Paavali I

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo Venäjän keisarista. Paavi Paavali I:stä on erillinen artikkeli.
Paavali I
Venäjän keisari
Valtakausi 17. marraskuuta 1796 –
23. maaliskuuta 1801
Kruunajaiset 5. huhtikuuta 1797
Edeltäjä Katariina II Suuri
Seuraaja Aleksanteri I
Syntynyt 1. lokakuuta (J: 20. syyskuuta) 1754
Pietari, Venäjän keisarikunta
Kuollut 23. maaliskuuta (J: 12. maaliskuuta) 1801 (46 vuotta)
Pietari, Venäjän keisarikunta
Puoliso Natalia Aleksejevna
Maria Fjodorovna
Lapset Aleksanteri I
Konstantin
Aleksandra
Jelena
Maria
Jekaterina
Olga
Anna
Nikolai I
Mihail
Suku Romanov
Isä Pietari III
Äiti Katariina II Suuri
Uskonto ortodoksisuus
Nimikirjoitus

Paavali I, Pavel Petrovitš Romanov (ven. Па́вел I Петро́вич); (1. lokakuuta (J: 20. syyskuuta) 1754 keisarinna Elisabetin kesäpalatsi, Pietari, Venäjän keisarikunta – 23. maaliskuuta (J: 12. maaliskuuta) 1801 Mikaelinlinna, Pietari, Venäjän keisarikunta) oli Venäjän keisarikunnan keisari vuosina 1796–1801.

Suhtautuminen Paavali I:een on ollut ristiriitaista: häntä on pidetty mielenvikaisena despoottina, mutta hän on saanut myös kiitosta ansioistaan.[1] Hän otti vuonna 1797 käyttöön vallanperimyslait, jotka olivat käytössä Venäjän monarkian kaatumiseen vuoteen 1917 asti ja kumosi säädöksen, joka antoi keisarin itse valita seuraajansa. Häntä kuitenkin pidettiin tyrannina ja hän oli epäsuosittu varsinkin aateliston keskuudessa, ja ehti hallita hieman yli neljä vuotta ennen kuin hänet murhattiin.

Paavali I oli johanniittain ritarikunnan de facto suurmestari vuosina 1799–1801, vaikka olikin ortodoksi.

Paavali I:n keisarillinen monogrammi.

Elämäkerta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavalin isä oli keisari Pietari III, alkuaan Holstein-Gottorpin herttua Karl Peter Ulrich. Paavalin äiti oli Anhalt-Zerbstin prinsessa Katariina, myöhempi Katariina II Suuri. Eräissä yksityiskirjeissään Katariina väitti, että pojan isä ei olisi ollut Pietari, vaan hänen rakastajansa kamariherra Sergei Saltykov, joka kuului ikivanhaan pajarisukuun ja oli myös sukua Romanoveille. Asiaa on nykyaikana mahdotonta todistaa.[2] On kuitenkin todennäköistä, että Katariina valehteli ja että Pietari III oli sittenkin Paavalin biologinen isä. Paavali syntyi 1. lokakuuta 1754 eli Katariina tuli raskaaksi joko aivan joulukuun 1753 lopulla tai vuoden 1754 tammikuussa. Tällöin Katariinan tiedetään olleen Pietari III:n tädin keisarinna Elisabetin luona joulun ja uudenvuoden vietossa ja hän joutui siis viettämään aikaansa rakastajiensa sijaan aviomiehensä Pietarin kanssa. Paavali myös muistutti suuresti ulkonäöltään ja käytökseltään Pietari III:ta, ja Pietari uskoi itsekin Paavalin olevan hänen poikansa vaikka tiesikin Katariinan rakastajista.

Synnytystä omassa kesäpalatsissaan oli valvomassa keisarinna Elisabet. Hän määräsi veljenpojanpojalleen lauman lastenhoitajia ja mielestään parhaat opettajat, pojan äiti ja isä eivät saaneet osallistua lapsensa kasvattamiseen. Pojalle annettiin kasteessa nimi Pavel keisarinnan käskystä. Hänen opettajanaan oli ensin diplomaatti Fjodor Behtejev, jolla oli pakkomielle peruskirjan hengestä, selkeistä käskyistä ja sotilaallisesta kurinalaisuudesta.

Koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Paavali oli kahdeksanvuotias, hänen äitinsä kaappasi vallan vuonna 1762 ja hänet kruunattiin perinteisin menoin hallitsijaksi Moskovassa. Pietari III oli surmattu, mutta virallisen selityksen mukaan hän oli kuollut ”peräpukamien aiheuttamaan koliikkikohtaukseen”. Paavalin huoltajuus oli ainoa asia, joka oikeutti Katariina II:n hallinnon, joten Paavalin sairastuminen kruunajaisissa huoletti äitiä kovasti.[3] Kysymys vallanperimyksestä alkoi myrkyttää äidin ja pojan välejä. Jos Paavali olisi varhaiskypsä ja osoittaisi lahjakkuutta, moni aatelinen saattaisi tuntea kiusausta syöstä Katariinan vallasta ja asettaa laillisemmalta hallitsijalta tuntuvan Paavalin hänen tilalleen.[4]

