juutalaisvaltion alueelta. Arviot pakolaisten määrästä vaihtelevat 600 000–900 000 välillä, YK:n virallinen arvio on 711 000. Näihin päiviin asti jatkuneen Lähi-idän kriisin vuoksi on pakolaiskysymys edelleen ratkaisematta. Israelin itsenäistymisen jälkeen alkoi Euroopasta muuttaa alueelle suurin joukoin holokaustista selviytyneitä juutalaisia, ja maan väkiluku kaksinkertaistui ensimmäisen itsenäisyysvuoden aikana. Seuraavan vuosikymmenen aikana 600 000 juutalaista pakeni tai karkotettiin ympäröivistä arabimaista ja Iranista Israeliin. Yli 400 vallatun alueen palestiinalaiskylää tuhottiin maan tasalle.[2] 30. maaliskuuta 1950 Israel takavarikoi pakolaisten maaomaisuuden.

Suezin kriisi ja kuuden päivän sota

Pääartikkeli: Suezin kriisi, Kuuden päivän sota
Suezin kriisi.

Vuonna 1956 Egypti päätti ottaa Britannian ja Ranskan omistaman Suezin kanavan omaan omistukseensa. Päätöksen seurauksena puhkesi Suezin kriisi, jonka aikana Britannia, Ranska ja Israel hyökkäsivät menestykkäästi Egyptiin kohti Suezin kanavaa. Aselepo solmittiin, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto painostivat osapuolia rauhaan. Aluksi Neuvostoliitto oli Israelin liittolainen, mutta Yhdysvalloista tuli Israelin liittolainen vuoden 1967 sodasta alkaen. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto puolestaan tuki ja aseisti useita alueen arabivaltioita. Vetäytymisen ehtoina olivat YK:n UNEF-joukkojen sijoittaminen Siinaihin valvomaan, että Egypti ei enää hyökkää Israeliin kuten vuoden 1948 sodassa. Kriisin jälkeen britit sijoittuivat Adeniin ja Irakiin, ranskalaiset Bizerteen ja Beirutiin.

Kuuden päivän sota

Vuonna 1967 Egypti saartoi Israelin laivaliikenteen Punaisellamerellä, poisti UNEF-rauhanturvaajat alueelta ja siirsi tankkeja ja satoja sotilaita Siinaille ilmoittaen olevansa valmis sotaan.[3] Israel päätti vastata hyökkäämällä, ja kuuden päivän sota alkoi Israelin ennaltaehkäiseväksi julistamalla iskulla, jolla se onnistui muutamassa tunnissa tekemään Egyptin ilmavoimat toimintakyvyttömiksi. Jordania puolestaan hyökkäsi Israelin kaupunkeihin Länsi-Jerusalemiin sekä Netanyaan. Sodan lopussa Israelin hallintaan jäivät Gaza, Siinain niemimaa, Länsiranta ja Golanin kukkulat. Ennen sotaa Egyptin presidentti Nasser julisti, että "päämäärämme on tuhota Israel. Arabit haluavat taistella".[4]. Israelin armeijan silloisen esikuntapäällikön Jitzhak Rabinin mukaan israelilaiset tiesivät, ettei Nasserin tarkoitus ollut aloittaa sotaa, koska hänen Siinaille lähettämiään divisioonia ei ollut riittävästi hyökkäyssotaan[5]. Israel palautti Siinain niemimaan Egyptille vuonna 1979 solmitun Camp Davidin rauhansopimuksen mukaan vastineeksi Egyptin lupauksesta olla hyökkäämättä Israeliin.[6]

Jom kippur -sota ja Etelä-Libanon

Pääartikkeli: Jom kippur -sota, Libanonin sisällissota
Tiedosto:Unifil finn.jpg
Suomalainen UNIFIL-rauhanturvaaja valvomassa Etelä-Libanonia.

Jordania karkotti Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n Libanoniin vuonna 1971. Libanonissa PLO osallistui Syyrian ja Israelin ohella shiiamuslimien, sunnimuslimien, druusien ja kristittyjen väliseen Libanonin sisällissotaan. PLO:n ja Israelin välillä oli jatkuvasti yhteenottoja Libanonin etelä- ja Israelin pohjoisosissa, ja yhteenotot johtivat lopulta 1978 Israelin operaatio Litaniin, jolla Israel työnsi PLO:n taistelijat pohjoisemmaksi Libanoniin. Libanonin valtion vastalauseet johtivat alueen luovutukseen YK:n rauhanturvaajien valvontaan ja Israelin osittaiseen vetäytymiseen alueelta.

Syyria ja Egypti hyökkäsivät Israeliin 1973 ja yllättivät pyhänvietossa olleen Israelin (jom kippur -sota). Israel kärsi aluksi huomattavia tappioita erityisesti Golanin kukkuloilla, mutta reservijoukkojen saapuessa rintamille muutamien päivien kuluttua sotatilanne alkoi muuttua. Merkittävä vaikutus sodan lopputulokseen oli Yhdysvaltojen ilmavoimien järjestämällä ilmasillalla, joka varmisti sodan aikana Israelin armeijan huollon.[7] Toista viikkoa jatkuneiden taistelujen jälkeen Egypti ja Syyria olivat menettäneet useimmat valtaamansa asemat, ja pian Israel työntyi Suezin kanavan länsirannalle ja Syyriaan. Tulitauko astui voimaan kolme viikkoa sodan alkamisesta.

Israel hyökkäsi sisällisodan repimään Libanoniin uudelleen vuonna 1982 tarkoituksenaan torjua Libanonin puolelta maan pohjoisosiin tehtyjä terrori-iskuja. Operaatiolle se antoi nimen Rauha Galileaan. Muodostettuaan 40 kilometrin levyisen turva-alueen Israelin armeija jatkoi kuitenkin hyökkäystä sisämaahan ja valloitti myös maan pääkaupungin Beirutin. PLO, joka oli pitänyt päämajaansa kaupungissa, pakeni Tunisian pääkaupunkiin Tunisiin.

Syyskuussa 1982 Länsi-Beirutissa joukko libanonilaisia kristittyjä oikeistofalangistisia taistelijoita tunkeutui Israelin armeijan vartioimaan pakolaisleiriin ja surmasi eri arvioiden mukaan 700–3 500 palestiinalaista. Israelin armeijan ja maan silloisen puolustusministerin Ariel Sharonin osuus tähän Sabran ja Shatilan verilöylynä tunnetuun tapahtumaan herätti laajaa keskustelua, ja Sharon joutui eroamaan ministerintehtävästään. Israel veti joukkonsa maasta pääosin vuonna 1986 mutta jatkoi miehitystä Etelä-Libanonin turvavyöhykkeellä tukemansa puolisotilaallisen Etelä-Libanonin armeijan (SLA) kanssa. Miehityksen aikana sekä Israelin puolustusvoimat että SLA syyllistyivät Amnesty Internationalin mukaan ihmisoikeusloukkauksiin, ja muun muassa vankeja kidutettiin järjestelmällisesti, kunnes Israelin korkein oikeus syyskuussa 1999 tuomitsi käytännön lainvastaisena.[8] Israel vetäytyi alueelta vuonna 2000, minkä jälkeen sen ottivat hallintaansa Hizbollah-järjestö sekä YK:n rauhanturvajoukot. YK-joukoista huolimatta Hizbollah on jatkanut rakettihyökkäyksiä Israelin alueelle. Lisäksi Hizbollahin sanotaan aseistavan ja tukevan palestiinalaistaistelijoita.[9]

Ensimmäinen intifada ja Oslon sopimus

Pääartikkeli: Persianlahden sota
Persianlahden sodan aikana israelilaiset suojautuivat Saddam Husseinin hyökkäyksiltä.

Jännitteet nousivat, kun palestiinalaiset surmasivat 6. joulukuuta 1987 ostoksilla Gazassa olleen israelilaisen. Neljä palestiinalaista kuoli 9. joulukuuta 1987 Jabalyassa auto-onnettomuudessa, jossa toisena osapuolena oli israelilainen kuorma-auto. Palestiinalaiset lähtivät osoittamaan mieltä, ja seuranneissa mellakoissa kuoli israelilaisen sotilaan luodista yksi palestiinalainen. Israelin armeija vastasi väkivallalla: ensimmäisten 31 kuukauden aikana sai surmansa 670 siviiliä ja tuhansia haavoittui. Palestiinalaiset puolestaan olivat surmanneet 11 israelilaista sotilasta.[10]. Ensimmäisen intifadan yhteenotoissa kuoli yhteensä noin 1 400 palestiinalaista ja noin 270 israelilaista siviiliä ja 150 israelilaista sotilasta.[11]

Saddam Hussein ampui Persianlahden sodan aikana 1990-luvun alussa ohjuksia Israeliin. Tarkoitus oli provosoida maa sotilaalliseen iskuun Irakia vastaan, ja sen onnistuminen olisi saattanut johtaa arabimaiden irtautumiseen Kuwaitin vapauttamiseksi muodostetusta liittoumasta. Yhdysvallat toimitti torjuntaohjuksia Israelille, joka pidättäytyi omasta Irakin vastaisesta operoinnista.

