Elton John

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Elton John

Elton John 2011 Shankbone 2.JPG
Elton John Tribecan elokuvajuhlilla vuonna 2011.

Syntynyt 25. maaliskuuta 1947 (ikä 71)
Pinner, Middlesex, Englanti
Aktiivisena 1962 – nykyhetkeen
Tyylilajit Pop, rock
Ammatit laulaja, säveltäjä
Soittimet piano
Yhtyeet Bluesology n. 1965–1967
Levy-yhtiöt Uni Records (1969–1972)
MCA Records (1972–1980)
Geffen (1981–1987)
MCA Records (1987–1993)
Rocket/Island (1995–1999)
Universal Records (US 2001–2004)
Interscope (US 2006–nykyhetkeen)
Mercury (ei US 1995–nykyhetkeen)
MusicBrainz

Sir Elton Hercules John, CBE (syntyjään Reginald Kenneth Dwight, s. 25. maaliskuuta 1947 Pinner, Middlesex, Englanti) on menestynyt englantilainen poplaulaja, pianisti ja lauluntekijä. Hän on myynyt yli 450 miljoonaa levyä[1] urallaan, joka kattaa viisi vuosikymmentä.

Johnin uran suurin kaupallinen menestys ajoittui 1970-luvulle, jolloin hän saavutti Yhdysvaltain albumilistan kärjen seitsemän kertaa peräkkäin. Kuusi kappaletta nousi ykköseksi, 16 pääsi Top 10:een ja 23 Top 40:een. Suurimman suosionsa aikaan hän teki albumejaan tiiviissä yhteistyössä sanoittaja Bernie Taupinin kanssa ja pukeutui huomiota herättävästi, mikä toi värikkyyttä hänen esiintymisiinsä.

1990-luvun alussa John myönsi kärsineensä uransa aikana huumeongelmista, alkoholismista ja bulimiasta.[2] Hän on edelleen esillä julkisuudessa ja jatkaa AIDSin vastaista taistoa, jossa hän on ollut mukana 1980-luvun lopulta alkaen. Hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1994, ja hänet aateloitiin vuonna 1998.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reginald Kenneth Dwight syntyi 25. maaliskuuta 1947 isovanhempiensa talossa Pinnerissä. Hänen isänsä Stanley oli ilmavoimien lentokapteeni. Isä piti perheessään vanhanaikaista järjestystä ja kuria, mitä Elton on myöhemmin kaunaisesti muistellut. Stanley ja Sheila Dwightille ei syntynyt muita lapsia.[3]

Reginald innostui pianonsoitosta jo kolmen vuoden iässä, kun hänen isoäitinsä rohkaisi häntä kokeilemaan perheen pianoa. Hän kehittyi pian niin taitavaksi, että pystyi soittamaan kappaleen virheettömästi yhden kuuntelukerran jälkeen. Reginald aloitti pianotunnit kuusivuotiaana ja alkoi jo lapsena haaveilla konserttipianistin urasta. Opiskellessaan Pinnerin lyseossa 11-vuotias Reginald sai osa-aikastipendin Lontoon Royal Academy of Musiciin. Siellä Reginald oli mallioppilas, joka tunnettiin poikkeuksellisen hyvästä sävelkorvastaan. Lyseossa häntä pidettiin keskikertaisena ja sovinnaisena oppilaana. Reginald oli suuri rock and rollin ihailija, ja akatemiavuosiensa kuluessa hän pikku hiljaa menetti kiinnostuksensa klassiseen musiikkiin. Reginald käytti silmälaseja jo ennen tulemistaan likinäköiseksi, sillä hän halusi kunnioittaa lento-onnettomuudessa kuollutta laulaja Buddy Hollya. Hänen suosikkiurheilulajinsa oli jalkapallo, ja hän yritti katsoa kaikki Watfordin ottelut.[4]

Varhainen ura 1962–1969[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

15-vuotiaana Reginald alkoi esiintyä paikallisessa pubissa, mutta sai aluksi negatiivisen vastaanoton. Tilanne kuitenkin parani ajan kuluessa. Neljäntenä lyseovuotenaan hänet otettiin pianistiksi ja laulajaksi paikalliseen blues- ja rock and roll -yhtyeeseen The Corvettes, jonka olivat perustaneet kitaristi Stuart Brown ja basisti Geoff Dyson. Muutaman kuukauden kuluttua yhtye hajosi, mutta aloitti myöhemmin uudelleen nimellä Bluesology. Keväällä 1965 Reginald lopetti koulun keskittyäkseen musiikkiuraan, ja hänen serkkunsa Roy järjesti hänelle työpaikan apupoikana yhdysvaltalaisessa Music Mills -yhtiössä.[5] Bluesology kasvoi viisijäseniseksi, Reginaldin ja Stuart Brownin lisäksi siihen kuuluivat rumpali Mick Inkpen, basisti Rex Bishop ja tenorisaksofonisti Mike. Inkpen suostutteli työnantajansa, Arnold Tendlerin, yhtyeen manageriksi ja sponsoriksi. Hänen rahoillaan Bluesology levytti kaksipuolisen demolevyn, jolla Reginald esitti kirjoittamansa kappaleen "Come Back Baby" ja Brown lauloi Jimmy Witherspoonin kappaleen "Times Getting Tougher Than Tough". Tendler sai yhtyeelle levytyssopimuksen Fontanalta, mikä ei kuitenkaan ollut niihin aikoihin merkittävä saavutus, sillä levy-yhtiöt kävivät läpi lukemattomia harrastelijayhtyeitä löytääkseen ”seuraavan Beatlesin”. Yhtye levytti samat kappaleet jotka olivat demolla ja single julkaistiin heinäkuussa 1965. Listamenestystä ei tullut, mutta Bluesology sai parempia esiintymistilaisuuksia. He uudistivat kokoonpanoaan ottamalla mukaan trumpetisti Pat Higgsin ja osallistuivat kykyjenetsintäkilpailuun, joka toi heille tilaisuuden esiintyä yhdysvaltalaisten R&B-artistien taustayhtyeenä Britannian kiertueilla. Reginald joutui siksi lopettamaan työt Music Millsissa ja keskittymään pelkkään musiikkiuraan.