Katariina II valitsi poikansa opettajiksi ja kasvattajaksi kaksi hovimiestään, Grigori Orlovin ja Nikita Paninin. Panin pyrki välittämään nuorelle kruununperijälle 1700-luvun muodikkaita valistusaatteita, joiden mukaan rajoittamaton itsevaltius ja jatkuvat sodat ovat asioita joita hallitsijan tuli välttää. Hän oli toisaalta opetuksessaan epäjohdonmukainen, sillä hän puhui nuorelle Paavalille keskiajan ritarihengestä, Jumalan säätämästä järjestyksestä ja siitä kuinka nainen hallitsijana turmelee valtion. Lisäksi oppeihin sisältyi Preussin sotilasmahdin ihailua.[5]

Katariina osti pojalleen laajan kirjaston. Perilliselle opetettiin historiaa, maantiedettä, aritmetiikkaa, uskontoa, tähtitiedettä, vieraita kieliä (ranska, saksa, latina, italia), venäjää, piirtämistä, miekkailua, tanssia ja musiikkia. Koulutusohjelmassa ei ollut mitään sotilasasioihin liittyvää, mikä ei estänyt Paavalia innostumasta niistä. Hän tutustui valistuskirjailijoihin kuten Voltaire, Diderot ja Montesquieu. Paavalilla oli hyvät kyvyt opiskella, hänellä oli kehittynyt mielikuvitus, samalla hän oli levoton ja kärsimätön, vaikka rakasti kirjoja. Hän puhui latinaa, ranskaa ja saksaa, rakasti matematiikkaa, tanssia ja sotaharjoituksia. Tsarevitš sai ajalle parhaan mahdollisen koulutuksen.

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 1771 Paavali sairasti 17-vuotiaana lavantaudin, jonka jälkiseurauksena hänen nenänsä ja kasvonpiirteensä muuttuivat merkittävästi ja hän oli heikkona pitkään. Orlov ja Katariina II päättivät että avioliittoa varten Paavali tarvitsi kokemusta seksuaaliasioissa. Hänen huoneisiinsa tuotiin hovinainen Sofia Ušakova (1746-1803), nuori leski, joka synnytti Paavalille pojan. Semjon Afanasjevitš Veliki (1772-1794) koulutettiin parhaissa kouluissa, valitsi sotilasuran ja liittyi Ison-Britannian laivastoon ja kuoli haaksirikossa Karibialla.[6]

Täytettyään 18 vuotta Paavali halusi oman hovin, poliittista valtaa ja vaimon. Hän alkoi myös elätellä ajatusta äitinsä syrjäyttämisestä. Syrjäyttämisajatuksista tietämätön Katariina II etsi pojalleen puolisoa. Hän päätyi saksalaiseen Hessen-Darmstadtin prinsessaan Wilhelminaan.[7] Wilhelmina ja Paavali kiintyivät toisiinsa, Wilhelmina kääntyi ortodoksiksi ja otti nimen Natalia Aleksejevna. Nuoret vihittiin hienoin juhlamenoin 29. syyskuuta 1773. Paavalin ja hänen äitinsä suhde oli alkanut lähentyä erityisesti Paavalin sairastelujen vuoksi, vaikka Paavali olikin äitinsä mielestä ahdasmielinen ja luotaantyöntävä. Nyt tapahtui jotain, joka pilasi äidin ja pojan välit lopullisesti. Holsteinilainen diplomaatti oli yllyttänyt Paavalia juonittelemaan itsensä kanssahallitsijaksi. Nikita Panin sai Paavalin luopumaan hankkeesta, joka tietenkin meni myös äidin korviin. Katariina II päätti, että Paavali ei voi saada omaa hovia, koska on paitsi hapan, myös vaarallinen.[8]

Natalia oli kuitenkin Katariina II:lle pettymys tuhlaavaisuutensa vuoksi ja hänen epäiltiin olevan Paavalille uskoton. Hän ei halunnut myöskään oppia puhumaan venäjää. Natalian piti synnyttää esikoisensa 10. huhtikuuta 1776. Synnytys epäonnistui traagisesti. Ahtaan lantion vuoksi lapsi ei päässyt syntymään. Sikiö kuoli äitinsä kohtuun ja aiheutti tulehduksen, johon Natalia menehtyi kärsittyään viisi päivää. Paavali oli surun murtama ja Katariina II pahensi asiaa näyttämällä Paavalille haltuunsa saamat rakkauskirjeet, jotka Natalia oli kirjoittanut hovimiehelle.[9]

