Gibson Les Paul
| Gibson Les Paul | |
|---|---|
.jpg) Gibson Les Paul Classic |
|
| Perustiedot | |
| Alkuperäinen valmistaja | Gibson |
| Valmistusvuodet | 1952–1960; 1968– |
| Rakenne | |
| Rungon tyyppi | kokopuu |
| Kaulan kiinnitys | liimakaula |
| Materiaalit | |
| Runko | Mahonki ja vaahtera |
| Kaula | Mahonki |
| Otelauta | Eebenpuu ja ruusupuu |
| Tekniikka | |
| Talla | Tune-O-Matic |
| Mikrofonit | Kaksi Humbucker -mikrofonia. |
| Värit | |
| Värivaihtoehdot | Monia eri vaihtoehtoja |
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Gibson Les Paul on sähkökitara ja eräs ensimmäisiä ns. lankkukitaroita eli kitaroita, joiden runko on kokopuuta. Se perustuu kitaristi Les Paulin 1940-luvulla suunnittelemaan kitaramalliin, jonka Gibson otti tuotantoonsa 1950-luvun alussa. Yhdessä Fender Stratocasterin ja Telecasterin kanssa Gibson Les Paulista on tullut yksi tunnetuimmista, käytetyimmistä ja kopioiduimmista kitaramalleista maailmassa. Gibson valmistaa omalla merkillään Les Paul -kitaroita Nashvillessä, Tennesseessä, ja Epiphone-merkillä Kaukoidässä.[1]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäiset sähkökitarat olivat onttorunkoisia kitaroita, joihin oli asennettu mikrofonit. Varsinkin äänenvoimakkuuden ollessa korkealla, niiden ongelmana oli äänen kiertäminen vahvistimen ja kitaran välillä, mikä ilmeni voimakkaana ulinana. Kitaristi Les Paul ratkaisi ongelman vuonna 1941 rakentaessaan ensimmäisen umpirunkoisen "The Log"-nimellä kutsutun sähkökitaran, jossa runkona oli pala umpipuuta ja johon hän oli liittänyt kaulan sekä sähköosat. Sivulle oli ruuvattu palat Epiphonen "archtop"-kitarasta. Hän esitti ideansa soitinvalmistaja Gibsonille, mutta siellä ei vielä tuolloin oltu kiinnostuttu asiasta.[1]
Samojen ongelmien kanssa kamppaillut Leo Fender päätyi hiukan myöhemmin samaan ratkaisuun kuin Les Paul. Tästä syystä ensimmäinen myyntiin tullut umpirunkoinen sähkökitara oli Fender Broadcaster 1948, jota valmistetaan nykyisin miltei muuttumattomana nimellä Telecaster. Fender Broadcasterin ilmestyttyä, ja sen saavuttaman suuren suosion takia, Gibson otti yhteyttä Les Pauliin, ja he suunnittelivat yhdessä uuden kitaramallin, joka sai nimekseen Gibson Les Paul.[1]
Uudesta kitarasta piti tulla kallis, hyvin tehty instrumentti Gibsonin perinteiden mukaisesti ja Fenderin arkipäiväisemmän muotoilun kilpailijaksi. Kitaran kaula kiinnitettiin runkoon liimalla Fenderin käyttämän pulttiliitoksen sijaan.[1]
Kitaran muodon suunnittelijaa ei voida todistaa ja mielipiteet asiasta vaihtelevat. Gibson oli jo 1930-luvulta lähtien tuottanut "klassisen" kitaran mallisia kaikukoppaisia sähkökitaroita, joiden mallia Les Pauliinkin sovellettiin. Itse Les Paul osallistui kitaran suunnitteluun luultavasti lisäämällä kitaraan vaahterakannen mahonkirungon päälle lisätäkseen kitaran äänenväriä ja kestoa.[1]
1950-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1952 Gibson esitteli uuden kitaramallinsa, joka kantoi nimeä Gibson Les Paul model. Alun perin kitara julkaistiin kullanvärisenä (Goldtop) kalliin kitaran imagoa ylläpitäen. Soitin oli erittäin painava, hiukan yli 4 kg, mikä johtui Les Paulin käyttämistä mahonkirungoista.[1] Les Paul halusi kitaran luonnollisen äänen soivan vähintään 22 sekuntia, joten painava mahonkirunko edesauttoi tämän aikaansaamista.[1] Kitarassa oli kaksi kappaletta Gibsonin omia yksikelaisia P-90 "saippuapala"-mikrofoneja, jotka olivat varustettu molemmat omalla äänenvoimakkuus- ja diskanttisäätimillä. Sen lisäksi kitarassa oli kolmiasentoinen kytkin, jolla saatiin mikrofonit joko toimimaan erikseen yksinään tai molemmat samaan aikaan.[1]
