Slade

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Slade

Slade logo.png
Slade alkuperäisessä ja kuuluisimmassa kokoonpanossaan vuonna 1973.
Slade alkuperäisessä ja kuuluisimmassa kokoonpanossaan vuonna 1973.
Tiedot
Toiminnassa 19661991, 1993
Tyylilaji glam rock, hard rock, rock and roll, pop rock
Kotipaikka Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Wolverhampton, Britannia
Laulukieli englanti
Jäsenet

Mal McNulty – laulu, komppikitara
Dave Hill – soolokitara, taustalaulu
John Berry – bassokitara, taustalaulu, viulu
Don Powellrummut

Entiset jäsenet

Noddy Holder – kitara, laulu (1966–1991)
Jim Lea – bassokitara, kosketinsoittimet, viulu,
taustalaulu (1966–1991)
Steve Whalley – laulu, kitara (1993–2005)
Steve Makin – kitara, laulu (1993–1997)
Craig Fenney – bassokitara, laulu (1993–1997)
Trevor Holliday – bassokitara, laulu (1998–2000)
Dave Glover – bassokitara, laulu (2000–2003)

Levy-yhtiö

Fontana 1969–1970
Polydor Records 1970–1976/1991
Barn 1977–1979
Cheapskate 1980–1981
RCA Records 1981–1989

Kotisivut

Slade on brittiläinen rockyhtye, jonka alkuperäinen ja tunnetuin kokoonpano vaikutti vuodesta 1966 vuoteen 1991. Yhtye on alun perin kotoisin Englannin Wolverhamptonista. Sladen tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat muun muassa "Mama Weer All Crazee Now", "Gudbuy T’Jane", "Cum On Feel the Noize", "Merry Xmas Everybody", "Far Far Away", "My Oh My" ja "Run Runaway".

Yhtye aloitti toimintansa vuonna 1966 nimellä The 'N Betweens, joka vuonna 1969 muutettiin muotoon Ambrose Slade. Vuotta myöhemmin nimi vaihtui kuitenkin lopulliseen muotoonsa Slade. Slade nousi suureen suosioon 1970-luvun alussa, jolloin se julkaisi useita hittejä ja kaupallisesti menestyneitä albumeja. Slade oli huippuaikanaan maailman kaupallisesti menestyneimpiä yhtyeitä. Menestys alkoi hiipua 1970-luvun puolivälissä, vaikka yhtye nousi vielä myöhemminkin listoille. Alkuperäinen Slade hajosi vuonna 1991.

Vuonna 1993 alkuperäisjäsenet Dave Hill ja Don Powell perustivat Slade II -yhtyeen. Vuonna 2002 se jätti järjestysluvun nimestään pois, ja nykyisin yhtye tunnetaan jälleen nimellä Slade.

Muun muassa yhdysvaltalainen Kiss-yhtye on ilmoittanut Sladen suureksi vaikuttajakseen.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuajat (1966–1968)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye aloitti The 'N Betweens -nimellä vuonna 1966. Kitaristi Dave Hill ja rumpali Don Powell olivat soittaneet samassa yhtyeessä jo pari vuotta. Yhtyeeseen liittyivät myös laulaja-kitaristi Noddy Holder ja basisti Jim Lea. Samalla muodostui kokoonpano seuraavaksi lähes kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

Myöhemmin samana vuonna 1966 Van Morrisonin johtama Them-yhtye oli hajonnut kesken Yhdysvaltain-kiertueensa, ja 'N Betweensiä pyydettiin tilalle. Yhtye kuitenkin kieltäytyi.[1] Yhtye julkaisi saman vuoden joulukuussa myös singlen, mutta "You Better Run" ei vielä suuremmin menestynyt, vaikkakin se oli Wolverhamptonin oman singlelistan ykkösenä yli kuukauden ajan.[2] Yhtye saavutti suosiota keikoillaan kotikulmiensa lisäksi myös Lounais-Englannissa, Walesissa ja etenkin Skotlannissa.[3] Myös silloisessa Länsi-Saksassa yhtye esiintyi monien brittiyhtyeiden tapaan.[3]