Suuriruhtinas Pavel Petrovitš lapsena, Fjodor Rokotov 1761

Syrjitty kruununperijä ja avioliitot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katariina II kehotti poikaansa nyt etsimään itselleen uuden vaimon. Katse suunnattiin jälleen Saksaan ja tällä kertaa Württembergiin, jonka prinsessa Sofia Doroteaa Paavali kävi henkilökohtaisesti kosimassa. Matkallaan hän tapasi Preussin kuninkaan Fredrik Suuren, joka ennusti, että Paavali tulee murhatuksi kuten isänsä. Sofia ja Paavali tapasivat ensimmäisen kerran juhlaillallisilla, joka järjestettiin Paavalin Berliiniin saapumisen kunniaksi. Saatuaan tietää, että sulhanen oli vakavamielinen, Sofia puhui geometriasta heidän ensimmäisessä keskustelussaan. Seuraavana päivänä Sofia Dorotea kirjoitti ystävättärelleen: "Olen enemmän kuin tyytyväinen. Suuriruhtinas ei voisi olla ystävällisempi. Olen ylpeä siitä, että rakas sulhaseni rakastaa minua suuresti, ja tämä tekee minusta erittäin, erittäin onnekkaan." Paavali oli yhtä iloinen nuoresta prinsessasta kuin tämä oli hänestä ja kirjoitti äidilleen: "Löysin unelmieni mielitietyn. Hän on muodokas, älykäs, tervejärkinen eikä yhtään ujo."[10]

Sofia Dorotea kääntyi ortodoksiksi ja otti nimen Maria Fjodorovna. Pariskunta vihittiin 26. syyskuuta 1776. Avioliitosta syntyi kymmenen lasta.[9]

Paavali I:n ensimmäinen vaimo Natalia Aleksejevna (Prinsessa Wilhelmina Luisa von Hessen-Darmstadt). Alexander Roslinin maalaus vuodelta 1776
Maria Fjodorovna (Prinsessa Sofia Dorotea Augusta Luisa von Württemberg) Alexander Roslinin maalaus vuodelta 1777, heti häiden jälkeen
Suuriruhtinas Pavel Petrovits, P. Batonin 1782 alkuperäistyöstä I. Pullman 1787

Katariina II onnitteli pariskuntaa avioliitosta ja rakennutti heille Tsarskoje Selon lähettyville Pavlovskin palatsin. Paavali inhosi paikkaa, sillä piti tätä jälleen osoituksena äitinsä määräilynhalusta. Esikoispoika syntyi 12. joulukuuta 1777 ja sai nimen Aleksandr. Poika oli alusta alkaen isoäitinsä lemmikki ja hän sanoi kouluttavansa tätä hallitsijaksi ikään kuin oma poika ei olisi vallanperijä.[11]Hän otti pojan kolmikuisena pois vanhemmiltaan ja he saivat nähdä tätä vain kerran viikossa. Näin tapahtui myös toiselle pojanpojalle Konstantinille. Venäjän ensimmäiseksi mieheksi ja tavallaan kanssahallitsijakseen Katariina II nosti rakastajansa, ruhtinas Potjomkinin. 29-vuotias Paavali eli hallitusasioista syrjäytettynä eikä voinut antaa tätä anteeksi.[12]

Saadakseen poikansa mielen muuttumaan Katariina II päätti vuonna 1781 antaa hänen hoidettavakseen tehtävän Itävallassa. Kun Paavali oli puolisoineen jo lähdössä matkaan, hänen opettajansa Nikita Panin syötti hänelle ajatuksen, jonka mukaan kyseessä ei olekaan vierailu, vaan syrjäyttäminen. Äitiinsä ja Potjomkiniin epäluuloisesti suhtautunut Paavali kieltäytyi lähtemästä. Taivuttelun jälkeen Paavali lähti matkalle vaimoineen ja tapasi Itävallan hallitsijan Joosef II:n. Keskusteluissaan Paavali totesi Venäjän tilanteen kauheaksi ja että Potjomkinin niska pitäisi murtaa. Keskustelujen sisältö välitettiin Katariina II:n korviin, joka ei voinut puolestaan antaa niitä anteeksi.[13] Myöhemmin omalla valtakaudellaan Paavali määräsi Potjomkinin haudan avattavaksi ja tämän luut tuhottaviksi.[14]

Katariina II nimitti nyt Paavalia ja tämän puolisoa ”raskaiksi matkatavaroiksi” ja alkoi entistä enemmän kiinnittää huomiotaan pojanpoikaansa Aleksandriin, jossa näki keisarikunnan tulevaisuuden. Paavali eli omassa Hatsinan palatsissaan harjoittaen preussilaistyylistä rykmenttiään. Hän näki toistuvasti unta, jossa Pietari Suuri ilmestyy hänelle varoittaen hänen tulevan murhatuksi.[15]

Itsevaltias keisari

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuun 5. päivänä vuonna 1796 Katariina II sai vakavan sairauskohtauksen, jonka vuoksi hän oli vuoteenoma ja puhekyvytön. Oli selvää, että aikaa ei ollut kovinkaan paljon jäljellä. Ylitallimestari lähetettiin Hatsinan palatsiin hakemaan Paavali paikalle. Paavali luuli vaimonsa kanssa ensin, että ylitallimestari on lähetetty murhaamaan heidät ja kesti hetken saada Paavali vakuutettua asian oikeasta laidasta.[16]

