Tämä on hyvä artikkeli.

Kiss

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Kiss (yhtye))
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli käsittelee yhdysvaltalaista hard rock -yhtyettä. Muita merkityksiä luetellaan täsmennyssivulla.
Kiss
Alkuperäinen Kiss vuonna 1977, vasemmalta: Ace Frehley, Gene Simmons, Paul Stanley (etualalla) ja Peter Criss.
Alkuperäinen Kiss vuonna 1977, vasemmalta: Ace Frehley, Gene Simmons, Paul Stanley (etualalla) ja Peter Criss.
Tiedot
Toiminnassa 1973–2023
Tyylilaji hard rock, heavy metal, glam rock, glam metal, shock rock
Kotipaikka New York City, New York, Yhdysvallat
Laulukieli englanti
Jäsenet

Paul Stanley, laulu, rytmikitara (1973-2023)
Gene Simmons, laulu, bassokitara (1973-2023)
Tommy Thayer, soolokitara, laulu (2002-2023)
Eric Singer, rummut, laulu (1991–96, 2001–02, 2004–2023)
Entiset jäsenet

Ace Frehley, soolokitara, laulu (1973–1982, 1996–2002)
Vinnie Vincent, soolokitara (1982–1984)
Mark St. John, soolokitara (1984)
Bruce Kulick, soolokitara (1984–1996)
Peter Criss, rummut, laulu (1973–1980, 1996–2001, 2002–2004)
Eric Carr, rummut, laulu (1980–1991)
Levy-yhtiö

Casablanca Records, 1973–1982
Mercury Records, 1982–2003
Sanctuary Records, 2003–
Sony Music Entertainment, 2008–
Universal Music Group

Aiheesta muualla
Kotisivut

Kiss oli yhdysvaltalainen rock-yhtye, jonka laulaja ja rytmikitaristi Paul Stanley ja laulaja-basisti Gene Simmons perustivat New York Cityssä vuonna 1973. Heidän lisäkseen yhtyeen alkuperäiseen ja tunnetuimpaan kokoonpanoon lukeutuivat soolokitaristi Ace Frehley ja rumpali Peter Criss.[1] Kissin viimeisen kokoonpanon muodostivat Stanley, Simmons, vuodesta 2002 yhtyeessä soittanut soolokitaristi Tommy Thayer ja jo 1990-luvulla yhtyeessä ensi kerran soittanut rumpali Eric Singer. Kiss tunnettiin teatraalisesta ulkonäöstään ja näyttävästä, runsaasti pyrotekniikkaa sisältävästä lavaesiintymisestään.[2]

Kiss soitti läpi uransa lähinnä hard rockia, mutta otti vuosien varrella musiikkiinsa vaikutteita myös muun muassa diskomusiikista, heavy metalista, progressiivisesta rockista, glam metalista ja grungesta. Yhtye julkaisi mittavan uransa aikana 20 studioalbumia, joista viimeinen oli vuoden 2012 Monster. Maailmanlaajuisesti Kiss on myynyt yli 100 miljoonaa levyä,[3] joista 40 miljoonaa pelkästään Yhdysvalloissa. Yhtye on saavuttanut Yhdysvalloissa 30 kultalevyä. Kissin tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa ”Love Gun”, ”Detroit Rock City”, ”Rock and Roll All Nite” sekä erityisesti ”I Was Made for Lovin' You”.

Kiss oli yksi rockin pitkäikäisimpiä yhtyeitä. Heavy metalin ja hard rockin rajoja uransa alussa koetellut, pieniltä klubeilta stadionkonserttien maailmanlaajuiseksi veteraaniesiintyjäksi noussut Kiss konsertoi urallaan muun muassa Melbournen sinfoniaorkesterin kanssa Australiassa, Super Bowl XXXIII:n alkuseremoniassa sekä vuoden 2002 Salt Lake Cityn talviolympialaisten päätösseremoniassa.[4] Yhtyeen alkuperäinen kokoonpano aateloitiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2014.[5]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kissin esiasteet: Rainbow ja Wicked Lester

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gene Simmons ja Paul Stanley tapasivat toisensa vuonna 1970. Simmons kysyi Stanleytä mukaan perustamaansa Rainbow-yhtyeeseen ja Stanley suostui. Vuonna 1972 yhtyeen nimeksi vaihdettiin Wicked Lester. Jäsenet pysyivät kuitenkin samoina kuin Rainbow’ssakin. Yhtyeellä ei kuitenkaan ollut kysyntää muutamaa klubiesiintymistä lukuun ottamatta. Wicked Lester otti riskin ja päätti levyttää esikoisalbuminsa omilla rahoillaan. Levytetty materiaali ei saanut kehuja ja jopa yhtye itse piti materiaalia hirveänä. Levy-yhtiö Epic Records hyllytti albumin, eikä sitä julkaistu koskaan sellaisenaan.[6]

Wicked Lesterin ura junnasi paikoillaan, yhtye ei ollut tyyliltään yhtenäinen ja Stanleyn mukaan se ”ei näyttänyt bändiltä”. Simmons ja Stanley päättivät erottaa Wicked Lesterin muut jäsenet ja perustaa uuden, täysin erilaisen yhtyeen.[6]

Simmons löysi Rolling Stone -lehdestä ilmoituksen, jossa kokenut rumpali Peter Criss ilmoitti hakevansa yhtyettä. Criss, Simmons ja Stanley muodostivat siten vielä nimettömän trion. Tammikuussa vuonna 1973 mukaan liittyi soolokitaristi Paul ”Ace” Frehley. Samana vuonna Wicked Lester muutti nimensä Kissiksi. Kissin nimen on väitetty tarkoittavan sanoja ”Knights (tai kids/kings) in Satan’s Service”, eli ritarit Saatanan palveluksessa. Yhtye kuitenkin itse kiistää tämän.[7] Erään lähteen mukaan nimen keksijä Paul Stanley on kommentoinut, että nimi vain kuulosti vaaralliselta (kuolon suudelma) ja seksikkäältä samaan aikaan.[8] Ace suunnitteli nimenvaihdon jälkeen Kissin logon, joka eroaa nykyisestä vain i-kirjaimen timantinmuotoisen hatun osalta. Logon S-kirjaimilla on Acen mukaan haettu salaman muotoja, vaikka niitä onkin väitetty natsien SS-riimuiksi.[6]

Kiss syntyy (1974–1975)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kiss vuonna 1974.

Kissin ensimmäiset esiintymiset olivat vuonna 1973. Ensialbumi Kiss julkaistiin 1974. Albumi ei menestynyt hyvin (se nousi ilmestyessään Yhdysvaltain Top 100 -listalla sijalle 87), mutta siitä nousivat Kiss-klassikoiksi kappaleet ”Strutter”, ”Nothin’ to Lose”, ”Firehouse”, ”Cold Gin”, ”Deuce”, ”100,000 Years” ja ”Black Diamond”. Kiss kasvatti hitaasti mainetta live-esiintyjänä, mutta pienten klubiesiintymisten ja lämmittely-yhtyeenä toimimisen lomassa manageri Bill Aucoin päätti, että yhtyeen on saatava levyttää lisää materiaalia. Hotter Than Hell oli Kissin toinen albumi, joka julkaistiin vain kahdeksan kuukautta ensilevytyksen jälkeen 22. lokakuuta 1974. Hotter Than Hell myi noin 125 000 kappaletta ja ilman listasijoituksia, mutta erityisesti raidat ”Hotter Than Hell”, ”Parasite”, ”Got to Choose” ja ”Let Me Go, Rock ’n’ Roll” päätyivät konserttien vakiokappaleiksi.[9]

Dressed to Kill (1975) oli kolmas Kiss-albumi ja se menestyikin paremmin kuin edelliset, saavuttaen sijan 32 Billboardin listoilla. Albumi ei kuitenkaan päässyt kultarajan yli vielä julkaisuvuonnaan, vaan vasta vuonna 1977. Dressed to Killiltä nousi myös Kissin ensimmäinen tunnuskappale ”Rock and Roll All Nite”, jonka he soittavat yleensä konserteissa viimeisenä kappaleena.[10]

Vaikka Kissin maine energisenä lava-aktina kasvoikin monien lyhyiden kiertueiden myötä, yhtyeen levymyynti oli hyvin heikkoa. Kissin olemassaolo oli kirjaimellisesti yhtyeen managerin Bill Aucoinin luottokortin varassa, mutta silti vuonna 1975 Casablanca Recordsin Neil Bogart päätti ottaa riskin; Kiss levytti ensimmäisen konserttitaltiointinsa, Alive!:n.[11]

Suosion huipulla: 1976–1977

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kiss alkuperäisessä kokoonpanossaan: Peter Criss, Ace Frehley, Gene Simmons ja Paul Stanley vuonna 1976.
Peter Criss esiintymässä vuonna 1977.

Casablanca Recordsin riskinotto Alive!:n julkaisemisen suhteen osoittautui onnistuneeksi ratkaisuksi. Albumin myynti ylitti kultalevyrajan vuoden 1975 joulukuussa, ja seuraavan vuoden alussa Kiss saavutti uransa ensimmäisen platinalevyn albumin ylitettyä yli miljoonan myydyn äänitteen rajan Yhdysvalloissa. Alive!:n kaupallinen menestyminen ja Kissin suosion räjähdysmäinen nousu valoi pohjan sekä Casablanca Recordsin että yhtyeen tulevaisuudelle.[12] Alive!:n singlejulkaisu ”Rock and Roll All Nite” nousi Yhdysvalloissa listan kahdennelletoista sijalle, minkä ansiosta Kiss alkoi ensimmäisen kerran urallaan saavuttaa mittavaa radiosoittoa ympäri Yhdysvaltoja.[13]

Vuoden 1975 syksyllä Kiss aloitti tuottaja Bob Ezrinin kanssa seuraavan studioalbuminsa Destroyer äänittämisen. Albumi oli musiikillisesti aiempaa hiotumpi tuotannoltaan ja sovitustekniikaltaan, mikä herätti kummastusta yhtyeen vanhimmissa ja vannoutuneimmissa faneissa.[14] Ace Frehleyn mukaan yhtyeelle alkoi maaliskuussa 1976 julkaistun Destroyerin jälkeen saapua närkästynyttä fanipostia, jossa arvosteltiin albumin ”olevan enemmänkin Bob Ezrinin studioluomus kuin Kissin albumi.”[14] Albumin alussa kohtaamista vaikeuksista huolimatta siitä tuli lopulta suurmenestys, ja se ylitti platinalevyrajan vuoden 1976 syyskuussa.[14] Peter Crissin, Bob Ezrinin ja muusikko Stan Penridgen kirjoittama balladi ”Beth” julkaistiin alun perin singlen ”Detroit Rock City” b-puolena kesällä 1976.[14] ”Beth” sai kuitenkin radiossa huomattavasti enemmän soittoaikaa kuin ”Detroit Rock City”, ja näin ollen Casablanca Records julkaisi elokuussa ”Bethin” uudelleen singlenä, tällä kertaa b-puolenaan ”Detroit Rock City”. ”Beth” palkittiin arvostetulla People's Choice Award -palkinnolla vuonna 1977, ja sen ohella myös kappaleista ”Detroit Rock City”, ”Shout It Out Loud” ja ”Flaming Youth” -singlen b-puolella julkaistu ”God of Thunder” muodostuivat sekä albumin että yhtyeen koko uran klassikkokappaleiksi. Destroyeria seuranneella yhtyeen uran ensimmäisellä maailmankiertueella Kiss konsertoi ensi kertaa urallaan Euroopassa.

Seuraava Kissin studioalbumi Rock and Roll Over äänitettiin vuoden 1976 syyskuussa Alive!:n tuottaneen Eddie Kramerin kanssa.[14] Yhtye esiintyi syksyllä myös ensimmäistä kertaa valtakunnallisessa televisioverkossa parhaaseen katseluaikaan vieraillessaan Paul Lynde Halloween Show’ssa. Yhtye oli vain hieman yli vuodessa tehnyt onnistuneen läpimurron ja kasvanut Yhdysvalloissa loppuunmyytyjen areena- ja stadionkonserttien pääesiintyjäksi. Ahkerasti vuoden 1976 ajan kiertueella viihtynyt Kiss julkaisi Destroyerin ja Rock and Roll Overin ohella vuonna 1976 myös kolme ensimmäistä studioalbumiaan sisältäneen kokoelmaboksin The Originals.

Kuten aiemmat kaksi vuotta, myös vuosi 1977 oli Kissille työntäyteinen. Yhtye vastaanotti vuoden aikana kultalevyt kolmesta ensimmäisestä studioalbumistaan, keväällä oli vuorossa huippusuosion saavuttanut kiertue Japaniin sekä esiintyminen New Yorkin Madison Square Gardenin loppuunmyydyn yleisön edessä.[14][15] Japanissa yhtye esiintyi viidessä loppuunmyydyssä konsertissa Budokan-areenalla rikkoen The Beatlesin vuonna 1965 areenalla asettaman neljän loppuunmyydyn konsertin ennätyksen.[4] Toukokuussa yhtye lähti lyhyen loman jälkeen takaisin studioon levyttääkseen jo kolmannen studioalbuminsa hieman yli yhden ja puolen vuoden sisään. Rock and Roll Overilla hyvin toiminut yhteistyö tuottaja Eddie Kramerin kanssa jatkui myös kesäkuun lopussa julkaistulla uudella studioalbumilla Love Gun, joka ylitti Yhdysvalloissa platinalevyrajan jo pelkästään ennakkotilauksilla.[15] Love Gun sisälsi muun muassa Ace Frehleyn kirjoittaman ja laulaman kappaleen ”Shock Me”, josta tuli albumin nimikkoraita ”Love Gunin”, singlejulkaisu ”Christine Sixteenin” ja kappaleen ”I Stole Your Love” ohella yksi yhtyeen tunnetuimmista kappaleista.

