Kalmarin unioni

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Kalmarin Unioni)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kalmarin unioni
Kalmarunionen
(norjaksi, ruotsiksi, tanskaksi)
Kalmarsambandið
(islanniksi)
Kalmar unioni
(grönlanniksi)
Kalmarsamveldið
(fääriksi)
Unio Calmariensis
(latinaksi)
1397–1523
lippu vaakuna

Kalmarin unioni noin vuonna 1400.
Kalmarin unioni noin vuonna 1400.

Valtiomuoto personaaliunioni
Monarkki Ensimmäinen:
Margareeta I (1387–1412)
Viimeinen:
Kristian II (1513–1523)
Pääkaupunki Roskilde (1397–1416)
Kööpenhamina (1416–1523)
Uskonnot roomalaiskatolisuus
Historia
– Kalmarin unioni perustettiin 17. kesäkuuta 1397
– Engelbrektin kapina 1434–1436
– Tukholman verilöyly 7.–10. marraskuuta 1520
– Kustaa Vaasa Ruotsin kuninkaaksi 6. kesäkuuta 1523
– Kalmarin unioni purettiin 1523
Viralliset kielet tanska, muinaisruotsi, norja
Kielet islanti, fääri, norni, saksa, suomi, saamelaiskielet, grönlanti, karjala
Valuutta markka, äyrityinen, penning
Edeltäjät  Norja
 Ruotsi
Tanskan 1300-luvulla käytössä ollut lippu. Tanska
Seuraajat  Ruotsi
 Skotlannin kuningaskunta
 Tanska-Norja

Kalmarin unioni oli vuosina 1397–1523 Pohjoismaissa sijainnut Tanskan, Norjan ja Ruotsin valtakuntien muodostama personaaliunioni. Personaaliunionissa jäsenvaltakunnat säilyttivät omat lakinsa ja valtaneuvostonsa, mutta niillä oli yhteinen hallitsija. Kalmarin unionin alueisiin kuuluivat myös Färsaaret, Grönlanti, Islanti, suuri osa Suomea, pieni osa Pohjois-Saksaa sekä Shetlanti ja Orkneysaaret, jotka siirtyivät 1470-luvulla Skotlannin hallintaan.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalmarin unionin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoismaisten kuningaskuntien yhdistymisprosessi käynnistyi Norjan kuninkaan Haakon V:n kuollessa ilman perillistä vuonna 1319. Tuohon aikaan kuninkuuden periytyvyys oli Norjassa muodostunut vakiintuneeksi käytännöksi. Ruotsissa ja Tanskassa oli puolestaan tapana järjestää kuninkaanvaalit, vaikkakin uudet kuninkaat valittiin yleisesti entisistä kuningassuvuista.[1] Haakon V:n valtaistuin siirtyi hänen tyttärenpojalleen, Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpojalle. Maunu Eerikinpojan poika Haakon Maununpoika puolestaan peri isältään Norjan kuninkuuden vuonna 1355 ja veljeltään Ruotsin kuninkuuden vuonna 1359. Vuonna 1363 hän avioitui Tanskan kuninkaan Valdemar Atterdagin tyttären, prinsessa Margareetan kanssa.[2][3]

Haakon kuitenkin menetti Ruotsin kuninkuuden jo seuraavana vuonna. Haakonia vastustavat ruotsalaisaateliset pelkäsivät, että kuninkaan valta vahvistuisi Tanskan liiton myötä ja alkoivat suunnitella hänen syrjäyttämistään. He ottivat yhteyttä Mecklenburgin herttua Albrektiin ja tarjosivat Ruotsin kruunua hänen pojalleen Albrekt nuoremmalle. Ruotsiin paluun jälkeen kapina menestyi hyvin, ja Albrekt kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi vuonna 1364.[4][5]

Kun Margareetan isä, Tanskan kuningas Valdemar Atterdag kuoli vuonna 1375, Margareetan ja Haakonin tuolloin viisivuotias poika Olavi nousi Tanskan valtaistuimelle 3.5.1376 Margareetan ja Haakonin toimiessa hänen holhoojinaan.[6][7][8] Olavista tuli myös Norjan kuningas Haakonin kuoltua vuonna 1380. Margareeta toimi tällöin yksin Olavin holhoojana ja oli täten käytännössä sekä Tanskan, että Norjan hallitsija.[9] Lisäksi Margareeta vaati myös Ruotsin kruunua pojalleen Olaville. Olavi kuitenkin kuoli yllättäen vuonna 1387, jolloin Margaretan asema hallitsijana asettui kyseenalaiseksi, sen perustuessa hänen toimimiseensa Olavin holhoojana. Kymmenen päivän kuluttua Olavin kuolemasta Margareeta suoritti käytännössä vallankaappauksen. Tuolloin Skoonen maakuntakäräjät nimittivät hänet "täysivaltaiseksi rouvaksi ja isännäksi ja koko Tanskan valtakunnan holhoojaksi". Tanskan valtaneuvosto ei ollut kokonaisuudessaan kuitenkaan läsnä maakuntakäräjillä eikä Tanskassa oltu myöskään aikaisemmin käytetty Margareetalle annettua arvonimeä. Margareetan nimitys sivuutti myös Tanskan kunigassuvun perimyslinjan. Tämän jälkeen Margareeta haki itselleen saman arvonimen myös muilta maakuntakäräjiltä. Lisäksi Margareeta sai vuonna 1388 saman arvonimen myös Norjassa, jossa perimyslinjan katsottiin nyt alkavan Margareetasta.[10] Tuohon aikaan naisia ei kuitenkaan voitu valita kuninkaiksi, joten Margareetan sijasta kuninkaaksi nousi hänen sisarensa kymmenvuotias tyttärenpoika Eerik Pommerilainen Margareetan käyttäessä todellista valtaa. Pian tämän jälkeen Margareeta nousi hallitsijaksi myös Ruotsissa. Ruotsin ylimystö oli tyytymätön Albrektiin, joka oli alkanut haalia enemmän valtaa itselleen aateliston epävirallisen johtajan, drotsi Bo Joninpoika Gripin kuoltua. He tarjosivat Ruotsin kruunua tällä kertaa Margareetalle, joka voitti sodan Albrektia vastaan helmikuussa 1389 Falköpingin taistelussa, missä Albrekt vangittiin.[4][11]

