Suomen suuriruhtinaskunta
|
| |
| Virallinen kieli | ruotsi, vuodesta 1883 myös suomi, venäjä vuodesta 1809 vuoteen 1863 ja uudelleen vuodesta 1900 vuoteen 1917 |
| Pääkaupunki | Turku 1809–1812 Helsinki 1812– |
| Hallinnollinen keskuspaikka | Pietari |
| Hallitsija | Suomen suuriruhtinas,Venäjän keisari |
| Väkiluku | 1 636 900 (1850) |
| Rahayksikkö | |
| Olemassa | 1809 –1917 |
Suomen suuriruhtinaskunta on nykyisen itsenäisen Suomen edeltäjävaltio, joka oli autonominen osa Venäjän keisarikuntaa. Valtio perustettiin Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809, Venäjän vallattua Suomen Suomen sodassa. Ruhtinaskunnan hallitsijana, Suomen suuriruhtinaana toimi Venäjän keisari. Koska yhteys Ruotsin keskushallintoon oli katkennut, Ruotsin aikaisten lakien ja perustuslain jäädessä edelleen voimaan, oli perustettava uusi Ruotsin kuningaskunnasta irrallaan oleva valtionhallinto ministeriöineen, jotta Ruotsin vallan aikainen virkamiehistö saattoi ryhtyä hallitsemaan kansalliselta perustalta.
Aina vuoden 1898 sortokauteen saakka Suomen suuriruhtinaskunta säilytti autonomiansa. Äärimmäisen suomalaistulkinnan mukaan suhde Venäjään oli luonteeltaan personaaliunioni. Sortokausien aikaisen panslavistisen venäläistulkinnan mukaan mitään valtiosopimusta ei ollut, vaan Venäjän viranomaiset saattoivat vapaasti päättää Suomen asioista. Yhteys Venäjään katkesi lopullisesti Suomen itsenäistyessä vuonna 1917.
Ruotsin vallan aika
Käsitteenä Suomen suuriruhtinaskunta juontaa juurensa vuoteen 1584, jolloin Ruotsin kuningas Juhana III lisäsi Suomen suuriruhtinaan arvonimen hallitsijatitteleihinsä. Ruotsin vallan ajalla Suomen suuriruhtinaskunta -käsitteellä ei kuitenkaan ollut mitään poliittista tai hallinnollista sisältöä. Kyse oli vain satunnaisesti käytetystä aluenimityksestä sekä heraldisesta käsitteestä (Suomen suuriruhtinaskunnan leijonavaakuna lukeutui kuninkaan arvonmerkkeihin). Käytännössä Suomen yhdeksän maakuntaa eivät eronneet muista Ruotsin maakunnista, vaan Suomi oli erottamaton osa Ruotsia ja Ruotsin suurvalta-aikana osa sen emämaata.
Valtion perustaminen
Malline:Pää 1700-luvun vaihteessa Ruotsi-Suomella ei ollut enää resursseja ylläpitää suurvalta-asemaansa. Suurvalta romahti, kun Suuri Pohjan sota pakotti kuningaskunnan 1721 luovuttamaan Baltian omistuksensa sekä lopulta osia emämaasta, nimittäin Karjalasta Viipurin ja Käkisalmen läänit Venäjälle. Sodan loppuaikoina Suomi oli kokonaan miehitettynä. Miehitysajasta käytetään nimeä Isoviha. Ruotsin ja Venäjän seuraavan yhteenoton, Pikkuvihan, tuloksena Turun rauhassa 1743 Hamina ja Kymenkartanon läänin itäosa siirtyivät Venäjälle. Edellä kahdessa vaiheessa muodostuneita Venäjän hallitsemia suomalaisalueita kutsutaan yhteisnimellä Vanha Suomi tai Viipurin kuvernementti.
Napoleonin vaatimukset aiheuttivat Ruotsin ja Venäjän joutumisen sotaan 1800-luvun alussa, ja käytiin Suomen sota 1808–1809. Sodan päättyessä 1809 Suomi oli kokonaan miehitettynä. Jo sodan aikana Venäjän hallitsija Aleksanteri I oli kutsunut koolle Porvoon maapäivät (myös käytetään kohottavampaa, mutta historiallisesti perustelemattomampaa nimitystä Porvoon valtiopäivät). Porvoon maapäivillä perustettiin kuitenkin Suomen valtio. Suomalaisten johtohenkilöt kaikista säädyistä vannoivat uskollisuutta uudelle hallitsijalle tämän taatessa suomalaisten perustuslailliset oikeudet ja ottaessa Suomen suuriruhtinaan arvonimen.