Talla oli yksiosainen ns. trapeze-tyylinen talla, joka oli kiinnitetty kitaran perään ja jota Gibson oli käyttänyt jo aikaisemmissa malleissaan.[1] Les Paul halusi vetää kielet tallan päältä voidakseen dempata kämmensyrjällään kieliä. Gibsonin käsityksen mukaan kielet tulivat näin olemaan liian korkealla ja he vetivätkin kielet tallan alta. Kielet tulivat näin vaikeasti soitettavaan asemaan ja kitaristit kammoksuivat ratkaisualähde?. Lisäksi trapeze-talla oli erittäin epäkäytännöllinen konserttitilanteissa: Kielen katkettua kitara meni täysin epävireeseen. Vuonna 1953 siirryttiin runkoon kiinnitettyyn talla/kielenpidin -yhdistelmään, mutta kielten kulma ja mensuuri säilyi kuitenkin edelleen samana.[1]
Kitarasta ei kuitenkaan tullut myyntimenestystä johtuen osittain sen kalliista hinnasta. Vuonna 1956 Gibson päätti uudistaa mallistonsa ja julkaisi toisenkin Les Paul -mallin Les Paul Customin, joka oli väriltään kokomusta. Customin otelautaupotukset olivat helmiäisestä valmistetut ja neliön muotoiset, metalliosat olivat messinkiä ja muoviosat, kuten säätimet ja plektrasuoja olivat mustat. Nauhat tehtiin mataliksi, koska oli tarkoitus saada soittajalle ajatus nauhattomasta kitarasta. Useimmat kitaristit kuitenkin vierastivat tätä ominaisuutta ja vaihtoivat kitaroihinsa tavalliset nauhat. Mullistavin keksintö oli kuitenkin uusi Tune-o-matic-talla, joka mahdollisti kielten korkeuden säädön ja lisäksi jokaisen kielen hienovirettä voitiin säätää erikseen. Tämä tallarakenne on säilynyt sittemmin Les Paul -kitaroiden vakiovarusteena.[1]
Seuraavana vuonna 1957 kitaroihin tuli humbucker-mikrofonit. Alkuperäiset Gibsonin mikrofonit tunnetaan nimellä "PAF" – "Patent Applied For". PAF-mikrofonit oli suunnitellut Seth Lover työskennellessään Gibsonilla 1955, ja niistä tuli pian standardi niin Gibsonilla kuin muissakin kitaranvalmistajayrityksissä.[1]
Gibsonin toimitusjohtaja Maurice Berlin halusi alkuperäiset Les Paulit rakennettavan ilman Gibsonin logoa, siltä varalta että "jos yhtiön maine kärsisi".[1] Myöhemmin hän kuitenkin totesi: Ehkä meidän pitäisi laittaa Gibsonin logo kitaroihin siltä varalta että kitarat menevät kaupaksi."[1]
Vuosina 1957–1961 alkuperäinen Les Paul -malli sai lisänimen Standard ja kullanvärinen kansi muutettiin sunburst-sävyiseksi, jossa vaahteran kauniit loimut pääsivät näin paremmin oikeuksiinsa. Gibson uskoi kitaran myyvän näin paremmin. Marraskuussa 1959 soittimen hinta oli 280 dollaria, mikä vuoden 2007 korjatussa kurssissa olisi ollut 1 000 puntaa. Samana vuonna 2007 Les Paul Standard maksoi 1990 puntaa[2]
1960-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1961 Gibsonin johtaja Maurice Berlin totesi, että Les Paul -kitaroiden rakentaminen yhtiölle oli tappiollista toimintaa. Niinpä suunniteltiin täysin uusi malli ja vanhan mallin valmistus lopetettiin. Uuden mallin nimi oli aluksi myös Les Paul, mutta kitaristi Les Paul ei halunnut, että kyseinen malli kantaa hänen nimeään, joten nimi vaihdettiin pian Gibson SG:ksi.[1]
1960-luvulla kitaristit kuten Mike Bloomfield ja Eric Clapton (varsinkin Cream-yhtyeessä) ymmärsivät alkuperäisten Les Paul -kitaroiden (varsinkin vuoden 1959 mallin) potentiaalin, käyttivät niitä paljon ja loivat kitaralle mainetta. Claptonin ja Bloomfieldin vanavedessä useat kitaristit hankkivat Les Paulin ja siitä tuli nopeasti yksi halutuimmista kitaroista maailmassa.
