Punk

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Punkrock)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Punk
Alkuperä rock and roll
rockabilly
garage rock
frat rock
hard rock
pub rock
glam rock
proto punk
Alkuperämaa Yhdysvallat
Australia
Yhdistynyt kuningaskunta
Kehittymisen
ajankohta
1970-luvulla
Tyypillisiä
soittimia
kitara
basso
rummut
Kehittyneitä
tyylilajeja /
suuntauksia
77 punk
anarkopunk
Christian punk
crust punk
deathrock
folkpunk
glam punk
garage punk
hardcore punk
horror punk
oi!-punk
pop-punk
psychobilly
ramopunk
ska punk
thrash metal
Yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä punk-lehtiä.
Ramones esiintymässä Oslossa vuonna 1980.
The Clash vuonna 1980.
Saksalainen punkkari ja mellakkapoliiseja.

Punk on 1970-luvulla syntynyt rockin tyyli, nuoriso- tai vastakulttuuri, johon on usein yhdistetty anarkistisesti sävyttynyt arvomaailma ja elämäntapa. Punkrockille on luonteenomaista nopea tempo, yksinkertaiset kappalerakenteet, vihainen esitystapa, rosoinen soundi ja tekninen viimeistelemättömyys. Sanoituksiltaan punkrock on usein kantaa ottavaa[1].

Punk-rockia kuvattiin aluksi sanalla ”työttömyysjono-rock”, viitaten sen syntymiseen turhautumisesta esimerkiksi Britanniassa vallinneeseen 70-luvun suurtyöttömyyteen. Punk-kulttuuriin voi liittyä poliittisia aatteita. Karkeasti ottaen Yhdysvalloissa kehittynyt punk on enemmän hauskanpitoa kun yhteiskunnallisia epäkohtia ruotiva brittipunk.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanan alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvulla punk alkoi tarkoittaa muun muassa huonoa laatua. Jo joitain 1800-luvun lopun musiikkiyhtyeitä kutsuttiin "punkiksi"[2].

Sana punk tarkoittaa englannin kielessä muun muassa joutavaa tai huonoa tai nuorta pikkurikollista[3][4][5]. 1970-luvulla punk tarkoitti ”renttumaista katujätkää”[6].

Edeltäjiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punkrockin esimuotoja ja edelläkävijöitä löytyy jo 1960-luvun rockmusiikista (esimerkiksi The Who, amerikkalainen garage rock, The Stooges, Velvet Underground, MC5 sekä muut proto-punk-yhtyeet). Vastaavasti punk-liikkeen kaltaista asennoitumista yhteiskuntaa kohtaan esiintyi 1960-luvun protesti- ja underground-liikkeen radikaaleimmassa päässä. Suomen 1960-lukulaisissa underground-piireissä muun muassa Suomen Talvisota 1939–1940 -ryhmän on sanottu ennakoineen punkin auktoriteettivastaista ja provosoivaa henkeä. Punk kuitenkin hylkäsi hippien muodin.

Ehkä jo garage rockista käytettiin jo 60-luvulla myös nimitystä punk'[7] . 22. maaliskuuta 1970 The Fugs -yhtyeen Ed Sanders kuvasi sooloalbumiaan ”punk rockiksi, junttien sentimentaalisuudeksi”[8]. Tämän jälkeen myös toimittajat ottivat termin omakseen.

Punkrockin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinainen punk-liike ja punkrock syntyivät New Yorkissa vuosien 1974 ja 1976 välillä rockklubeilla Max's Kansas City ja CBGB. Ged Dunn, John Holmstrom ja Legs McNeil perustivat lehden, jonka aiheena oli New Yorkin uusi ja tuntematon underground-musiikkikulttuuri. Lehdelle annettiin nimeksi Punk, sillä miehet olivat päättäneet kutsua kyseistä musiikkia tällä muun muassa ”retkua” tarkoittavalla sanalla. Lehteä julkaistiin loppuvuodesta 1975 alkaen ja se teki punk-termistä tunnetun. Yhtyeitä joista lehti etupäässä kertoi olivat muun muassa Ramones, Blondie, Patti Smith, Television, New York Dolls, Dead Boys ja myöhemmin Johnny Thunders and The Heartbreakers sekä Richard Hell and The Voidoids. Näistä Ramones antoi eniten vaikutteita myöhempään brittiläiseen punkrockiin, jonka myötä punk-käsite varsinaisesti yleistyi.

