Siirry sisältöön

The Cult

Wikipediasta
Tämä artikkeli käsittelee englantilaista rockyhtyettä. Katso myös täsmennyssivu Cult.
The Cult
The Cult esiintymässä vuonna 2010
The Cult esiintymässä vuonna 2010
Tiedot
Toiminnassa 1983–1995
1999–
Tyylilaji hard rock, post-punk, heavy metal, alternative rock, goottirock
Kotipaikka Bradford, Englanti
Laulukieli englanti
Jäsenet
Entiset jäsenet
  • Ray Mondo
  • Nigel Preston
  • John Webster
  • Chris Taylor
  • Todd Hoffman
  • Michael Lee
  • Kinley Wolfe
  • John Sinclair
  • Scott Garrett
Levy-yhtiö
Aiheesta muualla
Kotisivut

The Cult on englantilainen rock-yhtye, joka perustettiin alkuperäisessä kokoonpanossaan Bradfordissa vuonna 1981. Vuosien mittaan yhtyeen jäsenet ovat vaihtuneet. Pisimpään ovat jatkaneet yhtyeen johtohahmot laulaja Ian Astbury ja kitaristi Billy Duffy, jotka molemmat kirjoittavat yhtyeen kappaleita.

Ian Astburyn ja Billy Duffyn johtamana The Cult kehittyi goottihenkisestä post-punk-yhtyeestä yhdeksi Englannin merkittävimmistä hard rock bändeistä. The Cult yhdistelee laulujen sanoituksissa pseudomystiikkaa ja intiaaniteemoja. [1]

Yhtyeen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Cult tunnettiin alun perin nimellä Southern Death Cult. 1980-luvun alussa Southern Death Cult oli Britteinsaarten post-punk-liikkeen yksi uusista ja nousevista nimistä, joka kierteli Britannian klubeja ja pubeja niittäen mainetta. Southern Death Cultilta on ilmestynyt vain yksi virallinen julkaisu vuonna 1983, joka kantaa yhtyeen omaa nimeä. Yhtye lyhensi nimensä kitaristi Billy Duffyn liityttyä yhtyeeseen pelkäksi Death Cultiksi. Ennen ensimmäistä levyä orkesteri oli muovannut nimensä vielä yksinkertaisempaan muotoon: The Cult.[2]

The Cultin ensimmäinen albumi Dreamtime julkaistiin vuonna 1984 [2] ja albumilta lohkaistun singlen “Spiritwalker” tukemana levy nousi Britannian listalla sijalle 21. Yhtye alkoi herättää runsaasti huomiota kotimaansa musiikkilehdistössä ja yhtyeen singlestä “She Sells Sanctuary” tuli hitti Britanniassa (sija 15). Myös yhtyeen toinen albumi Love (1985) otettiin hyvin vastaan. Se nousi Britannian listalla sijalle 4.[1]

Läpimurto (1987)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen varhaiset levyt saivat kriitikoilta hyvän vastaanoton, mutta Britannian ulkopuolella niiden myynti oli vaatimatonta. Kansainvälinen suosio alkoi vasta kolmannen, huhtikuussa 1987 julkaistun Electric-albumin myötä.[2] Rick Rubinin tuottama Electric-albumi oli yhtyeen kansainvälinen läpimurto. Albumin ilmestyessä Helsingin Sanomien toimittaja Markku Fagerlund luonnehti The Cultia 1980-luvun Led Zeppeliniksi: ”Ian Astbury laulaa kuin Robert Plant konsanaan, soitto jyrisee Billy Duffyn kitaran siivittämänä lujaa, peruskomppi on sekin tuhtia tavaraa.”[3]