Vuonna 1968 Gibson ryhtyi valmistamaan uudelleen vanhaa Les Paul -malliaan kovan kysynnän vuoksi ja loi useita erilaisia malleja kuten DeLuxe ja Studio, jotka perustuivat alkuperäiseen Les Paul -malliin. 1950-luvun Les Paul -kitarat olivat saaneet kuitenkin kritiikkiä paksusta kaulasta, joten uusissa kitaroissa oli nyt myös ohuempi kaula kuin 1950-luvun kitaroissa.[1]
Vuosina 1967–1969 Gibsonin tehtaalla oli useita lakkoja, sekä muita vaikeuksia, ja tästä syystä laadunvalvonta etenkin halvempien mallien kohdalla oli lähes olematonta. Soittajat huomasivat pian, että uudet kitarat eivät vastanneet läheskään alkuperäisten 1950-luvulla valmistettujen kitaroiden tasoa ja käytettyjen 1950-luvulla valmistettujen kitaroiden hinnat lähtivät hurjaan nousuun, kun taas uusien kitaroiden kysyntä hiipui.
1970 ja 1980-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1970-luvun alussa Gibsonin osti Norlin-yhtiö, jonka johtajat eivät olleet perehtyneet ollenkaan kitaroiden tai musiikkilaitteiden valmistukseen. Käytännössä heitä kiinnosti enemmän myyntiluvut ja raha. Tästä syystä osa Gibsonin tuotannosta siirrettiin Aasiaan, sekä alettiin säästää kaikenlaisissa kustannuksissa kuten puumateriaaleista, varsinkin kun Gibsonin vanha mahonkivarasto alkoi loppua. 1970-luvun Les Paul -malleissa on alkuperäisen mahonkisen kaulan sijasta vaahterakaula ja ns. sandwich-runko, eli ohuiden mahonkipalojen välissä on vaahteraa, jolloin kitaran sointi on myös erilainen kuin alkuperäisten.
Gibson kokeili erilaisia puulajeja niiden yhdistelmiä pitkin 1970-lukua aina 1980-luvun puoleen väliin asti ja tästä syystä 1970- ja 1980-luvun Les Paul -malleja ei pidetä kovin laadukkaina, eivätkä ne ole saavuttaneet samanlaista kysyntää kuin 1950-luvun kitarat. Hyväkuntoisesta vuoden 1959 mallista saakin nykyään maksaa 100 000–350 000 euroa.
1980-luvun lopussa Les Paul -kitaroiden kysyntä lähti taas nousuun Guns N' Roses -yhtyeen ja sen kitaristin Slashin, joka käytti esiintyessään Gibson Les Paul -kitaraa, vanavedessä. Samanaikaisesti alkanut heavy metalin voittokulku nosti Les Paulin jälleen ikoniksi: Les Paulille tunnusomainen paksu, muriseva ääni on kuin omiaan metallimusiikkiin.
Nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuosien varrella Gibson on ollut suhteellisen vapaamielinen kitaroiden ominaisuuksien ja materiaalin muuttelemisessa. 1980-luvun puolenvälin jälkeen Les Paulien "tuotekehitys" on ollut pikemminkin paluuta juurille. Gibson on ymmärtänyt asiakkaiden arvostavan juuri alkuperäisten kaltaisia Les Pauleja ja yrittänyt tehdä malleja, jotka muistuttavat alkuperäisiä mahdollisimman paljon. Nykyään onkin saatavana myös erilaisia Historic-malleja, joissa on pyritty mahdollisimman lähelle vanhoja alkuperäisiä kitaroita. Osaan nykyään valmistettavista Les Paul -malleista tehdään kuitenkin esimerkiksi kevennysporauksia runkoon kompensoimaan käytettävää painavaa afrikkalaista mahonkia. Tällä ei kuitenkaan ole merkittävää vaikutusta kitaran sointiin.
