Alice in Chains

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo yhdysvaltalaisesta rockyhtyeestä. Yhtyeen kolmannesta, samannimisestä studioalbumista on oma artikkelinsa.
Alice in Chains
Alice in Chains konsertoimassa Leedsissä vuonna 2018, vasemmalta: Mike Inez, William DuVall, Sean Kinney ja Jerry Cantrell.
Alice in Chains konsertoimassa Leedsissä vuonna 2018, vasemmalta: Mike Inez, William DuVall, Sean Kinney ja Jerry Cantrell.
Tiedot
Toiminnassa 1987–2002, 2005–
Tyylilaji Grunge, heavy metal, alternative metal, sludge metal, hard rock, vaihtoehtorock
Kotipaikka Yhdysvallat Seattle, Yhdysvallat
Laulukieli englanti
Jäsenet

William DuValllaulu, rytmikitara (2006–)
Jerry Cantrellsoolo- ja rytmikitara, laulu (1987–2002, 2005–)
Mike Inezbasso, taustalaulu (1993–2002, 2005–)
Sean Kinneyrummut, taustalaulu (1987–2002, 2005–)

Entiset jäsenet

Layne Staley, laulu, rytmikitara (1987–2002)
Mike Starr, basso, taustalaulu (1987–1993)

Levy-yhtiö

Columbia Records, 1990–

Aiheesta muualla
Kotisivut

Alice in Chains on yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka perustivat Seattlessa, Washingtonissa vuonna 1987 kitaristi Jerry Cantrell ja rumpali Sean Kinney. Yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon täydensivät basisti Mike Starr, jonka korvasi sittemmin vuonna 1993 yhtyeeseen liittynyt Mike Inez,[1] sekä laulaja Layne Staley, jonka aiemmalta, Alice N’ Chains -nimiseltä glam metal -yhtyeeltä Alice in Chains peri nimensä. Alice in Chains hajosi Layne Staleyn kuoleman jälkeen vuonna 2002, mutta yhtye kokosi rivinsä uudelleen vuonna 2005 ja sen elossa olevat jäsenet jatkoivat yhtyeen toimintaa uuden laulajan, William DuVallin kanssa.[2]

Alice in Chains on liitetty usein tiiviisti osaksi grunge-lajityyppiä, mutta yhtyeen musiikissa on läsnä vaikutteita myös esimerkiksi heavy metalista. Eräs yhtyeen tummanpuhuvaksi ja raskaaksi luonnehditun soundin keskeisimmistä elementeistä on laulaja Layne Staleyn, sekä myöhemmin William DuVallin, ja kitaristi Jerry Cantrellin yhdessä laulamat harmoniat.[1][3] Alun perin vain taustoja laulaneen Jerry Cantrellin rooli yhtyeen toisena laulajana kasvoi vuoden 1992 EP-levyn Sap tekemisen myötä.[3]

Alice in Chains nousi kansainväliseen suosioon 1990-luvun alussa, ja yhtye oli eräs aikansa merkittävimmistä grunge- ja rockyhtyeistä.[2] 1990-luvulla yhtye levytti kolme studioalbumia: Facelift (1990), Dirt (1992) ja Alice in Chains (1995). Laulaja Layne Staleyn yksityiselämän vaikeudet, kuten esimerkiksi vaikea päihderiippuvuus,[4] kuitenkin varjostivat yhtyeen uraa läpi 1990-luvun ja pakottivat yhtyeen myös lopettamaan keikkailun vuonna 1996.[2][5] Yhtyeen ura päättyi väliaikaisesti vuonna 2002 Layne Staleyn kuoleman johdosta, mutta yhtyeen elossa olevat jäsenet palasivat yhteen vuonna 2005,[5] ja Staleyn paikan yhtyeen keulilla otti vuonna 2006 William DuVall.[2] Yhtye on sittemmin julkaissut kolme uutta studioalbumia, joista tuorein on Rainier Fog (2018).