Punkrockin synty liittyi tilanteeseen, jossa osa nuorisosta oli turhautunut tuolloin vallalla olleen progressiivisen rockin ja heavyrockin pitkiin kappaleisiin ja kitarasooloihin. Monien oli vaikea samaistua virtuoosien lailla soittaviin muusikoihin, ja osa nuorista koki rockmusiikin etääntyneen kuuntelijoistaan. Pintaan nousi tällöin halu palata rockin juurille, 1950-luvun yksinkertaiseen, raakaan ja kapinalliseen rock and rolliin, jossa kappaleet olivat lyhyitä eivätkä vaatineet täydellistä soittotaitoa.

Punk-kulttuuri muotoutuu Britanniassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englantilainen Malcolm McLaren manageroi hetken edellä mainittua New York Dolls -yhtyettä, kunnes palasi Lontooseen toukokuussa 1975 ja perusti SEX-nimisen liikkeen, joka myi antimuotia T-paidoista fetissivaatteisiin. Pian hän alkoi manageroida Lontoossa yhtyettä nimeltään The Swankers, josta hän lanseerasi tunnetuimman brittipunkyhtyeen Sex Pistolsin.

Ramones soitti Lontoon Roundhousessa heinäkuun 4. päivä 1976. Tämän jälkeen The Sex Pistolsin vanavedessä syntyivät sellaiset yhtyeet kuin The Clash, Joy Division, Siouxsie & the Banshees, The Adverts, Generation X, The Slits, Sham 69, X-Ray Spex, The Jam, The Vibrators ja Buzzcocks. Syyskuussa 1976 Englannissa ilmestyi australialaisen The Saints -yhtyeen single ”(I`m) Stranded” ja lokakuussa brittiläisen The Damnedin single ”New Rose”. Marraskuussa ilmestyi The Sex Pistolsin single ”Anarchy in the U.K.”. Tuolloin marraskuussa The Saints oli jo tehnyt Englannissa kolme LP-levyä kattavan sopimuksen EMI-yhtiölle.

New Yorkin alkuperäinen punkliike pyöri ainoastaan musiikin ympärillä. Britanniassa musiikkiin kuitenkin kuroutui tietynlainen yhteiskuntaan kantaa ottava, anarkistinen ja kaoottinen asenne, joka sai henkisen taustansa lamakaudesta, nuorisotyöttömyydestä ja 1960-luvun hippi-ihanteiden romahduksesta. Brittipunkin sanoitukset heijastelivat käsitystä ”mädästä” ja epäoikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, joka tuottaa kurjuutta ja ahdistusta.

Punkin aatetta ilmaisi myös uusi pukeutumistyyli, johon kuuluivat olennaisesti esimerkiksi irokeesi ja piikkitukkakampaukset, hakaneulat ja kloriittifarkut. Myös lävistykset olivat suosittuja. Punkkarit ilmaisivat protestiaan välillä shokeeraavilla, makaabereilla ja väkivaltaisillakin tavoilla, välillä karnevalistisen huumorin keinoilla.

Punkin jatkokehitys: uusi aalto ja hardcore[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1977–1980 punk sekä musiikkityylinä että nuorisoliikkeenä yleistyi, levisi Isosta-Britanniasta muualle maailmaan ja kaupallistui. Monien keskeisten yhtyeiden osalta (muun muassa The Clashin London Calling -albumi) punkin kehitys kulki kohti rock-musiikin uutta aaltoa, samaan aikaan punkin kanssa erityisesti Talking Heads -yhtyeen käynnistämää suuntausta. Tältä pohjalta kehittyivät edelleen erilaiset 1980-luvun alun kokeelliset post-punk-tyylit (muun muassa Sex Pistolsin Johnny Rottenin seuraava yhtye Public Image Limited).