Kansannousu jatkui aina vuoteen 1993. Työväenpuolueen voitettua vuoden 1992 vaalit Jitzhak Rabin aloitti neuvottelut PLO:n kanssa rauhan aikaansaamiseksi, ja vuonna 1993 osapuolet allekirjoittivat Oslon sopimuksen. Myös nimellä Oslo I tunnetussa sopimuksessa Israel ja PLO tunnustivat toisensa. Se merkitsi mahdollisuutta ratkaista Israelin ja palestiinalaisten välisen Palestiinan peruskonfliktin.

1994 myös Jordania solmi rauhansopimuksen Israelin kanssa. Se takasi rauhan Israelin pisimmälle maarajalle. Rauhanprosessi tarjosi Israelille ensi kertaa mahdollisuuden liittyä niin taloudellisesti kuin kulttuurisestikin osaksi Lähi-itää.[12]

Oslon sopimuksen suosio Israelissa alkoi vähentyä Hamasin aloitettu ennennäkemättömän laajan terrorikampanjan. Juutalaisterroristi Yigal Amir murhasi vuonna 1995 pääministeri Rabinin.

Rabinin murha vaikutti kansalaismielipiteeseen ja nosti Oslon sopimuksen toisen israelilaisen pääneuvottelijan Shimon Peresin suosiota. Palestiinalaisten jatkuvat itsemurhapommi-iskut käänsivät kansalaismielipiteen uudelleen kovemman linjan kannattajien puolelle, ja toukokuussa 1996 Peres hävisi täpärästi Likud-puolueen ehdokkaalle Benjamin Netanjahulle. Vaikka Netanjahu olikin Oslon sopimuksen vastustaja, hänen kaudellaan Israel vetäytyi Hebronista ja antoi palestiinalaishallinnolle laajemmat valtuudet. Netanjahun kaudella myös itsemurhaiskujen määrä väheni. Vuoden 1999 vaalit voitti työväenpuolueen Ehud Barak, josta tuli pääministeri Netanjahun jälkeen.

Ehud Barak, Israelin pääministeri vuosina 1999–2001

Israelin pääministeri Ehud Barak ja palestiinalaisten johtaja Jasser Arafat neuvottelivat heinäkuussa 2000 Camp Davidissa Bill Clintonin johdolla, mutta neuvottelut eivät tuottaneet tulosta PLO:n hylättyä Barakin tarjouksen palestiinalaisvaltiosta, johon olisi kuulunut 90 prosenttia Länsirannan ja Gazan alueesta. Lisäksi 10 prosenttia alueesta olisi jäänyt Israelin hallintaan ennaltamäärittelemättömäksi ajaksi. Esityksen arvostelijoiden mukaan Barakin ehdotus ei olisi antanut mahdollisuuksia elinkelpoisen palestiinalaisvaltion perustamiselle, koska se olisi pirstonut Länsirantaa ja vienyt siitä monia tärkeitä alueita.[13]. Epäonnistuneiden rauhanneuvottelujen jälkeen jännitys alueella alkoi lisääntyä uudelleen.

Toinen intifada

Toinen intifada eli Al-Aqsan intifada alkoi syyskuussa 2000. Yhteenotoissa on toisen intifadan aikana kuollut 1 116 israelilaista [14]ja 4 066 palestiinalaista [15]. Usein esitetään, että toinen intifada alkoi Ariel Sharonin vierailtua Al-Aqsan moskeijassa ja että vierailu olisi tulkittu provokaatioksi. Useissa lähteissä kuitenkin viitataan muihin syihin, kuten esimerkiksi Israelin poliisivoimien provokatiiviseen käytökseen (Sharon ei kirjaimellisesti itse käynyt Al-Aqsan moskeijassa). Israelissa uskotaan yleisesti palestiinalaisjohdon aloittaneen kansannousun tietoisesti painostaakseen Israelia väkivallan avulla.[16] Monet tutkijat ovat toisaalta arvelleet toisen intifadan tulleen Jasser Arafatille ikävänä yllätyksenä.

Palestiinalaiset terroristit ovat hyökänneet israelilaisia siviilejä kohtaan tekemällä itsemurhapommi-iskuja julkisilla paikoilla, kuten ravintoloissa ja julkisissa kulkuvälineissä. Israel on vastannut terrori-iskuihin ja pyrkinyt valvomaan tarkemmin raja-alueita. Hamasilla, islamilaisella jihadilla ja Fatahilla on varastossa aseita, joita valmistetaan asepajoissa Hebronin, Nablusin ja Ramallahin kaupungeissa. Euroopan unioni, Yhdysvallat, Israel, Kiina, Venäjä ja YK vaatineet palestiinalaishallintoa puuttumaan terrorismiin alueellaan.[17]

Ariel Sharon vuonna 2003.

Ariel Sharonin johtama Likud-puolue voitti vuoden 2001 maaliskuussa pidetyt vaalit, ja hänet valittiin uudelleen pääministeriksi vuoden 2003 vaaleissa. Oikeistolainen Likud kieltäytyi Oslon sopimuksen vastaisesti 2002 tunnustamasta palestiinalaisten valtiota missään tilanteessa.[18] Vuonna 2003 Israelin parlamentti hyväksyi niin sanotun Lähi-Idän suunnitelman rauhansuunnitelman pohjaksi.

Suunniteltu ja rakennettu turva-aita Länsirannalla toukokuussa 2004. Aita on merkitty sinisellä viivalla. Vuoden 1967 raja merkitty karttaan vihreällä.

Sharonin esitettyä suunnitelman Israelin yksipuolisesta vetäytymisestä Gazasta hänen puolueensa ajautui sisäisiin ristiriitoihin ja pääministeri hajotti Knessetin ja perusti lokakuussa 2005 uuden puolueen Kadiman. Sharon kuitenkin sai vakavan aivoverenvuodon ennen vaaleja, ja hänen tilalleen virkaatekeväksi pääministeriksi ja Kadima-puolueen johtajaksi nousi Ehud Olmert. Olmert johti Kadiman vaalivoittoon maaliskuussa 2006 ja nousi maan pääministeriksi koalitiohallitukseen, johon kuuluu Kadiman lisäksi myös työväenpuolue, Eläkeläisten puolue ja Shas-puolue.

Intifadan seurauksena Israel on rakentanut Länsirannan turva-aidan (jonka pituudesta väitetään betonimuuria olevan alle 5 prosenttia), jonka tarkoituksena sanotaan olevan terroristien pääsyn estäminen Israelin kaupunkeihin. YK:n yleiskokous ja EU ovat kritisoineet aitaa, koska se hajottaa palestiinalaisalueita ja liittää 6–8 prosenttia kiistellyistä alueista Israeliin ennalta määräämättömäksi ajaksi. Israelin näkemyksen mukaan aita on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu. Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi vuonna 2004 päätöksen, jonka mukaan aita on kansainvälisen oikeuden vastainen ja se tulisi heti purkaa. Päätöksen mukaan Israel olisi myös velvollinen korvaamaan aidasta palestiinalaisväestölle aiheutuneet vahingot.[19] Enemmistö israelilaisista tukee hanketta väkivallattomana keinona estää terrori. Gazassa on ollut aita jo vuodesta 1994 lähtien. Israelin puolustusvoimien näkemyksen mukaan aidan avulla itsemurhaiskujen määrä Samariassa väheni vuoden 2002 17:stä vuoden 2002 viiteen iskuun. Lisäksi itsemurhaiskujen kokonaismäärä väheni samana ajanjaksona 30 prosenttia, mikä voi osaksi olla aidan ansiota.[20] Kuitenkin vain neljä prosenttia itsemurhaiskuista on tehty vuoden 1967 rajan läheisyydessä, ja aidan merkitystä itsemurhaiskujen vähentäjänä on tilastojen perusteella vaikea arvioida.[21]

