Tämä on lupaava artikkeli.

Buddy Holly

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Buddy Holly
Buddy Holly cropped.JPG
Syntynyt 7. syyskuuta 1936
Kuollut 3. helmikuuta 1959 (22 vuotta)
Kotipaikka Lubbock, Texas, Yhdysvallat
Aktiivisena 1955–1959
Tyylilajit rock and roll ja rockabilly
Laulukieli englanti
Ammatit muusikko
Soittimet kitara, laulu
Yhtyeet The Crickets
Levy-yhtiöt Decca, Brunswick, Coral
Kotisivut www.buddyhollyandthecrickets.com

Charles Hardin Holley, taiteilijanimeltään Buddy Holly (7. syyskuuta 1936 Lubbock, Texas3. helmikuuta 1959 Clear Lake, Iowa) oli yhdysvaltalainen rock and roll -laulaja ja lauluntekijä. Hollyn menestys ennen lento-onnettomuudessa tapahtunutta kuolemaansa kesti vain puolitoista vuotta, mutta hän jätti pysyvän jäljen rock and rolliin. Hänen menestyneimpiä kappaleitaan vuosilta 1957–1959 ovat läpimurtosingle ”That’ll Be the Day” sekä esimerkiksi ”Peggy Sue”, ”Rave On” ja ”Maybe Baby”.

Hollyn musiikki on innoittanut useita aikalaisia ja myöhempiä muusikoita etenkin Englannissa, missä hän oli hyvin suosittu. Holly oli ensimmäisiä muusikoita, jotka nimettiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1986.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus ja musiikkiuran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Charles Hardin Holley syntyi Lubbockissa, Texasissa 7. syyskuuta 1936. Hän oli nelilapsisen perheen nuorin.[1] Hän oppi soittamaan pianoa, viulua ja kitaraa jo nuorena.[2]

Holley perusti lapsuusystävänsä Bob Montgomeryn kanssa duon nimeltä Buddy & Bob, joka soitti westerniä ja boppia. Yhtyeeseen liittyivät myös basisti Larry Welborn ja rumpali Jerry Allison, ja Holleyn vaikutuksesta se alkoi suuntautua rock and rolliin countryn sijaan.[1] Yhtye soitti vuosina 1953–1955 paikallisella KDAV-radioasemalla ja äänitti demonauhoituksia, joita julkaistiin myöhemmin Hollyn kuoltua.[2]

Holley pudotti taiteilijanimestään e-kirjaimen vuoteen 1956 mennessä. Yhtyeen maine kasvoi countrypiireissä, ja se sai Deccalta levytyssopimuksen singlejen levyttämiseksi Nashvillessä. Montgomery jätti yhtyeen, joka levytti muutaman countrysinglen, mutta ilman menestystä. Yksi yhtyeen viimeisistä levytyksistä Deccalle oli ”That’ll Be the Day”, jota Decca ei kuitenkaan julkaissut.[2]

Holly palasi Lubbockiin ystävineen. Vuosina 1956–1957 Holly ja rumpali Jerry Allison soittivat duona Lubbockin nuorisokeskuksessa, kerran Elvis Presleyn lämmittelijöinäkin. Presley vaikutti paljon siihen, että Holly siirtyi kokonaan rock’n’rolliin.[2]

Menestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buddy Holly (kesk.) ja The Crickets

Hollyn yhtye otti nimekseen Crickets, ja 25. helmikuuta 1957 he äänittivät Clovisissa New Mexicossa Norman Pettyn studiolla rokkaavan version kappaleestaan ”That’ll Be the Day”. He saivat levytyssopimuksen Coral/Brunswickilta, ja single nousi listakärkeen syyskuussa.[2] Pettystä tuli Cricketsin manageri ja tuottaja. Yhtyeessä olivat tuolloin Hollyn lisäksi Allison, Niki Sullivan ja Joe B. Mauldin. Sullivan lähti yhtyeestä vuoden 1957 lopulla.[1] Kappaleen menestystä seurasi Cricketsin Yhdysvaltain-kiertue saman vuoden lopussa ja Englannin-kiertue 1958.[2]

Hollylla oli kaksi voimassaolevaa levytyssopimusta, joten osa yhtyeen singleistä julkaistiin sopimussyistä Hollyn omalla nimellä ja osa Cricketsin nimellä.[1] Hollyn ensimmäinen hittisingle hänen omalla nimellään oli ”Peggy Sue”. Vuoden 1957 ja 1958 aikana Holly julkaisi näiden lisäksi monia muitakin top-40:een nousseita singlejä, kuten ”Maybe Baby”, ”Think It Over”, ”Early in the Morning” ja ”Rave On”.[2] Yhtye julkaisi kaksi menestysalbumia, The ”Chirping” Crickets ja Buddy Holly.[1] Buddy Holly ja Crickets olivat hyvin suosittuja Yhdysvalloissa, mutta sitäkin suositumpia Englannissa, missä Hollylla oli hyvin suuri vaikutus seuraavaan englantilaiseen rock-sukupolveen.[1]