1960-luvun lopulla The 'N Betweensille tarjottiin kahden kuukauden pestiä Bahamalta. Yhtye suostui, sillä kukaan yhtyeen jäsenistä ei ollut aikaisemmin käynyt niin eksoottisessa paikassa.[4] The 'N Berweensillä oli normaalisti kaksi pitkää settiä illassa paikallisissa pubeissa, ja sen lisäksi yhtye toimi säestäjänä monille muille esiintyjille. Bahaman vierailu venyi The 'N Betweensillä lopulta neljän kuukauden pituiseksi erilaisten rahallisten epäselvyyksien vuoksi.[4]

Levytysuran ensiaskeleet (1969–1970)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englantiin palattuaan yhtye hankki levytyssopimuksen Fontana-yhtiöltä ja ryhtyi työstämään esikoisalbumiaan. Fontanan johtaja Jack Baverstock antoi yhtyeelle viikon aikaa kappaleiden äänittämiseen. Baverstock piti yhtyeen musiikista, mutta vihasi sen nimeä ja käski vaihtamaan sen uuteen – muussa tapauksessa levyä ei julkaistaisi. Baverstock ehdotti uudeksi nimeksi Ambrose Slade, ja vaikka se kuulosti yhtyeen mielestä naurettavalta, se otettiin käyttöön. Kerrotaan, että Baverstock olisi keksinyt nimen sihteeriltään, jolla oli tapana antaa nimiä tavaroilleen. Erään esineen nimi olisi ollut Ambrose ja erään toisen nimi Slade.[5] Toisen teorian mukaan nimi olisi tullut eräästä elokuvasta, jossa oli ollut Ambrose Slade -niminen henkilö. Debyyttialbumi Beginnings julkaistiin lopulta vuonna 1969. Se sisälsi useita lainakappaleita, kuten "Martha My Dear" (The Beatles) ja "Born To Be Wild" (Steppenwolf).

Vuonna 1970 yhtyeen nimi lyhennettiin muotoon Slade, sillä aikaisempi ei ollut uuden managerin, Chas Chandlerin, mielestä tarpeeksi iskevä. Hän loi yhtyeelle myös skinhead-imagon, jotta Slade erottuisi pitkätukkaisista valtavirtayhtyeistä. Yhtyeen jäsenten hiukset leikattiin lyhyiksi ja he ryhtyivät pukeutumaan vanhanmallisiin vaatteisiin. Myös levy-yhtiötä vaihdettiin Polydorille. Samana vuonna julkaistiin toinen albumi Play It Loud, joka oli äänimailmaltaan raskaampi kuin debyyttialbumi. Suurta menestystä ei vieläkään siunaantunut, mutta yhtye sai haluamaansa huomiota uudella imagollaan.

Nousu menestykseen, Slade-mania (1971–1975)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Single "Get Down and Get With It" muodostui yhtyeen ensimmäiseksi hitiksi, kun se nousi Britannian listalla kuudenneksitoista. Myöhemmin samana vuonna julkaistu single "Coz I Luv You" nousi brittilistan kärkeen kolmen viikon ajaksi. Tässä vaiheessa yhtye halusi kasvattaa faniryhmäänsä, ja luopui skinhead-imagostaan.