Bluesology kiersi maata muun muassa Patti LaBellen ja Billy Stewartin kanssa alkuvuodesta 1966. Helmikuussa julkaistiin toinen single, jonka A-puoli oli Reginaldin sävellys "Mr Frantic" ja B-puolena oli Brownin laulama "Every Day I Have the Blues". Single ei noussut listoille ja yhtye jatkoi esiintymistä. Loppuvuodesta brittiläinen blueslaulaja Long John Baldry palkkasi Bluesologyn taustayhtyeekseen ja kokoonpano muuttui. Uusia jäseniä olivat rumpali Pete Gavin, basisti Freddy Gandy, kitaristi Neil Hubbard, trumpetisti Marc Charig ja tenorisaksofonisti Elton Dean. Baldry palkkasi myöhemmin vielä yhden laulajan, minkä vuoksi Reginald jäi taustahahmoksi. Nähtyään New Musical Expressin lehti-ilmoituksen, jossa etsittiin jäseniä uuteen yhtyeeseen, Reginald päätti hakea paikkaa. Ray Williams, joka oli American Libertyn Euroopan haaran taiteellinen johtaja ja vastuussa kykyjen löytämisestä, ei innostunut Reginaldin koe-esiintymisestä, joka ei ollut lainkaan muodin mukainen.[6] Reginald teki häneen kuitenkin jonkinlaisen vaikutuksen, sillä hän päätti antaa tämän levyttää demon. Reginald kertoi Williamsille heikkoudekseen laulujen sanoitukset. Hän osasi säveltää lauluja nopeasti, mutta ei kyennyt sanoittamaan niitä. Williams muisti saaneensa kirjeen 17-vuotiaalta runoilijalta Bernie Taupinilta, joka tarjosi sanoituksiaan sovitettavaksi musiikkiin. Williams antoi Taupinin lähettämät 14 sanoitusta Reginaldille, joka kirjoitti niihin muutamassa tunnissa sävellykset.[7]

Bluesology julkaisi kolmannen singlensä Polydorilla elokuussa 1967 nimellä Stu Brown ja Bluesology. Brown myös lauloi molemmat kappaleet singlellä, joka ei edellisten julkaisujen tapaan noussut listoille. Reginald alkoi kirjoittaa lauluja Taupinin kanssa ja levytti niitä Dick Jamesin studioilla. Parille tarjottiin lopulta sopimusta This Record Companyn kanssa ja he hyväksyivät sen, sillä Bluesology joutui väistymään taka-alalle Long John Baldryn saavutettua ykkössija Britannian singlelistalla kappaleella "Let the Heartaches Begin". Reginald esiintyi viimeisen kerran yhtyeen kanssa Edinburghissa joulukuussa 1967. Hän päätti samalla ottaa taiteilijanimen Elton John, jonka hän yhdisti Elton Deanin ja Long John Baldryn nimistä.[8] Neljä vuotta myöhemmin joulukuussa 1971 hän muutti virallisesti nimekseen Elton Hercules John.[9]

This Record Company julkaisi kappaleen "I've Been Loving You" maaliskuussa 1968, mutta menestystä ei tullut. Dick James pyysi Elton Johnia ja Bernie Taupinia kirjoittamaan mahdollisimman kaupallisia kappaleita, joita muutkin artistit voisivat levyttää. Laulujen kauppaaminen ei kuitenkaan saavuttanut suurta menestystä. Syksyllä James palkkasi Steve Brownin yhtiöönsä EMIltä. Tämä vakuuttui Johnin ja Taupinin ei-kaupallisen materiaalin potentiaalista ja pyysi heitä jatkamaan samaa linjaa. "Lady Samantha" julkaistiin tammikuussa 1969. Se ei noussut listoille, mutta sai hyvät arvostelut suurimmissa musiikkilehdissä kuten New Musical Express ja Melody Maker.[10] John pääsi myös esiintymään BBC Radio Onella. Mediahuomio auttoi kaupallisempaa kappaletta "I Can't Go on Living Without You" nousemaan yhdeksi Britannian euroviisuehdokkaaksi, jonka Lulu esitti televisiossa. He saivat Dick Jamesilta luvan levyttää albumin, jonka nimeksi tuli Empty Sky. Philipsin taiteellinen johtaja ei kuitenkaan halunnut julkaista albumia, sillä siinä ei ollut selkeää teemaa, jollaista oli odotettu albumeilta Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -levystä lähtien.[11] Dick Jamesin poika Stephen James julkaisi levyn Dick James Musicin itsenäisellä levymerkillä kesäkuussa 1969. Albumia myytiin vain alle 4 000 kappaletta, eivätkä kriitikotkaan siitä innostuneet.[12]

Yhdysvaltain läpimurto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmat Elton Johnin hitit sanoittanut Bernie Taupin ja John vuonna 1971