Albumia seuranneella kiertueella Kiss äänitti seuraavan livealbuminsa, vuoden 1977 marraskuussa julkaistun Alive II:n. Albumi sisälsi konserteissa äänitetyn materiaalin ohella myös uudet, studiossa levytetyt kappaleet ”All American Man”, ”Rockin’ in the U.S.A.”, ”Larger Than Life” ja ”Rocket Ride”. Frehleyn laulama ”Rocket Ride” julkaistiin myös singlenä, ja se nousi Yhdysvalloissa singlelistalla sijalle 39, minkä johdosta siitä tuli yhtyeen seitsemäs 40 parhaan joukkoon Yhdysvalloissa yltänyt singlejulkaisu. ”Rocket Ride” oli kuitenkin albumin neljästä uudesta kappaleesta ainoa, jonka levyttämiseen Frehley osallistui: muilla kappaleilla soolokitaristin osuudet äänitti jo vuonna 1973 yhtyeen kitaristiksi pyrkinyt Bob Kulick.[16]

Huikean levynmyynnin ohella Kiss aloitti valtavan oheistuotevalikoimansa myynnin ja markkinoimisen. Erilaisia yhtyeen logolla ja sen jäsenten kasvoilla varustettuja tuotteita tuotiin markkinoille tuhansittain. Rock and Roll Overin, Love Gunin ja Alive II:n mukana levyn ostaneet saivat lomakkeita oheistuotteiden tilaamista varten, mutta oheismateriaalia lisättiin myös itse albumien matkaan. Esimerkiksi Rock and Roll Overin alkuperäisenä liitteenä oli nelivärikuva, Love Gunin liitteenä pahvinen Love Gun -pistooli ja Alive II:n liitteenä yhtyeen jäsenten tatuoinneista mallinnettuja siirtokuvatatuointeja sekä kahdeksansivuinen nelivärivihko.[17] Yhtyeen suosion aiheuttaman maailmanlaajuisen hysterian vanavedessä Kissistä tuli koko 1970-luvun ilmiö.

Diskoaikakauden vaikutukset ja paluu raskaaseen rockiin (1978–1982)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gene Simmons ja Ace Frehley esiintymässä Alive II Tour -kiertueella vuonna 1978.

Vuonna 1978 yhtyeen jäsenten välillä alkoi syntyä riitoja. Asiaan vaikutti olennaisesti se, että Peter Criss ja Ace Frehley olivat ajautuneet päihdeongelmiin. Samana vuonna Kiss esiintyi omassa elokuvassaan Kiss ja huvipuiston haamu. Vauhdikkaana toimintaelokuvana markkinoitu tuotos sai murskatuomion kriitikoilta ja teki mahalaskun teatterilevityksessä.[18] Se oli kuitenkin vuonna 1978 katsotuimpia televisioelokuvia Yhdysvalloissa. Vuonna 1978 julkaistiin myös kokoelma Double Platinum ja The Originalsin jatko-osa The Originals II, joka sisälsi albumit Destroyer, Rock and Roll Over ja Love Gun.

Kiss ja huvipuiston haamu -elokuvan kuusi viikkoa kestäneiden kuvausten päätyttyä Kiss aloitti siihenastisen uransa kunnianhimoisimman projektin: yhtyeen neljä jäsentä levyttäisi kukin oman sooloalbuminsa. Yhtyeen jäsenille tarjoutui sooloalbumien levyttämisen myötä esitellä taitojaan muusikkoina sekä omia musiikillisia ideoitaan, jotka eivät olleet sopineet Kissin imagoon.[19] Yksikään yhtye ei ollut ennen Kissiä levyttänyt samanaikaisesti jokaisen jäsenen omaa sooloalbumia, ja neljän albumin samanaikainen julkaisu vuoden 1978 syyskuussa oli musiikkialalla täysin ennenkuulumatonta.[20] Levy-yhtiö Casablanca Records suhtautui ajatukseen epäilevästi, sillä neljän albumin samanaikainen julkaisu vaikutti kaupallisesti riskialttiilta ratkaisulta.[20] Albumit kuitenkin menestyivät kaupallisesti varsin hyvin,[20] ja jokainen niistä ylitti kultalevymyynnin Yhdysvalloissa. Neljän albumin yhteinen myynti jäi kuitenkin alle Love Gunin myyntilukemien. Ace Frehleyn sooloalbumin myyntiluvut olivat nelikon suurimmat, ja albumin singlenä julkaistu kappale ”New York Groove” otettiin myös osaksi Kissin konserttien ohjelmistoa. Sooloalbumien vastaanotto kriitikoiden keskuudessa oli kuitenkin kielteinen, mikä lisäsi yhtyeen sisäisten henkilökemioiden vaikeuksia. Jäsenien välille syntyi kilpailua sooloalbumien keskinäisestä suosiosta, eikä nelikon yhteistyö sujunut enää entiseen malliin.

Yhtyeen sisäisten välien kiristyminen näkyi jo seuraavalla, vuonna 1979 julkaistulla studioalbumilla Dynasty. Peter Criss soitti rumpuja vain omassa kappaleessaan ”Dirty Livin’”, ja muut rumpuosuudet albumille soitti muun muassa Ace Frehleyn sooloalbumilla soittanut Anton Fig.[21] Yhdysvalloissa listan yhdeksänneksi nousseen Dynastyn suurimmaksi hitiksi muodostui varsin diskovivahteinen kappale ”I Was Made for Lovin’ You”.[22] Ironista kappaleen suosiossa oli sen erilaisuus: muut albumin kappaleet eivät olleet läheskään niin diskokelpoisia, vaan lähinnä kevyttä rockmusiikkia. Kappaleen tehnyt Paul Stanley teki kappaleen todistaakseen, että jokainen voi tehdä suositun diskohitin. Maailmanlaajuiseksi hitiksi noussut kappale kuitenkin vieraannutti yhtyeen vannoutuneimpia faneja.[22] Dynasty sisälsi myös muun muassa alun perin The Rolling Stonesin levyttämän kappaleen ”2,000 Man”, jonka lauloi Ace Frehley. Vaikka Dynasty poikkesi yhtyeen aiemmasta tuotannosta melko jyrkästi, sen myynti ylitti Yhdysvalloissa vielä vuoden 1979 loppuun mennessä platinalevyrajan.[21]

Vuoden 1980 Unmasked -albumi jatkoi siitä, mihin Dynastylla vuotta aiemmin oli jääty. Albumi oli yhtyeelle muutosten aikaa: musiikillinen linja oli pehmennyt yhä enemmän poprockin suuntaan, ja Peter Crissin kasvaneiden päihdeongelmien vuoksi rumpalina soitti jälleen sessiomuusikko Anton Fig.[21] Unmasked poiki Kissille Yhdysvalloissa taas kerran kultalevyn, ja albumin single ”Shandi” muodostui valtavan suosituksi kestohitiksi Australiassa ja Japanissa. Ace Frehleyn laulama ”Talk to Me“ nousi pienimuotoiseksi hitiksi Euroopassa, mutta ”Shandi” jäi lopulta ainoaksi albumin kappaleeksi, joka soi pitkään radioissa.

Vuonna 1980 Kiss oli virallisesti vailla rumpalia, kun Anton Fig kieltäytyi Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn tarjouksesta oman yhtyeensä kiireiden vuoksi. Stanley ja Simmons järjestivät julkisen haun ja kymmeniä koesoittotilaisuuksia, joista Crissin tilalle lopulta seulottiin rumpaliksi aiemmin tuntematon muusikko Eric Carr (oikealta nimeltään Paul Caravello). Carrille luotu lavahahmo oli The Fox, ja hän soitti yhtyeen kanssa ensi kerran Unmasked Tour -kiertueella.[21]

Yrityksenään saada entinen suosio takaisin Kiss otti tuottajakseen Bob Ezrinin ja alkoi Yhtye aloitti työstämään Gene Simmonsin ideoimaa tarinaa nuorukaisen sankarillisesta matkasta konseptialbumiksi Music from ”The Elder”.[23] Ace Frehley oli tyytymätön yhtyeen uuteen ja kypsempään ilmaisuun, jonka tarkoituksena oli profiloida yhtyeen jäsenet vakavasti otettavina muusikkoina ja lauluntekijöinä.[23] Hän osallistui albumilla ainoastaan kappaleiden ”Escape from the Island” ja ”Dark Light” säveltämiseen,[24] ja vastusti albumin tekoa alusta alkaen.[25] Frehley vältteli yhteistyön tekemistä muun yhtyeen kanssa koko albumin levyttämisen ajan, ja jäi äänittämään omia osuuksiaan albumia varten kotistudioonsa muun yhtyeen matkustaessa äänityksiin Kanadaan.[25] Frehley on myöhemmin todennut, että jos hän voisi palata ajassa taaksepäin ja jättää jonkin vaiheen Kissin historiassa toteuttamatta, se olisi Music from ”The Elder”.[26] Paul Stanley ja Gene Simmons kirjoittivat kumpikin Music from ”The Elderille” yksinään vain yhden kappaleen, ja vastikään yhtyeeseen liittynyt Eric Carr osallistui kahden albumin kappaleen säveltämiseen.[27] Albumilla vaikutti jälleen myös ulkopuolisia tekijöitä: Dynastylla ja Unmaskedilla suurimmaksi osaksi rumpuja soittanut Anton Fig ja lauluntekijä Lou Reed sävelsivät Frehleyn ja Simmonsin kanssa ”Dark Lightin”,[27] ja koko albumin tunnetuimmaksi kappaleeksi muodostui Lou Reedin ja Simmonsin säveltämä balladi ”A World Without Heroes”.

Music from “The Elder” julkaistiin vuoden 1981 marraskuussa.[28] Albumi erosi progressiiviselta tunnelmaltaan Kissin entisestä tuotannosta selkeästi, mikä vieroitti faneja yhtyeen musiikista entisestään.[29] Music from “The Elder” ylsi vaivoin Yhdysvalloissa 75. listasijalle, ja sen vastaanotto fanien keskuudessa oli hyvin kylmä. Sen sijaan kriitikot suosivat albumia yllättävän hyvin edellä mainittuihin seikkoihin nähden.[30]

Vuonna 1982 yhtyeen jäsenten väliset henkilökemiat ajautuivat jälleen solmuun. Yhtyeen edellisiin ratkaisuihin turhautunut Ace Frehley halusi erota Kissistä, ja samana vuonna julkaistulla kokoelmalevyllä Killers hän ei enää osallistunut yhtyeen toimintaan. Albumin neljän uuden kappaleen soolokitaraosuuksista vastasi Kissin jo Alive II -albumin uusissa kappaleissa käyttämä Bob Kulick. Frehleyn lopetettua aktiivisen toimintansa yhtyeessä Kiss alkoi etsimään uutta soolokitaristia, jonka voimin yhtye voisi kääntää suosionsa uuteen nousuun. Uudeksi kitaristiksi löytyi lopulta Vinnie Vincent (oikealta nimeltään Vincent Cusano), jonka lavahahmoksi tuli The Ankh Warrior. Vincentin lavahahmon kasvoja koristi egyptiläinen ankh-symboli. Voimasointuja, nopeita ja vaativia kitarasooloja sekä heavy metal -riffejä viljelevänä säveltäjänä kunnostautunut Vincent onnistui tuomaan kaivattua ryhtiä yhtyeen musiikkiin, ja vuonna 1982 Kiss julkaisi uransa raskaimpiin albumeihin lukeutuvan Creatures of the Nightin. Albumin tunnetuimmaksi kappaleeksi nousi singlenä julkaistu ”I Love It Loud”. Creatures of the Nightin julkaisua seuranneella kiertueella oli kuitenkin selvää, että Kiss maksoi kalliin hinnan vuosien 1979 ja 1981 välillä tekemistään harha-askelista, kun yleisö oli jo valmis hylkäämään yhtyeen.[31]

Luopuminen maskeista (1983–1990)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Animalize-albumin levyttänyt lyhytaikainen Kiss-kokoonpano: Gene Simmons, Eric Carr, Paul Stanley ja Mark St. John.