Alice in Chainsin levyjä on myyty kansainvälisesti yli 30 miljoonaa kappaletta, joista yli 14 miljoonaa pelkästään Yhdysvalloissa. Yhtye on julkaissut urallaan yhteensä kuusi studioalbumia, kolme EP-levyä ja livealbumia, neljä kokoelma-albumia, kaksi DVD-tallennetta sekä 32 singleä ja 43 musiikkivideoa. Yhtyeen singleistä yhteensä 18 on noussut Yhdysvalloissa Mainstream Rock -singlelistalla kymmenen parhaan joukkoon,[6] ja viisi edelleen ykkössijalle.[6] Yhtye on ollut myös ehdokas Grammy-palkinnon saajaksi yksitoista kertaa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Facelift (1990–1992)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1990 heinäkuussa levy-yhtiö Columbia Records julkaisi Alice in Chainsin ensimmäisen EP-levyn We Die Young, jonka oli tuottanut Dave Jerden. EP koostui kolmesta kappaleesta, ja sen nimikkokappale ”We Die Young” soi ahkerasti metallimusiikkia soittaneilla radiokanavilla. EP:n hyvä vastaanotto sai Columbia Recordsin vauhdittamaan myös Alice in Chainsin esikoisalbumin Facelift tekoa.

Faceliftin tuotti sitä edeltäneen EP-levyn tavoin Dave Jerden, ja albumi julkaistiin 21. elokuuta 1990. Kitaristi Jerry Cantrellin mukaan albumille pyrittiin luomaan ”tunnelmallinen aura”, joka oli ”suora seuraus Seattlen haurastuneesta ilmapiiristä ja tunnelmasta”. We Die Young -EP:n luomasta hyvästä lähtökohdasta huolimatta Facelift ei kuitenkaan osoittautunut välittömästi menestykseksi, sillä albumi myi ensimmäisen puolen vuoden aikana alle 40 000 kappaletta. Ratkaiseva käänne albumin kannalta tapahtui, kun Music Television otti ”Man in the Box” -singlen musiikkivideon päivittäiseen ohjelmistoonsa.[7] ”Man in the Box” nousi Yhdysvalloissa Album Rock Tracks -listan sijalle 18,[6] ja seuraava single ”Sea of Sorrow” sijalle 27.[6] Singlejulkaisujen menestys kasvatti Faceliftin suosiota huomattavasti, ja albumi myi seuraavien kuuden viikon aikana Yhdysvalloissa yli 400 000 kappaletta. Albumi saavutti vuoden 1991 kesällä korkeimman sijoituksensa Billboard 200 -albumilistalla nousten sijalle 42.[8]

Facelift sai hyvän vastaanoton myös kriitikoiden keskuudessa. Esimerkiksi AllMusicin Steve Huey on sanonut albumin olevan ”yksi tärkeimmistä levytyksistä grunge- ja vaihtoehtoisen rockin yleisön perustamisessa hard rock- ja heavy metal -kuuntelijoiden keskuudessa”.[9] Van Halen -yhtyeen laulaja Sammy Hagar on sanonut kutsuneensa Alice in Chainsin kiertueelle Van Halenin kanssa nähtyään ”Man in the Boxin” musiikkivideon esityksen Music Televisionilla.

Recording Industry Association of America sertifioi Faceliftin myyneen kultalevyyn oikeuttavat puoli miljoonaa kappaletta vuoden 1991 syyskuussa. Siitä tuli ensimmäinen kultalevyn saavuttanut Seattlen grunge-liikkeen albumi. Sittemmin se on saavuttanut Yhdysvalloissa kolminkertaisen platinalevyn, eli kolmen miljoonan myydyn kappaleen, rajan. Vuonna 1992 yhtye oli ehdokas parhaan hard rock -esityksen Grammy-palkinnon voittajaksi kappaleella ”Man in the Box”, mutta se hävisi Van Halenin albumille For Unlawful Carnal Knowledge.

Faceliftin julkaisemisen tiimoilta Alice in Chains kiersi muun muassa Van Halenin, Iggy Popin, Poisonin ja Extremen lämmittelijänä. Vuonna 1991 Alice in Chains kiersi Clash of the Titans -kiertueella Megadethin, Slayerin ja Anthraxin lämmittelijänä. Vuoden 1990 joulukuussa yhtye taltioi konserttinsa Seattlen Moore Theatressa, ja se julkaistiin vuoden 1991 kesäkuussa VHS-tallenteena Live Facelift. Se sisältää viisi yhtyeen konsertissa kuvattua kappaletta, sekä kolme musiikkivideoa. Live Facelift on myynyt Yhdysvalloissa kultaa, yli 50 000 kappaletta.

