The Who

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
The Who
(19641983, 1985, 19881989, 1996–)
The Who 2007 -2-.JPG
Tiedot
Tyylilaji: rock
hard rock
voimapop
taiderock
Kotipaikka: Englannin lippu Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli: englanti
Jäsenet
Pete Townshend kitara
Roger Daltrey laulu
Entiset jäsenet
Simon Phillips
John Entwistle basso (k. 2002)
Keith Moon rummut (k. 1978)
Kenny Jones  
Zak Starkey  
Pino Palladino  
Simon Townshend  
John Bundrick  
Levy-yhtiöt
Decca Records  
Brunswick Records  
Track Records  
MCA Records  
Warner Bros. Records  
Polydor Records  
Republic Records  
Geffen Records  
Track Records  
Pete Townshend ja Roger Daltrey.

The Who on brittiläinen, Lontoossa vuonna 1964 perustettu rockyhtye. Yhtyeen musiikillinen keulahahmo on kitaristi Pete Townshend. The Whon antama esikuva vaikutti merkittävästi sekä hard rockin, progressiivisen rockin että brittiläisen punkrockin syntyyn.

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pete Townshendin ohella yhtyeen pysyviä jäseniä ovat olleet laulaja Roger Daltrey ja basisti John Entwistle. Neljännen alkuperäisjäsenen, rumpali Keith Moonin, kuoltua vuonna 1978 rumpuja ovat soittaneet Kenny Jones, Simon Phillips ja Zak Starkey. Kesäkuussa 2002 edesmenneen Entwistlen korvaajana on ollut basisti Pino Palladino. 2000-luvulla kakkoskitariksi on vakiintunut Simon Townshend, Pete Townshendin nuorempi veli. Lisäksi yhtyeen kiertuekokoonpanon vakiojäseniin on 1970-luvun lopulta lähtien kuulunut myös kosketinsoittaja John Bundrick.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen perustaminen (1960-luvun alku)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pete Townshend, John Entwistle ja Roger Daltrey olivat alun alkaen saman koulun oppilaita. Heidän ensimmäinen yhteinen kokoonpanonsa oli The Detours. Yhtyeen nimeksi vaihtui myöhemmin The High Numbers. Tämä yhtye muuttui klassiseksi The Who -kokoonpanoksi, kun rumpaliksi vaihdettiin Keith Moon. Moonin maaninen ja omaperäinen soittotyyli avasi hänelle välittömästi paikan yhtyeessä ja teki hänestä pian yhden aikakautensa arvostetuimmista rockrumpaleista.

Mod-kausi (1964–1967)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Who nousi maineeseen 1960-luvun puolivälissä erityisesti brittiläisen mod-nuorison suosikkina. Mod-imagoon kuului kiinteästi kyseisen kulttuurin muotia myötäillyt vaatetus, kuten Union Jack -kuvioidut puvuntakit. Sini-puna-valkoisesta maalitaulusta (target) tuli The Whon symbolikuvio.

Yhtyeen musiikki oli oman aikansa mittapuulla poikkeuksellisen kovaäänistä ja aggressiivista. Tämä johtui muun muassa siitä, että Pete Townshend ja John Entwistle kilpavarustelivat soittimiaan vahvistimilla. Kuvataidekoulua käynyt Townshend halusi kehittää myös rock-konsertin visuaalista puolta. The Whon sanotaan olleen ensimmäinen ilotulite- ja savutehosteita keikoillaan käyttänyt rockyhtye. Yhtyeen kuuluisa lavaperformanssi huipentui usein soitinten ja äänenvahvistinten (erityisesti Townshendin kitaran ja Moonin rumpusetin) rituaalinomaiseen särkemiseen. Entwistle sitä vastoin pysytteli erossa lavaelämöinnistä ja varjeli bassokitaraansa rikkoutumiselta – hänen on sanottu pitäneen tällä tavalla yhtyeen soittoa koossa. Soitinten tahallisen hajottamisen on kerrottu saaneen alkusysäyksen keikalta, jolla lavan katto oli ollut epätavallisen matala: Townshendilta oli katkennut kitarasta kaula sen osuessa kattoon ja yleisö oli jäänyt siihen käsitykseen, että vahinko kuului esitykseen.