Ensimmäisen albumin julkaisun jälkeen Johnin ura jatkoi hiljaista linjaansa. Hän esiintyi nimettömänä halvoilla levyillä, joilla esitettiin uusia versioita isoista menestyskappaleista. Samalla hän yritti päästä eroon sopimuksestaan DJM:lla, sillä Dick James ei ollut onnistunut saamaan hänen uraansa nousuun lupauksista huolimatta. Sopimusta ei purettu, mutta Johnille annettiin vielä yksi mahdollisuus, ja hän sai levyttää albumin, jonka nimeksi tuli Elton John. Dick James piti tuloksesta ja alkoi mainostaa levyä kunnolla. John pääsi esittämään ensimmäisen singlen "Border Song" Top of the Pops -ohjelmaan, mutta kappale ei saavuttanut menestystä. James päätti kuitenkin tukea Johnin uraa, sillä albumi myi Britanniassa 10 000 kappaletta, mikä oli siihen aikaan hyvä saavutus.[13] Myös arvostelut olivat positiivisia: New Musical Express kutsui Johnia suureksi kyvyksi. Hänen ympärilleen palkattiin joukko ihmisiä, Ray Williams manageriksi, Nigel Olsson rumpaliksi ja Dee Murray basistiksi. Britanniassa suosio kasvoi hitaasti ja Yhdysvalloissa vieläkin vaivalloisemmin. Asiat kääntyivät kuitenkin parempaan suuntaan, kun Johnin työtoveri Roger Greenaway esitteli Johnin tuotantoa Uni Recordsin johtaja Russ Reganille Amerikan-matkallaan. Hän ei innostunut Empty Sky -levystä, mutta kuunneltuaan albumia Elton John, hän hyväksyi jälkimmäisen ja pyysi laulajaa tulemaan Yhdysvaltoihin markkinoimaan sitä. James päätti, että matkan hinnan vuoksi tulisi tehdä kunnon kiertue. Keikkoja ei kuitenkaan ollut mahdollista saada ilman suurta mainetta, joten hän pääsi lopulta viikoksi pääesiintyjäksi Los Angelesin folk-klubille, Troubadourille, jossa oli tilaa 300 ihmiselle. Ensimmäinen esiintyminen sai hyvät arvostelut, vaikka John oli hetkeä ennen sitä ollut vähällä palata Britanniaan hermostuksissaan.[14] Los Angeles Timesin Robert Hilburn omisti kolumninsa Johnin ensimmäiselle Troubadourin konsertille ja uskoi hänestä tulevan "yksi rockin suurimmista ja tärkeimmistä nimistä". Maine levisi ympäri Yhdysvaltoja ja kahdessa viikossa Elton John -albumia oli myyty 30 000 kappaletta. Kiertuetta pidennettiin ja se käsitti lopulta Bostonin, Philadelphian ja New Yorkin.

1970–1974[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain läpimurron jälkeen John palasi kotimaahansa, jossa vastaanotto oli hiljainen. Lokakuussa 1970 hän julkaisi kolmannen albuminsa Tumbleweed Connection, joka nousi viidenneksi Yhdysvaltain albumilistalla, mutta ei tehnyt vaikutusta Britanniassa. John ja James olivat yhtä mieltä siitä, että mikään kappale ei sopisi singleksi, ja lopulta John päätyi levyttämään soundtrackin Lewis Gilbertin ohjaamaan elokuvaan Ystävät.[15]

Uni Records julkaisi kappaleen "Your Song" albumilta Elton John, ja marraskuun puolivälissä John ja hänen yhtyeensä palasivat Yhdysvaltoihin toiselle kiertueelle. He saivat myös vihdoin huomiota Britannian lehdistössä, kun Bob Dylan kehui Johnin ja Taupinin yhteistyötä.[16] Tammikuussa 1971 "Your Song" nousi kahdeksanneksi Yhdysvaltain singlelistalla ja helmikuussa seitsemänneksi Britannian listalla ollen näin Johnin ensimmäinen menestyskappale kotimaassaan. Kahden seuraavan vuosikymmenen aikana kappaleesta tehtiin ainakin 45 cover-versiota ja John Lennon sanoi sitä ensimmäiseksi todella uudeksi asiaksi Beatlesien jälkeen.[17]

Vaikka Tumbleweed Connection menestyi kaupallisesti, seuraavat nopeasti julkaistut levyt jäivät vähälle huomiolle. Soundtrack Friends saavutti kultarajan vähittäismyyjille myytyjen määrien ansiosta, mutta todellinen myynti jäi alhaiseksi. Lisäksi julkaistiin äänityspäivänsä mukaan nimetty livealbumi 11-17-70, joka nousi sijalle 11 Yhdysvalloissa mutta ei ollenkaan listoille Britanniassa. John on myöhemmin sanonut, että hätäiset julkaisut olivat vähällä tuhota sen menestyksen, jonka eteen he olivat kauan töitä tehneet.[18]

Elton John vuonna 1971

John lähti neljännelle Yhdysvaltain kiertueelle kahdeksan kuukauden sisällä vuonna 1971. Kiertue kesti kymmenen viikkoa, käsitti 55 kaupunkia ja teki hänestä dollarimiljonäärin. Hän pääsi myös ensimmäistä kertaa Rolling Stone -lehden kanteen, johon kuvan otti Annie Leibovitz. Vuoden lopulla Britannian lehdistö oli jo väsynyt ylistämään Johnin saavutuksia ja otsikoiden sävy muuttui päinvastaiseen suuntaan. Hän toivoi voivansa voittaa kriitikot puolelleen uudella albumilla Madman Across the Water, mutta vaikka se sijoittuikin kahdeksanneksi Yhdysvalloissa, Britanniassa se jäi sijalle 41. Sopivaa singleä ei taaskaan löytynyt, sillä kappaleet olivat liian pitkiä.[19]