Operaatio kesäsade ja Libanon vuonna 2006

Pääartikkeli: Operaatio kesäsade, Israelin–Libanonin konflikti 2006

Väkivalta alueella lisääntyi taas kesäkuussa 2006. Tuolloin palestiinalaissiviilejä kuoli räjähdyksessä, ja osapuolet syyttivät toisiaan väkivallasta. Hamasin poliittinen siipi lopetti tulitaukonsa, ja sotilaallisen siiven edustajat kaappasivat israelilaisen sotilaan Gilad Shalitin yhteenotossa, jossa kuoli myös kaksi muuta israelilaissotilasta. Israel vaati sotilaan vapauttamista, mutta Palestiinalaiset eivät vastanneet vaatimuksiin. Niinpä Israel aloitti operaatio Kesäsateen iskemällä ilma- ja maajoukoilla moniin kohteisiin, kuten asevarastoihin, rakettitehtaisiin ja Gazan ainoaan voimalaitoksen[22] sekä vangitsemalla muun muassa palestiinalaishallinnon 20 ministeristä kahdeksan. Heinäkuussa yhteenotot levisivät Libanoniin Hizbollah-sissien tunkeuduttua Israeliin, jossa he tappoivat kolme sotilasta ja ottivat kaksi panttivangiksi. Israel iski muun muassa Beirutin kansainväliselle lentokentälle ja saartoi maan kaikki satamat. Hizbollahin ohjusiskuissa kaupunkeihin on kuollut ainakin 19 israelilaista siviiliä ja niistä on aiheutunut lisäksi suuria aineellisia vahinkoja. Kuolleiden libanonilaissiviilien määrän arvioidaan olellen 1 191 [23], YK:n arvion mukaan Hizbollahinin taistelijoita kaatui noin 500 [24] ja israelilaisia sotilaita 119. 43 israelilaista siviiliä kuoli sodan aikana raketti-iskuissa.[25] Lisäksi noin miljoona ihmistä joutui pakenemaan kodeistaan. Israelin vetäytymisen jälkeen alueen jällenrakennusta on vaikeuttanut Israelin armeijan käyttämät rajähtämättömät rypälepommit, joita arvioidaan olevan alueella noin miljoona ja jotka tappavat tai haavoittavat edelleen keskimäärin kolme ihmistä päivässä.[26]

Maantiede

Israelin kartta
Melangia titea titania
Neghevin autiomaata

Israel rajoittuu pohjoisessa Libanoniin, Syyriaan ja Jordaniaan, idässä Länsirantaan, ja lounaassa ovat Egyptin ja Gazan alueet. Israelin rantaviiva Välimereen on lännessä ja Punaiseenmereen yhtyvä Akabanlahti etelässä. Israelin suurimmat vesialueet ovat pohjoisessa Genesaretinjärvi ja kaakossa Kuollutmeri. Suurin joki on Jordan. Korkein vuori on Har Meron.

Ilmasto

Maan ilmasto on välimerellinen lukuun ottamatta maan etelä- ja pohjoisosien autiomaita, joista suurin on Negevin autiomaa. Keväällä ja kesällä esiintyy ajoittain hiekkamyrskyjä. Maassa on kuuma sateeton kesä ja suhteellisen lyhyt viileä sateinen talvi. Ilmasto vaihtelee maan sisällä pituuspiirin, leveyspiirin ja Välimeren läheisyyden mukaan. Elokuu on kuukausista kuumin, keskilämpötilat vaihtelevat 18°C–38°C välillä.

Sateet ovat yleensä rankkasateita, jotka aiheuttavat eroosiota ja tulvia. Talvella vesi saattaa tulla lumena maan keskiosan ylämailla kuten Jerusalemissa. Maan viljellyimmillä alueilla sataa yli 300 millimetriä vuodessa. Maasta on viljeltävää noin kolmasosa.

Kasvit ja eläimet

Israelissa on tavattu 500 lintulajia. Osa linnuista asuu siellä pysyvästi, osa muuttaa Israelin alueen läpi kahdesti vuodessa.[27]

Ympäri Israelia on yli 150 luonnnonsuojelualuetta ja 65 kansallispuistoa, joiden koko on noin 1000 neliökilometriä. Alueista huolehtii Israelin luonto- ja puistohallinto. Pariakymmentä niistä on kehitetty julkiseen käyttöön, ja kävijöitä niissä on vuosittain kaksi miljoonaa. UNESCO on nimennyt Karmelvuoren biosfäärireservaatiksi. Satoja kasveja ja eläimiä, kuten tammi, palmu ja eläimistä gaselli ja leopardi, on suojeltu, ja uhanalaisille lajeille on laadittu pelastusohjelmia.

Kaupungit

Vuonna 2004 Israelin väestölaskennassa määriteltiin kolme metropolialuetta:

  • Tel Aviv – 2 933 300 ihmistä
  • Haifa – 980 600 ihmistä
  • Beersheba – 511 700 ihmistä

Jerusalemia voisi myös kutsua metropolialueeksi, mutta sen määritteleminen on vaikeaa, koska asutus levittäytyy niin laajalle alueelle ja itse kaupungin rajat ovat epäselvät. Jerusalemin kaupungin virallinen väkiluku on 724 000 (2006). Nasaret ja sen muslimienemmistöiset lähiöt mukaan lukien alue kuuluisi myös suuriin metropolialueisiin.

Väestö

Väestötiedot
vuonna 2006
Väestönkasvu 1,18 %
Syntyvyys 17,97 / 1 000 henkilöä
Kuolleisuus 6,18 / 1 000 henkilöä
Elinajanodote 79,46
Lapsikuolleisuus 6,89 / 1 000 syntymää
Nettomaahanmuutto 0 / 1 000 henkilöä
HIV:n levinneisyys
aikuisväestössä		 0,1 %
Lukutaitoisia 95,4 % väestöstä
Ikärakenne
Mediaani-ikä 29,6 vuotta
0–14-vuotiaat 26,3
15–64-vuotiaat 63,9
65 vuotta täyttäneet 9,8
Maahanmuutto Israeliin vuosina 1948–2000.

Israelissa säädettiin vuonna 1950 paluumuuttoa koskeva laki, jonka mukaan kaikilla juutalaisilla on oikeus muuttaa maahan oleheina eli juutalaisena maahanmuuttajana ja saada maan kansalaisuus. Lain määritelmän mukaan juutalaiseksi katsotaan jokainen, joka on syntynyt juutalaisesta äidistä tai joka on kääntynyt juutalaiseen uskontoon eikä ole minkään muun uskonnollisen yhteisön jäsen. Vuonna 1970 lakia laajennettiin koskemaan kaikkia juutalaisen vanhemman tai isovanhemman jälkeläisiä, juutalaisten puolisoita ja juutalaisen jälkeläisen puolisoa. Myös niillä brittiläisen Palestiinan entisillä kansalaisilla, jotka asuivat maassa 1948–1952 on oikeus paluumuuttaa Israeliin. Viime vuosina lain turvin maahan on muuttanut juutalaisia erityisesti entisen Neuvostoliiton alueelta. Vuodesta 1990 maahan on tullut yli miljoona venäläistä, jotka muodostavat nykyisin maan suurimman väestöryhmän. [28] Myös ei-juutalaiset voivat muuttaa maahan tavanomaisen maahanmuuttoprosessin mukaisesti, ja kansalaisuuden voi saada viidessä vuodessa.