Creatures of the Night ei onnistunut palauttamaan Kissin suosiota,[32] ja yhtyeen oli tehtävä muutoksia pysyäkseen pinnalla. Näin syntyi päätös luopua maskeista ja esiintymisasuista. Yhtye soitti viimeiset konserttinsa maskeissaan ja esiintymisasuissaan Creatures of the Night Tour -kiertueella Rio de Janeirossa Maracana-stadionilla, jossa yhtye konsertoi yli 250 000 hengen yleisölle, Belo Horizontessa Mineraro-stadionilla ja viimeisen keikkansa São Paulossa Morumbi-stadionilla kesäkuussa 1983.[31]

Vuoden 1983 syksyllä Etelä-Amerikan-kiertueen jälkeen Kiss esiintyi 18. syyskuuta 1983 ensimmäisen kerran maskeitta Music Televisionin suorassa lähetyksessä. Samaisessa lähetyksessä sai ensiesityksensä yhtyeen uuden singlen ”Lick It Up” musiikkivideo. Päätös luopua maskeista oli järkytys monelle yhtyeen fanille, joille Kiss oli mystisen olemuksensa turvin muodostunut elämää suuremmaksi ilmiöksi ja intohimon kohteeksi. Kärkkäimmin maskeista luopumista vastusti yhtyeen manageri Bill Aucoin, jolle ratkaisu ei kuitenkaan tullut yllätyksenä, sillä ajatuksesta oli keskusteltu jo muun muassa Unmasked-albumin aikana.[31] Maskien jättäminen oli yhtyeeltä rohkea, mutta myös välttämätön ratkaisu. Jo maskien aikakaudella tiedotusvälineiden ja fanien kiinnostus Kissin jäsenten todellisia henkilöllisyyksiä kohtaan oli kasvanut niin valtavaksi, että yhtyeen täytyi ajoittain vältellä julkisuutta pitääkseen henkilöllisyytensä salassa. Varsinkin eurooppalainen keltainen lehdistö kärkkyi yhtyettä, ja esimerkiksi ruotsalaisissa lehdissä levitettiin valokuvia yhtyeestä ilman maskeja. Lisäksi päätöstä maskien pois jättämisestä puolustettiin väitteellä, jonka mukaan rasvavärimaskien käyttö olisi ennen pitkää saattanut aiheuttaa iho-ongelmia.[31]

Kiss julkaisi maskittoman aikakautensa ensimmäisen albumin Lick It Up vuoden 1983 syyskuussa. Musiikillisesti albumi oli jatkoa Creatures of the Nightin raskaalle rockmusiikille.[33] Albumi menestyi Yhdysvalloissa hyvin: se nousi albumilistan sijalle 24 ja oli ensimmäinen kultalevyrajan ylittänyt Kiss-albumi Yhdysvalloissa sitten Unmaskedin.[32] Lopulta albumi ylitti myös platinalevyrajan.[31] Lisäksi Music Television esitti albumin nimikkokappaleen musiikkivideoa ahkerasti.[32] Albumia seurasi Lick It Up Tour, jonka aikana Kiss saapui myös ensimmäisen kerran urallaan Suomeen: yhtye konsertoi vuoden 1983 marraskuussa sekä Helsingin että Oulun jäähallissa.[34]

Vuonna 1984 Kiss joutui etsimään jälleen uuden kitaristin, sillä Vinnie Vincent oli erotettu yhtyeestä henkilökohtaisten syiden ja Lick It Up -kiertueella ilmenneiden ongelmien vuoksi. Vincentin korvaajaksi valittiin soitonopettajana työskennellyt Mark St. John.[35] Teknisesti taitavana ja nopeana kitaristina muun yhtyeen vakuuttanut St. John levytti Kissin kanssa studioalbumin Animalize.[36] Vuoden 1984 syyskuussa julkaistu Animalize sai niin fanien kuin kriitikoidenkin keskuudessa suurimmaksi osaksi positiivisen vastaanoton,[37] ja albumi saavutti Yhdysvalloissa platinalevyrajan.[38] Albumin singlestä ”Heaven’s on Fire” muodostui hitti, jonka videoa Music Television esitti ahkerasti. St. John ei kuitenkaan soittanut Kississä edes koko vuotta 1984, sillä hän sairastui pian yhtyeeseen liityttyään niveltulehdukseen ja Reiterin tautiin,[36] ja joutui jättämään yhtyeen vuoden 1984 joulukuussa.[39] Hänen tilalleen valittiin aiemmin Kissin kanssa yhteistyötä tehneen Bob Kulickin veli, Bruce Kulick.[40]

Pitkäaikainen soolokitaristi Bruce Kulick soitti yhtyeessä vuosina 1984–1996.

Bruce Kulick vaikuttaisi yhtyeen soolokitaristina lopulta yli vuosikymmenen ajan.[40] Hän oli jo soittanut Animalizella kappaleissa ”Lonely is the Hunter” ja ”Murder in High Heels”, mutta ensimmäisen levytyksensä Kissin virallisena jäsenenä hän teki vuoden 1985 albumin Asylum myötä. Pitkälti Lick It Upin ja Animalizen musiikillisissa jalanjäljissä kulkenut Asylum sai Yhdysvalloissa osakseen varsin ristiriitaisen vastaanoton.[41] Albumi kuitenkin ylitti kultalevyrajan vain vajaat kaksi kuukautta julkaisunsa jälkeen,[42] ja se on sittemmin ylittänyt Yhdysvalloissa myös platinalevyrajan.[31] Asylum nousi Yhdysvalloissa albumilistan 20. sijalle, ja Paul Stanleyn kirjoittaman singlen ”Tears Are Falling” musiikkivideo nousi valtavan suosituksi Music Televisionilla.

Vuonna 1987 Kiss julkaisi harvinaisista konserttivideoista ja haastatteluista koostetun dokumentaarisen videojulkaisun Exposed, jota seurasi piakkoin uusi studioalbumi Crazy Nights. Albumin oli tuottanut moninkertaista platinaa myyneiden Heartin ja Ozzy Osbournen tuotoksilla ansioitunut Ron Nevison.[40] Albumi oli musiikilliselta tyyliltään pop-vaikutteinen, ja se sisälsi paljon syntetisaattoreita, kosketinsoittimia sekä melodisia kitarasooloja.[43] Vuoden 1987 syyskuussa julkaistu Crazy Nights nousi Yhdysvalloissa albumilistan 18. sijalle singlejulkaisujensa, nimikkokappale ”Crazy Crazy Nightsin” ja radioystävällisen rock-balladi ”Reason to Liven”, siivittämänä. Albumi ylitti platinalevyrajan,[31] mutta sen menestys ei kuitenkaan täyttänyt yhtyeen sille asettamia odotuksia.[40] Euroopassa Crazy Nights singleineen sitä vastoin menestyi loistavasti: albumi nousi Britannian albumilistan neljänneksi, ja ”Crazy Crazy Nightsista” muodostui suosittu hitti.[43] Britanniassa saavutettu suosio johti myös Kissin esiintymiseen vuoden 1988 massiivisessa Monsters of Rock -festivaalitapahtumassa Doningtonissa.[44] Albumia seuranneella Crazy Nights Tour -kiertueella Kiss konsertoi muun muassa Japanissa, jossa yhtye esiintyi ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Yhtye soitti myös Helsingin jäähallissa vuoden 1988 syyskuussa.[34]

Crazy Nights -kiertueen päätyttyä Kiss julkaisi vuoden 1988 marraskuussa kokoelman Smashes, Thrashes & Hits. Albumi sisälsi vanhojen hittikappaleiden lisäksi myös kaksi Paul Stanleyn kirjoittamaa uutta kappaletta, ”Let's Put the X in Sex” ja ”(You Make Me) Rock Hard”, jotka julkaistiin myös singleinä. Lisäksi Eric Carr lauloi albumille oman versionsa yhtyeen vuoden 1976 balladista ”Beth”,[45] jonka oli alun perin laulanut yhtyeen alkuperäinen rumpali Peter Criss. Vuonna 1989 Paul Stanley keikkaili sooloartistina Yhdysvalloissa klubikiertueen merkeissä.

Vuoden 1989 lokakuussa Kiss julkaisi uransa viidennentoista studioalbumin Hot in the Shade. Albumin olivat tuottaneet jälleen Paul Stanley ja Gene Simmons. Yhtye kirjoitti albumille kappaleita muun muassa Michael Boltonin, vanhan tuottajansa Vini Poncian, pitkäaikaisen lauluntekijäkumppaninsa Desmond Childin sekä tuolloin Black ’n Blue -yhtyeessä soittaneen Tommy Thayerin kanssa.[46] Hot in the Shade ylitti Yhdysvalloissa kultalevyrajan pitkälti Paul Stanleyn ja Michael Boltonin kirjoittaman balladin ”Forever” johdolla, sillä kappale ylsi singlelistan kahdeksanneksi ja oli Kissin suurin listamenestys sitten vuoden 1979.[46]

Synkkä 1990-luku (1991–1995)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1991 yhtyettä kohtasi tragedia: rumpali Eric Carr sairastui harvinaiseen sydänsyöpään. Kiss oli juuri aloittamassa tulevan albuminsa Revenge levyttämisen. Carrin saaman diagnoosin myötä kuitenkin selvisi, että hänen terveydentilansa ei kestäisi albumin levyttämistä. Kiss tarvitsi nopeasti uuden rumpalin levyttääkseen albuminsa suunnitellun aikataulun mukaisesti. Revenge-albumilla yhtyeen rumpalina debytoi lopulta Badlands -yhtyeessä, Black Sabbathissa, Alice Cooperin taustayhtyeessä sekä Paul Stanleyn vuoden 1989 soolokiertueella soittanut Eric Singer. Eric Carr vaikutti albumilla taustalaulajana kappaleessa ”God Gave Rock ’N’ Roll to You II”, ja esiintyi myös kappaleen musiikkivideolla. Viimeisen kerran hän esiintyi julkisuudessa vuoden 1991 syyskuussa Los Angelesissa MTV Video Music Awards -palkintogaalassa. Carr kuoli lopulta 41-vuotiaana syövän aiheuttamiin komplikaatioihin.[47] Kiss omisti vuoden 1992 toukokuussa julkaistun Revengen hänen muistolleen.

Musiikilliselta tyyliltään Revenge oli heavy metal -vaikutteinen ja raskas, ja hyvin erilainen kuin valtaosa yhtyeen 1980-luvun tuotoksista. Albumi sai valtaosin hyvän vastaanoton ja ylitti kultalevymyynnin Yhdysvalloissa, vaikka myyntilukemien toivottiin olevan jälleen kerran korkeampia kuin mitä albumi lopulta onnistui saavuttamaan. Revengeltä julkaistiin viisi singleä: jo aiemmin julkaistu ja Euroopassa hitiksi noussut ”God Gave Rock ’N’ Roll to You II”, muun muassa Norjassa singlelistan kakkoseksi yltänyt ”Unholy”, Yhdysvalloissa Top 30 -hitiksi muodostunut ”Domino” ja ”I Just Wanna”. Albumin viimeisenä singlenä julkaistiin Paul Stanleyn balladi ”Every Time I Look at You”, josta Stanley oli toivonut uutta ”Foreverin” kaltaista hittiä. Vuoden 1992 elokuussa Kiss julkaisi historiaansa käsittelevän sekä ennen julkaisemattomia konsertti- ja haastattelupätkiä sisältäneen dokumentaarisen videojulkaisun X-treme Close-Up, joka myi Yhdysvalloissa platinaa.

Toukokuussa 1993 Kiss julkaisi Eddie Kramerin tuottaman livealbumin Alive III, joka oli taltioitu vuoden 1992 Revenge Tour -kiertueella. Alive III nousi Billboardin listan yhdeksänneksi ja sen single, liveversio kappaleesta ”I Love It Loud”, ylsi Hot Mainstream Rock Tracks -listan 22. sijalle. Albumi saavutti kultalevyn rajan Yhdysvalloissa vuoden 1994 lokakuussa.[48] Yhtye julkaisi albumin tiimoilta myös kultaa myyneen konserttivideon Konfidential vuoden 1993 syksyllä.[49]

Vuoden 1995 elokuussa Kiss esiintyi Music Televisionin suositussa televisiosarjassa MTV Unplugged. Yhtyeen esiintyminen taltioitiin livealbumiksi ja konserttivideoksi Kiss Unplugged, joka julkaistiin vuonna 1996. Myös yhtyeen alkuperäinen soolokitaristi Ace Frehley ja rumpali Peter Criss esiintyivät konsertissa, ja kyseessä oli ensimmäinen kerta sitten vuoden 1980, kun yhtyeen alkuperäinen kokoonpano esiintyi yhdessä. MTV Unpluggedissa esiintymisen jälkeen neuvottelu alkuperäisen kokoonpanon paluusta alkoi.[50] Lopulta yhtye teki yllätysvierailun vuoden 1996 Grammy-palkintogaalassa alkuperäisessä kokoonpanossaan sekä vuoden 1977 Love Gun -albumin aikaisissa esiintymisasuissaan ja maskeissaan.[51] Vuoden 1996 huhtikuussa yhtye järjesti lentotukialus USS Intrepidillä lehdistötilaisuuden alkuperäisen kokoonpanon tulevasta Alive/Worldwide Tour -kiertueesta.[52] Lehdistötilaisuus televisioitiin 58 maahan, ja sen juontajana toimi Conan O’Brien. 192 konserttia käsittänyt Alive/Worldwide Tour käynnistyi loppuunmyydyllä konsertilla Detroitin Tiger Stadiumilta, jossa yhtye konsertoi 40 000 hengen yleisölle.[53] Kiertue osoittautui maailmanlaajuiseksi menestykseksi, ja se oli vuoden 1996 tuottoisin konserttikiertue. Yhtye muun muassa konsertoi neljä kertaa loppuunmyydyssä Madison Square Gardenissa ja esiintyi vuonna 1997 myös Suomessa Helsingin Hartwall Areenalla.[34] Alive/Worldwide Tour päättyi vuonna 1997 konserttiin Lontoon Finsbury Parkissa.