Huhtikuussa 1972 single "Rocket Man" nousi sijalle kaksi Britannian singlelistalla ja sijalle kuusi Yhdysvalloissa. Single julkaistiin sattumalta samoihin aikoihin, kun kuuluotain Apollo 16 oli uutisotsikoissa. Albumi, jolta "Rocket Man" julkaistiin, levytettiin verotussyistä Ranskassa ja sille annettiin siten nimi Honky Chateau.[20] Levytystä varten palkattiin uusi kitaristi, David Johnstone. Albumista tuli Johnin ensimmäinen ykkössijalle yltänyt levy Yhdysvalloissa ja neljäs kultalevy. Loppuvuodesta julkaistiin "Crocodile Rock", joka nousi listaykköseksi Yhdysvalloissa. John palasi maahan uudelle kiertueelle, mutta kävi kesken sitä kotimaassaan esiintymässä kuninkaallisessa kutsunäytännössä, joka televisioitiin 25 miljoonalle ihmiselle. Esiintymisestä tuli kritiikkiä, ja eräs kriitikko kirjoitti Johnin jääneen täysin toisen esiintyjän, Liberacen varjoon. Yhdysvalloissa kiertue myi kuitenkin loppuun ja vuodenvaihteeseen mennessä Elton John, Tumbleweed Connection, Madman Across the Water ja Honky Château olivat kaikki myyneet platinaa eli yli miljoona kappaletta.[21]

Alkuvuodesta 1973 julkaistiin toinen single "Daniel" ja uusi albumi Don’t Shoot Me I’m Only the Piano Player, joka nousi ykköseksi sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Samoihin aikoihin John perusti oman levy-yhtiön Rocket Recordsin John Reidin, Taupinin, Steve Brownin ja Gus Dudgeonin kanssa. Tarkoitus oli aluksi julkaista muiden artistien levytyksiä, sillä Johnilla oli oma sopimus toisaalla vuoteen 1975 asti. Levymerkille otettiin David Johnstone, joka halusi tehdä sooloalbumin ja Kiki Dee, joka ei ollut vielä saanut menestystä urallaan. Keväällä 1973 levytettiin Goodbye Yellow Brick Road. Ranskan studiota ei voitu aluksi käyttää oikeuskiistojen vuoksi, joten ryhmä matkusti Kingstoniin Jamaikalle. Paikka oli sillä hetkellä muodissa, sillä reggae oli noussut suosioon.[22] Työnteko Jamaikalla ei kuitenkaan onnistunut sekavien järjestelyjen vuoksi ja levytystä voitiin lopulta jatkaa Ranskassa. Kappaleita tuli niin paljon, että päätettiin julkaista tupla-albumi. Se julkaistiin syksyllä, ja se pysyi Yhdysvalloissa top 40 -listalla yli vuoden.[23] Julkaisun ohessa järjestettiin entistä suurempi Yhdysvaltain kiertue.

Seuraava albumi Caribou (1974) äänitettiin kuuden päivän aikana Coloradon vuorilla. Se nousi niin Britannian kuin Yhdysvaltainkin listaykköseksi, ja single ”Don’t Let the Sun Go Down on Me” nousi Yhdysvaltain listakakkoseksi. John näytteli The Whon rockoopperaelokuva Tommyn yhdessä kohtauksessa ja julkaisi versionsa kappaleesta ”Pinball Wizard”. John valittiin keväällä 1974 jalkapalloseura Watfordin johtokunnan jäseneksi. Hän maksoi seuran velat pois pitämällä varainkeruukonsertin.[24]

1975–1979[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elton John esiintymässä vuonna 1975. John tuli 1970-luvulla tunnetuksi estottomasta lavaesiintymisestään, johon kuuluivat näyttävät vaatteet strutsinsulkineen ja artistin tavaramerkiksi muodostuneine silmälaseineen.

Captain Fantastic and the Brown Dirt Cowboy (1975) on Johnin ja Bernie Taupinin omaelämäkerrallinen albumi, joka kertoo kaksikon uran alkuvaiheista Lontoossa vuosina 1967–1969. Albumi saatiin äänitettyä jo kesällä 1974 mutta julkaistiin vasta yhdeksän kuukautta myöhemmin, jolloin se nousi suoraan Billboardin listaykköseksi ensimmäisenä albumina tilastojen historiassa. Albumi sai myös kriitikoilta paremman vastaanoton kuin edeltäjänsä. Loppuvuonna 1974 John kävi New Yorkissa laulamassa taustoja John Lennonin uudelle albumille ja julkaisi singlenä oman versionsa Lennonin Beatles-kappaleesta ”Lucy in the Sky with Diamonds”. Kokoelmalevy Greatest Hits (1974) nousi listaykköseksi ja on edelleen Johnin myydyin albumi Yhdysvalloissa. MCA julkaisi Johnin esikoisalbumin Empty Sky Yhdysvalloissa ensi kertaa.[25]

Kesällä 1975 John uudisti taustabändiään ja lisäsi siihen kosketinsoittajan. Albumi Rock of the Westies (1975) nousi Yhdysvaltain listaykköseksi, mutta John on myöhemmällä urallaan vain harvoin esittänyt sen materiaalia. Albumin erottaa muista Johnin albumeista sen ”äänivalli” ja kitaroiden nostaminen etualalle joissain kappaleissa. Elton John oli vuonna 1975 uransa huipulla. Hän oli myynyt maailmanlaajuisesti jo 75 miljoonaa levyä, ja hänen kappaleitaan soitettiin lakkaamatta radiossa. Vuoden 1975 aikana John vastasi yksinään kahdesta prosentista koko maailman levynmyynnistä.[26]