Paavalilla oli suuri halu muuttaa monta äitiinsä liittyvää asiaa. Hän ilmoitti, että oli ”kansan tahto”, että hänen isänsä Pietari III nostettaisiin haudastaan ja haudattaisiin yhdessä hänen äitinsä kanssa. Pietarin ruumis nostettiin haudastaan ja Paavali määräsi isänsä murhaajat Barjatinsin ja Aleksei Orlovin kävelemään hautajaissaattueen mukana ja kantamaan keisarin kruunua. Orlov yritti kieltäytyä vedoten korkeaan ikäänsä, mutta Paavali kehotti häntä kiittämään onneaan näin pienestä rangaistuksesta.[17]

Ensimmäisenä hallintovuotenaan Paavali antoi 48 000 ukaasia. Hän aloitti armeijasta, missä Potjomkinin määräämän mukavan ja käytännöllisen univormun tilalle otettiin preussilaistyylinen, yksityiskohtia myöden hiottu univormu. Hallintonsa johtoon Paavali nimitti Pietarin kuvernöörin Aharovin, joka sai kansan suussa nimen ”terroriministeri”. Hän valvoi kaikkia Paavalin antamia määräyksiä pedantisti, puuttuen jopa pukeutumiseen. Jos Aharov näki jonkun pitävän päässä liberalismin tunnusmerkkinä pidettyä pyöreää hattua, hän määräsi tämän jalkapohjat piestäviksi. Paavali kumosi vanhan lain, jonka mukaan aatelisilla oli oikeus lyödä ja ruoskia maaorjia. Tämä herätti aatelistossa vihaa tsaarinvaltaa kohtaan ja he tunsivat itsensä nöyryytetyiksi. Keisari rikkoi nyt vanhan yhteiskuntasopimuksen, jonka mukaan hän on itsevaltias ja aateli tukee häntä, kunhan saa toimia tiluksillaan miten parhaaksi katsoo.[18]

Tietoisena siitä, että Katariina oli suunnitellut seuraajakseen hänen poikaansa, Aleksandr Pavlovitš Romanovia (myöhemmin Aleksanteri I), Paavali määräsi vuonna 1788 uuden kruununperimysjärjestyksen, jossa seuraajana oli aina vanhin pojista. Lisäksi hän antoi perhelain, jonka mukaan hallitsijasuku oli valtiollinen instituutio. Lisäksi siinä määriteltiin suvun arvonimet, -järjestys ja miten se saa tuloja.[19]

Paavalin määräykset julkaistiin virallisessa lehdessä, ja moni alkoi pelätä häntä. Toisaalta moni myös piti häntä naurettavana. Hän sääti lain, jonka mukaan myös aatelisto voitiin alistaa ruumiillisiin rangaistuksiin, minkä he kokivat valtavana loukkauksena. Paavali oli pikkutarkka, vihainen ja rangaistuksissaan kohtuuton, mikä herätti jatkuvaa epämukavuuden tunnetta ja inhoa aatelistossa. Häneltä ei ollut kukaan turvassa: yksityiskohtia myöden hiottuja preussilaisia univormuja vastustanut marsalkka Aleksandr Suvorov huomautti puuteroitujen peruukkien hyödyttömyydestä taistelukentällä ja sai lähtöpassin.[20]

Venäjän joukot miehittävät Tiflisin (nyk. Tbilisi) vuonna 1799, Franz Roubaud'n piirros, vuodelta 1886

Venäjä laajeni Paavalin valtakaudella nykyiseen Georgiaan. Siellä sijainneet Kartli-Kakhetin ja Imeretin kuningaskunnat eivät olleet toipuneet Persian vastaisesta sodastaan, ja vuonna 1800 Paavali määräsi joukkonsa marssimaan valtioihin väittäen niitä kumpaakin hallinneen kuninkaan luovuttaneen maat Venäjälle. Hänen määräyksestään muodostettiin myös venäläis-amerikkalaisen kauppakomppania 1799, joka perusti ensimmäiset tukikohdat Alaskaan turkisten pyyntiä varten.[21]

Julkisuudessa Paavali I esiintyi ankarana ja tiukkana yksinvaltiaana. Kotioloissa hän oli vaimonsa Maria Fjodorovnan ja rakastajattarensa hovinainen Jekaterina Ivanovna Nelidovan (1756–1839) ohjailema. Yksissä tuumin naiset saivat yhteisen suosikkinsa Kurakinin suvun johtaviin asemiin. Paavalia ohjaili myös merkillinen hahmo, turkkilainen parturi Ivan Kutaisov. Katariina Suuren turkkilaisia vastaan käymässä sodassa oli Kutaisov jäänyt pikkupoikana venäläisten vangiksi. Poika kääntyi kristityksi, ja Paavali oli hänen kummisetänsä. Poika lähetettiin oppiin Versaillesiin, ja sieltä tultuaan hänet laitettiin Paavalin hovin palvelukseen. Kutaisovista tuli Paavalin uskottu, ja hänen tehtäviinsä kuului rakastajattarien hankkiminen.[22]

Jekaterina Ivanovna Nelidova (1756-1839)
Ruhtinatar Anna Petrovna Lopuhina (1777–1805), naim. ruhtinatar Gagarina