Vuoden 1995 marraskuussa Kiss oli aloittanut työskentelyn tuottaja Toby Wrightin kanssa levyttääkseen seuraavan albuminsa Carnival of Souls: The Final Sessions. Wright oli aiemmin tuottanut muun muassa grungen kärkinimiin lukeutuvaa Alice in Chainsia ja toiminut Kissin Crazy Nights -albumilla Ron Nevisonin assistenttina.[54] Albumi saikin paljon vaikutteita vaihtoehtorockista ja grungesta. Soolokitaristi Bruce Kulickin rooli Carnival of Soulsin tekemisessä oli huomattavasti suurempi kuin aiemmin: Kulick oli kirjoittamassa albumille yhdeksää kappaletta, soitti bassoa kuudessa kappaleessa ja myös lauloi kappaleen ”I Walk Alone”.[54] Alkuperäisen kokoonpanon paluu ja Alive/Worldwide Tour -kiertue kuitenkin johtivat albumin hyllyttämiseen, ja levy-yhtiö Mercury Records julkaisi sen vasta vuoden 1997 lokakuussa.[55] Ennen tätä albumi oli myös päässyt vuotamaan internetissä.[55][56] Mercury Records ei myöskään panostanut albumin markkinoimiseen, ja tämän vuoksi se menestyi vaatimattomasti:[55] Carnival of Souls: The Final Sessions sijoittui Yhdysvalloissa listasijalle 27,[57] ja siitä tuli yhtyeen uran toinen albumi, joka ei ylittänyt Yhdysvalloissa kultalevyrajaa. Ainoa singlejulkaisu ”Jungle” onnistui kuitenkin saavuttamaan pientä menestystä: se nousi Hot Mainstream Rock Tracks -listan kahdeksanneksi ja valittiin Metal Edgen lukijaäänestyksessä vuoden parhaaksi kappaleeksi.[58]

Alkuperäinen kokoonpano jälleen yhdessä (1995–2002)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gene Simmons, Ace Frehley ja Paul Stanley konsertoimassa Psycho Circus Tour -kiertueella Pariisissa vuonna 1999.

Yli 143 miljoonaa dollaria tuottaneen Alive/Worldwide Tour -kiertueen jälkeen Kissin oli määrä levyttää alkuperäisen kokoonpanon voimin uusi studioalbumi.[59] Yhtye aloitti tuottaja Bruce Fairbairnin kanssa Psycho Circus -albumin työstämisen vuonna 1998. Alun perin yhtye olisi halunnut muun muassa vuoden 1976 Destroyerin tuottaneen Bob Ezrinin palaavan jälleen tuottajaksi, mutta Ezrin ei muiden projektiensa vuoksi voinut osallistua albumin tekemiseen.[60] Fairbairn oli aiemmin ansioitunut muun muassa Bon Jovin ja Aerosmithin hittialbumien tuottajana.

Vuoden 1998 syyskuussa julkaistua Psycho Circusia markkinoitiin alkuperäisen kokoonpanon ensimmäisenä yhteisenä albumina lähes kahteenkymmeneen vuoteen, mutta todellisuudessa albumilla soitti Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin lisäksi pitkälti ryhmä palkattuja sessiomuusikoita.[61] Albumin äänittäneen Mike Plotnikofin mukaan syy Ace Frehleyn ja Peter Crissin poissaoloon oli tuottaja Fairbairnin päätös.[61] Alkuperäinen kokoonpano soitti yhdessä ainoastaan Frehleyn laulamassa kappaleessa ”Into the Void”. Rumpalina albumin muissa kappaleissa soitti Kevin Valentine, ja soolokitaraa soitti pääosin yhtyeen kiertuemanageri Tommy Thayer.[62] Psycho Circus debytoi Yhdysvalloissa albumilistan kolmantena, ja Suomessa se ylsi parhaimmillaan listan viidenneksi.[63] Listaykköseksi albumi nousi Australiassa ja Ruotsissa, ja Kanadassa sen sijoitus oli toinen. Nimikkokappale ”Psycho Circus” nousi ykköseksi Hot Mainstream Rock Tracks -listalla, ja se oli ehdokas myös parhaan hard rock-esityksen Grammy-palkinnon saajaksi.[64] Music Television ei juurikaan huomioinut kappaleen musiikkivideota, joten yhtye julkaisi videon omana 3D-efektein varusteltuna videojulkaisunaan Psycho Circus 3D-Video, joka ylitti platinarajan. Itse albumi ylitti kultalevyrajan kuukausi julkaisunsa jälkeen.[65]

Psycho Circusia seurasi näyttävin 3D-efektein varusteltu maailmankiertue Psycho Circus Tour, joka tuotti maailmanlaajuisesti yli 100 miljoonaa dollaria.[66] Kiertue oli kaikkien aikojen ensimmäinen 3D-grafiikkaa ja -tehosteita hyödyntänyt konserttikiertue.[67] Lisäksi Kiss käytti kiertueella ennätyksellisen suuria lavojen reunoille asetettuja videoruutuja.[67] Yhtye konsertoi kiertueen aikana jälleen myös Suomessa, Helsingin Hartwall Areenalla vuoden 1999 helmikuussa. Yhtye sai myös esiintymiskiellon Saksan Bremeniin käytettyään loppuunmyydyssä konsertissaan pyrotekniikkaa kaupungin palolaitoksen kiellosta huolimatta.[68] Psycho Circus -teemaa mukaillen Kiss ja Image Comics julkaisivat vuosina 1997–1999 yhteensä 31 numeron mittaisen sarjakuvan, jota seurasi vuonna 2000 tietokonepeli Kiss: Psycho Circus – The Nightmare Child.

Vuonna 1999 Kiss sai tähden Hollywoodin Walk of Fame -kävelykadulle muiden kuuluisuuksien rinnalle. Lisäksi yhtyeen myötävaikutuksella valmistui Adam Rifkinin ohjaama komediaelokuva Detroit Rock City,[69] joka ei kuitenkaan menestynyt elokuvateatterilevityksessä odotetusti. Kiss levytti elokuvan soundtrackille myös uuden kappaleen ”Nothing Can Keep Me from You”, jonka oli säveltänyt Diane Warren.[70]

Vuoden 2000 maaliskuussa Kiss aloitti The Farewell Tour -jäähyväiskiertueensa Yhdysvalloista. Kiertue kattoi 142 konserttia ympäri maailman, ja se päättyi vuoden 2001 huhtikuussa. Rumpali Peter Criss erosi yhtyeestä sopimusriitojen vuoksi jo kesken kiertueen, joten Australiassa ja Japanissa järjestetyissä konserteissa yhtyeen rumpalina soitti Crissin ”The Catman” -lavahahmon saappaisiin ja kasvomeikkeihin loikannut Eric Singer. Päätös antaa Crissin lavahahmo Singerin käytettäväksi herätti ristiriitaisia ja kielteisiä tuntemuksia etenkin pitkäaikaisimmissa Kiss-faneissa. Ace Frehley jättäytyi yhtyeen toiminnasta lopullisesti sivuun vuonna 2002 kyllästyttyään loputtomalta vaikuttaneeseen jäähyväiskiertueeseen ja samojen kappaleiden soittamiseen. Osuutta asiaan oli myös Frehleyn uusiutuneiden päihdeongelmien pahenemisella, mitä etenkään absolutistina tunnettu Simmons ei voinut sietää.[71]

Hiljaiselo uusitulla kokoonpanolla (2002–2007)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tommy Thayer ja Paul Stanley Rising Sun Tour -kiertueella Kaliforniassa vuonna 2006.

Alkuperäisen kokoonpanon jäähyväiskiertueen päätyttyä Kiss päätti yllättäen jatkaa uraansa uudella kokoonpanolla. Yhtyeen kiertuemanagerina 1990-luvulla toiminut ja Psycho Circus -albumilla sessiomuusikkona soittanut Tommy Thayer korvasi Ace Frehleyn yhtyeen soolokitaristina, ja Peter Crissin jättämän paikan täytti edelleen Eric Singer. Paul Stanley ja Gene Simmons omistivat Frehleyn ja Crissin kanssa tekemiensä sopimusten nojalla oikeuden ”The Spaceman”- ja ”The Catman” -lavahahmoihin, jotka he päättivät siirtää Thayerin ja Singerin käytettäväksi. Päätös hahmojen kierrättämisestä närkästytti etenkin yhtyeen pitkäaikaisimpia ja vannoutuneimpia faneja.

Vuoden 2003 helmikuussa Columbia Records julkaisi tribuuttialbumin We're a Happy Family: A Tribute to Ramones, joka sisälsi eri yhtyeiden ja artistien versioita Ramones-yhtyeen kappaleista. Kiss levytti albumille oman versionsa kappaleesta ”Do You Remember Rock 'n' Roll Radio?” kolmihenkisellä kokoonpanolla, jonka muodostivat Stanley, Simmons ja Singer. Helmikuussa Peter Criss palasi hetkellisesti takaisin yhtyeen rumpaliksi, kun Kiss konsertoi Melbournen sinfoniaorkesterin kanssa Australiassa. Esitys taltioitiin livealbumiksi Kiss Symphony: Alive IV ja konsertti-DVD:ksi Kiss Symphony. Albumi nousi Yhdysvalloissa albumilistan 18. sijalle,[72] ja Suomessa se oli korkeimmillaan listan sijalla 30.[73] DVD-julkaisu oli myyntimenestys, ja se ylitti Yhdysvalloissa tuplaplatinarajan jo vuoden 2003 joulukuussa.[74] Elokuussa 2003 Universal Music Group julkaisi Kissin tunnetuimpia 1970-luvun kappaleita sisältäneen kokoelma-albumin The Best of Kiss: The Millennium Collection. Elokuussa Kiss aloitti vuoden loppuun kestäneen World Domination Tour -konserttikiertueen, jonka aikana yhtye kiersi Yhdysvaltoja Aerosmithin kanssa.

World Domination Tour jäi lopullisesti Peter Crissin viimeiseksi kiertueeksi yhtyeen riveissä, ja kiertueen jälkeen Eric Singer palasi jälleen Kissin rumpaliksi. Uusi Kiss esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 2004 Rock the Nation Tour -maailmankiertueella, joka ulottui Yhdysvalloista Australiaan, Japaniin ja Meksikoon. Yhtye taltioi kesäkuussa konserttinsa Virginiassa ja julkaisi sen vuoden 2005 joulukuussa DVD:nä Rock the Nation Live!, joka oli jälleen uusi myyntimenestys: se myi Yhdysvalloissa yli 200 000 kappaletta eli yli tuplaplatinarajan,[75] ja se sijoittui myös Suomessa listan kolmanneksi.[76]

Gene Simmons julkaisi kesäkuussa 2004 uuden sooloalbuminsa Asshole, joka sijoittui Yhdysvalloissa listasijalle 86.[77] Hän myös esiintyi tositelevisiosarjoissa Rokkikoulu ja Gene Simmonsin sukukalleudet. Universal Music Group julkaisi vuonna 2004 uuden Kissin tuotantoa sisältäneen kokoelma-albumin The Best of Kiss: The Millennium Collection, Vol. 2, jota puolestaan seurasi kolmas julkaisu The Best of Kiss: The Millennium Collection, Vol. 3 vuonna 2006.

Vuonna 2005 Kiss vietti konserttitaukoa Paul Stanleyn lonkkaleikkauksen vuoksi. Tauon kuluessa yhtye julkaisi tammikuussa kahden levyn kokoelma-albumin Gold ja kesäkuussa kolme ensimmäistä studioalbumia sisältäneen kokoelman Kiss Chronicles. Vuoden 2006 lokakuussa Paul Stanley julkaisi uuden sooloalbuminsa Live to Win, joka nousi Yhdysvalloissa sijalle 53.[78] Albumin julkaisemisen jälkeen Stanley kiersi Yhdysvaltoja sooloartistina varsin menestyksekkäällä klubikiertueella, jonka Chicagon House of Bluesissa järjestetty konsertti julkaistiin vuoden 2008 lokakuussa DVD:nä One Live Kiss.

Vuonna 2006 Kiss julkaisi neljän levyn kokoelma-albumin Kiss Alive! 1975–2000, joka sisälsi yhtyeen kolme ensimmäistä Alive-livealbumia sekä ennen julkaisemattoman, vuoden 1999 uudenvuodenaattona äänitetyn The Millennium Concert -taltioinnin.[79] Lokakuussa yhtye julkaisi mittavan määrän materiaalia sisältäneen DVD:n Kissology Volume One: 1974–1977, joka koostui muun muassa konserttitaltioinneista ja tv-esiintymisistä. Se oli yhtyeelle jälleen valtavan menestyksekäs DVD-julkaisu Yhdysvalloissa, jossa sitä myytiin yli viisi miljoonaa kappaletta.[80] Kissology-sarjan toinen osa, yli kuusi miljoonaa kappaletta myynyt Kissology Volume Two: 1978-1991, julkaistiin hieman alle vuotta myöhemmin.[81] Vuoden 2007 joulukuussa julkaistua kolmatta osaa Kissology Volume Three: 1992–2000 myytiin yli kahdeksan miljoonaa kappaletta.[82] DVD-julkaisut olivat menestyksekkäitä julkaisuja myös Suomessa, jossa ne kaikki sijoittuivat listan kärkikymmenikköön.[83]

Vuosina 2006 ja 2007 Kiss kiersi Pohjois-Amerikkaa ja Japania lyhyehköjen Rising Sun Tour- ja Hit 'n Run Tour -kiertueiden merkeissä. Hit 'n Run Tour -kiertue sai dramaattisen käänteen Paul Stanleyn saatua ennen konsertin alkua vakavan sairauskohtauksen, jolloin hänen sydämensä löi epätavallisen nopeaan tahtiin.[84] Stanley vietiin tapahtuneen vuoksi sairaalaan hoidettavaksi, mutta häntä hoitaneet lääkärit kielsivät häntä osallistumasta tulevaan konserttiin. Tämän vuoksi Gene Simmons, Tommy Thayer ja Eric Singer nousivat lavalle kolmihenkisenä kokoonpanona.[84]

Kissin vuoden 1984 studioalbumilla Animalize esiintynyt soolokitaristi Mark St. John kuoli kotonaan 5. huhtikuuta 2007 aivoverenvuotoon.[85] St. John oli kuollessaan 51-vuotias.[85]

Paluu huipulle, uusi maailmankiertue ja Sonic Boom (2008–2011)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kiss konsertoimassa Helsingin Hartwall Areenalla vuonna 2008 Kiss Alive/35 Tour-kiertueella.