Tupla-albumi Blue Moves (1976) äänitettiin Torontossa. John sävelsi poikkeuksellisesti joitain sen kappaleita ennen kuin Taupin oli kirjoittanut sanoitukset. Avioliitto-ongelmista kärsineen Taupinin sanoituksissa on alakuloinen tunnelma, mutta jotkin Johnin sävelllyksistä ovat silti kokeilunhaluisia ja nopeatempoisia. Albumilta otettu single ”Sorry Seems to Be the Hardest Word” nousi Yhdysvaltain singlelistan kuutossijalle. Ennen albumin julkaisua Johnilta julkaistiin livealbumi Here and There, joka oli äänitetty vuonna 1974. Maaliskuussa 1976 Johnin hahmo lisättiin Madame Tussaud’n vahakabinettiin. John oli ystävystynyt kuningasperheen kanssa ja soitti usein kuninkaallisten tilaisuuksissa ja kutsunäytöksissä. Johnin ja Kiki Deen duettosingle ”Don’t Go Breaking My Heart” (1976) oli Johnin ensimmäinen listaykkössingle Britanniassa ja kuudes Yhdysvalloissa. Lokakuussa 1976 John kertoi Rolling Stonen haastattelussa olevansa biseksuaali. Myöhemmin hän on sanonut uskovansa lukijoiden ymmärtäneen hänen todellisuudessa tunnustaneen homoutensa.[27]

Johnin uralla alkoi laskukausi Blue Movesin myötä. Hän ei saanut top 10 -singlejä enää kolmeen vuoteen ja myös hänen albumiensa myynti laski. John ei julkaissut vuonna 1977 uutta studioalbumia ja aloitti vuoden lopulla puolentoista vuoden tauon konsertoinnista. Hänet oli nimetty Watfordin jalkapalloseuran puheenjohtajaksi, ja hän teki seurassa muutoksia tavoitteenaan nostaa se nelosdivisioonasta ylemmäs, mikä onnistuikin nopeasti.[28]

Lokakuussa 1978 Johnilta julkaistiin studioalbumi A Single Man. Siihen sanoituksia tekivät Taupinin sijaan John itse sekä Gary Osborne. Albumi nousi Yhdysvaltain listalla vasta sijalle 15 ja Britanniassa sijalle 8. Albumia seuranneella kiertueella John esiintyi kahdeksan kertaa Neuvostoliitossakin, mikä oli länsimaiselle rockartistille hyvin harvinaista tuohon aikaan. Vuonna 1979 julkaistu Elton Johnin diskoalbumi Victim of Love ei sisältänyt yhtään Johnin itse tekemää kappaletta. Albumi myi hyvin vaatimattomasti eikä päässyt listoilla edes 30:n kärkeen.[29]

1980-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvun ensimmäisillä albumeillaan Elton John teki yhteistyötä Bernie Taupinin ohella muidenkin sanoittajien kuten Gary Osbornen kanssa. 21 at 33 (1980) myi Yhdysvalloissa kultaa ja Britanniassakin paremmin kuin edeltäjänsä Victim of Love. Levyä seurasi Yhdysvaltain-kiertue, jolla John esiintyi New Yorkin keskuspuiston ilmaiskonsertissa uransa suurimmalle yleisölle, noin 400 000 kuulijalle. Kiertueen aikana hän siirtyi MCA:lta Geffen Recordsille.[30]

Albumi The Fox (1981) on tyylillisesti monimuotoisempi kuin edellinen albumi. Toukokuussa 1982 Johnin omistama jalkapallojoukkue Watford FC nousi ylimmälle sarjatasolle ensimmäistä kertaa historiassaan. Albumin Jump Up! (1982) jälkeen John lähti maailmankiertueelle.[31]

Elton John esiintymässä joskus 1980-luvulla

Too Low for Zero (1983) on jälleen kokonaan Taupinin sanoittama. John soittaa useimmilla kappaleilla pianon sijaan Yamaha-syntetisaattoria. Albumi nosti hänet takaisin suosioon: se sai hyvät arvostelut sekä nousi Britanniassa albumilistan sijalle 7 ja pysyi listalla 73 viikkoa. Myös albumilta otetut singlet ”I Guess That’s Why They Call It the Blues” ja ”I’m Still Standing” nousivat hiteiksi. Kappaleiden musiikkivideot olivat kekseliäämpiä kuin Johnin aikaisemmat videot, mutta videoiden teko oli Johnille silloin ja myöhemminkin vastenmielistä.[32]

Breaking Hearts (1984) on nimensä mukaisesti sanoituksiltaan melko surullinen, kuten myös albumin menestynein single ”Sad Songs (Say So Much)”. Albumi menestyi hyvin Britanniassa mutta vaatimattomammin Yhdysvalloissa. Albumin äänitysten aikana John tutustui ääniteknikko Renate Blaueliin, ja he menivät naimisiin helmikuussa 1984. Johnin päihteidenkäyttö oli 1980-luvulla huipussaan, ja hän sairasti myös bulimiaa.[33] Myöhemmin John on kertonut menneensä naimisiin Blauelin kanssa välttyäkseen kohtaamasta huumeongelmaansa. Avioliitto ei kuitenkaan saanut häntä lopettamaan kokaiinin ja alkoholin liikakäyttöä.[34]

Ennen albumin Ice on Fire (1985) julkaisua John esitti kuusi kappaletta Live Aid -hyväntekeväisyyskonsertissa heinäkuussa 1985. Saman vuoden marraskuussa alkanut kiertue oli Johnin näyttävin yli kymmeneen vuoteen.[35]

Albumi Leather Jackets (1986) menestyi suhteellisen heikosti ja sai huonot arvostelut. Kiertueen aikana John kärsi ääniongelmista, ja hänen äänihuulistaan poistettiin kyhmyt leikkauksessa tammikuussa 1987. Leikkauksen seurauksena hänen äänensä madaltui.[36]