Musiikkinsa ohella yhtye herätti huomiota myös sanoituksillaan, jotka käsittelivät erilaisia nuorisoelämän kipupisteitä poikkeuksellisen suorasukaisesti. Yhtyeen tunnetuin kappale "My Generation" (1965) peilasi mod-nuorten amfetamiininhuuruisia ja aikuisvastaisia tuntemuksia. "I Can’t Explain"(1965), "Substitute" (1965) ja "I’m A Boy" (1966) kertoivat murrosiän identiteettikriiseistä, "Pictures of Lily" (1967) taas ensikohtaamisesta pornografian kanssa. Kaikki mainitut kappaleet olivat Pete Townshendin tekemiä. Myös John Entwistle sävelsi pari mainetta saanutta kappaletta, joista tunnetuin lienee "Boris the Spider" (1966).

Suosio kasvaa (1965–1969)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Whon ensimmäiset LP-levyt olivat My Generation (julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä The Who sings My Generation, 1965) ja A Quick One (1966). Näitä seurasi The Who Sell Out (1967), jolta löytyy yhtyeen parhaisiin kappaleisiin luettu "I Can See For Miles". Yhtye alkoi siirtyä kovanaamaisesta mod-kuosista pitkätukkaiseen hippi-imagoon.

The Who oli tehnyt uransa alussa lukuisia kiertueita kotimaassaan muun muassa The Beatlesin kanssa. Tällä tavoin se tuntumaa fanilauman keskellä liikkumisesta. Pian alkoivat myös Euroopan kiertueet ja maailmankiertueet – The Who kävi useamman kerran myös Pohjoismaissa ja saavutti ennen pitkää suuren suosion myös Yhdysvalloissa, jossa se teki alkoi tehdä pitkiä kiertueita. Tunnetuimpia yhtyeen suosiota kasvattaneita konsertteja Yhdysvalloissa olivat esiintymiset Monterey Pop -festivaalilla (1967) ja Woodstockissa (1969). Yhtye nähtiin useasti myös esiintymässä brittiläisissä ja yhdysvaltalaisissa tv-ohjelmissa.

Suurmenestys (1969–1975)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1969 The Who julkaisi "rockoopperan" Tommy. 1960-lukulaista mystiikkaa henkivä, rocktähteyttä kritisoiva Tommy oli symbolinen kuvaus lapsuuden traumoista sekä messiaanisen nuorisoidolin noususta ja tuhosta. Hittikappale "Pinball Wizardin" siivittämänä Tommysta tuli suurmenestys ja The Whosta yksi aikansa suosituimmista rockyhtyeistä. Vuonna 1970 julkaistu konserttitaltiointi Live at Leeds sinetöi The Whon maineen yhtenä sukupolvensa kovimmista live-esiintyjistä.

Vuonna 1971 ilmestyi The Whon ehkä kehutuin levy, hard rockin klassikoksi muodostunut Who’s Next. Monet albumin kappaleista, kuten "Won’t Get Fooled Again", henkivät hippiliikkeen lakastumisen tuottamaa pettymystä. Who’s Next oli ensimmäisiä rocklevyjä, jolla syntetisaattorit olivat keskeisessä osassa.

Yhtyeen toinen rockooppera, Quadrophenia, ilmestyi vuonna 1973. Tällä kertaa kyseessä oli kuvaus skitsofreniaa sairastavan Jimmy-nuorukaisen odysseiasta Lontoossa mod-liikkeen kuumana kesänä 1965. The Whon seuraavat levyt olivat Odds & Sods (1974), joka oli koostettu aiemmasta julkaisematta jääneestä materiaalista, sekä The Who by Numbers (1975). Jälkimmäinen sisälsi runsaan annoksen keski-ikää lähestyvän, alkoholisoituneen ja rocktähteyteen turhautuneen Pete Townshendin itseruoskintaa. Townshendin itsesyytöksistä ja epäröinneistä huolimatta The Who oli kuitenkin vakiinnuttanut asemansa The Rolling Stonesin ja Led Zeppelinin rinnalla 1970-luvun suosituimpien brittiläisten rockyhtyeiden joukossa.