Naiset saivat Paavalin perustamaan ”Aateliston avustuspankin”. Hankkeesta tuli skandaali. Ranskan vallankumouksen johdosta Euroopassa liikkui omaisuutensa menettäneitä aristokraatteja. Muuan alankomaalainen pankkiiri manipuloi keisarinnan ja Nelidovan kertomaan hankkeesta Paavalille, joka myöntyi antamaan hankkeelle rahoitusta. Alankomaalainen pankkiiri oli kuitenkin huijari, joka katosi heti rahat saatuaan.[23]

Kutaisov ja Paavali viihtyivät hyvin yhdessä. He lähtivät usein yhdessä kaupungille vaunuilla, jolloin keisari esiintyi ”inkognito” eli tuntemattomana. Kutaisov, jota kutsuttiin Figaroksi, otti rakastajattarekseen erään Pietarissa eläneen ranskalaisen näyttelijättären. Hänen ystävättärensä oli 19-vuotias ruhtinatar Anna Petrovna Lopuhina (1777–1805), johon Paavali rakastui vuonna 1798. Myös Anna Petrovna oli rakastunut Paavaliin tanssijaisissa vuonna 1796 niin kiihkeästi, että hänen perheensä pelkäsi hänen henkensä puolesta ja keisarin määräyksestä tyttö ja hänen perheensä tuotiin Pietariin sekä isälle annettiin komea aatelisarvo ja virkanimitys. Paavalin kerrotaan olleen rakkaudestaan innoissaan kuin lukiolaispoika. Ruhtinatar Lopuhinalle ja Figaron rakastajattarelle etsittiin viereiset talot asunnoiksi, ja Figaron palveluksiin tyytyväinen Paavali korotti hänet kreiviksi. Anna Lopuhina rakasti muotiin tullutta valssia, jonka Paavali oli kieltänyt Venäjällä väittäen sen olevan irstasta, koska siinä tanssittiin lähekkäin ja vastatusten. Lopuhinan vetoomuksia kuunneltuaan hän salli valssin tanssimisen.[24] Anna Petrovna Lopuhina meni muodolliseen avioliittoon vuonna 1800 lapsuudenystävänsä ruhtinas Pavel Gagarinin kanssa, jotta hänen maineensa olisi turvatumpi.

Keisari Paavali I, A. F. Mitrohin 1797

Napoleonin vastustajana ja liittolaisena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavali ihaili ritareita ja hänen oli onnistunut päästä Maltan ritarien suurmestariksi. Kun Napoleon hyökkäsi Egyptiin kesällä 1798, hän valtasi joukkoineen myös Maltan. Paavali oli heltymätön Ranskan vastustaja, sillä hän piti ranskalaisia ateisteina ja pelkäsi myös sieltä leviäviä vallankumousaatteita. Venäjä, Iso-Britannia ja Itävalta muodostivat liittokunnan, jonka oli tarkoitus hyökätä ranskalaisten kimppuun Sveitsissä ja Alankomaissa. Vanhaa marsalkka Suvorovia lepyteltiin ja hänet kutsuttiin palvelukseen vuonna 1799. Suvorovin rinnalle Paavali asetti poikansa Konstantinin.[25]

Vuosina 1798–1799 venäläisjoukot sotivat Aleksandr Suvorovin johdolla Italiassa ja Sveitsissä. Suvorov otti venäläiset komentoonsa Italiassa, missä he voittivat Napoleonin armeijan. Itävalta alkoi kuitenkin empiä osallisuuttaan sodassa, ja Suvorov halusi erota tehtävästään. Paavali taivutteli hänet jatkamaan. Novin taistelussa Suvorov sai uuden voiton ja hallitsi Pohjois-Italiaa. Preussikin alkoi empiä osallistumistaan sotaan. Hyökkäystä jatkettiin Sveitsin alueelle, mutta Itävalta vetäytyi liittokunnasta. Venäjän ja Ison-Britannian sota Alankomaissa päättyi tappioon. Paavali komensi Suvorovin takaisin kotiin, mutta halusi haastaa kaksintaisteluun Napoleonin ja kaikki hänen kanssaan eri mieltä olevat hallitsijat ja pyysi luottomiestään Ivan Kutaisovia sekundantikseen. Kenraalit pitivät Paavalin käytöstä kovin omituisena.[26]

Paavali teki sodasta johtopäätöksiä vedettyään äkkikäännöksen. Hän alkoi etsiä Napoleonin ystävyyttä ja harkita sotaa Isoa-Britanniaa vastaan. Ison-Britannian suurlähettiläs Withworth raportoi hallitukselleen, että Paavalia ei pidetä enää täysjärkisenä ja että hänen oman rakastajattarensa Olga Zerebtsovan lähipiiri harkitsee Paavalin murhaamista. Samaan aikaan kreivi Sergei Panin tapasi Paavalin vanhimman pojan Aleksanterin, jolle ehdotettiin vallankaappausta. Aleksanteri toimisi ehdotuksen mukaan isänsä sijaishallitsijana, kun hänet olisi syrjäytetty. Murhaamisesta ei puhuttu. Samaan aikaan Paavali käski varustautua Itävallan vastaiseen sotaan ja liittoutumaan Napoleonin kanssa.[27]