Israel on ainoa valtio maailmassa, jossa enemmistö väestöstä on juutalaisia. Israelin väestöstä 77,7 prosenttia on eri alueilta lähtöisin olevia juutalaisia, joista suurimman ryhmät ovat Euroopassa tai Yhdysvalloissa syntyneet (32,1 prosenttia), Israelissa syntyneet (20,8 prosenttia) ja Afrikassa syntyneet (14,6 prosenttia). Arabien osuus väestöstä on 18,5 prosenttia. Muiden väestöryhmien osuus on 4,3 prosenttia väestöstä. Israelilaisista on uskonnoltaan juutalaisia 76,2 prosenttia, muslimeja 16,1 prosenttia ja kristittyjä 2,1 prosenttia. Uskonnoltaan druuseja on 1,6 prosenttia väestöstä. Druusit luokitellaan etnisesti usein arabeiksi, mutta he yleensä eivät pidä itseään arabeina, vaan omana ryhmänään. [29] [30]

Nuoria uskonnollisia haredim-juutalaisia

Israelin juutalaisista noin 12:a prosenttia pidetään ääri-uskonnollisina haredim-juutalaisina ja tämän lisäksi noin 9 prosenttia pitää itseään uskonnollisina. 43 prosenttia on maallistuneita eli hiloneita, joista 53 prosenttia ilmoittaa uskovansa Jumalaan. Kaikista Israelin juutalaisista 65 prosenttia uskoo Jumalaan ja 5 prosenttia ilmoittaa olevansa uskonnonvastaisia. Kaikista israelilaisista 78 prosenttia viettää sapattia. [31]

Israelin arabeista 82,3 prosenttia on muslimeja, 9 prosenttia kristittyjä ja 8,5 prosenttia druuseja. Lähes kaikki muslimiarabit ovat sunnimuslimeja, ja suurin osa asuu maan pohjoisosissa. Kolmeenkymmeneen heimoon kuuluvat beduiiniarabit ovat myös muslimeja ja asuvat harvakseltaan eteläosien aavikoilla. Beduiinit ovat jo yleisesti lopettamassa beduiinielämää ja siirtymässä työvoimaan. Arabikristittyjä asuu Nasaretissa, Shfar'amissa ja Haifassa. Pohjoisissa kylissä asuu noin 3 000 circassilaista, jotka ovat sunnimuslimeja, eivät kuitenkaan arabeja, eivätkä he kuulu muiden muslimien yhteisöihin. Human Rights Watchin mukaan Israelin arabeihin kohdistuu maan sisällä syrjintää muun muassa koulutuksesssa. [32]

Kulttuuri

Israel on monikulttuurinen ja -kielinen yhteiskunta, jossa on edustettuna monia etnisiä ryhmiä ja uskontokuntia. Keskeinen asema kulttuurissa on juutalaiseen uskontoon liittyvillä juhlilla ja perinteillä. Israelin kulttuuri on saanut vaikutteita eri alueilta muuttaneiden juutalaisten, esimerkiksi sefardi- ja aškenasijuutalaisten sekä etiopianjuutalaisten kultuureista. Arabivähemmistö on säilyttänyt oman kulttuurinsa. Vähemmistöryhmien perinnön säilymistä tuetaan rahallisin avustuksin ja muulla tuella. Arabit ovat ottaneet aktiivisen osan sähköisessä mediassa yleisissä ja arabiankielisissä tuotannoissa.[33] Haifa, Tel Aviv ja Jerusalem ovat kulttuurin keskuksia, joissa on paljon näyttelyjä, teattereita ja muuta kulttuurielämää.

Israelilaiset lukevat ahkerasti sanomalehtiä. Suurimmat päivälehdet ilmestyvät hepreaksi, arabiaksi, englanniksi ja venäjäksi. Sanomalehtiä julkaistaan myös ranskaksi, puolaksi, yidiksi, unkariksi, saksaksi ja persiaksi. Kol Israel ('Israelin ääni') tarjoaa radio-ohjelmia kahdeksalla radiokanavalla ja 17 kielellä. Valtiolla on kaksi televisiokanavaa, jotka palvelevat hepreaksi, arabiaksi ja englanniksi. Yhdellä kaupallisella kanavalla toimii kolme yksityistä tuottajaa. Maksullinen kaapelitelevisio on saatavana suurimmassa osaa maata, ja sen kautta voi vastaanottaa useiden amerikkalaisten, eurooppalaisten ja aasialaisten televisioverkkojen ohjelmia.

Israelilla on vuosituhansien historia, ja se on historiallisesti tärkeä kolmelle monoteistiselle uskonnolle. Arkeologiaan on panostettu paljon Israelissa, ja muinaisjäännöksiä on suojeltu, kaivettu esiin ja asetettu yleisön nähtäväksi. Suomesta kaivauksiin on osallistunut muun muassa Helsingin yliopiston tutkijoita. Lähi-idässä arkeologisia löytöjä tulkitaan eri yhteyksissä usein omien poliittisten ja uskonnollisten ajatusten tukemiseksi. Niinpä Daavidin kuningaskunnan laajuus on toiminut osittain ihanteena Israelin valtion rajoille, esimerkiksi Golanin kukkuloiden kysymyksessä.[34]

Kirjallisuus, teatteri ja elokuva

Israelilainen kirjallisuus on maailmalla arvostettua: Samuel Josef Agnon sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1966. David Grossman on ollut Nobel-ehdokkaana. Tunnettuja nykykirjailijoita ovat muun muuassa Amos Oz, Yehudit Katzir, Etgar Keret, Orly Castel-Blum, Gadi Taub, Irit Linor, Mira Magen, Batya Gur ja Shulamit Lapid sekä runoilija Jehuda Amihai. Heprean lisäksi paljon kirjallisuutta julkaistaan arabiaksi, englanniksi ja ranskaksi. Miljoonan venäläisen maahanmuuttajan myötä Israelissa julkaistaan Venäjän jälkeen eniten venäjänkielistä kirjallisuutta maailmassa. Teatteri ei ole kuulunut perinteiseen juutalaiseen kulttuuriin. Israelilainen teatteri sai alkunsa venäläisten maahanmuuttajien myötä. Ensimmäinen teatteri perustettiin 1931 Tel Aviviin, ja nykyään Israelissa on useita teattereita.[35]

Israelin elokuvavienti on kasvussa kansainvälisesti menestyneiden elokuvien myötä. Elokuvat ovat aiemmin usein käsitelleet Israelin ja arabien vastakkainasettelua. Israelin kauppa- ja teollisuusministeriön alainen Israelin elokuvakeskus edistää ja tukee maan elokuva-alaa. Elokuva-arkisto Steven Spielberg Jewish Film Archive Jerusalemin Heprealaisessa yliopistossa on maailman suurin juutalaisen elokuvan arkisto.

Musiikki

Israelissa on vahva taidemusiikkiperinne, joka tuli maahan pääasiassa Keski- ja Itä-Euroopasta muuttaneiden aškenasijuutalaisten mukana. Palestiinan filharmoninen orkesteri (nykyisin Israelin filharmoninen orkesteri) piti ensikonserttinsa Tel Avivissa vuonna 1936 Arturo Toscaninin johdolla. Toinen merkittävä sinfoniaorkesteri maassa on Jerusalemin sinfoniaorkesteri. Vuonna 1980 maahan perustettiin New Israel Opera. Tunnettuja israelilaisia taidemuusikoita ovat muun muassa pianisti ja kapellimestari Daniel Barenboim sekä viulistit Shlomo Mintz, Pinchas Zukerman ja Itzhak Perlman. Suurta kansainvälistä huomiota on saanut Daniel Barenboimin vuonna 1998 perustama West-Eastern Divan Orchestra, jossa soittaa sekä juutalaisia että palestiinalaisia nuoria muusikoita, sekä vuonna 2003 perustettu Young Palestine Chamber Orchestra. Orkesterit ovat konsertoineet muun muassa Länsirannan Ramallahin kaupungissa.[36]

Israel on voittnut Eurovision laulukilpailun kolmesti, viimeksi vuonna 1998 Dana Internationalin kappaleella Diva. Pop- ja rockmusiikin saralla muita suosittuja esiintyijiä ovat olleet muun muassa Idan Raichel, Ofra Haza, Kaveret, Izhar Cohen ja Gali Atari. Viime vuosina hip-hop -musiikki on myös saavuttanut laajempaa kuuntelijakuntaa muun muassa arabilaisisraelilaisen Tamer Nafarin suosion myötä.

Urheilu

Israelin ensimmäinen olympiavoittaja, purjelautailija Gal Fridman.

Urheilulla on merkittävä asema israelilaisessa kultuurissa ja Israelin urheilukulttuuri muistuttaa hyvin paljon eurooppalaisten maiden mallia. Suosituimmat lajit maassa ovat jalka- ja koripallo, mutta maa on saavuttanut kansainvälistä menestystä myös muun muassa käsipallossa ja telinevoimistelussa. Israel on voittanut tähän mennessä yhteensä 6 olympiamitalia judossa, miekkailussa ja purjelautailussa. Israelissa järjestetään myös neljän vuoden välein suuret juutalaisten urheilukilpailut makkabidit.

Talous

Tel Avivin liikekeskustaa.
Ensimmäinen Aroma-kahvila Jerusalemissa.