Seuraava single, vuoden 1972 tammikuussa julkaistu "Look Wot You Dun" oli jälleen suuri hitti nousten Britanniassa neljänneksi. Manageri Chas Chandlerin idea oli, kuten aikoinaan Beatlesilla, myös Sladella olisi aina hitti singlelistalla – kun aikaisempi putoaa sieltä pois, nousee seuraava tilalle. Yhtyeen mielestä kaksi edellistä hittiä olivat olleet kuitenkin liian kaupallisia, eivätkä sopineet konsertteihin. Näin ollen kesäkuussa julkaistu single "Take Me Bak ’Ome" oli tyyliltään rockimpi ja single nousi jälleen brittilistan kärkeen. Vuonna 1972 ilmestyi myös seitsemän kappaleen livelevy Slade Alive!, joka oli Sladen ensimmäinen menestysalbumi. Se nousi Britanniassa listan sijalle 2 ja menestyi hyvin ympäri Eurooppaa. "Mama Weer All Crazee Now" -singlen noustessa jälleen Britannian ykköseksi, alettiin yhtyettä kutsua jo uudeksi Beatlesiksi.[6] Kyseisen singlejulkaisun aikoihin Slade aloitti ensimmäisen Amerikan-kiertueensa. Seuraava single "Gudbuy T’Jane" nousi brittilistan kakkoseksi marraskuussa 1972. Samassa kuussa aloitti yhtye vuorostaan Britannian-kiertueen lämmittelijöinään Thin Lizzy ja Suzi Quatro. Menestyksekkään vuoden kruunasi usein yhtyeen parhaaksi albumiksi kehuttu Slayed?, joka ylsi Britannian albumilistan kärkeen. Levy sisälsi Sladen viimeisimmät hitit "Mama Weer All Crazee Now" ja "Gudbuy T’Jane", sekä muun muassa Janis Joplin -cover "Move Overin". Tyyliltään albumi oli raskasta perusrockia, jolla solisti Noddy Holderin raspikurkkuääni oli vahvasti esillä. Slayed? pysyi Britannian albumilistalla pitkälle seuraavaan vuoteen.

Slade esiintymässä alankomaalaisessa TopPop-ohjelmassa 2. marraskuuta 1973.

Tammikuussa 1973 julkaistiin singlenä kappale "Cum On Feel the Noize", joka saavutti jälleen kärkisijan Britanniassa. Kappale on yksi yhtyeen tunnetuimmista ja siitä on tullut eräänlainen Sladen "tunnuslaulu". Myöhemmin 1980-luvulla yhdysvaltalainen Quiet Riot -yhtye levytti siitä menestyksekkäästi oman versionsa. "Cum On Feel the Noizen" julkaisun aikoihin aloitettiin uusi Amerikan-kiertue, jonka jälkeen järjestettiin ensimmäinen Australian-kiertue. Australiassa yhtye esiintyi suurilla ulkoilmalavoilla, joissa oli yleisöä useita kymmeniä tuhansia. Lämmittelijöinä yhtyeelle toimivat yhtyeet Status Quo, Lindisfarne, sekä Caravan. Yhtyeen imago oli hieman muuttunut, ja yhtye parodioi silloin suosittua glam rock -muotia kiiltävillä vaatteillaan. Myös Noddy Holderin tavaramerkki oli vaihtunut lippalakista silinterihattuun, johon hän kiinnitti peilejä, jotka synnyttivät valokiilan valonheittimen osuessa niihin. Slade osti vaatteensa liikkeestä, jonka omisti Freddie Bulsara -niminen henkilö. Hän löi itsensä hieman myöhemmin läpi Queen-yhtyeen laulajana, nimellä Freddie Mercury.[7] Kesäkuussa 1973 julkaistu single "Skweeze Me, Pleeze Me" nousi Britannian listaykköseksi. Tyyliltään se oli hyvin samankaltainen kuin aikaisempi single "Cum on Feel the Noize".