Single “Love Removal Machine” nousi keväällä 1987 Britannian sijalle 18 ja albumi itse huhtikuussa sijalle 4. Samana vuonna levy nousi listoille myös Yhdysvalloissa.[1] Electric-albumin menestys – ja sen tukena olleet hyvin menestyneet kiertuepäivät – alkoivat kuitenkin rasittaa bändiä. Vancouverissa Astbury pidätettiin hänen riitaannuttuaan turvahenkilöstön kanssa. Teksasissa häntä syytettiin lavalla tapahtuneesta säädyttömyydestä. ”Paine purkautui monin tavoin”, laulaja muisteli vuoden 1987 kiertueesta muutamaa vuotta myöhemmin Rolling Stonen toimittajalle Michael Goldbergille. ”Alkoholi oli yksi keino, Itsetuhoinen käytös toinen.”[2]

Billy Duffy

Sonic Temple

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päihdeongelmista ja Astburyn ja Duffyn välillä kasvavasta vihamielisyydestä huolimatta The Cult suuntasi takaisin studioon. Massayleisön suosioon The Cult ylsi myös vuonna 1989 julkaistulla hard rock-levyllään Sonic Temple. Sen hittien ”Sweet Soul Sisterin” ja ”Fire Womanin” saaman radiosoiton ansiosta yhtye oli uransa huipulla. Yhtyeen hittikappale ”Edie (Ciao Baby)” menestyi myös hyvin ja kappale oli omistettu näyttelijä Edie Sedgwickin muistolle. Rocklegenda Iggy Pop ilmaisi ihailunsa bändiä kohtaan laulamalla taustoja albumin yhdellä kappaleella.[2] Sonic Temple nousi lopulta Yhdysvaltain Top 10:een.[1]

Bändi nähtiin samoissa piireissä Mötley Crüen ja Aerosmithin kanssa ja yhtye kiersi Metallican mukana Damaged Justice -kiertueella. Viidennen studioalbuminsa Ceremonyn (1991) aikoihin yhtyeen jäsenten välillä alkoi ilmetä luovia erimielisyyksiä. Tämä johti siihen, että albumin äänitykset tehtiin ilman vakaata kokoonpanoa. Astbury ja Duffy olivat yhtyeen ainoat viralliset jäsenet. Bassokitaraa ja rumpuja soittivat palkatut studiomuusikot.[1][2]

Riitaisa tunnelma säilyi myös seuraavien vuosien aikana, jolloin äänitettiin vielä yksi studioalbumi, The Cult (1994), jolla yhtye yritti uudistaa musiikillista ilmaisuaan. Pintaan oli noussut Astburyn kasvava kiinnostus elektroniseen vaihtoehtomusiikkiin ja introspektiivisiin sanoituksiin. Itseniminen albumi ei ollut kaupallinen menestys, mutta siltä julkaistiin kaksi singleä (“Coming Down” ja “Star”). Albumin tueksi lähdettiin myös kiertueelle, mutta Brasiliassa Astburyn ja kitaristi Duffyn väliset riidat riistäytyivät käsistä, ja laulaja jätti The Cultin.[4].Astbury perusti pian oman Holy Barbarians -yhtyeen ja Duffy soitti hetken Vent 414:ssa ja aloitti myöhemmin sooloprojektin. Kun riitaisa tilanne johtohahmojen välillä rauhoittui, Duffy ja Astbury alkoivat neuvotella The Cultin paluusta[1]

Ian Astbury

Ongelmat levy-yhtiön kanssa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Cult muodostettiin uudelleen ja vuonna 2001 julkaistiin sen seitsemäs studioalbumi Beyond Good and Evil.[2] Single “Rise” sai aluksi radiosoittoa, mutta yhtye ajautui riitaan levy-yhtiönsä Atlanticin kanssa, minkä seurauksena kaikki kaupallinen promootio ja radiosoitto lopetettiin. Astbury kuvaili taistelua levy-yhtiön kanssa ”sielua tuhoavaksi”.[5] Astburyn mukaan levy-yhtiö sabotoi heidän comebackin. Albumin kaupallinen epäonnistuminen ja uudelleen nousseet jännitteet yhtyeen sisällä johtivat pian toiseen hajoamiseen vuonna 2002.[2]