Gibson tuottaa Epiphonen merkillä myös halvempia versioita Les Paulista. Nämä suurelle yleisölle ja harrastajakäyttöön tarkoitetut kitarat tuotetaan Kiinassa ja Koreassa. Materiaalit ovat suurimmaksi osaksi samat kuin Gibsonilla, mutta työ teetetään alhaisempien työvoimakustannusten maissa.
Markkinoilla on myös paljon erilaisia kopioita Gibson Les Paulista. Kopioilla on sama rungon muoto, mutta materiaalit ja komponentit saattavat erota paljonkin alkuperäisestä. Gibson on myös historian aikana ryhtynyt oikeustoimiin joitakin kitaravalmistajia vastaan heidän kopioituaan alkuperäistä mallia liian tarkasti.
Mallivuodeksi 2015 Gibson esitteli radikaalisti uudistetut Les Paul Studio-, Deluxe- ja Standard-mallit. Muutoksia aikaisempiin ovat leveämpi otelauta, kaikissa malleissa vakiovarusteena oleva automatisoitu viritysmekanismi sekä säädettävä nk. nolla-nauha/yläsatula. Rungon painoon on kiinnitetty huomiota materiaalivalinnoilla sekä kevennysporauksilla. Perinteisen mikrofonivalinnan lisäksi malliston elektroniikka on monipuolisempi. Deluxe- ja Standard-mallien mikrofoneihin on tehty laajat valintamahdollisuudet soinnin muokkaamiseksi. Vireeseen ja soittoergonomiaan vaikuttava mitoitus ja valmistaminen on tehty tietokoneen avulla.[3]
Les Paul -mallit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perinteisesti Les Paul kitaroissa runko sekä kaula ovat mahonkia ja mahonkirungon päälle on liimattu vaahterakansi.[1] Otelauta on yleensä ruusupuuta, mutta joissakin malleissa eebenpuuta.[1] Poikkeuksen muodostavat eräät 1970- ja 1980-luvulla valmistetut kitarat, joissa kaula oli vahteraa ja runko oli ns. sandwich-runko, eli ohuiden mahonkipalojen välissä on vaahteraa. Lisäksi Gibson on valmistanut muutamia Les Paul -malleja joissa on tarkoituksellisesti käytetty muita puulajeja.
Kaula on kiinnitetty runkoon liimaamalla ja liitoskohta sijaitsee 16. nauhan kohdalla. Kitaran otelauta on 22-nauhainen ja mensuuri 629 mm (24.75"). Kaulan profiileja on kahta mallia, ns. 1950-luvun kaula, joka on paksumpi, sekä ns. 1960-luvun kaula, joka on ohuempi.
"Gold Top" (1952–1957)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1952 julkaistut ensimmäiset Les Paul -kitarat olivat väriltään kultaisia ja tästä syystä kitara sai myöhemmin lisänimen "Gold top". Kitarassa oli kaksi kappaletta Gibsonin omia yksikelaisia P-90 -mikrofoneja. Talla oli yksiosainen ns. trapeze-[1]tyylinen talla. Les Paul halusi vetää kielet tallan päältä voidakseen dempata kielet kämmensyrjällään, mutta Gibsonin käsityksen mukaan kielet tulivat näin olemaan liian korkealla ja kielet vedettiinkin tallan alta.