4. heinäkuuta 1973 rumpali Don Powell joutui vakavaan auto-onnettomuuteen törmättyään tyttöystävänsä kanssa talon seinään, jolloin molemmat lensivät auton tuulilasin läpi. Tyttöystävä Angela Morris kuoli matkalla sairaalaan ja Powell itse vaipui koomaan usean päivän ajaksi. Powellin herättyä kolme viikkoa onnettomuuden jälkeen, hän ei muistanut onnettomuudesta mitään, ei edes kuollutta tyttöystäväänsä ja Powell kärsii muistihäiriöistä edelleen.[8] Tragediasta huolimatta yhtye ei joutunut perumaan konserttejaan, sillä Powellin kuntoutuessa rumpuja soitti parilla heinäkuun 1973 keikalla yhtyeen basisti Jim Lean veli Frank Lea. Don toipui onnettomuudesta odotettua nopeammin ja uutta albumia ryhdyttiin äänittämään.

Syyskuussa 1973 julkaistu pianovoittoinen "My Friend Stan" -single, joka oli totuttua kevyempää musiikkia Sladelta, sijoittui Britannian singlelistalla toiseksi. Samoihin aikoihin "My Friend Stan" -singlejulkaisun kanssa julkaistiin yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi Sladest, joka nousi jo totutusti listaykköseksi. Albumi sisälsi yhtyeen kaikki siihenastiset hittisinglet. Sillä on myös muutama kappale yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä albumilta. Vuoden lopulla Slade esiintyi ensimmäisen kerran Suomessa, 5. marraskuuta Helsingin Messuhallissa. Konsertti oli vähällä peruuntua yhtyeen tiukan aikataulun vuoksi.

Vuoden lopulla joululaulu "Merry Xmas Everybody" nousi listaykköseksi ja kappaleesta muodostui suuri Slade-klassiko. Kappaleen iloinen ja optimistinen sävy loi uskoa noihin aikoihin syvässä lamassa painiskeleviin britteihin. Solisti Noddy Holder oli kirjoittanut kappaleen alun perin jo vuonna 1967, tuolloin tosin eri sanoilla. Slade julkaisi "Merry Xmas Everybodyn" useana jouluna vuoden 1973 jälkeenkin, kuten muun muassa peräkkäisinä vuosina 1980–1984.

Slade vuonna 1974.

Seuraavan vuoden 1974 alussa julkaistu albumi Old, New, Borrowed and Blue nousi jälleen Britannian listaykköseksi. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin nimellä Stomp Your Hands, Clap Your Feet. Levyllä Holderin raspin käyttö lauluissa oli suurimmillaan ja levy sisälsi useita raskaita kappaleita, kuten avausraita "Just A Little Bit" ja "We're Really Gonna Raise the Roof". Vastapainoksi albumilta löytyi myös kevyempää materiaalia, kuten "Everyday", jota on kutsuttu "Sladen Yesterdayksi". Se julkaistiin myös singlenä, jolloin kappale nousi brittilistan kolmanneksi. Kesällä ilmestyi single "The Bangin' Man", joka nousi myös Britanniassa listan kolmanneksi.

Kesällä 1974 yhtye ryhtyi kuvaamaan elokuvaansa Slade in Flame, joka tuli elokuvateattereihin myöhemmin samana vuonna. Elokuva kertoi Flame-nimisestä yhtyeestä 1960-luvulla. Alun perin elokuvan piti olla parodia 1950-luvun brittiläisestä elokuvasta "The Quatermass Experiment", ja Noddy Holder olisi ollut pääosassa näytellen hullua tiedemiestä. Dave Hill asettui kuitenkin tätä vastaan, koska hirviö olisi syönyt hänet heti elokuvan alussa ja näin ajatuksesta luovuttiin. Sladen jäsenet huomasivat näyttelemisen olevan kovaa työtä. Erityisen vaikeaa näytteleminen oli muistiongelmista kärsineelle Don Powellille. Slade in Flamen ensi-ilta järjestettiin vuoden lopulla 1974 Lontoossa. Elokuva oli pienoinen pettymys Slade-faneille, jotka odottivat siitä The Beatles -tyylistä huumorielokuvaa. Slade in Flame sisälsi muun muassa väkivaltaa, minkä vuoksi se aluksi kiellettiin Britanniassa alle 18-vuotiailta. Slade in Flame on sittemmin saavuttanut kulttimainetta ja sitä pidetään jopa yhtenä kaikkien aikojen parhaista rock-elokuvista.[9]