Suomen sodan päätteeksi 17. syyskuuta 1809 solmittiin Haminan rauha Ruotsin ja Venäjän välillä. Ruotsiin kuuluneet Suomen alueet luovutettiin virallisesti Venäjälle, joskaan tällä ei enää ollut suurempaa kansainvälisoikeuksellista merkitystä Suomen kansan ja säätyjen jo julistuduttua riippumattomiksi Ruotsista. Suomen maakuntien lisäksi Suomeen liitettiin aiemmin Ruotsin osina pidettyjä osia Lapista sekä Ahvenanmaa.
Ruotsilta saaduista alueista muodostettiin autonominen ruhtinaskunta (nk. Uusi-Suomi), Suomen suurruhtinaskunta, ja 1812 siihen vielä liitettiin Viipurin kuvernementin, eli Turun rauhassa 1743 ja Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle virallisesti siirtyneet, vastaavasti isovihan ja pikkuvihan aikana vallatut Vanhan Suomen alueet. Näin muodostui Suomen suuriruhtinaskunta (1809–1917).
Suomalaissyntyisellä kreivi Gustaf Mauritz Armfeltilla, keisarin neuvonantajalla, oli ratkaiseva rooli siihen, että Suomi sai erillisaseman ja suuren autonomian, sekä takaisin Vanhan Suomen. Armfelt toimi Suomen Asiain Komitean puheenjohtajana Pietarissa.
Porvoon valtiopäiviä voidaan pitää Suomen säätyjen ja Venäjän keisarin välisenä kauppana, jossa säädyt kokoontumalla valtiopäiville ja vannoessan uskollisuutta vihollismaan hallitsijalle syyllistivät maanpetokseen. Vastaavaasti Venäjän hallitsija takasi Suomelle erityisaseman ja paikan "kansakuntana kansakuntien joukossa".
1809 Aleksanteri I:n hallitsijanvakuutus ylläpitää Ruotsin laki oli ajanmukainen tapa, mihin Venäjä oli sitoutunut muillakin haltuunsa ottamilla alueilla Euroopassa. Kuitenkin suomalaiset alkoivat erillisyyteen vedoten syventää autonomiaa omia valtiolaitoksia kehittämällä. Integraatiota Venäjän hallintoon ei toteutunut, koska ennen 1800-luvun loppua Venäjän hallinto ei käsitellyt eikä pyrkinyt käsittelemään Suomea koskevia esityksiä, vaan ne esitteli Suomen suuriruhtinaana toimivalle Venäjän keisarille ministerivaltiosihteeri. Vasta teollistumisen myötä 1800-luvun lopulla alkoivat Venäjällä integraatiovaatimukset kasvaa johtuen yleiseurooppalaisesta asevarustelusta ententen ja kolmiliiton kesken.
Teknisesti sotatilan jatkuessa Porvoon valtiopäivät Ruotsin kuningaskunnan näkökulmasta saattoivat olla maanpetos. Toisaalta käytännössä Ruotsi ei ollut toimittanut Suomen puolustamiseksi tarvittavia lisäjoukkoja, vaan pyrkinyt vetämään Suomessa olevat joukot vähäisin tappion Pohjois-Pohjanmaalle nopeasti ilmoittaen, että vahvistukset tulevat jäiden lähdettyä. Niitä ei tullut, koska Ruotsi suojasi ydinaluettaan Ranskaa vastaan Britannian liittolaisena Tanskan ja Pohjois-Saksan suunnalta. Suomessa Suomenlinna oli antautunut.
Hallinto
Suomi oli muusta Venäjästä erillinen itsehallintoalue, Suomen suuriruhtinaskunta, jossa oli oman valtionhallinon lisäksi käytössä mm. oma raha vuodesta 1860 ja oma armeija. Venäjästä Suomi erosi myös siinä, että Keisarin valtaa Suomessa rajoitti perustuslaki, Tsaarin hallitessa Venäjää yksinvaltiaana. Suomi oli siis perustuslaillinen monarkia.