Sensaatiolehti The Sun otti Johnin valheellisten skandaalipaljastusten kohteeksi vuonna 1987, minkä johdosta John nosti lehteä vastaan useita oikeusjuttuja. Jutut sovittiin myöhemmin oikeuden ulkopuolella. Samaan aikaan hänen avioliitossaan oli ongelmia, hän oli masentunut ja hänen alkoholiongelmansa oli pahentunut. Seuraavan albuminsa Reg Strikes Back (1988) hän levytti vuosien tauon jälkeen MCA:lle. Albumi on melko epäyhtenäinen mutta sisältää useita hittikappaleita, kuten Billboardin listakakkossingle ”I Don’t Wanna Go On with You Like That”. Keväällä 1988 John myi pois osuutensa Watfordista, joka oli lakannut menestymästä. Syyskuussa 1988 hän myi suuren määrän tavaroitaan kuten pukuja, huonekaluja ja taidetta Sothebyn huutokaupassa. Hänen avioliittonsa päättyi virallisesti marraskuussa 1988.[37]

Sleeping with the Past (1989) tekee kunniaa 1960- ja 1970-lukujen r&b-soundille. Albumi oli Johnin ensimmäinen platinalevy Yhdysvalloissa vuoden 1978 jälkeen, ja se nousi Britannian listaykköseksi. Singlelistaykköseksi noussut balladi ”Sacrifice” on Johnin mukaan yksi hänen tärkeimmistä lauluistaan. Singlen menestyksen seurauksena John ilmoitti, että kaikkien hänen muidenkin brittisinglejensä tuotto ohjattaisiin aids-rahastoihin. Albumia seurannutta Euroopan-kiertuetta vaivasi Johnin alkoholin- ja kokaiininkäyttö.[38]

1990-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa 1990 John äänitti seitsemän kappaleen mittaisen konserttinsa MTV:n Unplugged -sarjaan. Saman vuoden heinäkuussa hän hakeutui vieroitushoitoon Chicagoon ja sen jälkeen moniin vieroitusohjelmiin, joiden avulla hän pääsi eroon päihteistä, bulimiasta ja ylensyönnistä.[39]

Vuonna 1990 julkaistu kokoelmalevy The Very Best of Elton John nousi Johnin eniten myydyksi albumiksi Britanniassa. Samana vuonna Yhdysvalloissa Johnilta julkaistiin neljän CD:n boksi To Be Continued... Seuraavana vuonna julkaistiin boksi Two Rooms: Celebrating the Songs of Elton John and Bernie Taupin, jonka mukana tuli kaksikon haastattelun sisältävä kirja, uran läpikäyvä video sekä cd, jolla hänen musiikkiaan esittivät muut tähtiartistit.[40]

Elton John asui vuonna 1991 puolet ajastaan Lontoossa ja puolet Atlantassa Yhdysvalloissa, missä hän osallistui esimerkiksi aids-tapahtumiin ja kiinnostui baseballista.[41] Vuonna 1992 hän perusti Elton John Aids Foundation -säätiön tukemaan aids-tutkimusta. Vuoteen 2018 mennessä säätiö on kerännyt yli 200 miljoonaa dollaria.[42] John on kertonut harjoittavansa aids-hyväntekeväisyyttä kiitollisuudestaan siitä, ettei itse saanut HIV-tartuntaa hyvin aktiivisesta seksielämästään huolimatta.[43]

John esiintyi aidsiin menehtyneen ystävänsä Freddie Mercuryn muistokonsertissa huhtikuussa 1992. The One (1992) oli Johnin ensimmäinen studioalbumi vuoden 1988 jälkeen. Albumi sisältää aikaisempaa enemmän koneiden käyttöä. Se nousi brittilistan kakkoseksi ja myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa. Albumia seurasi vuoden mittainen maailmankiertue. Seuraava albumi Duets (1993) sisältää duettoja tunnettujen artistien kanssa.[44]

John otettiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1994. Seuraavana kesänä hän teki kuuden viikon kesäkiertueen Billy Joelin kanssa. John teki Tim Ricen kanssa musiikin Disneyn menestyksekkääseen piirroselokuvaan Leijonakuningas (1994), ja kappale ”Can You Feel the Love Tonight” oli hänen menestynein singlensä vuosiin. Se voitti myös parhaan alkuperäiskappaleen Oscarin vuonna 1995 sekä Golden Globen. Myös elokuvasta tehty musikaali on ollut suosittu Broadwaylla. Vuonna 1995 John sai myös Brit Awardin pitkästä urastaan.[45]

Albumi Made in England (1995) muistuttaa tyyliltään hiukan Johnin 1970-luvun albumeja. Se sai hyvät arvostelut ja nousi korkealle monen maan albumilistoilla.[46]

John konsertoi koko 1990-luvun ajan ahkerasti, mutta vuonna 1996 hän esiintyi vain tukikonserteissa. Hän myös sävelsi Tim Ricen kanssa musiikkia näytelmiin ja piirrosmusikaaliin Tie El Doradoon, joka sai ensi-iltansa vuonna 2000. Hän oli myös ostanut Watfordin jalkapallojoukkueen takaisin, ja seura nousi kahdessa vuodessa Valioliigaan.[47]

John lauloi vuonna 1997 liikenneonnettomuudessa kuolleen ystävänsä prinsessa Dianan hautajaisissa kappaleensa ”Candle in the Wind” uusitulla sanoituksella. Singlestä tuli kaikkien aikojen toiseksi myydyin single, ja sen myyntituotot ohjattiin Dianan muistorahastoon.[48]

Seuraava albumi The Big Picture (1998) on balladikeskeinen ja sisältää jälleen jonkin verran ohjelmoitua musiikkia.[49]

Kuningatar aateloi Elton Johnin helmikuussa 1998. Keväällä John erotti managerinsa John Reidin tämän aiheutettua Johnille 20 miljoonan punnan tappiot. Johnille asetettiin sydämentahdistin kesällä 1999. Vuoden 2000 Grammy-juhlissa Johnille myönnettiin legendan Grammy-palkinto.[50]