Paavali oli nyt täysin Napoleonin lumoissa ja tunnusti Ranskan oikeudet valloituksiin. Napoleon palautti Maltan Paavalille, vaikka saari oli brittien miehittämä. Paavali loi niin sanotun pohjoisen järjestelmän, jossa Tanska, Preussi ja Ruotsi asettuivat Isoa-Britanniaa vastaan. Lisäksi kaavailtiin mielikuvituksellista sotilasoperaatiota. Kaavailujen mukaan Ranska lähettäisi Astrahaniin 35 000 miestä, minkä jälkeen 35 000 venäläistä miestä ja 40 000 kasakkaa purjehtisivat yli Kaspianmeren, marssisivat Keski-Aasian ja Afganistanin läpi Intiaan sotimaan brittejä vastaan.[28]

Paavalin itselleen Pietariin keisarinna Elisabetin kesäpalatsin tilalle rakennuttama palatsi, Mikaelinlinna.

Salaliiton uhri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavali pelkäsi lähes koko ikänsä salamurhaa, mikä näkyi myös hänen käytöksessään. Kun hänen vaimonsa Maria Fjodorovna keskusteli erään aatelismiehen kanssa, sanoi Paavali vaimolleen, että on turha kuvitella, että hän on kuin Pietari III. Vanhimpia poikiaan Aleksandria ja Konstantinia hän kuormitti niin monilla tehtävillä, että he olivat tuskin koskaan kotonaan. Tarkoituksena oli, että väsyneet suuriruhtinaat eivät jaksa ajatella vallankaappausta. Aleksandrin valvojaksi Paavali asetti uskollisen miehensä, pelottavana pidetyn paroni Aleksei Araktšejevin, joka oli ajatusmaailmaltaan mahdollisimman kaukana tuolloin vielä liberaalista Aleksanterista. Kaikkien yllätykseksi miehet ystävystyivät.[29]

Aatelisto vihasi Paavalia paitsi heidän oikeuksiensa rajoittamisen ja heille langetettujen ruumiillisten rangaistusten, mutta myös hänen naurettavan pedanttien hoviseremonioidensa vuoksi. Niiden aikana piti vallita täydellinen hiljaisuus. Kun keisarin edessä polvistuttiin, piti kuulua ääni, joka osoitti että polvi todella kopsahti lattiaan ja suun piti todella suudella Paavalin kämmentä. Virheistä rangaistiin todella ankarasti. Hoviväki pelkäsi, että pienenkin virheen johdosta heidät herätetään keskellä yötä, viedään vaunuihin ja kuljetetaan kohti Siperiaa. Tällainen ilmapiiri oli osaltaan luomassa henkeä salaliitolle.[30]

Epäluuloinen ja pelokas Paavali ryhtyi rakennuttamaan itselleen syntymäpalatsinsa keisarinna Elisabetin kesäpalatsin paikalle turvallisempaa palatsia, Mikaelinlinnaa. Kun Pavlovskin palatsissa annettiin aiheeton palohälytys, otti Paavali miekkansa esiin ja oli valmis puolustamaan itseään. Rauhoituttuaan hän määräsi kaksi sotilasta ruoskituttaviksi silmiensä alla syyttäen heitä pelottelusta. Poikaansa Aleksanteriin hän suhtautui tästä lähtien entistäkin ynseämmin. Vuoden 1800 alkupuolella mitään salaliittoa ei vielä ollut. Paavalilla oli ympärillään luottomiehiä, kuten vakoilupäällikkö Rostoptšin ja Hatsinan palatsin tilusten hoitaja Oboljaninov. Yksi kerrallaan Paavali kuitenkin erotti ja loukkasi luottomiehiään ja nimitti heidän tilalleen miehiä, jotka kantoivat hänelle kaunaa. Salaliitto alkoi vähitellen muotoutua, kun Pietarin kaupungin kenraalikuvernööriksi nimitettiin Peter Ludwig von der Pahlen.[31]

Paavalin salamurhaan oli sekaantunut myös hänen poikansa, tuleva Aleksanteri I.[32] Von der Pahlen antoi Aleksanterille epämääräisiä lupauksia Paavalin hengen säilyttämisestä; hänet siirrettäisiin loppuelämäkseen maaseutupalatsiin ja Aleksanteri toimisi sijaishallitsijana. Von der Pahlen myös kertoili epämääräisen laveasti, että jos Paavalia ei syrjäytetä, Pietarissa alkaa viattomien ihmisten surmaaminen ja joukkokarkotukset. Aikaisemmin oli kreivi Sergei Panin väläytellyt samankaltaisesta suunnitelmasta.[33]

Heti vuoden 1801 ensimmäisinä viikkoina Paavali määräsi karkotettavaksi Siperiaan 16 upseeria. Von der Pahlen ryhtyi suunnittelemaan monimutkaista juonta, jonka tavoitteena oli Paavalin syrjäyttäminen. Hän tarvitsi puolelleen Paavalin luottomiehen, Ivan Kutaisovin eli Figaron. Se onnistui monimutkaisen avioliittojärjestelyn kautta, jolloin Figaron tytär pääsi naimisiin ylhäisaatelisen kanssa. Sitten von der Pahlen ilmoitti Paavalille, että hänen poikansa, Aleksanteri ja Konstantin ovat salaliitossa isäänsä vastaan. Paavali ryhtyi miettimään pojilleen rangaistusta ja von der Pahlen varoitti Aleksanteria. Aleksanteri kertoi häntä uhkaavasta aiheettomasta rangaistuksesta, ja häntä kannattaneet 200 upseeria liittyivät salaliittoon.[34]