Kiertue-elämän päätyttyä Alice in Chains siirtyi takaisin studioon tarkoituksenaan äänittää demoja toisen, tulevan albuminsa kappaleista. Yhtye päätyi kuitenkin levyttämään viisi uutta akustista kappaletta, joiden tekemisen aikana rumpali Sean Kinney oli nähnyt unen, jossa yhtye oli levyttänyt Sap-nimisen EP-levyn. Yhtye päätti omien sanojensa mukaan olla ”leikkimättä kohtalon kanssa”, ja vuoden 1992 helmikuussa nimen Sap saanut EP näkikin päivänvalon. Sap ylitti kultalevyn rajan kahdessa viikossa. Kitaristi Jerry Cantrell kunnostautui EP:llä ensimmäisen kerran laulajana, sillä hän lauloi EP:n avausraidan ”Brother”. Myös Heart-yhtyeen Ann Wilson vieraili laulamassa EP:n kappaleissa ”Brother” ja ”Am I Inside”, ja kappaleessa ”Right Turn” puolestaan vierailivat Mudhoneyn Mark Arm ja Soundgardenin Chris Cornell.

Vuonna 1992 Alice in Chains esiintyi ”baariyhtyeenä” Cameron Crowen elokuvassa Singles. Yhtye levytti elokuvan soundtrackille erään tunnetuimmista kappaleistaan, ”Would?”, jonka musiikkivideo palkittiin vuonna 1993 MTV Video Music Award -palkinnolla.

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyinen kokoonpano

Entiset jäsenet
  • Layne Staley – laulu, rytmikitara (1987–2002; k. 2002)
  • Mike Starr – basso, taustalaulu (1987–1993; k. 2011)

Aikajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelma-albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EP:t[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sweet Alice  (1989)

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alice in Chains Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Riikonen, Petteri: Alice in Chains -yhtyeen lehdistötilaisuudessa 1993 paloi tupakka ja uumoiltiin krapulaa yle.fi. 24.8.2018. Yleisradio. Viitattu 14.7.2020.
  2. a b c d Alice In Chains palaa esiintymislavoille mtvuutiset.fi. 28.2.2006. MTV Uutiset. Viitattu 14.7.2020.
  3. a b Siltanen, Vesa: ”Layne patisti minua laulamaan enemmän ja enemmän” – Jerry Cantrell kertoo, miten Alice In Chains kehittyi kahden laulajan bändiksi soundi.fi. 25.4.2017. Soundi. Viitattu 14.7.2020.
  4. Prato, Greg: Layne Staley – Biography & History allmusic.com. AllMusic. Viitattu 14.7.2020. (englanniksi)
  5. a b Väntänen, Ari: ”Minun piti soittaa vain yksi rundi, mutta tässä sitä ollaan vielä 25 vuotta myöhemmin” – laajassa haastattelussa Alice in Chainsin basisti Mike Inez inferno.fi. 24.12.2018. Inferno. Viitattu 14.7.2020.
  6. a b c d Alice in Chains Chart History billboard.com. Billboard. Viitattu 14.7.2020. (englanniksi)
  7. Huey, Steve: Man in the Box – Alice in Chains – Song Info allmusic.com. AllMusic. Viitattu 28.7.2020. (englanniksi)
  8. Alice in Chains Chart History, Billboard 200 billboard.com. Billboard. Viitattu 14.7.2020. (englanniksi)
  9. Huey, Steve: Facelift – Alice in Chains – Songs, Reviews, Credits AllMusic. Viitattu 28.7.2020. (englanniksi)
  10. a b Siltanen, Vesa: Alice in Chainsin Suomen-keikkojen aikataulut ja lämmittelijät julki Inferno. 10.6.2019. Viitattu 1.7.2019.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Alice in Chains.