Custom (1954–1960)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1954 Gibson alkoi valmistaa perinteisen Les Paul -mallin rinnalla uutta, hiukan alkuperäisestä muunneltua mallia ja tämä sai nimen Les Paul Custom. Kitara oli väriltään kokomusta ja saikin lisänimen "Black Beauty". Tässä mallissa kaulan asemamerkit olivat neliön muotoiset ja helmiäistä, metalliosat olivat messinkiä ja muoviosat, kuten säätimet ja plektrasuoja olivat mustat. Otenauhat tehtiin mataliksi, koska oli tarkoitus saada soittajalle ajatus nauhattomasta kitarasta. Myöhemmin Les Paul Custom muuttui kolmimikrofoniseksi ja normaalinauhaiseksi, eikä se ollut enää pelkästään musta, vaan sitä sai myös muun värisenä. Tässä mallissa säätimien toiminnat pysyivät samana kuin aiemmin, paitsi että mikrofonivalitsimen keskiasento kytki päälle keski- ja tallamikrofonit.[1]
Standard (1958–1960, 1968–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1958 alkuperäisen Les Paul -malli sai lisänimen Standard, jolla se erotettiin toisesta valmistetusta mallista, Les Paul Customista. Samana vuonna kitaran väritys muutettiin sunburst-sävyiseksi. Tämän jälkeen Standard-malli on pysynyt ulkomuodoltaan lähes muuttumattomana. Käytetyissä valmistusmateriaaleissa, puulajeissa ja värityksissä on kuitenkin vuosien mittaan ollut paljon eroja.[1] Vuoden 2015 malliston Standard sai edellä kuvattujen muutosten lisäksi humbucker-mikrofoneihin puolitusmahdollisuuden sekä mikrofonien vaihekytkennän. Kytkimet on sijoitettu kunkin mikrofonin äänenvoimakkuus- ja äänensävy-säätimiin vastaavasti. Runko on suuritiheyksistä mahonkia kevennyksin ja siinä on vaahterakansi.[3]
1961 Les Paul SG[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Gibson SG
Koska Les Paul -mallin menestys ei ollut kovin hyvä, suunniteltiin kokonaan uusi kitaramalli joka sai nimekseen Les Paul SG. Koska kitaristi Les Paul ei halunnut, että kyseinen uusi malli kantaa hänen nimeään, vaihdettiin nimi pian Gibson SG:ksi.[1]
Studio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1968 Gibsonin ottaessa Les Paul -mallin uudelleen tuotantoon, alkoivat he valmistaa myös perinteisen Standard- ja Custom-mallin lisäksi halvempia malleja kuten Les Paul Studiota. Kyseinen malli on periaatteessa samanlainen kuin Standard, mutta runkoa kiertävä valkea reunalista puuttui. Lisäksi puiden valinnassa ei ole käytetty yhtä tiukkoja kriteerejä kuin kalliimmissa malleissa. Nykyisissä Studio-malleissa on myös hieman erilaiset mikrofonit kuin Standard-malleissa.[1] Vuoden 2015 mallissa on em. muutosten lisäksi on humbucker- mikrofonien puolitus. Kytkimet on sijoitettu kunkin mikrofonin äänenvoimakkuuden säätimeen. Runko on kevennetty ja kevyempää keskitiheää mahonkia. Kansi on vaahteraa.[3]
Muut mallit ja variaatiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ace Frehley Signature Les Paul
- DeLuxe, valmistettu vuosina 1968–1982 sekä myöhemmin rajoitettu erä 30-vuotisjuhlamallina. Malli on varustettu pienikokoisilla mikrofoneilla (ns. minihumbucker), joita oli 1960-luvulla jäänyt käyttämättä Epiphonen tehtaalla, jolloin Gibson päätti käyttää ne uudessa Les Paul -mallissa.
Vuoden 2015 Deluxe-mallissa on em. muutoksien lisäksi monipuolinen elektroniikka. Mini-humbuckerit voi puolittaa kytkimien ollessa mikrofonien äänenvoimakkuus-säätimissä. Kitarassa on yksi sävynsäätö ja aktiivinen ylempien taajuuksien korostus, jonka kytkin on sävynsäätimessä. Kytkettävän korostuksen tasoa voi säätää piiriin asennetulla säätöruuvilla. Runko on matalatiheyksistä mahonkia ja siinä on kevennysporaukset. Kansi on vaahteraa.[3]
- Classic tuli valikoimaan vuonna 1990. Kaula on ohut ns. 60-luvun kaula, jossa on vihreät otelautamerkit. Kitara on varustettu halvemmilla kuorettomilla keraamisilla (500T/496R) mikrofoneilla.
- Signature-model, eli jonkin kitaristin mukaan tehty ja nimetty malli. Oman Signature-mallin ovat saaneet muiden muassa Buckethead, Gary Moore, Joe Perry, Zakk Wylde, Jimmy Page, Slash, Ace Frehley (katso Ace Frehley Signature Les Paul) sekä Billie Joe Armstrong (Les Paul Junior model)
- Melody Maker esiteltiin vuonna 1969. Kevyt mahonkirunkoinen kitara ohuella 60-luvun kaulalla ja yhdellä P-90 -mikrofonilla. Malli on suunniteltu lähinnä aloittelijoille.