Helmikuun 1. päivänä 1801 Paavali muutti perheineen vastavalmistuneeseen ja turvallisena pitämäänsä Mikaelinlinnaan. Turvallisuus oli kuitenkin kiinni vartijoista, ja von der Pahlen oli päässyt turvallisuusvastaavaksi. Hän tiesi linnan päivittäiset salasanat sekä kulkureitit, ja valtaosa Paavalin adjutanteista oli saatu mukaan salaliittoon. Hän sai myös ulkoasianministerin ja postilaitoksen virat itselleen. Postilaitoksen johtajana hänellä oli valta avata kirjeitä.[35]

Aina varuillaan oleva Paavali oli todennäköisesti saanut selville tulevan vallankaappauksen. Hän puhui itse tekevänsä kaappauksen, jolla tekisi lopun suuraateliston vallasta, ja kutsui luottomiehensä Araktšejevin takaisin palvelukseensa. Tämä sai salaliittolaiset kiirehtimään. Aleksanteri ehdotti, että kaappaus tehtäisiin päivänä, jolloin hänen rykmenttinsä olisi Mikaelinlinnan vahtivuorossa.[36]

Von der Pahlenin piti punoa vielä pari pientä juonta, ja ansa oli valmis laukeamaan. Hän väitti, että Aleksanterin ja Konstantinin lisäksi Paavalin puoliso Maria Fjodorovna olisi juonessa mukana, ja tämän asuinhuoneisto piti lukita. Lisäksi hän väitti, että Aleksanterin rykmentin lisäksi Mikaelinlinnaa vahtiva hevosrykmentti olikin täynnä keisarin henkeä kärkkyviä jakobiineja. Paavali uskoi von der Pahlenin väitteet. Salaliittolaiset, noin kuusikymmentä miestä, juhlivat Talvipalatsissa. Mukana oli Paavalin henkilökohtaisesti pahoinpitelemiä aatelisia, nuoria perustuslaillisia ja pelkkiä tappelunhaluisia kovanaamoja. Osa joi itsensä kovaan humalaan. Varhain aamuyöllä 23. maaliskuuta [J: 12. maaliskuuta] 1801 joukko ryntäsi Mikaelinlinnaan. He pääsivät nopeasti keisarin makuuhuoneen ovelle, ja heidän huutonsa herätti Paavalin, joka yritti paeta vaimonsa huoneistoon. Ovi oli kuitenkin salaliittoepäilyjen vuoksi lukittu. Paavalille huudettiin, että Aleksanteri on nyt keisari Aleksanteri I ja Paavali on nyt pidätetty. Paavali yritti paeta, mikä oli merkki luultavasti ennakolta sovitulle tapporyhmälle. Paavali menetti henkensä äärimmäisen julman pahoinpitelyn seurauksena, tallottuna ja kuristettuna.[37]

Aleksanteri istui julmien tapahtumien aikana Mikaelinlinnan alakerrassa, ja kreivi Zubov tuli niiden päätyttyä toteamaan lakonisesti Aleksanterille, että ”Kaikki on ohi”. Aleksanteri ei ensiksi ymmärtänyt, mistä on kyse, mutta kun häntä puhuteltiin arvonimellä ”teidän majesteettinne”, hän ymmärsi. Aleksanteri lyyhistyi surusta ja epätoivosta ja itki, että nyt kaikki pitävät häntä isänsä murhaajana. Von der Pahlen käski häntä tylysti lopettamaan lapsellisuuksista jankuttamisen. Aleksanteri puhui lopun ikäänsä, että luuli tulevansa isänsä sijaishallitsijaksi.[38]

Aleksanteri otti nyt kaartin komentoonsa, mutta edessä oli vielä vaikein, eli kertominen asiasta omalle äidille. Maria Fjodorovnalle yritettiin selittää, että kyseessä on ollut sairaskohtaus, mutta hän ei uskonut, eikä häntä päästetty katsomaan miehensä ruumista. Aleksanterin oli vaikeata kertoa asiasta myös omalle puolisolleen, ja syyllisyydentunteet isän kohtalosta seurasivat häntä läpi loppuelämän. Hän myös syytti salaliittolaisia huijaamisesta ja hänen nuoruutensa ja kokemattomuutensa hyväksikäytöstä.[39]

Tavallinen kansa ei voinut hyväksyä pyhänä pitämänsä keisarin murhaamista. He lähettivät leskikeisarinnalle ikoneja ja sitaatin Raamatusta, jossa kysytään, kuinka hyvin käykään kuninkaanmurhaajalle. Von der Pahlen vaati ikonit hävitettäviksi, mutta Aleksanteri karkotti hänet Baltiaan. Vähin erin myös muut salaliittolaiset karkotettiin Pietarista. Yhtäkään murhaajista ei kuitenkaan asetettu syytteeseen. Keisarinvallan loppuun asti Paavalin kuolinpäivänä koko hallitsijaperhe kokoontui Paavalin muistojumalanpalvelukseen.[40]