Alamäkeä ja vastoinkäymisiä (1975–1983)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Menestyksestä huolimatta 1970-luku ei ollut The Wholle helppo vuosikymmen. Roger Daltreyta lukuun ottamatta kaikilla yhtyeen jäsenillä oli enemmän tai vähemmän vakavia päihdeongelmia. Kiivaat keskinäiset riidat veivät yhtyeen useita kertoja hajoamisen partaalle: erityisesti Daltreyn ja Townshendin välit olivat usein katkeamispisteessä. Yhtyeen jäsenet julkaisivat The Whon tuotannon lomassa sooloalbumeita, mutta loppujen lopuksi kukaan heistä ei tahtonut tai uskaltanut erota menestysyhtyeestä heittäytyäkseen epävarmalle soolouralle.

Vuonna 1975 ilmestynyttä The Who By Numbersia ja siihen liittynyttä kiertuetta seurasi yhtyeen toiminnassa tauko, joka oli 1970-luvun mittapuulla poikkeuksellisen pitkä. Vuonna 1978 ilmestyi lopulta The Whon seuraava albumi Who Are You, jonka nimikappaleesta on tullut klassikko. Keith Moon kuoli levyn ilmestymisen aikoihin unilääkkeiden, barbituraattien ja alkoholin aiheuttamaan sydänpysähdykseen 32 vuoden iässä. Seuraavana vuonna, 1979, valmistui yhtyeen uran vaiheita valottava, Jeff Steinin ohjaama dokumenttielokuva The Kids Are Alright.

The Who jatkoi toimintaansa uutena rumpalinaan Kenney Jones, joka oli aiemmin vaikuttanut yhtyeissä Small Faces ja The Faces. Joulukuussa 1979 Yhdysvaltain Cincinnatissa järjestetyn konsertin yhteydessä tapahtui yksi rockhistorian pahimmista onnettomuuksista, kun 11 nuorta tallautui kuoliaaksi.

The Whon 1980-luvun alussa julkaisemat albumit (Face Dances, 1981, ja It’s Hard, 1982) eivät enää saavuttaneet arvostelumenestystä. Vuonna 1983 yhtye lopetti toimintansa väsyneen ja pettyneen Pete Townshendin aloitteesta.

Paluun jälkeen (1985/1989–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen paluunsa The Who teki vuonna 1985 Live Aid -tapahtumassa. Vuodesta 1989 lähtien The Who on taas kokoontunut epäsäännöllisin väliajoin konserttikiertueille, jotka ovat keränneet huomattavia määriä yleisöä. Jotkut yhtyeen ihailijoista ovat paheksuneet tätä "kaupallista nostalgiaa", toiset taas kiittäneet kuuluisaa lavaenergiaa, jonka yhtyeen jäsenten sanotaan säilyttäneen vielä vanhuuden kynnykselläkin. 1990-luvun brittipop-aalto ja yhtyeen tuotannon uudelleenjulkaisu uudelleenmasteroituina CD-levyinä lisäsivät The Whon mainetta nuorten sukupolvien keskuudessa. 2000-luvulla yhtyeen mainetta on ylläpitänyt sekin, että sen kappaleita käytetään yhdysvaltalaisen rikosdraamasarja CSI:n tunnusmelodioina. Alkuperäisen CSI-sarjan tunnus on "Who Are You", "Won’t Get Fooled Again" on CSI: Miami -sarjan tunnus ja "Baba O’Riley" on CSI: New Yorkin tunnuskappale.

Vuonna 2002, juuri uuden Amerikan-kiertueen kynnyksellä, basisti John Entwistle kuoli yllättäen kokaiinin aiheuttamaan sydänkohtaukseen 57 vuoden iässä. Pian tämän jälkeen Pete Townshendin pitkäaikainen maine eettisesti tiedostavana rocktähtenä sai kolauksen, kun kävi ilmi, että hän oli vieraillut Internetissä lapsipornosivustolla. Townshend kertoi tutkineensa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, jonka uhriksi hän on väittämänsä mukaan itsekin joutunut. Aihepiiri oli ollut esillä jo Tommyssa yli 30 vuotta aikaisemmin. Ison-Britannian viranomaiset päättivät harkinnan jälkeen olla nostamatta syytettä.