Vuoden 2008 keväällä Universal Music Group julkaisi Kanadassa kokoelma-albumin The Best of Kiss.[86] Universal julkaisi myös neljän levyn kokoelma-albumin Playlist Plus, joka koostui yhtiön aiemmin 2000-luvulla julkaisemista Kissin tuotantoa sisältäneistä kokoelmaäänitteistä.[87] Playlist Plusin julkaisua seurasi jälleen toisen Universalin organisoiman kokoelma-albumin Playlist Your Way julkaisu vuoden 2008 toukokuussa.[88]

Vuoden 2008 maaliskuussa Kiss juhlisti 35-vuotista uraansa ja käynnisti Melbournesta, Australiasta maailmankiertueensa Kiss Alive/35 World Tour -maailmankiertueensa. Kiertue ulottui myös Eurooppaan, jossa yhtye esiintyi ensi kertaa sitten vuoden 1999.[89] Euroopassa yhtye konsertoi lähes kahdessakymmenessä eri maassa esiintyen ensimmäistä kertaa urallaan muun muassa Venäjällä sekä Italiassa.[89] Kiertue toi Kissin myös esiintymään Suomeen Helsingin Hartwall Areenalle.[90] Kiss Alive/35 Tourin lipunmyynti oli todella vilkasta. Yhtyeen 28. toukokuuta järjestetyn Suomen-konsertin lipunmyynti alkoi 26. helmikuuta,[90] ja konsertin liput myytiin loppuun vain kuudessa minuutissa, joista seisoma- eli kenttäpaikkaliput myytiin loppuun puolessa minuutissa.[91] Näin ollen yhtyeen Helsingin-konsertista tuli kaikkien aikojen nopeimmin loppunmyyty konsertti sekä yhtyeen että Suomen historiassa. Valtavan suosion ja kysynnän vuoksi yhtyeelle järjestettiin lisäkonsertti Hartwall Areenalle toukokuun 27. päivälle.[92] Lisäkonsertin liput myytiin loppuun yhdeksässä minuutissa.[93] Kiertueen aikana Kissin oli määrä esiintyä myös Serbiassa, mutta yhtye perui konsertin vedoten maan poliittiseen tilanteeseen.[89][94]

Sony Music Entertainment ja sen japanilainen tytäryhtiö DefStar Records julkaisivat elokuussa Japanissa albumin Jigoku-Retsuden – New Recordings Best, joka koostui yhtyeen uudelleen äänittämistä vanhoista kappaleista.[95] Albumista julkaistiin myös erikoispainos, joka sisälsi DVD-formaatissa Kissin vuonna 1977 Japanin Budokanissa taltioiman konsertin.[95][96] Universal Music julkaisi Japanissa vuoden 2008 kuluessa rajoitettuina erikoisjulkaisuina myös yhdentoista Kiss-albumin laajuisen kokoelmaboksin Unmasked Box Set ja kymmenen albumia sisältäneen boksin Destroyer Box Set.

Lokakuussa 2008 Kiss julkaisi neljä levyä sisältävän kokoelma-albumin Ikons.[97] Loppuvuodesta yhtye ilmoitti työstävänsä uutta studioalbumia, jonka tuottaa Paul Stanley.[98][98][99] Yhtye julkaisi elokuussa 2009 verkkosivustollaan tulevan albumin ensimmäisen singlen ”Modern Day Delilah”.[100] Nimen Sonic Boom saanut, Kissin 19. studioalbumi julkaistiin lopulta vuoden 2009 lokakuussa. Se debytoi Yhdysvalloissa albumilistan kakkosena, mikä on yhtyeen uran paras listasijoitus Yhdysvalloissa. Sonic Boom myi julkaisuvuonnaan Yhdysvalloissa yhteensä 237 627 kappaletta.[101] ”Modern Day Delilah” -single puolestaan kipusi Mainstream Rock -listan sijalle 50, ja sitä seurasi vielä kaksi muuta singleä: joulukuussa ”Say Yeah”, ja kesäkuussa 2010 ”Never Enough”. Sonic Boom sai positiivisen vastaanoton sekä kriitikoiden että fanien keskuudessa, ja albumi ylsi kymmenen parhaan joukkoon Ruotsissa (3.), Norjassa (2.), Saksassa (4.), Itävallassa (6.) ja Suomessa (7.).[101]

Vuonna 2009 Kiss oli ehdolla ensimmäistä kertaa urallaan Rock and Roll Hall of Fameen,[102] mutta yhtye ei tullut valituksi.

Sonic Boomin tiimoilta Kiss aloitti Euroopassa Sonic Boom Over Europe Tour: From the Beginning to the Boom -kiertueen, joka käynnistyi Sheffieldistä ja pysähtyi myös Suomessa vuoden 2010 kesäkuussa, kun yhtye konsertoi Tampereen Sauna Open Air -festivaalin pääesiintyjänä.[103][104] Yhdysvalloissa Kiss toteutti Sonic Boom -albumia markkinoineen The Hottest Show on Earth -kiertueen vuosina 2010–2011.

20. albumi Monster ja Rock and Roll Hall of Fame -valinta (2012–2016)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesän 2012 aikana Kiss kiersi Pohjois-Amerikassa yhdessä Mötley Crüen kanssa The Tour -kiertueen merkeissä.[105] Heinäkuussa yhtye debytoi uuden singlensä ”Hell or Hallelujah”.[106]

Järjestyksessään 20. Kiss-albumi Monster näki päivänvalon vuoden 2012 lokakuussa. Se debytoi Yhdysvalloissa albumilistan kolmantena ja Suomessa sijalla kahdeksan.[107][108] Monster, jonka oli Sonic Boomin tavoin tuottanut jälleen Paul Stanley, sai osakseen positiivisen vastaanoton ja hyviä arvioita.[109] Albumin myötä Kiss aloitti mittavan Monster Tour -maailmankiertueen, joka käynnistyi marraskuussa Buenos Airesin River Plate -stadionilta. Kiertueen rantautuessa Euroopan mantereelle yhtye otti käyttöönsä uuden The Spider -lavarakennelmansa,[110] ja konsertoi myös Suomessa Helsingin Hartwall Areenalla kesäkuussa 2013.[111][112]

Vuoden 2013 joulukuussa Rock and Roll Hall of Fame ilmoitti, että Kiss aateloitaisiin sen jäseneksi tulevana keväänä.[5] Kiss oli aiemmin voittanut Rock and Roll Hall of Famen järjestämän yleisöäänestyksen yli 17 prosentin äänimäärällä jättäen taakseen muun muassa Nirvanan ja Deep Purplen.[113] Yhtyeen valinnan myötä syntyi myös huhu, jonka mukaan Kiss soittaisi alkuperäisellä kokoonpanollaan aateloimisseremoniassaan.[114] Gene Simmons ilmoitti Rolling Stonen haastattelussa olevansa valmis nousemaan lavalle yhdessä muun alkuperäisen kokoonpanon kanssa,[115] ja alkuperäinen soolokitaristi Ace Frehley kommentoi ajatuksen olevan ”loistava”.[116] Paul Stanley kirjoitti Twitterissä keskustelleensa alkuperäisen rumpali Peter Crissin kanssa yhdessä esiintymisestä.[117] Kiss ei lopulta kuitenkaan soittanut tilaisuudessa lainkaan, mutta alkuperäinen nelikko nousi kuitenkin yhdessä yleisön eteen ensimmäisen kerran sitten vuoden 2000.[118] Taustalla vaikutti Rock and Roll Hall of Famen päätös jakaa tunnustus ainoastaan yhtyeen alkuperäiselle kokoonpanolle.[119] Erityisesti Paul Stanley ja Gene Simmons arvostelivat Rock and Roll Hall of Famea julkisesti päätöksen tiimoilta. Juhlatilaisuus järjestettiin Brooklynissä yhtyeen kotikaupunki New York Cityssa, ja tilaisuuden esipuheen yhtyeelle piti Tom Morello.

Kiss konsertoi vuoden 2014 tammikuussa Los Angelesin Dodger Stadiumilla NHL-liigan ulkoilmaottelussa, jossa pelasivat Anaheim Ducks ja Los Angeles Kings.[120][121] Yhtye teki kesän 2014 aikana Pohjois-Amerikassa yhteisen kiertueen Def Leppardin kanssa, ja julkaisi myös koko tuotantonsa uudelleen vinyylilevyformaatissa.

Recording Industry Association of America ilmoitti vuoden 2015 syyskuussa, että Kiss oli saavuttanut uransa 30. kultalevyn Yhdysvalloissa. Täten Kiss on eniten kultalevyjä RIAA:n yli 60-vuotisen historian aikana saavuttanut yhdysvaltalainen yhtye.

Jäähyväiskiertue ja uusi aikakausi (2016-2023)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäksi 2016 Kiss suuntasi jälleen kiertueelle. Freedom to Rock Tour vei yhtyeen kaupunkeihin ja pienimpiin esiintymispaikkoihin, joissa se oli harvemmin vieraillut. Vuosina 2017–2018 yhtye teki jälleen maailmankiertueen, Kissworld Tour, joka toi yhtyeen konsertoimaan myös Helsingin Hartwall Areenalle toukokuussa 2017.

Yhtye kertoi syyskuussa 2018 vuoden 2019 kiertueen "One Last Kiss: End Of The Road World Tour" olevan sen jäähyväiskiertue.[122] Yhtyeen oli tarkoitus esiintyä Suomessa 27. kesäkuuta 2020 viimeistä kertaa Helsingin Hartwall Areenalla, mutta konsertti siirretiin Covid 19 -pandemian vuoksi seuraavan vuoden kesälle. Kiertueen oli tarkoitus päättyä New Yorkiin 17. heinäkuuta 2021, mutta pandemia lykkäsi viimeistä konserttia vuodella.[123][124][125] Maaliskuussa 2023 Kiss ilmoitti lopettavansa ja yhtye piti kesken jääneen "The End of The Road" -kiertueen viimeiset konsertit Euroopassa kesällä 2023 ja viimeiset kaksi keikkaa joulukuun alussa New Yorkissa. Yhtyeen jäsenistä Gene Simmons ja Paul Stanley ovat ilmoittaneet lopettavansa uransa.[126]

Kiertueen viimeisessä konsertissa New Yorkin Madison Square Gardenissa paljastettiin lopuksi yhtyeen jatkavan virtuaalisina avatareina, jotka oli luonut Industrial Light & Magic 3D-grafiikalla yhtyeistyössä ruotsalaisen Pophouse Entertainmentin kanssa. Tämä nimettiin "Kissin uudeksi aikakaudeksi". Pophouse Entertainmentin toimitusjohtaja Per Sundinin mukaan kehitetty uusi teknologia mahdollistaisi Kissin jatkavan "ikuisesti". Paul Stanley kommentoi päätöstä seuraavasti: "Ihmiset kysyvät: 'No, mitä aiotte tehdä kun lopetatte?' Yhtye ei koskaan lopeta. Koska me emme omista bändiä. Fanit omistavat bändin. Maailma omistaa bändin."[127]

Yhtyeen alkuajoista on valmisteilla elokuva nimellä Shout It Out Loud. Elokuvan ohjaa Joachim Rønning.[128] Elokuva ilmestyy vuonna 2024.[129] Avatarien käytön lisäksi Las Vegasissa toimiva Kiss-museo ja Kiss-risteilyt jatkavat toimintaansa, ja yhtyeestä on myös tekeillä animoitu TV-sarja.[127]

Lavaesiintyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kiss-konsertin lavashow hyödynsi pyrotekniikkaa, hydrauliikkaa ja tulenlieskoja jo vuonna 1977.

Kiss herätti jo uransa alussa huomiota paitsi omaleimaisen ulkoasunsa johdosta. Yhtyeen jäsenten kasvomeikki, nahka- ja elastaaniasuihin pukeutuminen sekä korkeiden platform-kenkien käyttäminen poikkesi huomattavasti muista ajan yhtyeistä. Kasvomeikkien ja esiintymisasujen tarkoitus oli salata yhtyeen jäsenten henkilöllisyys ja korostaa yhtyeen sarjakuvamaista ja myyttistä olemusta. Neljän alkuperäisen jäsenen luomia ja käyttämiä lavahahmoja olivat The Starchild (suom. Tähtilapsi, laulaja-kitaristi Paul Stanley), The Demon (suom. Demoni, laulaja-basisti Gene Simmons), The Spaceman (suom. Avaruusmies, kitaristi Ace Frehley) ja The Catman (suom. Kissamies, rumpali Peter Criss). Yhtyeessä vuosina 1980–1991 soittaneen rumpali Eric Carrin lavahahmo oli The Fox (suom. Kettu), ja vuosina 1982–1984 soittaneen kitaristi Vinnie Vincentin hahmo The Warrior (suom. Soturi). 2000-luvulla kitaristi Tommy Thayer ja rumpali Eric Singer ovat esiintyneet Ace Frehleyn ja Peter Crissin lavahahmoina,[130] mikä on jakanut mielipiteitä ja herättänyt erimielisyyksiä etenkin yhtyeen vannoutuneimpien fanien keskuudessa.