Suuriruhtinaskuntaa hallitsi Pietarista käsin keisari, esittelijänään ja valmistelijanaan Suomen ministerivaltiosihteeri, sekä autonomian pääkaupungista Helsingistä käsin Suomen senaatti ja Venäjän keisarin edustajana Suomen kenraalikuvernööri.
Suuriruhtinaskunnan historia voidaan jakaa seuraaviin vaiheisiin:
- 1809–1862: Puoli vuosisataa, jonka aikana suuriruhtinaskunnan viranomaisten onnistui vakuuttaa keisari ja Venäjän hovi, paitsi omasta, mutta myös kaikkien suomalaisten uskollisuudesta. Tähän pyrkimykseen sisältyi mm. Henkivartioväen Suomen Tarkk'ampujapataljoonan osallistuminen 1831 Puolan kapinan kukistamiseen sekä 1848 epäillyn ylioppilasradikalismin ohjaaminen uusille urille Helsingin yliopistossa. Oolannin sodan aikana suomalaiset osoittavat valmiutta perustaa kansallisia pataljoonia suojaaman maata brittiläis-ranskalaisilta joukoilta, mitkä vartioivat Venäjän vastaista kauppasaartoa Itämerellä.
- 1863–1898: Kolmannesvuosisata kasvavaa sisäistä itsenäisyyttä, sisältäen mm. maapäivien (valtiopäivien) muodostumisen säännöllisiksi, sekä suomen kielen kohoamisen rahvaan kielestä ruotsin kanssa tasaveroiseksi kansalliskieleksi.
- 1899–1917: parikymmentä vuotta venäläistämisyrityksiä.
Vuodesta 1863 alkaen Suomen säätyvaltiopäivät kokoontuivat säännöllisesti.
Suomen Läänit
Ruotsissa 1634 käyttöön otettu hallinnollinen jaotus säilyi vain vähäisin muutoksin. Vuonna 1837 maaherran nimi muutettiin kuvernööriksi.
- Uudenmaan lääni
- Hämeenlinnan lääni
- Turun ja Porin lääni
- Viipurin lääni (muodostui Suomeen liitetystä Viipurin kuvernmentistä)
- Mikkelin lääni (ent. Kymenkartanon lääni)
- Kuopion lääni (ent. Savon ja Karjalan lääni)
- Vaasan lääni
- Oulun lääni
Liput
Suomen suuriruhtinaskunnalla ei ollut omaa vahvistettua lippua vaan eri yhteyksissä ja ajankohtina oli käytössä erilaisia lippuja. Suomen suuriruhtinnaskunnan omasta lipusta käytiin useaan otteeseen keskustelua jopa valtiopäivilläkin 1860-luvulla, mutta asiasta ei koskaan tehty päätöstä.
Vuonna 1812 vahvistettin Suomen viranomaisten käyttöön luotsilippu, joka oli valkoinen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä luotsilaitoksen tunnuksena kompassiruusu. Vuonna 1883 luotsilippu korvattiin siniristilipulla, jonka yläkulmassa oli kompassiruusu. Suuriruhtinaskunnassa oli käytössä myös postilippu, (valkoinen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä postitorvi) sekä tullilippu (sininen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä tullin tunnus).
Kauppalipun osalta ei alkuun ollut määräyksiä, kunnes 3. lokakuuta 1821 annettin suomalaisille aluksille lupa käyttää Venäjän lippua ilman erillistä lupaa. Vuonna 1824 ministerivaltiosihteeristön Venäjän ulkomaankauppaministeriölle antaman selvityksen mukaan käytössä oli paitsi Venäjän lippuja myös "vanhan tavan mukaan" lippuja, joissa Venäjän lippu on sijoitettu punaisen, sinisen tai valkoisen lipun kulmaan. Myöhemmin käytössä oli myös kuusi- ja yhdeksänkaistaisia lippuja, joissa Venäjän lipun värit toistuivat kahteen tai kolmeen kertaan päällekkäin.