Yksityishenkilö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henkilönä Paavali oli monisyinen. Hän oli vilpittömän uskonnollinen, osasi olla hyväntahtoinen ja pyrki edistämään oikeudenmukaisuutta. Hän halusi olla ritarillinen ja osasi joskus jopa nauraa itselleen; kun paljastui, että eräs hovimies harrasti karikatyyrien piirtelyä, Paavali pyysi saada karikatyyrin itsestään. Piirrokselle hän nauraa hohotti. Keisari Nikolai I muisteli myöhemmin isäänsä ja sanoi hänen olleen lasten kanssa tavattoman hauska ja hän oli leikkinyt mielellään heidän kanssaan.[41]

Keisari Paavali I perheineen Pavlovskin puistossa, Gerhard von Kügelgen 1800. Oik. taustalla Pavlovskin palatsi. Vas.oikealle: suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš (23 v.), suuriruhtinas Konstantin Pavlovitš (21 v.), suuriruhtinas Nikolai Pavlovitš (4 v.), keisarinna Maria Fjodorovna (41 v.), suuriruhtinatar Jekaterina Pavlovna (12 v.), suuriruhtinatar Maria Pavlovna (14 v.), rintakuva lapsena kuolleesta Olga Pavlovnasta (3 v.), suuriruhtinatar Anna Pavlovna (5 v.), keisari Paavali I (46 v.), suuriruhtinas Mihail Pavlovitš (2 v.), suuriruhtinatar Alexandra Pavlovna (17 v.) ja suuriruhtinatar Jelena Pavlovna (16 v.).

Paavalin luonteen varjopuolet aiheuttivat kuitenkin hankaluuksia. Hän oli monessa asiassa vaimonsa Maria Fjodorovnan ja rakastajattarensa Jekaterina Nelidovan ohjailema, ja nämä saivat hänet muuttamaan päätöksiään moneen kertaan. Hän oli erittäin usein ärsytysherkkä ja ärtyisä ja vaati määräystensä noudattamista aina naurettavuuksiin menevällä pedanttisuudella. Hän epäili kaikkia ja kaikkea ja antoi virheistä täysin kohtuuttomia rangaistuksia.[42]

Lapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Sebag Montefiore, Simon: The Romanovs: 1613—1918. Knopf Doubleday Publishing Group, 2016
  • Farquhar, Michael: A Treasure of Royal Scandals. Penguin Books, New York, 2001. ISBN 0-7394-2025-9
  • Lincoln, Bruce W. : The Romanovs: Autocrats of All the Russias, Anchor. ISBN 0-385-27908-6
  • Curtis: Ruling the Empire (War and Peace, 1796–1825) countrystudies.us. U.S,. Library of Congress. Viitattu 1.6.2023. (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Paavali I (1754–1801) Kansallisbiografia. Viitattu 23.5.2018.
  2. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 254
  3. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 272, 277
  4. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 280
  5. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 288
  6. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, s. 288
  7. ↑ Montefiore, S.S: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 288–289
  8. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 289
  9. ↑ a b Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 299
  10. ↑ Lincoln, Bruce W. : The Romanovs: Autocrats of All the Russias, Anchor. S. 367. ISBN 0-385-27908-6
  11. ↑ Montefiore, S.S: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 300
  12. ↑ Montefiore, S.S: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 304
  13. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 305
  14. ↑ Farquhar, Michael (2001). A Treasure of Royal Scandals, s. 192. Penguin Books, New York. ISBN 0-7394-2025-9.
  15. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 305–307
  16. ↑ Monteiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 331
  17. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 334
  18. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 334–336
  19. ↑ Montefiore, S.S:: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 338
  20. ↑ Montefiore, S.S:: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 337–338
  21. ↑ Montefiore, S.S:: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 350
  22. ↑ Montefiore, S.S:: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 336–337
  23. ↑ Montefiore, S.S:: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 340
  24. ↑ Montefiore, S.S:: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 342
  25. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 343–344
  26. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 344
  27. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 344–345
  28. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, 2016, s. 345–346
  29. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, s. 340–346
  30. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, s. 339, 346
  31. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, s. 347–348
  32. ↑ Curtis: Ruling the Empire (War and Peace, 1796–1825) countrystudies.us. Viitattu 07.03.2014. (englanniksi)
  33. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, s. 348–349
  34. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, s. 349–350
  35. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, s. 350–351
  36. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, s. 351–352
  37. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, s. 352–356
  38. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, s. 356-357
  39. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, s. 358–359
  40. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, s. 360–361
  41. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, s. 337, 357
  42. ↑ Montefiore, S.S.: Romanovit 1613–1918, s. 357–359

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäjän vaakuna Edeltäjä:
Katariina II Suuri 		Venäjän keisari
1796–1801 		Seuraaja:
Aleksanteri I
Kansainväliset
Kansalliset
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Paavali_I&oldid=22193329”