Näyttävänä live-esiintyjänä tunnetun Kissin konserteista on käytetty muun muassa nimitystä ”rockin Cirque du Soleil”.[131] Yhtyeen konsertteja, joiden olennaisen osan muodostavat muun muassa ennalta suunniteltu koreografia ja runsas pyrotekniikka, on kehuttu maailman näyttävimmiksi.[131] Jo uransa ensimmäisinä vuosina yhtyeellä oli lavalla käytössään suuri valoista rakennettu Kiss-logo, sekä myöhemmin erilaisia hydraulisia nostimia. 1990- ja 2000-luvulla yhtye hyödynsi konserteissaan myös esimerkiksi 3D-grafiikkaa.[132]

Verta sylkevä laulaja-basisti Gene Simmons vuonna 2010.

Jokainen Kiss-konsertti käynnistyi, kun yhtye kuulutettiin lavalle sanoin ”You wanted the best, you got the best. The hottest band in the world: Kiss!” (suom. Halusitte parasta, saitte parhaan. Maailman kuumin yhtye: Kiss!). Vuosina 1974–1976, ennen kuin Kiss oli konsertoinut kotimaansa ulkopuolella, kuulutus oli hieman vaatimattomampi: sen mukaan Kiss oli vain ”maan kuumin yhtye” (engl. ”hottest band in the land”).[133] Yhtyeen uran alussa kuulutuksen tekeminen oli lähinnä roudareille tai yhtyeen jäsenten turvamiehille uskottu tehtävä, mutta myöhempinä vuosina käytössä on ollut myös nauhoite.

Laulaja-basisti Gene Simmonsilla oli Kissin jäsenistä ehkä näkyvin osa yhtyeen lavaesiintymisessä. Kiss-konserttien aikana Simmonsin The Demon -hahmon show-elementtejä olivat esimerkiksi veren sylkeminen, tulen puhaltaminen ja lavarakenteisiin kiinnitettyjen vaijereiden varassa lentäminen. Kauhuelokuvien ja sarjakuvien ihailijana tunnettu Simmons keksi ajatuksen veren sylkemisestä lavalla Dracula-hahmosta: tarkoitus oli toistaa lavalla Dracula-elokuvien kohtaus, jossa Dracula puraisi uhriaan ja sen jälkeen virnuili suu veressä.[134] Tulen puhaltaminen päätyi Simmonsin ohjelmanumeroksi, koska kukaan muu yhtyeen jäsenistä ei suostunut ottamaan tehtävää itselleen.[135] Simmons harjoitteli tulen puhaltamista yhtyeen manageri Bill Aucoinin palkkaaman taikurin kanssa.[136] Puhaltaessaan tulta Simmons otti suuhunsa pienen annoksen lamppuöljyä, nosti palavan soihdun kasvojensa korkeudelle ja sylkäisi lamppuöljyn suustaan palavaan liekkiin.[135]

Kitaristi Ace Frehley ja savuava kitara vuonna 1977.

Soolokitaristi Ace Frehley kehitti savuava kitara -efektinsä ostettuaan pilailupuodista savupommeja ja ilotulitteita pyrkimyksenään sisällyttää ne osaksi yhtyeen lavaesiintymistä. Frehley laittoi savupommit kitaransa sisään, mutta hänen Gibson Les Paul -kitaransa rakenne aiheutti ongelmia tempun toteuttamisen yhteydessä: kitaran ilmatiiviin peitelevyn vuoksi savu pääsi purkautumaan ulos ainoastaan kitaran mikrofoneille johtavan kanavan kautta. Kitarasoolonsa aikana Frehley sytytti savupommien sytytyslangan, ja savu purkautui ulos kitaran mikrofoneista. Näyttävyydestään huolimatta tempulla oli myös haittavaikutuksensa, sillä se osittain pilasi kitaran laitteiston.[137] Ajoittain efektin epäonnistuminen aiheutti Frehleyn käsiin ja jalkoihin myös palovammoja,[135] minkä vuoksi hän jätti savupommien käytön hetkellisesti, kunnes pystyisi kehittämään efektin käytännöllisemmäksi.[137] Myöhemmin Frehley asensi kitaraansa erikoisvalmisteiset mikrofonit ja juotti kytkennän, joka sytytti savupommin automaattisesti. Myöhemmin Frehley on muun muassa ampunut kitarastaan raketteja ja kiinnittänyt kitaransa lapaan pyöriviä, kipinöitä suihkuavia ilotulitteita.[138] 2000-luvulla myös Tommy Thayer on hyödyntänyt Frehleyn luomia efektejä yhtyeen konserteissa.

Laulaja-kitaristi Paul Stanley liitää yhtyeen konserteissa yleisön yläpuolella.

Yhtyeen rumpaleiden lavaesiintymisen keskeisin elementti oli useimmiten rumpusoolon aikana nouseva rumpukoroke.[135] Uransa alussa yhtyeellä ei ollut käytössään hydraulisia nostimia, joten roudarit nostivat rumpali Peter Crissin rumpukorokkeen kahden ja puolen metrin korkeudelle ketjuin ja lihasvoimin. Kuten savuava kitara, myös nouseva rumpukoroke oli ajoittain vaikea toteuttaa: toisinaan roudarit eivät saaneet nostettua rumpukoroketta ylös tasaisesti, minkä vuoksi rumpusetti saattoi liukua korokkeen päällä hallitsemattomasti, ja toisinaan koroke saattoi pudota kesken nousun takaisin alas. Kun Kiss otti hydrauliset nostimet käyttöönsä 1970-luvun puolivaiheilla, oli rumpukoroke mahdollista nostaa turvallisesti yhä ylemmäs.[139] Yhtyeessä vuosina 1980–1991 soittaneen Eric Carrin rumpusetti rakennettiin liikkuvan, panssarivaunua muistuttavan korokkeen päälle, joka rumpusoolon aikana liikkui ja ampui tulta.[140] Unmasked Tour -kiertueella Carrin rumpukoroke oli varusteltu pyrotekniikalla.[141] 2000-luvulla rumpali Eric Singerillä on ollut rumpusoolonsa lopuksi mukanaan kipinöitä suihkuava sinko.

Kiss otti vuonna 1977 käyttöönsä silloisen rumpalinsa Peter Crissin rumpusettiä mukailevan nostimen, jonka avulla myös muu yhtye pystyttiin nostamaan lavalla useiden metrien korkeuteen. Yhtye sittemmin käytti nostimia myös konserttiensa aloituksessa: useimmiten Kiss saapui konserteissaan lavalle katosta laskettavan nostimen varassa. Vuoden 2013 Monster Tour -kiertueella yhtyeen lavarakennelma oli nimeltään The Spider: Kiss saapui lavalle hämähäkin muotoisen mekaanisen lavarakennelman päällä.[110] Yhtyeellä oli käytössään myös rakennelma, joiden avulla jäsenten oli mahdollista siirtyä esiintymään ilmaan yleisön yläpuolelle.

Oheistuotevalikoima

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1970-luvun Kiss-flipperi on haluttu keräilyharvinaisuus.

Kiss on uransa aikana tullut tunnetuksi runsaasta oheistuotetarjonnastaan, joka on laajempi kuin millään muulla yhtyeellä tai ryhmällä. Yhtyeen on sanottu lisensoineen vuosien mittaan yli 3 000 erilaista tuotetta lounaslaatikoista sarjakuviin, toimintafiguureihin ja kondomeihin, minkä johdosta yhtyeen brändi on käytännössä miljardien dollarin arvoinen. Erikoisimpia Kiss-oheistuotteita ovat muun muassa ruumisarkku Kiss Kasket, jollaisessa muun muassa Pantera-yhtyeen kitaristi Dimebag Darrell ja rumpali Vinnie Paul on haudattu.[142]

Laulaja-basisti Gene Simmonsin on sanottu olleen oheistuotteiden saralla yhtyeen jäsenistä kunnianhimoisin ja toimeliain, ja hän on saanut markkinointiratkaisuistaan osakseen myös kielteistä huomiota ja kommentteja. Teoksessaan Sex Money Kiss Simmons on kommentoinut oheistuotemäärää seuraavasti: ”Mielestäni on siistiä nähdä kasvoni lounaslaatikossa. Se on hauskaa. Teen tätä itseni takia. Sinun ei ole pakko ostaa sitä.”

Yhtyeen oheistuotteilla on keräilijöitä, ja etenkin 1970-luvun Kiss-oheistuotteilla, kuten lounaslaatikoilla ja vuoden 1977 alkuperäisillä toimintafiguureilla voi olla rahallistakin arvoa. Yhtyeen jäsenistä valmistetut figuurit olivat jo 1970- ja 1980-luvulla suosittuja leluja, ja niiden suosio kasvoi entisestään 1990-luvun lopussa Alive/Worldwide Tour- ja Psycho Circus Tour -kiertueiden tarpeisiin valmistettujen uusien figuurien myötä.[143] Kiss-aiheisista sarjakuvista tunnetuin ja keräilijöitä kiinnostava julkaisu on Marvel Comics -kustantamon vuoden 1977 sarjakuva, jonka painomusteeseen väitettiin sekoitetun julkisuustempauksena pieni määrä yhtyeen alkuperäisjäsenten omaa verta.[143] Myös 1970-luvun alkuperäinen Kiss-flipperi on kiinnostanut keräilijöitä.[143][144] Alun perin flipperiä valmistettiin 17 000 kappaletta vuonna 1979.[144]

Kiss on päätynyt myös videopeleihin: vuonna 2000 julkaistiin Kiss-aiheiseen fantasiamaailmaan sijoittuva ensimmäisen persoonan ammuntapeli Kiss: Psycho Circus – The Nightmare Child, ja vuonna 2001 flipperiaiheinen PlayStation-peli Kiss Pinball. Yhtye on myös mukana rullalautapelissä Tony Hawk’s Underground: eräs pelin kenttä on nimetty yhtyeen Hotter Than Hell -albumin mukaan, Gene Simmons on yksi pelin pelattavista hahmoista, ja pelin soundtrackilla on mukana yhtyeen kappaleet ”Lick It Up”, ”Rock and Roll All Nite” ja ”God of Thunder”.

Laulaja-kitaristi Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin omistama arena football -joukkue Los Angeles Kiss pelasi Arena Football League -sarjassa vuosina 2014–2016.[145]

Kiss Army

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Setä Samuli -henkinen Kiss Armyn lomake vuodelta 1978.

Kissin virallinen fanijärjestö on nimeltään Kiss Army, jonka perustivat Bill Starkey ja Jay Evans vuonna 1975 Indianan Terre Hautessa. Kiss Army sai alkunsa tammikuussa 1975, kun Starkey ja Evans yrittivät saada Terre Hauten paikallisen radioasema WVTS:n soittamaan yhtyeen kappaleita. Kaksikko otti asemaan yhteyttä useita kertoja, mutta WVTS ei suostunut kuitenkaan soittamaan Kissin kappaleita. Starkey ja Evans alkoivat lähetellä asemalle kirjeitä, joissa he kutsuivat itseään ”Kiss-armeijaksi” (engl. Kiss Army). Vuoden 1975 heinäkuuhun mennessä WVTS oli jo alkanut soittamaan Kissin musiikkia ja myös maininnut Kiss Armyn usein nimeltä. Pian kanavaa kuunnelleet Kiss-fanit alkoivat ottaa asemaan yhteyttä tiedustellen, miten he voisivat liittyä Kiss Armyn jäseniksi.[146]

Kiss Armyn on sanottu olevan maailman uskollisin fanijärjestö, ja sen jäsenmäärä kasvaa yhä.[147] Kiss Army on järjestönä maailmanlaajuinen: sillä on lukemattomia maakohtaisia jaostoja. Myös Suomessa on oma aktiivinen kannattajajaosto, Kiss Army Finland. Suomen Kiss Armyn perusti ensimmäisen kerran 1990-luvulla Tomi Putaansuu, joka ei kuitenkaan ole enää mukana sen toiminnassa. Alkuperäinen yhdistys lopetti toimintansa muutaman vuoden jälkeen, mutta aloitti toimintansa uudelleen vuonna 2005 ja rekisteröityi virallisesti yhdistykseksi vuonna 2008.

Kiss Army -logon on suunnitellut Vincent DiGerlando vuonna 1976 Kiss-manageri Bill Aucoinin pyynnöstä. Yhtye julkaisi albumiensa oheisliitteenä 1970-luvulla lomakkeita, joiden avulla levyn ostanut henkilö saattoi liittyä järjestön jäseneksi. Ensimmäisen kerran liittymislomake oli mukana vuoden 1976 albumin Destroyer liitteenä.