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumi Songs from the West Coast (2001) on Johnin paluuta perusasioihin. Tyyliltään hänen 1970-luvun alun albumejaan muistuttavalla levyllä on riisuttu livemäinen soundi, ja sen kappaleet äänitettiin mahdollisimman yksinkertaisesti. Albumi sai hyvät arvostelut ja nousi brittilistan sijalle kaksi. Tästä albumista aina vuoteen 2009 John käytti niin lavalla kuin studiossakin samaa yhtyettä, josta tuli Johnin pitkäaikaisin yhtye kautta aikojen.[51]

Hittikokoelma Greatest Hits 1970–2002 myi Yhdysvalloissa kuusi miljoonaa kappaletta. Sky Sports otti kokoelman kappaleen ”Are You Ready for Love” vuodelta 1979 Valioliigan televisiomainokseen, ja single nousi listaykköseksi.[52]

John aloitti vakituiset esiintymiset Las Vegasin Caesars Palacessa helmikuussa 2004.[53]

Albumi Peachtree Road (2004) oli edeltäjänsä tavoin paluuta Eltonin vanhaan tyyliin ja sisältää aineksia countrysta, southern rockista, bluesista ja gospelista. Albumin nimi tulee Johnin kotikadusta Atlantassa. Albumin listasijoitukset jäivät vaatimattomiksi.[54]

John teki musiikin näytelmään Lontoon West Endin näytelmään Billy Elliot, joka sai kantaesityksensä vuonna 2005. Musikaalin albumilla John esittää itse kolme musikaaliin tekemistään 13 kappaleesta. Musikaalia esitettiin West Endissä 11 vuoden ajan, ja se teki Elton Johnista maailman menestyneimmän näyttämömusiikin tekijän.[55]

Vuonna 2005 John esiintyi Live 8 -konsertissa Lontoossa. Johnin vanha kappale ”Indian Sunset” nousi Britannian singlekärkeen räppäri Eminemin kappaleeseen samplattuna vuonna 2005. Näinä vuosina John myös vieraili useiden artistien levyillä, ja muut artistit tekivät omia versioitaan hänen lauluistaan.[56]

Elton John esiintymässä Doncasterissa Englannissa vuonna 2008

John solmi rekisteröidyn parisuhteen vakituisen miesystävänsä David Furnishin kanssa joulukuussa 2005. Liitto sai paljon mediahuomiota, koska se oli ensimmäinen tunnetun henkilön homoliitto.[57] Pariskunta yritti ensin adoptoida lasta Ukrainasta, mutta Johnin korkean iän vuoksi se ei onnistunut. Sen sijaan he hankkivat kaksi omaa poikaa sijaissynnyttäjän avulla, Zacharyn (s. 2010) ja Elijahin (s. 2013). John on ainakin Zacharyn biologinen isä.[58] John ja Furnish solmivat avioliiton maaliskuussa 2014 heti kun se tuli mahdolliseksi.[59]

Elton John ja Bernie Taupin kirjoittivat vuonna 2006 musiikin vampyyrimusikaaliin Lestat. Johnin seuraava studioalbumi The Captain and the Kid julkaistiin samana vuonna. Se menestyi melko vaatimattomasti listoilla. Albumilla The Union (2010) kuullaan Johnin ja hänen vanhan innoittajansa Leon Russellin kappaleita.[60]

Albumilla The Diving Board (2013) John käyttää aiempaa enemmän syvää alarekisteriään. Albumi myi erinomaisesti ja sai hyvät arvostelut. Johnin 32. studioalbumi Wonderful Crazy Night ilmestyi vuonna 2016. Albumi äänitettiin livenä ja sen musiikki on iloista ja vauhdikasta. Albumiensa äänitysten välissä John konsertoi yhtä ahkerasti kuin aina ennenkin ja teki laajoja ja pitkiä kiertueita.[61]

John ilmoitti tammikuussa 2018 että syyskussa 2018 Yhdysvalloista alkava ja kolme vuotta kestävä Farewell Yellow Brick Road -maailmankiertue on hänen viimeinen konserttikiertueensa. Sen jälkeen hän keskittyy perheeseensä mutta jatkaa edelleen musiikin tekemistä ja saattaa vielä konsertoida Britanniassa.[62]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elton John taisteli 1990-luvun alkuun saakka monenlaisten riippuvuuksien kanssa, ja hän on sairastanut bulimiaa. Selvittyään huume- ja alkoholiriippuvuuksistaan hän on edelleen shoppailuriippuvainen. Hän järjestääkin ajoittain huutokauppoja tyhjentääkseen varastojaan uusien ostosten tieltä.

John meni 1984 naimisiin Renate Blauel -nimisen naisen kanssa, mutta pari erosi pian. John on sittemmin myöntänyt olevansa homoseksuaali, ja hän virallisti suhteensa partnerinsa David Furnishin kanssa vuonna 2005. Parilla on kaksi poikaa.

John on kunnioittanut kuuluisia edesmenneitä ystäviään lauluilla. "Empty Garden (Hey, Hey Johnny)" (1982) oli omistettu John Lennonille, ja uudelleensanoitettu "Candle in the Wind" prinsessa Dianalle.

John on vuosia toiminut aktiivisesti AIDS-työn hyväksi ystäviensä Freddie Mercuryn ja Ryan Whiten kuoltua. Hän on perustanut nimeään kantavan hyväntekeväisyyssäätiön.

John on toiminut aktiivisesti kannattamansa jalkapalloseuran Watfordin taustalla nostaakseen talousvaikeuksista kärsineen seuran jälleen jaloilleen. Hän oli seuran pääomistaja ja puheenjohtaja, ja nykyään hän on seuran kunniapuheenjohtaja.