- Studio Baritone on baritonikitara, jonka 24-nauhainen kaula on 28 tuumaa, eli 3,35 tuumaa pidempi kuin tavallisessa mallissa.
- Supreme, mahonkirungon päälle sekä alle on liimattu tarkasti valitut vaahterakannet (AAAA), joissa puun syyt tulevat erityisen hienosti esiin. Nauhamerkkeinä ovat isot helmiäiskuviot.
- Double Cut mallissa on soololovi rungossa myös kaulan yläpuolella, kuten Stratocastereissa.
- Voodoo, mustaksi maalattu runko on saarnia, kaula mahonkia ja otelauta eebenpuuta.
- Gothic on väriltään satiininmusta Les Paul mahonkirungolla ja -kaulalla.
- Standard Mahogany on varustettu kolmella Seymour Duncan Distortion -humbuckerilla.
- Smartwood Exotics sarjan kitarat on valmistettu kuudesta harvinaisesta trooppisesta puulajista, jotka on kaadettu Rainforest Alliancen luokittelemasta uudistuvasta sademetsästä.
- Gem Series on värikäs jalokivien värejä mukaileva sarja, jota valmistettiin vuosina 1996–1998. Kitarat ovat varustettu P-90-mikrofoneilla.
- Goddess on erityisesti naisille suunniteltu erittäin kevyt mahonkirunkoinen malli, jonka runkoa on myös hiukan pienennetty. Kaulamikrofonina on 490R ja tallamikrofonina 498T. Kitarassa on vain yksi äänenvoimakkuuden ja yksi äänenvärin säätö.
- GT on varustettu lukittavilla Groverin virityskoneistolla ja Neutrikin lukittavalla johtoliitännällä. Säätiminä on kaksi äänenvoimakkuuden ja kaksi äänenvärin säädintä, jotka ovat ns. push/pull-malliset. Runkoon on maalattu liekkikuvio.
- Menace on mattamusta kitara. Kaulamerkkinä on vain viidennessä nauhassa oleva messinkinen nyrkki. Kitarassa on messinkikuoriset 490R- ja 498T-mikrofonit.
- Special-malleja on useita. Kaikissa on litteä ohuehko mahonkirunko, mutta kaulan materiaali, mikrofonit ja väritys vaihtelee malleittain. Malli on suosittu aloittelijoiden keskuudessa.
- Vixen, erittäin ohut ja litteä mahonkirunko ja ohut ns. 60-luvun kaula ruusupuisella otelaudalla, jossa on pienet salmiakkikuvioiset nauhamerkit. Mikrofonit ovat 490R ja 498T, äänenvoimakkuuden ja -värin säätimiä on yksi. Vixen on "karvalakkimalli" Goddessista.
- Junior on aloittelijoille suunnattu malli, joka muistuttaa erittäin paljon Melody Maker -mallia.
- Ultra on Epiphonen erikoismalli. Siinä mahonkirungon sisään on porattu resonaatiokammioita, jotka antavat kitaralle erityisen pitkän jälkisoinnin (sustainin). Runkoon on hiottu samanlainen lantiolovi kuin Stratocasterissa. Tästä syystä kitara on erittäin kevyt. Les Paul Ultrassa käytetään hyvin kapeaa kaulaa, joka sallii nopean soolosoiton. Tätä kirjoitettaessa (joulukuu 2007) kitaraa on saatavana vain haalistetulla loimuvaahterakantisena, kirsikkaburst-maalauksella.
Bassokitarat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Standard Bass
- Deluxe Bass
- Special Bass
Historiallisia malleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- EB-0
- EB-1
- EB-2
- Thunderbird
- Melody Maker
- Grabber
- Ripper
- RB
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Rytmi-lehti 2/2005
- Gibsonin Virallinen kotisivu
- Guitarist issue 294 2007 Tony Bacon
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Gibsonin kotisivut (englanniksi)
- Les Paul -keskustelusivu (englanniksi)
- Epiphonen kotisivut (englanniksi)
- "The Log", Les Paulin prototyyppi (englanniksi)
- Gibson Les Paul, Zuitar Guitar DataBase (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
- Suosittu Les Paul -fani- ja keskustelusivu
- Raimo Öystilä, Rytmimusiikin Syke: Les Paul – Legendaarinen muusikko ja innovaattori
|