Kissin perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kissin kokoonpanot
Alkuperäinen
(1/1973–5/1980)
(5/1980–7/1980)
  • Paul Stanley – laulu/kitara
  • Gene Simmons – laulu/basso
  • Ace Frehley – kitara
(7/1980–3/1982)
  • Paul Stanley – laulu/kitara
  • Gene Simmons – laulu/basso
  • Ace Frehley – kitara
  • Eric Carr – rummut
(3/1982–12/1982)
  • Paul Stanley – laulu/kitara
  • Gene Simmons – laulu/basso
  • Eric Carr – rummut
(12/1982–5/1984)
  • Paul Stanley – laulu/kitara
  • Gene Simmons – laulu/basso
  • Vinnie Vincent – kitara
  • Eric Carr – rummut
(5/1984–12/1984)
  • Paul Stanley – laulu/kitara
  • Gene Simmons – laulu/basso
  • Mark St. John – kitara
  • Eric Carr – rummut
(12/1984–11/1991)
  • Paul Stanley – laulu/kitara
  • Gene Simmons – laulu/basso
  • Bruce Kulick – kitara
  • Eric Carr – rummut
(11/1991–4/1996)
  • Paul Stanley – laulu/kitara
  • Gene Simmons – laulu/basso
  • Bruce Kulick – kitara
  • Eric Singer – rummut
Alkuperäinen
(reunion)
(8/1996–1/2001)
(1/2001–2/2002)
  • Paul Stanley – laulu/kitara
  • Gene Simmons – laulu/basso
  • Ace Frehley – kitara
  • Eric Singer – rummut
(2/2002–10/2002)
  • Paul Stanley – laulu/kitara
  • Gene Simmons – laulu/basso
  • Tommy Thayer – kitara
  • Eric Singer – rummut
(10/2002–3/2004)
  • Paul Stanley – laulu/kitara
  • Gene Simmons – laulu/basso
  • Tommy Thayer – kitara
  • Peter Criss – rummut
Viimeinen
(3/2004–12/2023)
  • Paul Stanley – laulu/kitara
  • Gene Simmons – laulu/basso
  • Tommy Thayer – kitara
  • Eric Singer – rummut

Kissin innoittajina ovat toimineet muun muassa 1960- ja 1970-luvun shock rock -yhtye/artisti Alice Cooper, New York Dolls, Elvis Presley, The Who, Rolling Stones, Led Zeppelin sekä Simmonsin mukaan yhtenä suurimmista vaikuttajista Slade.[148]

Kiss on ollut monen kuuluisan artistin ja yhtyeen esikuva. Ulkomaalaisista yhtyeistä Kiss-vaikutteita ovat saaneet muun muassa X Japan, Dokken, Faster Pussycat, Guns N’ Roses, Mötley Crüe, Iron Maiden, Pantera, Poison, Ratt, Skid Row, Slipknot, Van Halen, Black Veil Brides ja Warrant. Kissin esikuvakseen eri haastatteluissa tunnustaneita artisteja on myös pitkä liuta: muun muassa Sebastian Bach, Mr. Lordi, Slash, Scott Ian, Gilby Clarke, Tommy Lee, Bret Michaels ja Rob Zombie.[149]

Kiss on auttanut myös monia yhtyeitä urallaan eteenpäin ottamalla nämä kiertueilleen lämmittelijöiksi. Kissin tunnetuimpia lämmittelijöitä ovat olleet Iron Maiden, Van Halen, Mötley Crüe, Accept, AC/DC ja Bon Jovi.[149]

Kissin esikuvakseen tunnustaneista tunnetuimpia suomalaisia yhtyeitä ovat Lordin lisäksi HIM, Thunderstone ja The 69 Eyes. Suomalaisista tunnetuin Kiss-fani lienee Lordi-yhtyeen Tomi Putaansuu. Hän on myös myöntänyt oman yhtyeensä saaneen runsaasti vaikutteita Kissiltä, muun muassa platform-kengät, maskit ja näyttävä pyrotekniikka.[150]

Kiss, Aerosmith, Led Zeppelin ja Queen tekivät kymmenilletuhansille katsojille tarkoitetuista stadion- ja urheiluhalliesiintymisistä tavallisia jo 1970-luvulla. Tätä perinnettä ovat jatkaneet 1980-, 1990- ja 2000-luvuilla suurille yleisöjoukoille esiintyneet Bruce Springsteen, Rolling Stones ja U2. Parhaimmillaan Kiss on esiintynyt jopa 200 000 katsojalle, Brasilian Rio de Janeirossa.[53]

Kiss sai oman tähden Hollywood Walk of Fame -kadun muusikoille varattuun osaan 11. elokuuta 1999. Clevelandissä Ohiossa sijaitsevan Rock and Roll Hall of Famen jäseneksi Kiss pääsi vuonna 2014.

Saavutuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiss on historian kolmanneksi menestynein yhtye kultalevyjen määrissä mitattuna (24).[151] Ainoastaan The Beatles ja Rolling Stones ovat keränneet Yhdysvalloissa enemmän kultalevyjä. Lisäksi yhtyeen 28 albumista peräti 26 on myynyt joko kultaa, platinaa tai multiplatinaa. Ainoastaan The Beatles on pystynyt parempaan.[152]

Kiss on myynyt myös Detroitin Tiger Stadiumin 40 000 katsomopaikkaa loppuun ennätyksellisen nopeasti, jopa 47 minuutissa. Yhtyeen reunion-kiertue vuodelta 1996 on yhä yksi maailman tuottoisimmista kiertueista.[153] Vuonna 2007 julkaistu KISS-sarjakuva KISS 4K on maailman suurin sarjakuva.[154]

Keväällä 2008 Kiss myi Suomessa yli 13 000-paikkaisen Hartwall Areenan loppuun kuudessa minuutissa, joka on kaikkien aikojen ennätysaika Suomessa yhdessä Rammsteinin vuoden 2010 järjestämän konsertin lippujen loppuunmyyntiajan kanssa. Suuren kysynnän vuoksi Kissille järjestettiin Hartwall Areenalle toinenkin konsertti. Myös se myytiin yhdeksässä minuutissa loppuun ja se on Euroopan ennätys.[93][155]

Jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyinen kokoonpano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entiset jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rumpalit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kitaristit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkaisut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Kissin diskografia
Pääartikkeli: Luettelo Kissin singleistä

Studioalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Videografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esiintymiset Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alla listattuna esiintymispaikka ja -aika sekä kiertue, jonka aikana yhtye vieraili Suomessa.

  • Helsingin jäähalli, Helsinki (23. marraskuuta 1983, Lick It Up Tour)
  • Oulun jäähalli, Oulu (25. marraskuuta 1983, Lick It Up Tour)
  • Helsingin jäähalli, Helsinki (19. syyskuuta 1988, Crazy Nights Tour)
  • Hartwall Areena, Helsinki (17. kesäkuuta 1997, Alive/Worldwide Tour)
  • Hartwall Areena, Helsinki (26. helmikuuta 1999, Psycho Circus Tour)
  • Hartwall Areena, Helsinki (27. toukokuuta 2008, Kiss Alive/35 Tour)
  • Hartwall Areena, Helsinki (28. toukokuuta 2008, Kiss Alive/35 Tour)
  • Sauna Open Air, Tampere (10. kesäkuuta 2010, Sonic Boom Over Europe Tour: From the Beginning to the Boom)
  • Hartwall Areena, Helsinki (3. kesäkuuta 2013, Monster Tour)
  • Hartwall Areena, Helsinki (4. toukokuuta 2017, Kissworld Tour)
  • Rockfest, Hyvinkää (9. kesäkuuta 2019, End of the Road World Tour)
  • Helsingin jäähalli, Helsinki (20. kesäkuuta 2022, End of the Road World Tour)