Alun perin maanviljelykseen perustunut talous on kasvanut voimakkaasti erityisesti itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä, ja Israelin talous on nykyaikainen ja monipuolinen. Merkittäviä vientituotteita (yht. lähes 30 miljardia vuonna 2003) ovat mm. raskas koneteollisuus (sisältää myös aseteollisuuden), muistipiirit ja prosessorit, elektro-optiikan tuotteet, tietokoneohjelmistot, lääketieteen tuotteet, hiotut timantit, maataloustuotteet kuten Jaffa-appelsiinit, kemikaalit ja vaatetus.

Huipputekniikka on merkittävässä osassa taloudessa. Olemattomien luonnonvarojen vuoksi Israel on painottanut korkeaa koulutusta ja ollut tutkimuksen kärjessä tietotekniikassa, viestinnässä ja biotieteissä. Israelista puhutaan usein Lähi-idän Piilaaksona. Israeliin sijoitetaan enemmän riskipääomaa kuin mihinkään maahan Euroopassa, ja sen riskipääomasijoituksien osuus bruttokansantuotteesta on maailman korkein. Yhdysvaltojen ja Kanadan ulkopuolella Israelilla on NASDAQ-listautuneita yrityksiä eniten maailmassa. Israel tuottaa enemmän tieteellisiä tutkimuksia väkilukuun nähden kuin mikään muu maa, ja sen patenttiluvut ovat myös maailman korkeimpia.

Euroopan unioni on Israelin tärkein kauppakumppani ja vienti unionin alueelle muodostaa 28 prosenttia Israelin kokonaisviennistä. Vuonna 1995 solmittu kauppasopimus, joka korvasi vuonna 1975 solmitun yhteistyösopimuksen, sallii Israelin tuoda EU:n alueelle teollisuustuotteita ilman tuontitulleja ja pyrkii edistämään yhteistyötä investointien ja lainsäädäntöjen yhtenäistämisen osalta.[37] EU:n ja Israelin välillä on ollut erimielisyyksiä Länsirannan ja Gazan siirtokunnissa valmistettujen tuotteiden tuonnista EU:iin israelilaisina tuotteina, mutta kiista sovittiin kesällä 2004.[38] Arabimaiden boikotti on pitänyt arabimaiden kanssa käydyn kaupan vähäisenä, mutta muun muuassa Egypti ja Jordania ovat avanneet kaupan.

Noin puolet Israelin saamista taloudellisista ja sotilaallisista lainatakauksista ja muusta avusta tulee Yhdysvalloilta ja loput enimmäkseen Euroopan unionilta. Noin puolet Israelin ulkomaan velasta on peräisin Yhdysvalloista, ja huomattava osa kokonaisvelasta on peräisin yksityishenkilöiltä Israelin velkakirjaohjelman kautta. Saksa on antanut Israelille tuntuvia avustuksia ja solminut yhteistyösopimuksia teollisuuden ja asevoimien kehittämiseksi hyvityksenä natsi-Saksan rikoksista juutalaisia kohtaan.

Matkailu

Eilatin rantaa.

Sekä ulkomainen että maan sisäinen matkailu ovat merkittäviä elinkeinoja Israelissa ja muodostavat 3–4 prosenttia maan bruttokansantuotteesta, josta ulkomaisen matkailun osuus on 35–40 prosenttia. Alueen rauhattomuus on jonkin verran vähentänyt matkailua alueelle viime vuosina.[39]

Tunnetuimmat matkailukohteet ovat Eilat, Jerusalem, Tel Aviv, Tiberias ja Genesaretinjärvi, Haifa, Zefat (Safed), Kuollutmeri sekä Be'er Sheva ja Negevin autiomaa. Nähtävyydet ovat historiallisia rakennuksia, kaupunkeja ja paikkoja tai luontonähtävyyksiä. Jerusalemissaovat tunnetuimpia nähtävyyksiä raamatulliset kohteet vanhassakaupungissa ja sen läheisyydessä, kuten myös Genesaretinjärven ympäristössä. Tsefat on uskonnollisten pyhiinvaeltajien kohde, ja korkealla oleva kaupunki tarjoaa hienot näköalat. Tel Aviv ja Haifa ovat suurkaupunkeja. Kuolleellamerellä sijaitsevat suolaisen veden kylpylät ja hotellit, luonnonpuistoja ja Masadan vuorilinnoitus. Negevin autiomaassa, Galileassa ja Golanin ylängöllä on huikeita näköalapaikkoja ja kauniita luonnonpuistoja. Eilatissa on uimarantoja, ja se on parhaita sukelluskohteita maailmassa.

Näkyvin osa turvallisuustoimista Israelissa ovat liikkeissä ja kauppakeskuksissa ovilla olevat turvatarkastukset sekä teillä olevat tarkastuspisteet. Vaikka tarkastuspisteet eivät olekaan normaalisti miehitettyjä – tai jos ovatkin, ei autoja pysäytetä – kannattaa aina hiljentää ja varautua pysähtymään. Ajankohtaista tietoa Israelin turvallisuustilanteesta saa esimerkiksi Suomen ulkoministeriön matkustustiedotteista.

Merkittävimmät luonnonvarat

Merkittävimmät vientituotteet

  • huipputekniikka (noin puolet viennistä)
  • koneet
  • sitrushedelmät

Politiikka

Israelin parlamentin knessetin rakennus
Israelin korkein oikeus.

Israel on parlamentaarinen demokraattinen tasavalta, jossa on yhtäläinen äänioikeus. Israelissa on 120-jäseninen parlamentti knesset. Edustajapaikat jaetaan puolueiden kannatuksen mukaan suhteellista vaalitapaa noudattaen. Knesset valitaan kansanäänestyksellä neljän vuoden välein, mutta kansanedustajat voivat järjestää ennenaikaiset vaalit äänestämällä luottamuksesta. Israelin presidentti on lähinnä edustuksellinen virka. Presidentti valitsee enemmistöpuolueen tai liittouman johtajan pääministeriksi.

Israelin valtionpäämies on presidentti, mutta brittiläistyyppisestä enemmistöparlamentarismista seuraa, että pääministeri on käytännössä maan johtaja. Israelin nykyinen, järjestyksessä kahdeksas presidentti on vuonna 1999 valittu Moshe Katsav. Edellinen presidentti Ezer Weizman kuoli 24. huhtikuuta 2005. Pääministerinä on Kadima-puolueen Ehud Olmert. Pääministerien asemaa vaikeuttaa knessetin hajanaisuus. Hallitukset ovat usein olleet poliittisesti heikkoja "kansallisen yhtenäisyyden hallituksia". Ennenaikaiset vaalit ovat olleet tavallisia.

Israelin pääkaupunki on Jerusalem, ja siellä sijaitsevat knesset ja suurin osa hallinnosta.[40] Itä-Jerusalemin kiistanalaisen aseman vuoksi valtaosa suurlähetystöistä sijaitsee Tel Avivissa.

Hannu Juusolan mukaan Israelin suuret poliittiset kysymykset ovat asioita, jotka nuori valtio tavallisesti joutuu ratkaisemaan heti itsenäistyttyään. "Ulkoinen ikuisuuskonflikti" palestiinalaisten kanssa odottaa ratkaisemista ja maan rajat odottavat lopullista määrittelyä. Toinen ongelma on, että maalla ei ole perustuslakia. Kolmas "perimmäinen kysymys" koskee ulkoista asemaa: onko Israel osa Lähi-itää, eurooppalaisen kulttuurin tai jopa kolonialismin ikuinen linnake kolmannessa maailmassa vai peräti USA:n eräänlainen etäinen "osavaltio".[41]

Sisäpolitiikka

Israelin merkittävimmät valtapuolueet aivan viime aikoihin asti ovat olleet vasemmistolainen työväenpuolue ja 1973 syntynyt oikeistolainen Likud. Ariel Sharonista tuli maan ensimmäinen näiden puolueiden ulkopuolelta tullut pääministeri Likud-puolueen hajottua sisäisiin ristiriitoihin ja Sharonin erottua siitä. Sharonin syksyllä 2005 perustama uusi keskustaoikeistolainen Kadima-puolue nousi vuoden 2006 vaaleissa knessetin suurimmaksi puolueeksi, ja sen puheenjohtajasta Ehud Olmertista tuli maan pääministeri. Kadima on houkutellut nimipoliitikkoja niin oikealta kuin vasemmaltakin.

