Kitarasoolo

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kitarasoolo on kitaralla soitettu erillinen melodia musiikkikappaleessa. Kitarasoolot ovat usein improvisoituja kitaristin teknistä osaamista ja taiteellista näkemystä esitteleviä osuuksia etenkin rock-, blues-, jazz- ja metallimusiikissa.

Rockyhtyeessä on varsin usein nimetty erillinen soolokitaristi (englanniksi lead guitarist). Soolo on tavallisesti melodinen osuus, joka saattaa noudattaa laulumelodiaa tai kappaleessa esiintyvää teemaa, mutta poikkeaa yleensä kappaleen valmiiksi sävelletyistä osista vähintään fraseerauksen osalta.

Joillakin soolokitaristeilla on tapana värittää soolojaan teknisesti vaativilla osuuksilla, esimerkiksi erittäin nopeilla melodian juoksutuksilla. Omaperäinen ja tunnistettava soittotyyli voi muodostua kitaristin tavaramerkiksi ja lisätä huomattavasti soittajan ja hänen yhtyeensä mainetta ja arvostusta.

Kitarasoolon historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Modernissa populaarimusiikissa soitetaan yleensä yksiäänisiä kitarasooloja plektralla. Tämän nykyään itsestäänselvyytenä pidetyn tyylin pioneerina pidetään Lonnie Johnsonia,[1] joka soitti akustisella kitaralla tähän tapaan bluesia ja jazzia levytyksissään 1920-luvulta alkaen. Kitarasoolot yleistyivät länsimaisessa populaarimusiikissa sähkökitaran tultua käyttöön vuoden 1940 tienoilla. Ensimmäisenä merkittävänä sähkökitaraa käyttäneenä soolokitaristina pidetään Charlie Christian -nimistä nuorena kuollutta jazzmuusikkoa. Bluesin puolella toinen sähkökitaran pioneeri, T-Bone Walker, levytti ensimmäisiä sähkökitarasoolojaan samoihin aikoihin. 1940-luvun lopulla sähkökitarasta tuli hallitseva instrumentti bluesmusiikissa, josta kitarasoolot sittemmin periytyivät rockmusiikkiin. Pisimmät kitarasoolot kuultiin edelleen jazzmusiikin piirissä, vaikka jazzissa kitara ei olekaan läheskään niin yleinen soitin kuin rockissa.

Kitarasoolojen merkitys korostui hyvin voimakkaasti 1960-luvun jälkipuolen ja 1970-luvun alun blues-rockissa, psykedeelisessä rockissa, progressiivisessa rockissa ja heavy metalissa. Näissä musiikkityyleissä painotettiin soittotaitoa ja improvisointikykyä, mistä syystä konserteissa ja joskus studioalbumeillakin kuultiin jopa kymmenminuuttisia sooloja. 1960-luvulla sähkökitaran soitto oli kuitenkin teknisesti vielä vaatimattomalla tasolla esimerkiksi klassiseen musiikkiin verrattuna. Tilanteeseen tuli osittainen muutos, kun 1970-luvun puolivälissä fuusiojazzin ja heavy metalin piirissä alkoi syntyä niin sanottu tilutus, joka nousi varsinkin taitavien heavy metal -kitaristien suosioon.

1970-luvun jälkipuoliskon punkrockissa pitkiä kitarasooloja vieroksuttiin, kuten muutakin soittotaidon korostamista. Kitarasooloista tuli uudestaan suosittuja 1980-luvulla rock- ja metallikappaleissa kitarasankarien uuden sukupolven esiinmarssin myötä. Tämä päti sekä perinteisempään heavy metaliin ja hard rockiin että uudempaan thrash metaliin. Sittemmin kitarasooloista on valtavirran rockmusiikissa tullut harvinaisempia ja rauhallisempia. Progressiivisessa rockissa, bluesissa ja joissakin metallimusiikin tyylisuuntauksissa kitarasooloilla on yhä edelleen merkittävä osuus. Metallimusiikissa jotkut black metalin kaltaiset marginaaliset tyylit väheksyivät sooloilua. Metallimusiikissa kahdella kitaristilla on usein tapana soittaa vuorotellen sooloja kappaleen aikana ikäänkuin "kisaillen".

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Gérard Herzhaft, Encyclopedia of the Blues, 1979