Näiden vastapainoksi epäkaupallisen ja kantaa ottavan punkrockin kehitystä jatkoivat anarkopunkyhtye Crass sekä monissa maissa aggressiivinen hardcore punk. Tätä tyyliä edustivat muun muassa yhdysvaltalaiset Black Flag, Dead Kennedys, Bad Brains ja Minor Threat ja kanadalainen D.O.A.[9] Englantilaisten hardcore-yhtyeiden joukkoon lukeutuivat muun muassa Discharge, The Exploited, Amebix, Charged GBH, Chaos UK, Disorder, Subhumans, Broken Bones, Attak, Blitz ja The Varukers. Vuosi 1982 oli tämän musiikkityylin huippuvuosi. Myös Oi! on tuolloin alkanut punkrockin tyylisuunta, joka kuuluu erityisesti skinhead-kulttuuriin ja jota voidaan kutsua myös katupunkiksi. Oi!-yhtyeitä olivat muun muassa Angelic Upstarts, The 4-Skins ja Cockney Rejects. Näihin aikoihin syntyi myös horror punk, jossa hyödynnettiin kauhuteemoja. Tämän tyylin merkittävin edustaja oli Misfits.

Punk Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa punk ja uusi aalto vaikuttivat paljon suomalaiseen rock-musiikkiin, ja ne vaikuttivat merkittävästi suomenkielisten rocksanoitusten yleistymiseen. Kimmo Miettisen mukaan punk nousi Suomessa musiikki-ilmiönä, nuorisomuotina sekä 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa syntyneiden sukupolvikokemuksena suhteellisesti suuremmaksi kuin missään muualla maailmassa. Miettisen mukaan yhdysvaltalaisen Ramones-yhtyeen esiintymiset Helsingissä ja Tampereella yhtyeen ensimmäisellä Suomen-vierailulla toukokuussa 1977 olivat punkin suomalaisen läpilyönnin avaintapahtumia. Keikkojen yleisönä oli paljon vaikutteille altista väkeä, joka alkoi miltei saman tien perustaa yhtyeitä.[10]

Sidi Vainion mukaan punk antoi jokaiselle nuorelle tilaisuuden olla oma itsensä, ja jokaisella oli mahdollisuus olla menossa mukana. Pelle Miljoona näkee punkin suosion taustalla myös yhteiskunnallisia ja maantieteellisiä syitä: vaikka esimerkiksi nuorisotyöttömyys ei vielä 1970-luvulla ollut kovin vakava ongelma, nuoret saivat äänensä kuuluville yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lisäksi punk ei ollut Suomessa vain kaupunkilainen ilmiö, kuten Britanniassa, vaan se levisi myös maaseudulle.[10]

Suomessa ensimmäisenä punklevytyksenä pidetään Briardin esikoissingleä ”I Really Hate Ya” vuodelta 1977, vaikkakin vanhemmat yhtyeet kuten Sleepy Sleepers julistautuivat tuolloin punkyhtyeiksi. Sleepy Sleepersin kohdalla kyse oli lähinnä punkin humorististen elementtien parodioimisesta. Turkulaisen Dead End 5 -yhtyeen vuonna 1977 julkaistu ”James Dean pop” oli Ramonesien ”Blitzkrieg Bopin” suomenkielinen versio, mutta sitä ei pidetty punkkina, osittain tuolloiseen 50-luvun huumaan kuuluvan tekstin ansiosta.

Suosituimmiksi punknimiksi nousivat Pelle Miljoona kantaa ottavine sanoituksineen (”Väkivalta ja päihdeongelma”, ”Olen työtön” ...), Eppu Normaali (”Poliisi pamputtaa taas”, ”Rääväsuita ei haluta Suomeen”) ja Maukka Perusjätkä kappaleella ”Säpinää”, jota huudettiin Suomessa vuosina 1979-1980. Muita tunnettuja tuon ajan yhtyeitä punkin tai uuden aallon musiikkiin luettuja olivat muun muassa Problems?, Kollaa kestää, Vaavi, Sehr Schnell, Ratsia, Korroosio ja Se. Näistä Ratsia oli kotoisin Pihtiputaalta, Vaavi Salosta ja Se Jyväskylästä, mikä kertoo punkin saavuttamasta vastakaiusta maakunnissa. Myös Kainuussa syntyi huomattavan monta yhtyettä.[10]

Pelle, Eput ja monet muut muuttivat tyylinsä alkuaikojen punkista populaarimmaksi uuden aallon musiikiksi. Punk nähtiin underground-musiikkina ja Suomeen kehittyi ja juurtui hardcoreksi, HC:ksi tai ”hooseeksi” kutsuttu punkin rajumpi ja nopeatempoisempi alalaji. Hardcore punkin tunnetuimmat yhtyeet Suomessa ovat Terveet Kädet, Kaaos, Lama, Pyhäkoulu, Kohu-63, Riistetyt, Bastards, Rattus ja Appendix. Hardcore-tyylilaji on heti syntymisensä jälkeen saanut aikaan eri tyylilajeja muun muassa metallimusiikin keskuudessa. Lukuisten hardcoren omien alalajien, kuten emo, d-beat ja crust punk, oheen on syntynyt kymmeniä eri tyylilajeja grindcoresta rapcoreen.