Slade in Flame -elokuvan samanniminen soundtrack Slade in Flame julkaistiin samoihin aikoihin elokuvan ensi-illan kanssa, ja albumi oli parhaimmillaan -Britannian albumilistan sijalla kuusi. Tällä levyllä Sladen uusi aluevaltaus oli puhaltimien ja jousien käyttö, mikä aiheutti mielipiteiden vaihtelua fanien keskuudessa. Singlenä julkaistu, monien mielestä yhtyeen parhaisiin lauluihin kuuluva "Far Far Away" nousi singlelistan toiseksi.

Vuonna 1975 tuli markkinoille uusi single "Thanks for the Memory". Samana vuonna yhtye muutti Yhdysvaltoihin Amerikan-valloituksen toivossa. Loppuvuodesta julkaistu single "In for a Penny" antoi maistiaisia tulevasta levystä.

Menestys haihtuu (1976–1979)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slade esiintymässä Oslossa 1977.

Maaliskuussa 1976 julkaistiin Sladen uusi albumi Nobody’s Fools, joka sisälsi selvästi kokeilevampaa materiaalia, sillä albumi oli tehty enemmän amarikkalaisten musiikkimaulle. Levy sisältää reggae-, gospel- ja soul-vaikutteita, Sladelle tyypillisen rockin ollessa enemmän taka-alalla. Levyllä Slade käytti myös naispuolista taustalaulajaa. Ironisesti Nobody's Fools menestyi Yhdysvalloissa huonommin kuin aiemmat Slade-albumit. Britanniassa levy oli korkeimmillaan sijalla 14 ja yhtyeen suosio alkoi laskea. Nobody's Fools oli samalla viimeinen albumi, jonka julkaisi Polydor Records.

Slade palasi Englantiin vuonna 1977. Samana vuonna julkaistu heavy rock -vaikutteinen Whatever Happened to Slade? -albumi ei noussut Britanniassa listoille lainkaan. Punk ja disko olivat vallanneet musiikkimaailman, ja kuten monen muunkin vanhemman rockyhtyeen kohdalla, myös Sladen suosio romahti. Vuoden lopulla Elvis Presleyn muistolle omistettu sikermä "My Baby Left Me/That's All Right" -single ylsi Britannian listan häntäpäähän. Albumin ja singlen julkaisi manageri Chas Chandlerin oma Barn-levymerkki. Samana vuonna kitaristi Dave Hill kohautti ajamalla päänsä kaljuksi.

Vuonna 1978 manageri Chas Chandler ehdotti Noddy Holderille ja Jim Lealle kitaristi Dave Hillin erottamista ja uuden yhtyeen perustamista, mutta Holder ja Lea tyrmäsivät idean. Samana vuonna julkaistiin livealbumi Slade Alive Volume Two. Myös kaksi singleä tehtiin; jalkapalloteemainen "Give Us a Goal", sekä diskovaikutteinen "Rock and Roll Bolero", mutta menestys tuntui karkaavan yhä kauemmas. Yhtye esiintyi Puolassa, mikä oli hyvin harvinaista länsimaiselta yhtyeeltä sosialistisessa maassa.

Seuraavana vuonna 1979 julkaistu albumi Return to Base floppasi täysin. Jotta yhtye ei olisi mennyt vararikkoon, heidän täytyi taloussyistä sulattaa myymättä jääneitä Return to Base -levyjä. Slade oli myös muodostunut lähes vitsiksi radioasemille, minkä vuoksi sen musiikkia ei juurikaan siellä soitettu. Yhtye oli turhautunut tilanteeseen, ja manageri Chas Chandler, joka ei ollut keksinyt ongelmaan ratkaisua, sai osansa kiukusta.