1800-luvun lopulla epävirallisissa yhteyksissä, kuten juhlakulkueissa ja mielenosoituksissa, käytettiin punaisia leijonalippuja sekä punakeltaisia ja sinivalkoisia lippuja, joissa myös saattoi olla leijonavaakuna. Virallisissa yhteyksissä yleensä käytössä oli Venäjän valko-sini-punainen lippu. [1]
Kieli
Johan Vilhelm Snellman esitti 1840-luvulla että suomenkielistä kirjallisuutta on pyrittävä kehittämään kansan sivistystason kohottamiseksi ja kansallishengen kehittämiseksi. Snellmannin syntymäpäivänä 12. toukokuuta vietetään edelleen Suomalaisuuden päivää. 1841 suomen kieli otettiin ensimmäisen kerran oppiaineeksi kouluihin.
Rahvaan nousua alettiin pelätä Pariisin mellakoiden 1848 jälkeen vaikka suomalaiset olivatkin Nikolai I:n mielestä rauhallisia alamaisia. 19. maaliskuuta 1850 sääti kenraalikuvernööri A.S. Menšikov sensuuriasetuksen, jolla kiellettiin suomenkielisten lehtien ja kirjallisuuden julkaisu uskonnollista ja tiettyä tietokirjallisuutta lukuun ottamatta. Vaikuttajana oli myös ruotsinkielinen virkamiehistö ja yläluokka. Asetus kumottiin 27. helmikuuta 1860.
1. elokuuta 1863 annettiin kieliasetus, jolla suomen kieli nostettiin tasavertaiseen asemaan ruotsin kanssa 20 vuoden siirtymäajan jälkeen, vaikka ruotsi jäikin vielä viralliseksi kieleksi. Vasta sortovuonna 1902 suomi nousi samaan asemaan ruotsin kanssa, tosin nyt molemmat alistettiin venäjän kielelle.
Raha
Autonomian alussa 1809–1860 Suomessa käytettiin rahana sekä Ruotsin riikintaaleria että Venäjän ruplaa. Suomen pankki perustettiin 1811 nimellä Waihetus- Laina ja Depositioni- Contori Suomen Suuren- Ruhtinanmaassa. Krimin sodan jälkeisten talousvaikeuksien aikana Venäjä luopui hopeakannasta, joka tiesi Suomessakin taloudellisia vaikeuksia hopearahan loppuessa ja setelirahan muuttuessa arvottomaksi.
Vuonna 1859 J.V. Snellman ja Fabian Langenskiöld aloittivat operaation oman rahan saamiseksi. 4. huhtikuuta 1860 keisari Aleksanteri II määräsi Suomeen oman markan ja pennin. Markan arvo määriteltiin aluksi ruplan neljäsosaksi. Vuonna 1865 hopeamarkka julistettiin ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi Suomessa. Vuonna 1878 Suomen markka sidottiin Ranskan kultafrangiin, mikä merkitsi Suomen rahajärjestelmän eroamista Venäjän hopeakantaa käyttäneestä järjestelmästä. Sen sijaan Suomen raha oli osa kansainvälistä kultakantajärjestelmää, johon suurin osa länsimaista kuului.
Kalenteri
Ruotsissa oli siirrytty gregoriaaniseen kalenteriin jo 1753 jättämällä kalenterista pois 11 päivää. Venäjän vallattua Suomen uusi kalenteri jäi voimaan ja asiakirjoihin merkittiin päivämäärät uuden ja vanhan luvun mukaan. 1800-luvulla ero oli 12 päivää, näin Porvoon maapäivien hallitsijanvakuutus päivättiin 15. maaliskuuta juliaanisen kalenterin mukaan ja 27. maaliskuuta gregoriaanisen kalenterin mukaan. 1900-luvun vaihteessa ero Suomen ja muun keisarikunnan välillä kasvoi päivällä lisää.
Armeija
Porvoon maapäivillä uusi hallitsija asetti ruoturasitteen toteuttamisen siitä alkaen jäihin. Tosin aatelissäädyn uskollisuuden varmistamiseksi upseereille taattiin heidän virkatalonsa, vaikkeivät enää tehneet palvelusta.
Siitä pitäen Suomen asevoimat olivat pienet ja yleensä rakentuivat palkka-armeijaperiaatteelle. Tällöin niitä voitiin yhdistää Venäjän asevoimiin ja käyttää myös Suomen rajojen ulkopuolella, mitä lainsädäntö ei olisi sallinut "omalle armeijalle".