Astbury siirtyi sen jälkeen The Doorsin jäsenten kiertue projekteihin Doors of the 21st Century ja myöhemmin Riders on the Storm- kiertue, joilla Astbury esitti musiikkia Doorsin alkuperäisen kitaristin Robby Kriegerin ja kosketinsoittaja Ray Manzarekin säestämänä.[1]

Suomen yössä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Cult yhdistyi jälleen vuonna 2006 ja on siitä lähtien keikkaillut ja julkaissut neljä studioalbumia lisää: Born into This (2007), Choice of Weapon (2012), Hidden City (2016) ja Under the Midnight Sun (2022), joista jälkimmäinen sai laulajan mukaan innoituksensa yhtyeen kokemuksista Suomessa.[1] Laulaja Ian Astbury kertoi medialle kokeneensa albumin nimen mukaisen keskiyön auringon Suomessa, Provinssirockissa, vuonna 1986 ja valoisa yö teki Astburyyn lähtemättömän vaikutuksen. Mies muisteli ”Kello oli kolme yöllä, aurinko paistoi ja paikka oli täynnä kauniita ihmisiä, jotka makoilivat nurmella, pelehtivät keskenään, joivat ja polttelivat”, hän kertoi medialle. Laulaja oli koronapoandemian aikaan muistellut elämänsä kokemuksia ja katseli kyseiseltä, yhtyeen ensimmäiseltä Suomen-keikalta kuvattua arkistomateriaalia ja heräsi uudelleen tähän mystiseltä tuntuvaan keskiyön auringon kokemukseen, mikä innoitti häntä kirjoittamaan Under the Midnight Sun levyn sanoituksia.[6][7][8][9]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Death Cult (1988)
  • Pure Cult: For Rockers, Ravers, Lovers and Sinners (Helmikuu 1993)
  • High Octane Cult: Ultimate Collection, 1984–1995 (Marraskuu 1996)
  • Pure Cult: The Singles 1984–1995 (Kesäkuu 2000)
  • The Best of Rare Cult (Marraskuu 2000)
  • Weapon of Choice (2012)
  • Electric Peace (2013)

Konsertti ja musiikkivideot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Pure Cult DVD Anthology 1984–1995 (2001)
  • The Cult – Music without Fear, Live from the Grand Olympic Auditorium, Los Angeles (2002)
  • The Cult – New York City (Live At The Fillmore New York At Irving Plaza November 13, 2006) (2007)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h The Cult Songs, Albums, Reviews, Bio & More | ... AllMusic. Viitattu 6.9.2025. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f g h Brennan, Carol: Cult, The Biography Musician Guide. Viitattu 19.10.2024.
  3. ↑ Kultti, takaliukuja, linnunlaulua ja lunta. Helsingin Sanomat, 25.4.1987, s. 26. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  4. ↑ Ian Astbury | TheAudioDB.com www.theaudiodb.com. Viitattu 6.9.2025.
  5. ↑ Ian Astbury | TheAudioDB.com www.theaudiodb.com. Viitattu 6.9.2025.
  6. ↑ Blabbermouth: THE CULT Announces 'Under The Midnight Sun' Album, Shares 'Give Me Mercy' Single BLABBERMOUTH.NET. 7.7.2022. Viitattu 6.9.2025. (englanniksi)
  7. ↑ Elli Muurikainen: Suomen yötön yö teki The Cultiin niin suuren vaikutuksen, että yhtye poimi siitä teeman tulevalle albumilleen 36 vuotta myöhemmin Rumba.fi. Viitattu 6.9.2025.
  8. ↑ Elli Muurikainen: The Cult muistelee uudella albumillaan 36 vuoden takaista vierailuaan Suomessa Rumba.fi. Viitattu 7.9.2025.
  9. ↑ Neil McCormick, Siobhan Grogan, Kathleen Johnston, Nick Ruskell, James Hall, Caitlin Wolper, Zoya Raza-Sheikh: Paul Heaton lacks imagination, The Cult have flashes of greatness – the week’s best albums The Telegraph. 7.10.2022. Viitattu 7.9.2025. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=The_Cult&oldid=23739563”