Comeback (1980–1985)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1980 hajoamispisteessä olleelle yhtyeelle tarjottiin yllättäen paikkaa Readingin rockfestivaaleilta. Ozzy Osbourne oli joutunut peruuttamaan esiintymisensä, ja paikkaa tarjottiin Sladelle, sillä he olivat jo vuonna 1978 ilmaisseet halunsa esiintyä festivaaleilla. Konserttipäivänä yhtye joutui pysäköimään autonsa yleiselle pysäköintialueelle ja kuljettamaan soittimensa yleisön läpi lavan taakse, sillä heillä ei ollut paikalle kulkulupia. Yleisö otti kuitenkin Sladen hyvin vastaan ja keikan jälkeen yhtyettä lähestyttiin lukuisilla konserttipyynnöillä. BBC kuvasi ja äänitti esiintymisen, ja kyseisistä nauhoista julkaistiin EP-levy, joka nousi listoille. Myös kokoelma-albumi Slade Smashes nousi brittilistan sijalle 21.

Vuonna 1981 julkaistiin LP We'll Bring The House Down, joka palautti Sladen lopullisesti huipulle. Myös albumin nimikappale muodostui hitiksi yltäen Britannian sijalle 11. Albumi oli soundiltaan melko raskas ja rokkaava. Levyn julkaisi jälleen Jim Lean oma Cheapskate-niminen yhtiö. Yhteistyö pitkäaikaisen managerin Chas Chandlerin kanssa päättyi tähän albumiin, ja viimeisenä työnään hän hankki yhtyeelle levytyssopimuksen RCA Records -yhtiöltä.

Myöhemmin samana vuonna 1981 julkaistiin seuraava albumi Till Deaf Do Us Part, joka oli musiikillisesti edeltäjäänsäkin raskaampi, ja sitä on usein verrattu AC/DC-yhtyeen hard rockiin. Itse albumi jäi Britanniassa listojen ulkopuolelle, mutta siltä julkaistu single "Lock Up Your Daughters" nousi sijalle 29. Joulukuussa 1982 julkaistiin Slade on Stage -livealbumi.

Vuonna 1983 julkaistut singlet, "My Oh My" ja seuraavana vuonna julkaistu "Run Runaway" olivat molemmat suuria hittejä nousten Britannian top 10:een. Singlet olivat peräisin vuoden 1983 The Amazing Kamikaze Syndrome -albumilta, jolla Slade oli valinnut uuden, pop-vaikutteisemman tyylin.[10] Yhtyeen jäsenten ystävä Ozzy Osbourne pyysi Sladea Yhdysvaltain-kiertueelleen, ja hänen vaimonsa Sharon Osbourne tarjoutui uudeksi manageriksi. Yhtye suostui mielellään, sillä yhtye sai näin uuden tilaisuuden yrittää Amerikan valloitusta. Basisti Jim Lea sairastui kuitenkin jo kiertueen alkuvaiheesas hepatiittiin, jolloin Sladen loput esiintymiset jouduttiin peruuttamaan. Lean toivuttua yhtye palasi Englantiin. Ongelmia oli myös Don Powellilla, joka kärsi alkoholiongelmasta. Lopulta hän meni samaan vieroitukseen, jota kävi myös Ozzy Osbourne. Powellin onnistui lopettaa juominen kokonaan.[11]

Vuonna 1985 julkaistiin albumi Rogues Gallery, joka sisälsi hittikappaleen "All Join Hands". Samana vuonna julkaistiin myös "joululevy" Crackers. Molemmat albumit nousivat listoille Britanniassa.