Napoleonin sotien aikana vuonna 1812 muodostettiin kolme 1200 miehen rykmenttiä ja Haminaan perustettiin Topografiakunta, joka vuodesta 1821 järjestettiin kadettikouluksi.
Heinäkuussa 1829 sai Anders Edvard Ramsayn johtama opetuspataljoona nuoren kaartin arvonimen ja siitä tuli Henkivartioväen 3. Suomen tarkk'ampujapataljoona, Suomen kaarti. Suomen kaarti osallistui kaartin joukkojen etujoukkona muiden Venäjän joukko-osastojen mukana kukistamaan Puolan kapinaa vuosina 1830–1831. Suomen kaarti kunnostautui vielä Turkin sodassa eritoten Gornyi Dubnjakin taistelussa 1877 ja sai palattuaan vanhan kaartin arvonimen.
Vuonna 1878 sääti Aleksanteri II asevelvollisuuden saatettavaksi voimaan koko valtakunnassa. Suomessa perustettiin autonomian turvin oma armeija, joka erotettiin Venäjän armeijasta. Sotaministeriö ei tätä hyväksynyt ja koko järjestelyä pidettiin sen taholta väliaikaisena. Armeija koostui suomalaisista ja sitä johti kenraalikuvernööri. Armeijan pataljoonat perustettiin läänien pääkaupunkeihin 1880–1881 ja Rakuunarykmentti Lappeenrantaan 1890. Suurin osa asevelvollisista palveli kolmena kesänä 90 päivää reservikomppaniassa. Pääsy kolmen vuoden palvelukseen vakinaisessa armeijassa johti usein valtion virkaan postissa tai rautateillä ja sosiaaliseen nousuun.
Suomen asevelvollinen armeija lakkautettiin ensimmäisellä sortokaudella 1901, Haminan kadettikoulu 24. huhtikuuta 1903 ja kaartin pataljoona 8. elokuuta 1905. Suomalaisia ei saatu Venäjän armeijaankaan, vaan kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamiseen ja asevoimat korvattiin rahallisella korvauksella, ns. sotilasmiljoonilla.
Sortokaudet
Venäjän vallan loppuaika oli aktiivisen venäläistämisen aikaa, josta on Suomessa käytetty nimitystä sortokaudet tai routavuodet.
Ensimmäinen näkyvä integraatiotoimi Venäjän puolelta oli 1890 Aleksanteri III:n julistama postimanifesti, millä Suomen postilaitos yhdistettiin hallinnollisesti muun Venäjän valtakunnan postilaitokseen.
Tätä merkittävämpi ja yleisluontoisempi integraatiotoimi oli helmikuun manifesti, johon saakka Suomen suuriruhtinaskunta säilytti autonomiansa.
Suomen ja ruotsin kielet sekä Suomen itsehallintoasema joutuivat erilaisten hyökkäysten kohteiksi. Suomenmielisiä poliitikkoja karkotettiin Siperiaan ja sanomalehtiä lakkautettiin. Ensimmäisen Sortokauden aikainen vastarinta huipentui kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaan. Sortokausien aikana talous ja teollisuus kehittyivät voimakkaasti. Vuonna 1905 Venäjän tappio sodassa Japania vastaan johti yleislakkoon sekä Suomessa että Venäjällä, ja vallankumouksen uhkaamalta tsaarilta saatuihin useisiin myönnytyksiin. Seuranneissa uudistuksissa säätyvaltiopäivät korvattiin koko kansaa edustavalla eduskunnalla, jonka ensimmäiset vaalit toimitettiin 1907. Yhtenäistämistoimenpiteet aloitettiin jälleen 1909 ja ne kestivät maaliskuun vallankumoukseen 1917 asti.
Suomen itsenäistyminen
Suomi julistautui itsenäiseksi Venäjän Lokakuun vallankumouksen jälkeen 6. joulukuuta 1917.
Katso: Jääkäriliike — Itsenäinen Suomen tasavalta
Aiheesta muualla
Lähteet
- ↑ Caius Kajanti: Siniristilippumme. Otava, 1997. ISBN 951-1-13552-X.