Kiertueet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Leaf, David & Sharp, Ken: Kiss: maskin takaa – virallinen historiikki. ((KISS: Behind the Mask – The Official Authorized Biography, 2003.) Suomentanut Ilkka Salmenpohja) Helsinki: Like, 2004. ISBN 952-471-401-9
  • Gooch, Curt ja Suhs, Jeff: Kiss Alive Forever: The Complete Touring History. Billboard Books, 2002. ISBN 0-609-81028-6 (englanniksi)
  • Gebert, Gordon G.G. ja McAdams, Bob: Kiss & Tell. Pitbull Publishing, 1997. ISBN 0-9658794-0-2 (englanniksi)
  • Simmons, Gene: Kiss and Make-Up. Crown, 2001. ISBN 0-609-60855-X (englanniksi)
  • Simmons, Gene, Stanley, Paul ja Abbott, Waring: Kiss: The Early Years. Three Rivers Press, 2002. ISBN 0-609-81028-6 (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 20.
  2. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 10.
  3. ↑ Sacks, Ethan: It's been 40 years since Kiss put on paint and changed the face of rock and roll New York Daily News. 23.3.2013. Viitattu 10.8.2013. (englanniksi)
  4. ↑ a b Leaf & Sharp 2004, s. 129.
  5. ↑ a b Kiss viimein rockin aatelistoon, N.W.A ei – mikä lienee ainakin itkuraivaroineen Gene Simmonsin mieleen 17.12.2013. Rumba. Viitattu 19.12.2013.
  6. ↑ a b c Leaf & Sharp 2004, s. 66–75.
  7. ↑ Simmons, Gene: Gene Simmons.com: Your letters Genesimmons.com. Arkistoitu 26.10.2006. Viitattu 2.1.2007. (englanniksi)
  8. ↑ ThinkQuest: ROCK BANDS – Name Origins library.thinkquest.org. Arkistoitu 31.8.2006. Viitattu 2.1.2007. (englanniksi)
  9. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 89
  10. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 92
  11. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 95
  12. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 95
  13. ↑ Vuoden 1975 lopussa Alive!:n menestymisen ansiosta Kiss oli kasvanut niin suuren kokoluokan yhtyeeksi, että Blue Öyster Cultin tapaiset yhtyeet, joiden lämmittelijänä Kiss oli aiemmin esiintynyt toimivat nyt Kissin lämmittelijöinä.<ref name="Leaf & Sharp 2004, s. 95
  14. ↑ a b c d e f Leaf & Sharp 2004, s. 96.
  15. ↑ a b Leaf & Sharp 2004, s. 97.
  16. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 358.
  17. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 501.
  18. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 103-105.
  19. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 104.
  20. ↑ a b c Leaf & Sharp 2004, s. 105.
  21. ↑ a b c d Leaf & Sharp 2004, s. 132–134.
  22. ↑ a b Leaf & Sharp 2004, s. 132.
  23. ↑ a b Leaf & Sharp 2004, s. 134.
  24. ↑ Frehley & Layden & Ostrosky, s. 229.
  25. ↑ a b Frehley & Layden & Ostrosky, s. 230.
  26. ↑ Frehley & Layden & Ostrosky, s. 231.
  27. ↑ a b Leaf & Sharp 2004, s. 504.
  28. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 409.
  29. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 413.
  30. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 135.
  31. ↑ a b c d e f g Leaf & Sharp 2004, s. 135–139.
  32. ↑ a b c Prato, Greg: Lick It Up – Kiss – Songs, Reviews, Credits – AllMusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 6.7.2018. (englanniksi)
  33. ↑ Juntunen, Juho: Kiss paljasti kasvonsa: Suukot tietävät rahaa!. Soundi, 1983, nro 12. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 6.7.2018.
  34. ↑ a b c Kiss Suomen keikasta 30 vuotta sitten: ”Sinne eivät muut suostuisi edes matkustamaan” is.fi. 10.6.2013. Ilta-Sanomat. Arkistoitu 13.6.2013. Viitattu 11.6.2013.
  35. ↑ Leaf, Sharp s. 434
  36. ↑ a b Leaf, Sharp s. 137
  37. ↑ Leaf, Sharp s. 436
  38. ↑ KISSMONSTER – Discography – ”Animalize” (1984) kissmonster.com. KISSMONSTER. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 6.7.2018. (englanniksi)
  39. ↑ KISSMONSTER - Band Members: Mark St. John kissmonster.com. KISSMONSTER. Viitattu 6.7.2018. (englanniksi)
  40. ↑ a b c d Leaf & Sharp 2004, s. 138.
  41. ↑ Prato, Greg: Asylum – Kiss – Songs, Reviews, Credits – AllMusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 6.7.2018. (englanniksi)
  42. ↑ Kiss – Asylum (1985) Cerfitications Recording Industry Association of America. Viitattu 16.3.2013. (englanniksi)
  43. ↑ a b Prato, Greg: Crazy Nights – Kiss – Songs, Reviews, Credits – AllMusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 6.7.2018. (englanniksi)
  44. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 139.
  45. ↑ Leaf, Sharp s. 451
  46. ↑ a b Prato, Greg: Hot in the Shade – Kiss – Songs, Reviews, Credits – AllMusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 6.7.2018. (englanniksi)
  47. ↑ KISSMONSTER - Band Members: Eric Carr kissmonster.com. KISSMONSTER. Viitattu 14.5.2017. (englanniksi)
  48. ↑ Kiss – Alive III (1993) Certifications Recording Industry Association of America. Viitattu 4.1.2013. (englanniksi)
  49. ↑ American Video Certifications: Kiss – Konfidential (1993) Recording Industry Association of America. Viitattu 4.1.2013. (englanniksi)
  50. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 143.
  51. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 142.
  52. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 143–144.
  53. ↑ a b Leaf & Sharp 2004, s. 147.
  54. ↑ a b Leaf & Sharp 2004, s. 480.
  55. ↑ a b c Leaf & Sharp 2004, s. 482.
  56. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 478.
  57. ↑ Erlewine, Stephen Thomas: Carnival of Souls: The Final Sessions – Kiss – Songs, Reviews, Credits – AllMusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 7.6.2018. (englanniksi)
  58. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 486.
  59. ↑ Erlewine, Stephen Thomas: Psycho Circus – Kiss – Songs, Reviews, Credits – AllMusic allmusic.com. AllMusic. Viitattu 7.6.2018. (englanniksi)
  60. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 488.
  61. ↑ a b Leaf & Sharp 2004, s. 489.
  62. ↑ Maskin takaa, s. 490.
  63. ↑ Suomen virallinen lista – Kiss: Psycho Circus Musiikkituottajat. Arkistoitu 20.12.2013. Viitattu 3.8.2013.
  64. ↑ 1999 Grammy Nominees 27.11.1998. NME. Viitattu 3.8.2013. (englanniksi)
  65. ↑ Kiss – Psycho Circus (1998) Certifications Recording Industry Association of America. Viitattu 3.8.2013. (englanniksi)
  66. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 140–146.
  67. ↑ a b Leaf & Sharp 2004, s. 149.
  68. ↑ Concertography – March 12 – Stadthalle, Bremen, Germany The KissFaq. Arkistoitu 5.5.2012. Viitattu 13.7.2012. (englanniksi)
  69. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 217.
  70. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 222.
  71. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 152–153.
  72. ↑ Kiss – Kiss Symphony: Alive IV (2003) – Awards Allmusic.com. Viitattu 20.12.2013. (englanniksi)
  73. ↑ Suomen virallinen lista: Kiss – Kiss Symphony: Alive IV (2003) Musiikkituottajat. Viitattu 20.12.2013.
  74. ↑ American Video Certifications: Kiss – Kiss Symphony (2003) Recording Industry Association of America. Viitattu 20.12.2013. (englanniksi)
  75. ↑ American Video Certifications: Kiss – Rock the Nation Live! (2005) Recording Industry Association of America. Viitattu 20.12.2013. (englanniksi)
  76. ↑ Suomen virallinen lista: Kiss – Rock the Nation Live! (2005) Musiikkituottajat. Viitattu 20.12.2013.
  77. ↑ Gene Simmons – Asshole (2004) – Awards Allmusic.com. Viitattu 20.12.2013. (englanniksi)
  78. ↑ Paul Stanley – Live to Win (2006) – Awards Allmusic.com. Viitattu 20.12.2013. (englanniksi)
  79. ↑ Kiss Album Discography – Kiss Alive! 1975-2000 (2006) Kissmonster.com. Arkistoitu 3.12.2013. Viitattu 20.12.2013. (englanniksi)
  80. ↑ American Video Certifications: Kiss – Kissology Volume One: 1974–1977 (2006) Recording Industry Association of America. Viitattu 20.12.2013. (englanniksi)
  81. ↑ American Video Certifications: Kiss – Kissology Volume Two: 1978-1991 (2007) Recording Industry Association of America. Viitattu 20.12.2013. (englanniksi)
  82. ↑ American Video Certifications: Kiss – Kissology Volume Three: 1992–2000 (2007) Recording Industry Association of America. Viitattu 20.12.2013. (englanniksi)
  83. ↑ Suomen virallinen lista – Artistit: Kiss Musiikkituottajat. Viitattu 20.12.2013.
  84. ↑ a b Kissin solisti kärsi sydänoireista Iltalehti. 30.7.2007. Viitattu 20.12.2013.
  85. ↑ a b Ex-Kiss Guitarist Mark St. John Dead at 51 9.4.2007. guitarworld.com. Viitattu 20.12.2013. (englanniksi)
  86. ↑ Kiss Album Discography – 2008 – The Best of Kiss Kissmonster.com. Arkistoitu 2.4.2015. Viitattu 23.11.2013. (englanniksi)
  87. ↑ Kiss Album Discography – 2008 – Playlist Plus Kissmonster.com. Arkistoitu 2.12.2013. Viitattu 23.11.2013. (englanniksi)
  88. ↑ Kiss Album Discography – 2008 – Playlist Your Way Kissmonster.com. Arkistoitu 2.12.2013. Viitattu 23.11.2013. (englanniksi)
  89. ↑ a b c Kiss aloittaa Euroopan-kiertueensa 9.5.2008. Yleisradio. Viitattu 23.11.2013.
  90. ↑ a b Kiss Suomeen toukokuussa 19.2.2008. Yleisradio. Viitattu 23.11.2008.
  91. ↑ Kissin Suomen-konsertin liput myytiin ennätysajassa 27.2.2008. Yleisradio. Viitattu 23.11.2013.
  92. ↑ Kissin toinen konsertti Suomessa varmistui 28.2.2008. Yleisradio. Viitattu 23.11.2013.
  93. ↑ a b Kissille järjestyi toinen konsertti Helsinkiin Iltalehti. 28.2.2008. Viitattu 8.4.2009.
  94. ↑ Kiss ei suostu esiintymään Serbiassa 11.4.2008. Yleisradio. Viitattu 23.11.2013.
  95. ↑ a b Kiss Album Discography – 2008 – Jigoku-Retsuden – New Recordings Best Kissmonster.com. Arkistoitu 2.12.2013. Viitattu 23.11.2013. (englanniksi)
  96. ↑ Kaunisto, J. A.: Kissin uudelleen äänitetyt hitit julkaistaan elokuussa 05.07.2008. V2.fi. Viitattu 8.4.2009.
  97. ↑ Kiss Album Discography – 2008 – Ikons Kissmonster.com. Arkistoitu 2.12.2013. Viitattu 23.11.2013. (englanniksi)
  98. ↑ a b Kiss työstää albumia 10 vuoden jälkeen 12.12.2008. Yleisradio. Viitattu 23.11.2013.
  99. ↑ Kiss käy uuden albumin kimppuun 28.11.2008. Soundi.fi. Viitattu 23.11.2013.
  100. ↑ Kiss esittelee tuoreen ”Modern Day Delilah” -biisin 20.8.2009. Soundi.fi. Viitattu 23.11.2013.
  101. ↑ a b Kiss Album Discography – 2009 – Sonic Boom Kissmonster.com. Arkistoitu 3.12.2013. Viitattu 23.11.2013. (englanniksi)
  102. ↑ Kiss ja Abba ehdolla Hall of Fameen 24.9.2009. Yleisradio. Viitattu 23.11.2013.
  103. ↑ Kiss polkaisi Euroopan-kiertueen käyntiin 2.5.2010. Soundi.fi. Viitattu 23.11.2013.
  104. ↑ Sauna Open Air pamauttaa: Kiss ja muita mainioita nimiä 23.11.2009. Soundi.fi. Viitattu 23.11.2013.
  105. ↑ Kiss ja Mötley Crüe julkistivat yhteisen kesäkiertueen Helsingin Sanomat. Viitattu 5.8.2013.
  106. ↑ Kiss perform new single ”Hell or Hallelujah” live Ultimate Classic Rock. Viitattu 5.8.2013. (englanniksi)
  107. ↑ Kiss' Monster debuts at 3 on Billboard 200 ABC News. Arkistoitu 20.12.2013. Viitattu 5.8.2013. (englanniksi)
  108. ↑ Suomen virallinen lista – Albumit 41/2012 Musiikkituottajat. Arkistoitu 28.9.2013. Viitattu 5.8.2013.
  109. ↑ Kiss-yhtyeen uutuslevy Monster ilmestyy perjantaina Pohjolan Sanomat. Viitattu 5.8.2013.
  110. ↑ a b Wilkening, Matthew: Watch Kiss Perform on New ‘Spider’ Stage ultimateclassicrock.com. 1.6.2013. Ultimate Classic Rock. Viitattu 4.10.2018. (englanniksi)
  111. ↑ Kiss tulee Suomeen! Iltalehti. Viitattu 5.8.2013.
  112. ↑ Rocklegenda Kiss saapuu Suomeen MTV3. Viitattu 5.8.2013.
  113. ↑ Kiss Win Fan Vote for Rock and Roll Hall of Fame Ultimate Classic Rock. Viitattu 19.12.2013. (englanniksi)
  114. ↑ Kissin alkuperäiskokoonpano nousee todennäköisesti lauteille Hall of Fame -keikalla 19.12.2013. Rytmi. Viitattu 19.12.2013.
  115. ↑ Gene Simmons Open to Rock Hall of Fame Kiss Reunion With Ace and Peter Rolling Stone. 17.12.2013. Arkistoitu 19.12.2013. Viitattu 19.12.2013. (englanniksi)
  116. ↑ Kiss' Ace Frehley on Hall of Fame: 'I Don't Foresee Any Bad Blood' Rolling Stone. 17.12.2013. Arkistoitu 21.12.2013. Viitattu 19.12.2013. (englanniksi)
  117. ↑ Paul Stanleyn Twitter-päivitys 17.12.2013. Twitter. Viitattu 19.12.2013. (englanniksi)
  118. ↑ Isoaho, Timo: Grungelegenda nousi lavalle – solisteinaan erikoisnaisia... Eikä unohdeta Kissiä! 11.4.2014. Soundi. Viitattu 13.4.2014.
  119. ↑ Isoaho, Timo: Kiss-legenda: “Mitä h**vettiä Run-DMC ja Madonna tekevät Rock And Roll Hall Of Famessa?“ 18.3.2014. Soundi. Viitattu 13.4.2014.
  120. ↑ Kiss to perform at Stadium Series in L.A. 2.1.2014. nhl.com. Viitattu 4.1.2013. (englanniksi)
  121. ↑ Isoaho, Timo: Saakohan Teemu Selänne vinkkejä olympialaisiin Gene Simmonsilta? 3.1.2014. Soundi. Viitattu 13.4.2014.
  122. ↑ It's Official: KISS To Launch Farewell Tour, 'End Of The Road', In 2019 Blabbermouth. 19.9.2018. Viitattu 31.8.2019. (englanniksi)
  123. ↑ Rock-yhtye Kiss saapuu kesällä Suomeen viimeistä kertaa www.iltalehti.fi. Viitattu 20.11.2019.
  124. ↑ Munro, Scott: https://www.loudersound.com/news/kiss-postpone-summer-european-tour 05.06.2020. Louder.
  125. ↑ https://www.kissonline.com/tour kissonline.com.
  126. ↑ Saarinen, Sonja: Kiss lopettaa! www.iltalehti.fi. 1.3.2023. Viitattu 1.3.2023.
  127. ↑ a b KISS Announces 'New Era', Plans To Continue As Avatars Blabbermouth. 03.12.2023. Arkistoitu Viitattu 03.12.2023. (englanniksi)
  128. ↑ Bohemian Rhapsody oli niin kova hitti, että nyt myös KISS-yhtyeestä on tekeillä elokuva muropaketti.com. 22.04.2021. Viitattu 22.4.2021.
  129. ↑ Arto Mäenpää: Kissin urasta kertova elokuva Shout It Out Loud ilmestyy vuonna 2024 Kaaoszine. 23.3.2023. Viitattu 23.3.2023.
  130. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 162.
  131. ↑ a b Leaf & Sharp 2004, s. 172
  132. ↑ Leaf & Sharp 2004, 176–180
  133. ↑ Leaf & Sharp 2004, s.162–163
  134. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 194.
  135. ↑ a b c d Frehley & Layden & Ostrosky, s. 114
  136. ↑ Frehley & Layden & Ostrosky, s. 113.
  137. ↑ a b Frehley & Layden & Ostrosky, s. 126.
  138. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 197
  139. ↑ Criss & Sloman, s. 95
  140. ↑ The Kiss Tours – 1982-1983 10th Anniversary Tour kissfanshop.de. Kiss Fanshop. Arkistoitu 16.11.2007. Viitattu 4.10.2018. (englanniksi)
  141. ↑ The Kiss Tours – 1980 Unmasked kissfanshop.de. Kiss Fanshop. Arkistoitu 8.9.2018. Viitattu 4.10.2018. (englanniksi)
  142. ↑ Järvi, Elina: Gene Simmons ja Paul Stanley kunnioittavat Pantera-rumpalin muistoa - lahjoittivat arkun Ilta-Sanomat. 28.6.2018. is.fi. Viitattu 4.10.2018.
  143. ↑ a b c Leaf & Sharp 2004, s. 200–203
  144. ↑ a b Wilkening, Matthew: Kiss Pinball Machine Offered for $25,000 on eBay ultimateclassicrock.com. 26.7.2011. Ultimate Classic Rock. Viitattu 4.10.2018. (englanniksi)
  145. ↑ Honda Center, arena football to KISS, make up 16.8.2013. Orange County Register. Viitattu 16.8.2013. (englanniksi)
  146. ↑ Gooch & Suhs: Kiss Alive Forever: The Complete Touring History.
  147. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 238–241.
  148. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 26.
  149. ↑ a b Leaf & Sharp 2004, s. 172–173.
  150. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 138–140.
  151. ↑ RIAA.com
  152. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 14.
  153. ↑ Leaf & Sharp 2004, s. 140–146.
  154. ↑ Guinnes World Records 2008.
  155. ↑ Konsertti myytiin loppuun 6 minuutissa Iltalehti. 26.2.2008. Viitattu 8.4.2009.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kiss.


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kiss&oldid=22719462”