Vuoden 2004 syksyllä Pete Townshend ja Roger Daltrey ilmoittivat aikovansa julkaista The Whon nimissä uuden albumillisen musiikkia – yli 20 vuotta kestäneen tauon jälkeen. Vuoden 2005 heinäkuussa The Who esiintyi Lontoon Hyde Parkissa Bob Geldofin järjestämässä hyväntekeväisyyskonsertissa Live 8. Vuoden 2006 heinäkuussa yhtye julkaisi EP:n Wire & Glass, joka sisälsi kuusi kappaletta lokakuussa julkaistulta albumilta Endless Wire. Albumin rocklehdistössä saama vastaanotto on ollut melko myönteinen. Sitä on luonnehdittu The Whon parhaaksi teokseksi sitten 1970-luvun klassikkoalbumien. Albumin myötä yhtye teki Euroopassa kiertueen vuonna 2007.

Syksyllä 2012 ja talvella 2013 The Who kiersi Pohjois-Amerikkaa Quadrophenia-levyn 40-vuotisjuhlakiertueella. Kiertue jatkuu kesällä Euroopassa.lähde?

Esiintymiset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Whon klassinen kokoonpano on esiintynyt Suomessa 30.4.1967 Helsingin jäähallilla [1]. Timo Aarniala teki vierailusta lyhytelokuvan The Who Suomessa (tunnetaan myös nimellä The Who Helsingissä) joka sisältää niin yhtyeen jäsenten haastatteluja kuin katkelmia itse konsertista.[2]

Noin neljäkymmentä vuotta myöhemmin yhtye esiintyi Endless Wire-kiertueella Helsingin Hartwall-areenalla 9.7.2007.

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Live at Leeds  (1970)
  • Who’s Last  (1984)
  • Join Together  (1990)
  • Live at the Isle of Wight Festival 1970  (1996)
  • BBC Sessions  (2000)
  • Blues to the Bush  (2000)
  • Encore Series 2002  (2002) (23 konserttilevyä Yhdysvaltojen kiertueelta 2002)
  • Live at Royal Albert Hall  (2003)
  • Encore Series 2004  (2004) (18 konserttilevyä kiertueelta 2004)
  • Live From Toronto  (2006)
  • Encore Series 2006  (2006) (21 konserttilevyä Euroopan kiertueelta 2006 ja 40 konserttilevyä Yhdysvaltojen kiertueelta 2006)
  • Encore Series 2007  (2007)

Soundtrack-albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tommy  (1975) (elokuvaversion soundtrack)
  • The Kids Are Alright  (1979) (Kokoelma valtaosaltaan ennen julkaisemattomia live-äänityksiä saman nimisestä dokumenttielokuvasta)
  • Quadrophenia  (1979) (elokuvaversion soundtrack)

Kokoelma-albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Direct Hits (Englanti) / Magic Bus: The Who on Tour (Yhdysvallat)   (1968)
  • Meaty Beaty Big & Bouncy  (1971)
  • Odds & Sods  (1974)
  • Hooligans  (1981)
  • Join Together  (1982)
  • Who’s Greatest Hits  (1983)
  • Who’s Better, Who’s Best  (1988)
  • 30 Years of Maximum R&B  (1994) (neljän CD:n paketti, sisältää monta ennen julkaisematonta kappaletta)
  • My Generation: The Very Best of the Who  (1996)
  • The Ultimate Collection  (2002)
  • Then and Now (1964 - 2004)  (2004)

EP:t[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rock Steady Who!  (1966)
  • Tommy EP  (1970)
  • Wire & Glass  (2006)

DVD-julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The Who Listening to you – Live at The Isle of Wight Festival 1970
  • Quadrophenia (1979/2006)
  • The Who & Special Guests Live at The Royal Albert Hall (2001) 2-DVD
  • The Who Live From Toronto
  • The Who Tommy and Quadrophenia Live with Special Guests 3-DVD
  • The Who Kids Are Alright (2004) 2-DVD
  • The Who - Live In Boston (2004)
  • The Who Die Keith Moon Ära (2005) 2-DVD
  • Amazing Journey: The Story of The Who/Six Quick Ones (2007)
  • Tommy – The Movie (rockooppera Tommyn elokuvaversio, mukana muun muassa Tina Turner, Elton John, Jack Nicholson) (1975/2004)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Fletcher, Tony: Dear Boy: The Life of Keith Moon. 1998.
  • Marsh, Dave: Before I Get Old: The Story of the Who. 1983, 2003.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mikael Huhtamäki: Live In Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3.
  2. http://www.uta.fi/festnews/fn2005/perjantai/17812.shtml

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]