Uuteen laskuun (1987–1991)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäisen Sladen viimeiseksi jäänyt studioalbumi You Boyz Make Big Noize julkaistiin vuonna 1987. Näihin aikoihin yhtyeen yhteistyö alkoi takkuilla, jolloin syntyi myös riitoja. Dave Hilliä suututti, kun hänen kappaleitaan ei päästetty albumeille, eikä hän siten saanut rahaa levynmyynnistä yhtä paljon kuin Jim Lea ja Noddy Holder. Albumista muodostui kaupallinen floppi sen jäätyä listojen ulkopuolelle. Myöskään albumilta julkaistut singlet eivät menestyneet. Vuoden 1988 loppuun mennessä Sladen toiminta oli käytännössä hiipunut kokonaan, mutta virallista tiedotetta yhtyeen hajoamisesta ei annettu. Tällä välin rumpali Don Powell ryhtyi vaimonsa kanssa antiikkikauppiaaksi ja kirjoitti lastenkirjan.[12]

Nykyinen Slade kuvattuna Sofiassa heinäkuussa 2011. Keskellä kitaristi Dave Hill, joka on rumpali Don Powellin ohella toinen yhtyeen alkuperäisjäsenistä.

Vuonna 1991 Slade palasi vielä listoille kappaleella "Radio Wall of Sound", joka ylsi Britannian top 20:n tuntumaan. Saman vuoden aprillipäivänä, 1. huhtikuuta, Slade teki viimeisen keikkansa alkuperäisellä kokoonpanollaan, Walsallissa Englannissa fanclubin järjestämässä tilaisuudessa. Alun perin tarkoituksena oli järjestää ainoastaan juhlatilaisuus, mutta yleisön suuresta vaatimuksesta johtuen yhtye kuitenkin nousi lavalle. Tasan 25 vuotta sitten, 1. huhtikuuta 1966, Noddy Holder, Dave Hill, Jim Lea ja Don Powell olivat esiintyneet ensimmäisen kerran yhdessä.

Alkuperäisen Sladen jälkeen (1992–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dave Hill ja Don Powell perustivat nopeasti hajoamisen Slade II -yhtyeen, joka on esiintynyt myös Suomessa useaan otteeseen. Vuonna 2002 Jim Lea ja Noddy Holder antoivat yhtyeelle luvan pudottaa nimestä järjestysluvun pois, ja nykyisin yhtye tunnetaan jälleen nimellä Slade.

Noddy Holderia on usein pyydetty palaamaan Sladeen, mutta hän ei ole lämmennyt ajatukselle. Jim Lea on sanonut, että hän on valmis palaamaan Sladeen, mikäli myös Holder tekee paluun yhtyeeseen. Holder itse on kuitenkin sanonut, että alkuperäisen Sladen paluu on erittäin epätodennäköistä.

Vuonna 2006 Salvo Records aloitti vanhojen Slade -albumien julkaisun remasteroituina versioina. Levyt sisältävät alkuperäisten kappaleiden lisäksi myös bonusmateriaalia. Salvo julkaisi myös neljän CD-levyn boksin Sladen tuotannosta vuosilta 1969–1991.

Kokoonpanot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slade 1966-1991
Slade II 1993-1997
  • Steve Whalley – laulu, kitara
  • Dave Hill – kitara, laulu
  • Steve Makin – kitara, laulu
  • Craig Fenney – basso, laulu
  • Don Powell – rummut
Slade 1998-2000
  • Steve Whalley – laulu, kitara
  • Dave Hill – kitara, laulu
  • Trevor Holliday – basso, laulu
  • Don Powell – rummut
Slade 2000-2003
  • Steve Whalley – laulu, kitara
  • Dave Hill – kitara, laulu
  • Dave Glover – basso, laulu
  • Don Powell – rummut
Slade 2003-2005
  • Steve Whalley – laulu, kitara
  • Dave Hill – kitara, laulu
  • John Berry – basso, laulu, viulu
  • Don Powell – rummut
Slade 2005-
  • Mal McNulty – laulu, komppikitara
  • Dave Hill – soolokitara, taustalaulu
  • John Berry – basso, taustalaulu, viulu
  • Don Powell – rummut