Suhteellinen vaalitavan sekä 1990-luvulta lähtien yhteiskunnallisen pirstoutumisen vuoksi maassa on myös suuri joukko pienempiä puolueita, joilla on usein ollut merkittävä vaa'ankieliasema maan parlamentissa ja siten suhteellisesti kokoaan suurempi vaikutusvalta. Pieniin puolueisiin kuuluvat Meretz-Yachad ("sosiaalidemokraatit"), Ra'am ("yhdistynyt arabilista"), Ta'al ("arabiliike uudistumiselle"), Shas, Kansallinen uskonnollinen puolue, Yisrael Beytenu, Israelin kommunistinen puolue, Balad ("kansallinen demokraattinen kokooma").

Samoin kuin moniin eurooppalaisiin maihin, myös Israeliin on syntynyt ulkomaisten, ei-juutalaisen siirtotyöläisten ryhmä. Vuosituhannen vaihteessa laillisten ja laittomien siirtolaisten osuus työvoimasta oli kohonnut 7–14 prosenttiin. Juutalaiseen identiteettiin nojaavalla Israelilla ei ole ollut aatteellisia työkaluja integroida maahanmuuttajia osaksi yhteiskuntaa. Maan liberaali talouspolitiikka korostaa vapaita markkinoita, mikä on omiaan heikentämään valtiota sekä korostamaan yksilöllisyyden merkitystä. Toisaalta israelilaisesta yhteiskunnasta entistä vieraantuneempi palestiinalainen vähemmistö korostaa islamilaista uskoaan ja palestiinalaista identiteettiään.[42]

Ulkopolitiikka

Israelin pääministeri Ehud Olmert käymässä Brasiliassa.

Israelilla on tiiviit suhteet maailman teollisuusmaihin. Kiinan ja Intian kanssa suhteet solmittiin vuonna 1992.

Ulkopoliittisesti Israelilla on rauhansopimus Egyptin kanssa vuoden 1973 jom kippurin sodasta, Jordanian kanssa vuoden 1967 kuuden päivän sodasta. Syyrian kanssa kiista sen kuuden päivän sodan aikana Israelin miehittämistä Golanin kukkuloista on edelleen auki, eikä Syyrialla ja Israelilla ole vielä rauhansopimusta.

Israelin valtiota eivät ole tunnustaneet 32 pääosin Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän muslimienemmistöistä maata. Jotkut ortodoksijuutalaiset eivät tunnusta maallista Israelin valtiota. Arabimaat ovat esittäneet suunnitelman suhteiden normalisoimista Israelin kanssa edellyttäen, että Israel vetäytyy vuoden 1967 rajoille, että Länsirannalle ja Gazaan perustetaan itsenäinen palestiinalaisvaltio, jonka pääkaupunki on Jerusalem, ja että palestiinalaispakolaiset saavat palata Israelin alueelle.[43]

Yleiskokouksen neljäs komitea käyttää kolmanneksen istuntojen ajasta Israelin ja Lähi-idän konfliktin käsittelemiseen, ihmisoikeusneuvoston maakohtaisista päätöksistä kolmannes koskee Israelia, ja muslimimaiden läpiajaman uudistuksen myötä jokaisen istunnon ainoaksi pakolliseksi rakenteeksi on määrätty niin sanottu "Israel-tiedote".[44] Yhdistyneiden kuningaskuntien YK-liitto havaitsi tutkimuksessaan YK:n tulkitsevan Israelin toimia huomattavasti kielteisemmin ilmaisuin kuin palestiinalaisia tai arabimaita. Tutkijoiden näkemyksen mukaan kyseessä ei kuitenkaan välttämättä ole Israelin vastainen puolueellisuus, vaan Israelin YK:n päätöslauselmien ja kansainvälisen oikeuden rikkomuksien huomiotta jättäminen heikentäisi järjestön uskottavuutta. Tutkijat eivät ottaneet kantaa päätösten taustalla olevien seikkojen todenperäisyyteen.[45] Israelin ja YK:n välit ovat viime vuosina parantuneet, ja Ariel Sharon totesi syyskuussa 2005 suhteiden olevan "paremmat kuin ne ovat olleet koskaan aikaisemmin".[46] YK:n pääsihteeri Annan on myöntänyt, että "YK:n historia juutalaisvastaisuudessa ei ole vastanut ihanteitamme". Israelin läsnäolo kielletään kaikissa muissa YK:n toimipisteissä paitsi New Yorkissa, koska arabimaat eivät tunnusta Israelin valtiota.[47] Israelin merkittävin tukija Yhdysvallat on turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa, ja se on usein käyttänyt veto-oikeutta mielestään Israelin-vastaisiin päätöslauselmaesityksiin.[48]

Palestiinalaisalueet ja Golanin kukkulat

Israelilaisia sotilaita Länsirannalla vuonna 2004.

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 242 vuodelta 1967 ja 338 vuodelta 1973 vaativat Israelin asevoimien vetämistä ainakin osalta vuonna 1967 vallatuista alueista 1 2. Miehitetyillä alueilla asuu noin kolme miljoonaa palestiinalaista sekä 200 000 juutalaista siirtokuntalaista. Israelilla on yhteensä 242 siirtokuntaa tai muuta siviilikohdetta Länsirannalla, 42 Golanin kukkuloilla ja 29 Itä-Jerusalemissa.[49] Turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 446, 452, 465 ja 471 pitävät näiden siirtokuntien perustamista ja laajentamista Geneven sopimuksen vastaisina ja niiden olevan "ilman laillista pohjaa". Myös ihmisoikeusjärjestöt Amnesty International ja Human Rights Watch katsovat siirtokuntien olevan kansainvälisen oikeuden vastaisia.[50] Isralin mukaan siirtokunnat ovat kansainvälisen oikeuden mukaisia, vaikka se myöntää, että jotkut pienemmistä siirtokunnista on rakennettu Israelin lakien vastaisesti. [51] Israel käyttääkin alueista termiä "kiistellyt alueet".

Palestiinalaisalueilla Länsirannalla ja Gazassa asuvat palestiinalaiset ovat olleet ihmisoikeusrikkomusten kohteena. Amnesty Internationalin raporttien mukaan israelilaisissa vankiloissa on arviolta 8 000 poliittista vankia, joista suurin osa on väkivallattomia mielipidevankeja ja hyvin harvat ovat saaneet kansainväliset vaatimukset täyttävän oikeuskäsittelyn. Myös lähes 20 000 palestiinalaista on menettänyt kotinsa ja lukuisat muut elinkeinonsa Israelin armeijan tuhottua yli 4 000 kotia ja laajoja alueita viljelysmaata. Israelin rakentama turva-aita ja tiesulut vaikeuttavat palestiinalaisten liikkumista ja ovat lähes tuhonneet alueen talouden. Alueen työttömyysaste on noin 30 % ja yli kaksi kolmannesta palestiinalaisväestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Muita alueen ihmisoikeusongelmia ovat palestiinalaisaluiden kunniamurhat, aseistettujen palestiinalaisryhmien suorittamat epäiltyjen yhteistoimintahenkilöiden summittaiset murhat ja palestiinalaishallinnon langettamat kuolemanrangaistukset. [52]

Human Rights Watch on syyttänyt palestiinalaisterroristijärjestöjä ihmisoikeusrikoksista ja on kritisoinut palestiinalaishallintoa siitä, ettei se ole pyrkinyt kaikin keinoin estämään iskuja eikä saamaan syyllisiä oikeuteen. Toisaalta useat palestiinalaistahot ja järjestöt kehottavat ihmisiä väkivaltaan Israelia sekä juutalaisia kohtaan. Amnesty International on esittänyt Hamasille vaatimuksen kunnioittaa kaikkien palestiinalaisten ihmisoikeuksia, noudattaa kansainvälistä lakia ja lopettaa israelilaisiin siviileihin kohdistuva väkivalta.[53] [54]

Israeliin ammuttu Kassam-raketti.

Palestiinalaiset terroristit ovat rakentaneet Kassam-raketteja ja ampuneet niitä Israeliin. Toukokuussa 2006 ammuttiin keskimäärin yli kolme rakettia päivässä. [55] Israel on pyrkinyt torjumaan Kassam-hyökkäyksiä tykistötulella. Gazasta vetäytymisen jälkeen Israel on ampunut 7 000-9 000 raskasta tykinammusta Gazaan. Kassam-raketteja on ammuttu samana aikana Israeliin noin tuhat. Viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana raketit ovat surmanneet yhteensä kahdeksan israelilaista.[56]Vuonna 2006 suurimpia Israelin politiikan ongelmia on ollut, miten estää palestiinalaistaistelijoiden toistuvat rakettihyökkäykset.