Listamenestys ja palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elton John on yksi historian eniten levyjä myynyt artisti. Hänen kappaleistaan yli 60 on ollut Billboardin Hot 100 -listalla, ja hänellä on olut listalla yhdeksän ykköshittiä, mikä tekee hänestä listan kolmanneksi menestyneimmän artistin. Johnille on myönnetty viisi Grammy-palkintoa, yksi Tony-palkinto ja yksi Oscar-palkinto. Grammy-ehdokkuuksia hänellä on vuoteen 2018 mennessä yhteensä 34 ja Oscar-ehdokkuuksia kolme. Hänet otettiin vuonna 1994 Rock and Roll Hall of Fameen.[63]

Elton John Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elton John on esiintynyt Suomessa yhdeksän kertaa:

  • 1982 – Jump Up! -kiertue, Helsinki.
  • 1998 – Face 2 Face -kiertue Billy Joelin kanssa (Elton John esiintyi yksin Billy Joelin sairastuttua), Olympiastadion, Helsinki.
  • 2002 – Songs From The West Coast -kiertue, kaksi konserttia, Hartwall Areena, Helsinki.
  • 2005 – Peachtree Road -kiertue, kaksi konserttia, Hartwall Areena, Helsinki ja Elysee Areena, Turku.
  • 2009 – The Red Piano -Euroopan-kiertue, Hartwall Areena, Helsinki.
  • 2011 – Euroopan-kiertue, Pori Jazz 2011: Kirjurinluoto Arena, Pori.
  • 2014 – Follow the Yellow Brick Road -kiertue, Hartwall Areena, Helsinki.

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soundtrackit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1971 Friends (soundtrack); #36 US
  • 1994 The Lion King soundtrack; #4 UK
  • 1999 The Muse – Soundtrack
  • 2000 The Road To El Dorado soundtrack; #63 US

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1971 11-17-70 live; #20 UK, #11 US
  • 1976 Here and There (live); #6 UK, #4 US
  • 1987 Live in Australia; #24 US
  • 2000 One Night Only; #7 UK, #65 US

Kokoelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1974 Elton John's Greatest Hits; #1 UK, #1 US
  • 1977 Elton John's Greatest Hits – Volume II; #6 UK, #21 US
  • 1980 The Very Best of Elton John; #24 UK
  • 1982 Love Songs; #39 UK
  • 1987 Greatest Hits Vol. 3 (1979–1987); #84 US
  • 1990 The Very Best of Elton John; #1 UK
  • 1990 To Be Continued... (box set); #82 US
  • 1995 Love Songs; #4 UK, #24 US
  • 2002 The Greatest Hits 1970–2002; #3 UK, #12 US
  • 2007 Rocket Man – Definitive Hits; #2 UK, #9 US

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sanctuary for Elton 4.4.2005. Yahoo!. Viitattu 6.12.2006. (englanniksi)
  2. Norman 2002, s. 503.
  3. Norman 2002, s. 20–24.
  4. Norman 2002, s. 22–38.
  5. Norman 2002, s. 44.
  6. Norman 2002, s. 63.
  7. Immonen 2018, s. 32–33.
  8. Norman 2002, s. 90.
  9. Norman 2002, s. 190.
  10. Norman 2002, s. 106.
  11. Norman 2002, s. 111.
  12. Immonen 2018, s. 48.
  13. Norman 2002, s. 122.
  14. Norman 2002, s. 134.
  15. Norman 2002, s. 145.
  16. Norman 2002, s. 154.
  17. Norman 2002, s. 158.
  18. Norman 2002, s. 164.
  19. Norman 2002, s. 190.
  20. Norman 2002, s. 196.
  21. Norman 2002, s. 222–223.
  22. Norman 2002, s. 248.
  23. Norman 2002, s. 156.
  24. Immonen 2018, s. 110–116.
  25. Immonen 2018, s. 116–125.
  26. Immonen 2018, s. 125–134.
  27. Immonen 2018, s. 134–142.
  28. Immonen 2018, s. 142–148.
  29. Immonen 2018, s. 149–158.
  30. Immonen 2018, s. 160–162.
  31. Immonen 2018, s. 164–171.
  32. Immonen 2018, s. 173–177.
  33. Immonen 2018, s. 178–182.
  34. Immonen 2018, s. 186.
  35. Immonen 2018, s. 182–185.
  36. Immonen 2018, s. 186–192.
  37. Immonen 2018, s. 192–198.
  38. Immonen 2018, s. 201–207.
  39. Immonen 2018, s. 206–208.
  40. Immonen 2018, s. 209–211.
  41. Immonen 2018, s. 210.
  42. Immonen 2018, s. 218–219.
  43. Immonen 2018, s. 233.
  44. Immonen 2018, s. 212–221.
  45. Immonen 2018, s. 225–232.
  46. Immonen 2018, s. 229–233.
  47. Immonen 2018, s. 237–238.
  48. Immonen 2018, s. 244–245.
  49. Immonen 2018, s. 241–242.
  50. Immonen 2018, s. 247–253.
  51. Immonen 2018, s. 255–259.
  52. Immonen 2018, s. 260.
  53. Immonen 2018, s. 260.
  54. Immonen 2018, s. 262.
  55. Immonen 2018, s. 263–265.
  56. Immonen 2018, s. 267.
  57. Immonen 2018, s. 267–268.
  58. Immonen 2018, s. 280–289.
  59. Immonen 2018, s. 269.
  60. Immonen 2018, s. 268–276.
  61. Immonen 2018, s. 292–298.
  62. Elton John, 70, vetäytyy konserttilavoilta: ”Elämäni prioriteetit ovat nyt toiset” Ilta-Sanomat. 25.1.2018. Viitattu 11.7.2018.
  63. Elton John Fast Facts CNN. 20.3.2018. Viitattu 14.7.2018.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tenho Immonen: Elton John – musiikillinen elämäkerta. Pop-Kirja, 2002.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]