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimi Vuosi Iso-Britannia Suomi Yhdysvallat
You Better Run 1966 - - -
Genesis 1969 - - -
Wild Winds Are Blowin' 1969 - - -
The Shape of Things to Come 1970 - - -
Know Who You Are 1970 - - -
Get Down and Get With It 1971 #16 - -
Coz I Luv You 1971 #1 - -
Look Wot You Dun 1972 #4 - -
Take Me Bak ’Ome 1972 #1 - #97
Mama Weer All Crazee Now 1972 #1 #11 #76
Gudbuy T’Jane 1972 #2 #7 #68
Cum On Feel the Noize 1973 #1 #11 #98
Skweeze Me, Pleeze Me 1973 #1 #4 -
My Friend Stan 1973 #2 #10 -
Merry Xmas Everybody 1973 #1 #19 -
Everyday 1974 #3 #7 -
The Bangin’ Man 1974 #3 - -
Far Far Away 1974 #2 #12 -
How Does It Feel? 1975 #15 - -
Thanks for the Memory 1975 #7 #18 -
In For a Penny 1975 #11 - -
Let’s Call It Quits 1976 #11 - -
Nobody's Fool 1976 - - -
Gypsy Roadhog 1977 - - -
Burning in the Heat of Love 1977 - -
My Baby Left Me / That’s All Right 1977 #32 - -
Give Us a Goal 1978 - - -
Rock ’n’ Roll Bolero 1978 - - -
Ginny Ginny 1979 - - -
Okey Cokey 1979 - - -
Sign of the Times 1979 - - -
We’ll Bring the House Down 1981 #10 - -
Wheel’s Ain’t Coming Down 1981 - - -
Knuckle Sandwich Nancy 1981 - - -
Lock Up Your Daughters 1981 #29 - -
Rock ’n’ Roll Preacher 1981 - - -
Ruby Red 1982 - - -
(And Now the Waltz) C’est La Vie 1982 - - -
My Oh My 1983 #2 - #37
Run Runaway 1984 #7 - #20
All Join Hands 1984 #15 - -
Little Sheila 1985 - - #86
7 Year Bitch 1985 #60 - -
Myzsterious Mizster Jones 1985 #50 - -
Do You Believe in Miracles 1985 #54
Hi Ho Silver Lining 1985 - - -
Still the Same 1987 #73 - -
That's What Friends Are For 1987 #94 - -
You Boyz Make Big Noize 1987 #95 - -
We Won’t Give In 1988 - - -
Let’s Dance (1988 Remix) 1988 - - -
Radio Wall of Sound 1991 #21 - -
Universe 1991 - - -

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma. Pop-Kirja, 2004.
  • Noddy Holder: Who's Crazee Now? Ebury Press, 1999.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti 2004.
  • Timo Pennanen: Levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, Otava 2006.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Perttunen, Jukka & Väistö, Keijo: Slade - hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, s. 20. Tampere: Juvenes Print, 2004. ISBN 952-5546-03-9.
  2. Perttunen, Jukka & Väistö, Keijo: Slade - hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, s. 21. Tampere: Juvenes Print, 2004. ISBN 952-5546-03-9.
  3. a b Perttunen, Jukka & Väistö, Keijo: Slade - hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, s. 24. Tampere: Juvenes Print, 2004. ISBN 952-5546-03-9.
  4. a b Perttunen, Jukka & Väistö, Keijo: Slade - hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, s. 25. Tampere: Juvenes Print, 2004. ISBN 952-5546-03-9.
  5. Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti 2004, sivu 30
  6. Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti, 2004
  7. Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti 2004, sivu 60
  8. Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti, 2004, sivu 69
  9. Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti, 2004, sivu 91
  10. Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti 2004, sivu 150
  11. Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti 2004, sivu 154
  12. Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade - Hämmästyttävä rock'n'roll syndrooma, POP-lehti 2004, sivu 175

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]