Palestiinalaishallinnon presidentti Mahmud Abbas.

Pääosin Länsirannan puolella vuoden 1967 rajaa sijaitsevasta vesilähteestä kulutetaan vettä Israelin alueella noin 500 miljoonaa kuutiometriä ja palestiinalaishallinnon puolella noin 100 miljoonaa kuutiometriä. Juutalaissiirtokuntien väestö kuluttaa alueen vedestä 10 prosenttia. Melkein jokainen juutalainen käyttää keskimäärin neljä kertaa enemmän vettä kuin alueen palestiinalaisasukas. Kansainvälisen lain mukaan miehitettyjen alueiden luonnonvarojen käyttö omien kansalaisten hyväksi on laitonta.[57] Israel teki palestiinalaishallinnon kanssa bilateraalisen sopimuksen Palestiinan vesihallinnon luomiseksi. Vesihallinnon ehdotuksiin sisältyy alueen vedenkäytön tehostaminen.[58]

Ariel Sharonin perustama Kadima-puolue ja sen uusi puheenjohtaja ja Israelin pääministeri Ehud Olmert ovat esittäneet Israelin ratkaisevan kiistan palestiinalaisvaltion rajoista yksipuolisesti, koska neuvotteluissa ei ole edistytty. Suunnitelmassa Israel vetäytyisi ainakin osasta vuonna 1967 miehittämistään alueista mutta säilyttäisi osan Länsirannan siirtokunnistaan. Gaza luovutettiin palestiinalaishallinnolle syyskuussa 2005 Israelin yksipuolisella päätöksellä. Länsirannalla ja Gazassa palestiinalaisia johtaa palestiinalaishallinto. Palestiinalaishallinto julistautui Palestiinalaisten kansallisneuvoston muodossa itsenäiseksi jo 1988.

Puolustusvoimat

Pääartikkeli: Israelin puolustusvoimat
Israelilainen sotilas.
Israelin ilmavoimien F-16 hävittäjiä ilmasotaharjoituksen aikana vuonna 2003.

Israelin puolustusvoimat, צבא ההגנה לישראל tai Tzvah Haganah L'Yisrael, usein myös englanniksi Israel Defence Forces, sai alkunsa toisen maailmansodan aikana Ison-Britannian kuninkaallisessa armeijassa palvelleista juutalaisista upseereista ja sotilaista, jotka ostivat aseita ja perustivat maanalaisia puolisotilaallisia ryhmittymiä (Haganah). Alkuaikojen kaluston puutteiden ja vähäisyyden vuoksi IDF panosti koulutukseen ja erityisesti tiedusteluun ja vakoiluun. Israelin puolustusvoimia pidetään Lähi-idän vahvimpina. Israelin puolustusmenot ovat Lähi-idän kriisin vuoksi hyvin korkeat: esimerkiksi vuonna 1996 ne olivat 10,6 prosenttia maan bruttokansantuotteesta ja 21,1 prosenttia valtion budjetista. Yhdysvallat on antanut Israelille vuosittain noin kolme miljardia dollaria kehitysapua, josta esimerkiksi vuonna 2001 oli kaksi miljardia sotilasapua. [59]

Israel sisällytti ensimmäisenä maana maailmassa naiset yleisen asevelvollisuuden piiriin. Israelissa asevelvollisia ovat juutalaiset ja druusit, kun taas kristityt ja muslimit ovat yleensä arabeina siitä vapautetut. Ortodoksijuutalaisille ja arabeille asepalvelus on vapaaehtoinen. Palvelukseen astutaan 18 vuotiaana, ja palvelusaika on miehillä kolme vuotta ja naisilla 21 kuukautta. Naisten ei kuitenkaan tarvitse mennä armeijaan jos heillä on 18-vuotiaana lapsi. Lykkäystä voidaan myöntää yliopisto-opiskelijoille. Asepalveluksen päätyttyä asevelvolliset siirretään reserviin, ja kaikki alle 51 vuotiaat reserviläiset suorittavat korkeintaan 39 päivää palvelusta vuosittain. Tätä aikaa voidaan kriisitilanteissa pidentää. Pieni osa reserviläisistä on protestoinut palestiinalaisalueilla operoimista vastaan.[60]

Israelilla on itsenäinen kyky laukaista tiedustelusatelliitteja Venäjän, Yhdysvaltojen, Ison-Britannian, Ranskan, Kiinan, Intian ja Japanin ohella. Israelin puolustusvoimat ovat kehittäneet sekä satelliitit (Ofeq) että laukaisijat (Shavit). Israel on Suomen ohella yksi harvoista maista, jotka eivät ole allekirjoittaneet maamiinat kieltävää Ottawan sopimusta.[61] Tunnettuja israelilaisia aseita ovat muun muassa Uzi-konepistooli ja Merkava-panssarivaunu: ensin mainittu on merkittävä vientituote.

Taktiikka

Israelin ja palestiinalaisten konfliktin vuoksi IDF on omaksunut niin sanotun matalan intensiteetin sodankäynnin strategian palestiinalaistaistelijoita vastaan, jotka usein toimivat tiheästi asutuilla alueilla. Taistelijoiden ja israelilaissotilaiden yhteydenotoissa on ajoittain kuollut lähistöllä olleita siviilejä. IDF on käyttänyt myös kiistanalaisia ennaltaehkäiseviä täsmäiskuja (hepr. ‏סיכול מוקד‎, sikul memukad) estääkseen tulevia väkivallantekoja tappamalla mahdolliseen tulevaan iskuun liittyviä henkilöitä, esimerkiksi terroristeiksi arvioimiaan henkilöitä, jotka ovat suunnittelemassa terroristi-iskua).

IDF on myös tuhonnut itsemurhaterroristien perheiden taloja, todeten sen olevan tehokas taktiikka itsemurhaiskujen vähentämiseksi. Itsemurhaiskujen perheet ovatkin joskus estäneet iskun peläten kotinsa menettämistä. Kriittikkojen mielestä taktiikan tehokkuus ei kuitenkaan oikeuta liiallisen voiman käyttöä, ja siviilikohteiden tuhoaminen kostona on kansainvälisen lain vastaista.

Ydinase

Katso myös: Israelin ydinaseohjelma

Tiedusteluaineiston ja muun muassa Dimonan-ydintutkimuslaitoksessa työskennelleen israelilaisen ydinteknikon Mordechai Vanunun kertoman mukaan Israel on ainoa Lähi-idän maa, jolla on ydinase,[62][63] ja Intian ja Pakistanin ohella ainoa maailman maa, joka ei ole allekirjoittanut kansainvälistä ydinsulkusopimusta.[64] Maalla uskotaan olevan noin 75-400 ydinkärkeä. [65] Israelin hallitus ei ole myöntänyt eikä kieltänyt ydinaseiden olemassaoloa, mutta on ilmoittanut, ettei se ensimmäisenä "tuo ydinasetta Lähi-itään". 11. joulukuuta pääministeri Ehud Olmert myönsi saksalaisen televisiokanavan haastattelussa epäsuorasti Israelin hallussa olevan ydinaseita, kun häneltä kysyttiin Israelin oletetun ydinaseen vaikutuksesta länsimaiden mahdollisuuksiin puuttua Iranin ydinohjelmaan. Olmert luokitteli puheessaan Yhdysvaltojen, Ranskan ja Venäjän lisäksi Israelin ydinasevaltojen joukkoon:

»Iran uhkaa avoimesti pyyhkiä Israelin maailmankartalta. He haluavat ydinasevaltioksi, kuten Yhdysvallat, Ranska, Israel ja Venäjä.»
(Ehud Olmert)

Olmertin avustaja Miri Eisin toisti pian Olmertin lausunnon jälkeen Israelin perinteisesti esittämän näkemyksen, jonka mukaan "Israel [ei] tule olemaan alueen ensimmäinen valtio, joka esittelee ydinasearsenaaliaan" [66]

Tiedustelutietojen perusteella tiedetään Israelin tehneen ydinsaseyhteistyötä Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa 1960- ja Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon kanssa 1980-luvulla. Yhdysvaltojen viranomaisten mukaan Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelulla CIA:lla on todisteet Israelin ja Etelä-Afrikan laajasta yhteistyöstä ohjus- ja rakettiteknologian alalla. CIA:n tietojen mukaan kesäkuussa vuonna 1980 Israel ja Etelä-Afrikka toteuttivat myös yhteisen ydinkokeen. Ennen koetta Etelä-Afrikassa oli vieraillut suuri joukko israelilaisia ydinfyysikoita, insinöörejä ja sotilasvirkailijoita. Sekä Israel että Etelä-Afrikka kieltävät väitteet.[67] Israelilla on kolme saksalaisvalmisteista Delfiini-luokan sukellusvenettä, jotka saattavat olla yhteensopivia 1 500 km kantavien muunneltujen Popeye Turbo-risteilyohjusten kanssa.