Kaupallinen punk-kulttuuri oli Suomessa hyvin lyhytaikainen ilmiö, ja nuorison massakulttuurina se hiipui 1980-luvun puoliväliin mennessä. Varsinainen punk-kulttuuri säilyi silti muotivirtauksien ulkopuolella. Suomalaiset punk-yhtyeet ovat tehneet kiertueita maailmanlaajuisten, ruohonjuuritasolla toimivien tee se itse -verkostojen avulla eri puolella maailmaa. Erityisesti suomalaiset 1980-luvun hardcore-punk-yhtyeet muistetaan edelleen hyvin maailmalla, tästä todistavat esimerkiksi japanilaisen Laukaus-yhtyeen kaltaiset tribuuttiyhtyeet, jotka pyrkivät kuulostamaan autenttisilta 1980-luvun suomalaisilta hc-kokoonpanoilta.

Merkittäviä punk-albumeita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittäviä punkin syntyyn vaikuttaneita ”proto-punk”-albumeita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvun jälkipuolen keskeisiä punk-albumeita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvun keskeisiä punk-albumeita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskeisiä suomalaisia punk-albumeita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyylilajeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punk-musiikki voidaan jakaa pienempiin alatyyleihin, joita ovat muun muassa:

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Punk on aina poliittista 20.4.2015. Yle Uutiset. Viitattu 13.7.2015.
  2. Robinson, J. P.: The Rotten Etymology of Punk J.P. Robinson. 20.8.2018. Viitattu 23.12.2018.
  3. the definition of punk www.dictionary.com. Viitattu 23.12.2018. (englanniksi)
  4. punk | Origin and meaning of punk by Online Etymology Dictionary www.etymonline.com. Viitattu 23.12.2018. (englanniksi)
  5. punk | Definition, History, Music, & Facts Encyclopedia Britannica. Viitattu 23.12.2018. (englanniksi)
  6. Punk tyhmyreille: armotonta tykitystä ilman sääntöjä yle.fi. Viitattu 8.3.2019.
  7. L. Kaye, liner notes to Nuggets LP compilation. Elektra Records. 1972
  8. Shapiro 2006, s. 492.
  9. Burrows, Terry: Rock-kitara. Opas rockin soittamiseen, äänittämiseen ja esittämiseen, s. 121. Readme.fi, 2009. ISBN 978-952-220-159-1.
  10. a b c Kostiainen, Pasi: Mä vaan pogoon. Ilta-Sanomat 27.2.2021, Plus-liite s. 20–23.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Marjala, Jari: Yy-kaa-koo-nee: Ramopunk! Helsinki: Paasilinna, 2011. ISBN 978-952-5856-27-9.
  • McNeil, Legs & McCain, Gillian: Please kill me. Punkin sensuroimaton esihistoria. (Please Kill Me. The Uncensored Oral History of Punk, 2002.) Suomentanut Ike Vil. Helsinki: Like, 2004. ISBN 952-471-264-4.
  • Miettinen, Kimmo (toim.): Hilse. Suomipunkin alku ja juuri. Helsinki: Like, 2008. ISBN 978-952-01-0126-8.
  • Nyman, Jake: ”Punk rock”, Rocktieto. Osa 3 N–Z, s. 107–109. Soundi-kirja 16. Pirkkala: Fanzine Oy, 1982. ISBN 951-99372-4-2.
  • Robb, John (toim.): Punk! Brittipunkin haastatteluhistoria. (Punk Rock. An Oral History, 2006.) Suomennos: Ilkka Salmenpohja. Helsinki: Like, 2007. ISBN 978-952-01-0002-5.
  • Wallenius, Waldemar (toim.): Punk. Rokkishokki. Pirkkala: Lehtijussi, 1978. ISBN 951-99175-4-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Punk.
Wikiquote-logo.svg
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Punk.