Musiikillinen tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Holly oli Cricketsin johtaja: hän kirjoitti itse monet yhtyeen lauluista sekä lauloi ja soitti soolokitaraa.[1] Hänen laulutyylilleen oli tunnusomaista nikottelutekniikka ja ’uh’-äännähdys joidenkin sanojen korostamiseksi. Hollyn sanoitukset olivat usein hienostuneempia sekä harmoniat ja melodiat monimutkaisempia kuin hänen aikalaisillaan.[3] Buddy Holly & the Crickets oli uraauurtava yhtye siinä, että se kirjoitti omat laulunsa. Yhtye sai myös Pettyn studioilla sinä aikana harvinaisen vapauden kokeilla ja hioa kappaleitaan kaikessa rauhassa. Yhtyeen soundi olikin uudenlainen, kahden yhdessä soittavan kitaran ansiosta aiempaa täydempi ja kovempi. He tekivät kokeiluja myös epätavallisilla soitto- ja äänitystavoilla.[1] Vuoden 1958 lopulla Holly alkoi käyttää jousisoittimia kappaleidensa taustalla.[4]

Avioliitto ja ero Cricketsistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Holly meni elokuussa 1958 naimisiin Peer-Southern Musicilla vastaanottovirkailijana työskennelleen puertoricolaissyntyisen Maria Elena Santiagon kanssa. Holly oli kosinut jo ensimmäisillä treffeillä. Häät pidettiin Lubbockissa, ja pariskunta asettui asumaan New Yorkin Greenwich Villageen.[4] Holly perusti levytys- ja julkaisuyhtiön nimeltä Prism, jonka tarkoitus oli etsiä lahjakkuuksia Texasissa ja tuottaa musiikkia. Hän suunnitteli esiintyvänsä elokuvissa ja levyttävänsä gospel-albumin ja duettoja.[4]

Holly jätti Norman Pettyn ja Cricketsin, mikä johti kalliisiin sopimusriitoihin. Hän osallistui Winter Dance Party Tour -kiertueeseen 1959 alussa ja äänitti musiikkia New Yorkissa.[2]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buddy Hollyn, Richie Valensin, ja J.P. Richardsonin (“The Big Bopper”) muistomerkki lento-onnettomuuden tapahtumapaikalla.

Holly sai surmansa kiertueella, kun häntä, The Big Bopperia ja Ritchie Valensia kuljettanut pienkone putosi maahan Clear Lakessa Iowassa 3. helmikuuta 1959.[2] 22-vuotiaana kuolleesta Hollysta tuli ensimmäinen kuollut tunnettu valkoinen rock and roll -laulaja.[1]

Kuoleman jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hollyn kuoltua hänen singlensä ”It Doesn’t Matter Anymore” nousi listoille, ja hänen julkaisematonta musiikkiaan julkaistiin useilla kokoelmilla. Crickets jatkoi soittamista yhdessä, ja he olivat suosittuja etenkin Englannissa.[2]

Hollyn musiikki nousi jälleen suosioon 1960-luvun lopulla alkaneen rock and rollin uuden nousun myötä. Don McLean julkaisi Hollyn kuolemaan viittaavan hittikappaleensa ”American Pie” vuonna 1971. Paul McCartneyn yhtiö osti Hollyn julkaisuoikeudet vuonna 1975 Norman Pettylta, mikä takasi Hollyn leskelle ja perheelle turvatun tulevaisuuden.[1]

Elämäkertaelokuva The Buddy Holly Story (1978) nosti Buddy Hollyn jälleen tunnetuksi. Hänet nimettiin Rock and Roll Hall of Fameen ensimmäisten joukossa 1986.[2] Songwriters Hall of Fameen hänet nimettiin niin ikään 1986.[5] Musikaali Buddy: The Buddy Holly Story pyöri Lontoossa ja Broadwaylla 1989 alkaen. Buddy Holly -museo avattiin Lubbockissa 1999.[2]

Rolling Stone -musiikkilehti arvosti vuonna 2004 ja 2011 Hollyn sijalle 13 sadan suurimman artistin listallaan.[6]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The "Chirping" Crickets – 1957
  • Buddy Holly – 1958
  • That'll Be the Day – 1958

Kokoelma-albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valikoidut singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • ”That’ll Be the Day” (1957)
  • ”Peggy Sue” – 1957
  • ”Everyday” – 1957
  • ”Oh Boy!” – 1957
  • ”Not Fade Away” – 1957
  • ”Maybe Baby” – 1958
  • ”Rave On” – 1958
  • ”Heartbeat” – 1958
  • ”Well All Right” – 1958
  • ”It Doesn't Matter Anymore” – 1959
  • ”Raining in My Heart” – 1959
  • ”Peggy Sue Got Married” – 1959
  • ”Crying, Waiting, Hoping” – 1959
  • ”True Love Ways” – 1960
  • ”Reminiscing” – 1962
  • ”Bo Diddley” – 1963
  • ”Brown Eyed Handsome Man” – 1963

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Bruce Eder: Buddy Holly biography AllMusic. Viitattu 18.2.2016.
  2. a b c d e f g h i j k l Buddy Holly biography Rolling Stone. Viitattu 18.2.2016.
  3. Buddy Holly bio, Buddy: The Buddy Holly Story
  4. a b c Shelby Morrison: Buddy Holly's Final Recordings The Rock and Roll Hall of Fame. Viitattu 21.2.2016.
  5. Buddy Holly The Songwriters Hall of Fame. Viitattu 21.2.2016.
  6. 100 Greatest Artists: 13. Buddy Holly, Rolling Stone

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pasi Lehtomaa: Buddy Holly. Julkaisussa Pop-lehti. Levyjenkeräilijän erikoislehti, ISSN 1456-1964, 2004 n:o 5 sivut 4–15.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]