Israelin pääministerit

Israelin presidentit

Lähteet

  1. ↑ [Eero Junkkaala: Faktaa vai fiktiota (Uusi Tie), s. 36-37]
  2. ↑ The 418 Destroyed Villages of Palestine, Destruction of Palestinian villages Luettelo 418:sta tuhotusta kylästä, Walid Khalidi (ed.), "All that Remains", Washington:Institute for Palestine Studies, 1992.
  3. ↑ "Nasser... closed the Gulf of Aqaba to shipping, cutting off Israel from its primary oil supplies. He told U.N. peacekeepers in the Sinai Peninsula to leave. He then sent scores of tanks and hundreds of troops into the Sinai closer to Israel. The Arab world was delirious with support," The Mideast: A Century of Conflict Part 4: The 1967 Six Day War, NPR morning edition, October 3, 2002. URL accessed May 14, 2006.
  4. ↑ http://news.bbc.co.uk/onthisday/hi/dates/stories/may/30/newsid_2493000/2493177.stm
  5. ↑ (Le Monde, 28. helmikuuta, 1968)
  6. ↑ http://www.mfa.gov.il/MFA/Peace+Process/Guide+to+the+Peace+Process/Camp+David+Accords.htm
  7. ↑ Air Force Association: Operation Nickel Grass
  8. ↑ Amnesty international Report may 2000
  9. ↑ BBC: Hezbollah plays for high stakes
  10. ↑ The Israeli Army and the Intifada
  11. ↑ Fatalities in the first Intifada
  12. ↑ Ulkopolitiikka 1/2006, s. 11
  13. ↑ http://www.gush-shalom.org/generous/generous.html
  14. ↑ Israelin ulkoministeriö
  15. ↑ Palestine Red Crescent Society
  16. ↑ Ulkopolitiikka 1/2006, s. 11
  17. ↑ EU Position on the Middle East Peace Process: EU urges it to show determination in the fight against extremist violence and to confront individuals and groups conducting and planning terrorist attacks.
  18. ↑ Encyclopedia Britannica: Likud: "In 2002, against the wishes of Sharon and at the behest of Netanyahu, the party voted to oppose the establishment of a Palestinian state under any conditions."
  19. ↑ BBC: Q&A: What is the West Bank barrier? ICJ: Legal Consequences of the Construction of a Wall in the Occupied Palestinian Territory
  20. ↑ The Anti-Terrorist Fence – An Overview
  21. ↑ What terror statistics tell us about the issues
  22. ↑ International Herald Tribune: Gaza breaking down without power plant
  23. ↑ [1]
  24. ↑ [2]
  25. ↑ Israel-Hizbullah conflict: Victims of rocket attacks and IDF casualties
  26. ↑ Washington Post: In Lebanon, a War's Lethal Harvest: Threat of Unexploded Bombs Paralyzes the South
  27. ↑ http://www.mfa.gov.il/MFA/Facts+About+Israel/Land/THE%20LAND-%20Nature
  28. ↑ As more non-Jews come to Israel, Israelis re-examine Russian aliyah
  29. ↑ Central Bureau of Statistics, Government of Israel. Population, by religion and population group
  30. ↑ Central Bureau of Statistics, Government of Israel. Jews and others, by origin, continent of birth and period of immigration
  31. ↑ Religion in Israel: A Consensus for Jewish Tradition
  32. ↑ SECOND CLASS Discrimination Against Palestinian Arab Children in Israel's Schools
  33. ↑ Israel Ministry of Foreign Affairs: SOCIETY- Minority Communities
  34. ↑ HY: Helsingin yliopiston tutkijat kaivavat Israelissa
  35. ↑ Israel Ministry of Foreign Affairs: CULTURE- Theater and Entertainment
  36. ↑ Daniel Barenboim Visits Ramallah Barenboim's orchestra plays for peace in Ramallah
  37. ↑ BILATERAL TRADE RELATIONS: Israel
  38. ↑ EU, Israel resolve trade dispute over settlements
  39. ↑ How is Israel's Economy Affected by the Security Situation?
  40. ↑ http://www.knesset.gov.il/
  41. ↑ Ulkopolitiikka 1/2006, s. 11
  42. ↑ Ulkopolitiikka 1/2006, s. 14
  43. ↑ Background Note: Saudi Arabia
  44. ↑ "http://www.jpost.com/servlet/Satellite?cid=1150885889961&pagename=JPost%2FJPArticle%2FShowFull
  45. ↑ http://www.unwatch.org/atf/cf/%7B6DEB65DA-BE5B-4CAE-8056-8BF0BEDF4D17%7D/una-uk_report.pdf
  46. ↑ http://www.nytimes.com/2005/10/11/international/middleeast/11nations.html?ei=5088&en=dc598a89e2c12e58&ex=1286683200&partner=rssnyt&emc=rss&pagewanted=print
  47. ↑ http://www.nytimes.com/2005/10/11/international/middleeast/11nations.html?ei=5088&en=dc598a89e2c12e58&ex=1286683200&partner=rssnyt&emc=rss&pagewanted=print
  48. ↑ US Often Uses Security Council Veto for Israel
  49. ↑ CIA World Fact Book: Israel
  50. ↑ HRW:Israel: Expanding Settlements in the Occupied Palestinian Territories, [http://web.amnesty.org/library/Index/ENGMDE150212005?open&of=ENG-ISR Amnesty International:Israel/Occupied Territories Removing unlawful Israeli settlements in the Occupied Territories: Time to act]
  51. ↑ Diplomatic and Legal Aspects of the Settlement Issue, [http://www.mfa.gov.il/MFA/MFAArchive/2000_2009/2003/2/DISPUTED+TERRITORIES-+Forgotten+Facts+About+the+We.htm DISPUTED TERRITORIES: Forgotten Facts About the West Bank and Gaza Strip]
  52. ↑ [http://www.amnestyusa.org/countries/israel_and_occupied_territories/summary.do Israel/Occupied Terr. Human Rights Concerns
  53. ↑ [ http://www.pmw.org.il/tv-hamas.htm]
  54. ↑ HRW:srael/PA: Suicide Bombers Commit Crimes Against Humanity, Amnesty International: Hamas must stop targeting of civilians
  55. ↑ Gaza's rocket threat to Israel
  56. ↑ AIPAC v. Norman Finkelstein: A Debate on Israel's Assault on Gaza
  57. ↑ Water in Palestine: West Bank Water Usage
  58. ↑ A problem that can't be wished or washed away
  59. ↑ Israel’s Defense Budget: The Business Side of War
  60. ↑ Refuser Solidarity Network
  61. ↑ http://www.vvaf.org/references/reports/countries-not-joined-the-ottawa-treaty.html]
  62. ↑ Federation of American Scientists (fas.org) Israel's nuclear weapons
  63. ↑ Bulletin of the Atomic Scientists: Israeli nuclear forces, 2002
  64. ↑ Background Information, 2005 Review Conference of the Parties to the Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons. United Nations.
  65. ↑ http://www.fas.org/nuke/guide/israel/nuke]
  66. ↑ YLE: Olmert lipsautti Israelin ydinaseesta
  67. ↑ New Statesman: Britain's dirty secret South Africa's Nuclear Autopsy

Kirjallisuutta

  • Hirvonen, Eero: Taisteleva Israel (Perussanoma, 2002)
  • Juusola, Hannu & Huuhtanen, Heidi: Uskonto ja politiikka Lähi-idässä (Gaudeamus, 2002)
  • Juusola, Hannu: Israelin historia (Gaudeamus, 2005)
  • Reime, Hannu: Israel/Palestiina. Kahden kansan luvattu maa (Like, 2003)
  • Sartola, Pekka: Tähtäimessä Israel (Ajanteos, 2001)
  • Susan Nathan Toinen Israel (Otava, 2005)

Katso myös

Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Israel.
Itsenäiset valtiot
Itsehallintoalueet
Itsenäiset valtiot
Kiistanalaiset valtiot
Erityisalueet
1Lasketaan kuuluvaksi myös Eurooppaan.

Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Israel&oldid=2362904”