Kalmarin unioni syntyi, kun Tanskan ja Norjan kuningatar Margareeta I valittiin vuonna 1389 Ruotsin hallitsijaksi. Personaaliunionin katsotaan kuitenkin varsinaisesti alkaneen Eerik XIII Pommerilaisen Kalmarissa pidetyissä kruunajaisissa 17.6.1397. Tuolloin kuningatar Margareeta I laaditutti myös unionikirjeen, jossa unionin muodostamien valtakuntien johtomiehet sopivat unionin säilyttämisestä sekä hallitsijan seuraajien valinnasta. Kirjeen sitovuudesta on kuitenkin kiistelty ja lisäksi kruunajaisissa tehtyihin päätöksiin sekä niiden lainvoimaisuuteen liittyy epäselvyyksiä. Vaikka Eerik XIII Pommerilainen kruunattiin kuninkaaksi, käytti Margareeta I todellisuudessa valtaa kuolemaansa asti.[12][13]

Kalmarin unionin päätökset tehtiin etupäässä Tanskassa. Personaaliunioni aiheutti lopulta ristiriitoja, sillä Ruotsi oli politiikassaan kiinnostunut itäisestä suunnasta, jossa sijaitsivat Novgorod ja Moskovan Venäjä, kun taas Tanskan intressit suuntautuivat enemmän etelässä sijaitsevaa Hansaliittoa kohti.

Sota Hansaliiton kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slesvigin herttuakunta eteläisessä Tanskassa oli nauttinut puolinaista itsenäisyyttä 1320-luvulta alkaen. Tanskan hallitsijat olivat vuosien saatossa yrittäneet useasti saada herttuakuntaa uudelleen hallintaansa, mutteivat siinä onnistuneet. Eerik Pommerilainen päätti hakea Lyypekistä tukea vaatimukselleen liittoutumalla Jordan Pleskowin puolueen kanssa kaupungin sisäisessä valtataistelussa. Kun Lyypekki ei kuitenkaan puolestaan osoittanut tukeaan Eerikin vaatimukselle, alkoi Eerik suosia hollantilaisia ja englantilaisia kauppiaita ja vaatia tullimaksuja kaikilta laivoilta, jotka kulkivat Tanskan salmien läpi. Tilanne kärjistyi sodaksi vuonna 1426, ja Hansaliitto saartoi Tanskan salmet.

Sotaonni oli ensimmäisinä vuosina Eerikin puolella, mutta kääntyi 1430-luvulle tultaessa ja Eerik joutui vetäytymään eteläiseltä Juutinmaalta 1431. Sota päättyi Vordingborgin rauhaan vuonna 1435.[14]

Eerikin vastaiset kapinat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Engelbrektin kapina
Pääartikkeli: Davidin kapina

Hansaliiton ja Slesvigin kanssa käyty pitkä ja kallis sota oli yhtenä osasyynä Ruotsissa syntyneeseen kapinaliikkeeseen, jonka johtoon asettui aatelismies Engelbrekt Engelbrektinpoika. Sodan vuoksi veroja oli korotettu valtakunnassa ja satamien saarrot haittasivat vientiä. Toisena kiistakapulana olivat Eerikin tekemät nimitykset siviili- ja kirkollisvirkoihin. Ruotsalaiset kokivat hänen suosivan itselleen uskollisia tanskalaisia ja saksalaisia ruotsalaisten kustannuksella.

Eerik joutui lopulta myöntymään moniin kapinallisten vaatimuksiin. Kalmarissa heinä-elokuussa 1436 pidetyssä kokouksessa Eerikiä edusti Tanskan valtaneuvosto ja hansalaiset lähettiläät, jotka sitoutuivat siihen, että hallitsija jatkossa noudattaisi Ruotsin lakeja ja tapoja. Ruotsalaisia linnoja ja läänityksiä sai jatkossa antaa vain ruotsalaisille ja Ruotsin valtaneuvoston suositusten mukaisesti. Ruotsalaiset vastavuoroisesti myönsivät tanskalaisille omistusoikeuden heidän Ruotsin puolella oleviin perintötiloihinsa. Rahvas oli kuitenkin tyytymätön sopimukseen ja puhkesi vielä toinen kansannousu, ns. Puken kapina, joka taltutettiin vuonna 1437.

Myös Norjassa kapinoitiin, kun Anund Sigurdinpoika Bolt asettui talonpoikaisen kapinaliikkeen johtoon, joka vastusti voutien mielivaltaa maassa. Myös Norjassa Eerik joutui antamaan periksi monille kapinallisten vaatimuksille. Oslossa helmikuussa 1437 sovitussa rauhassa hän armahti kapinalliset ja takasi, ettei rahvaan oikeuksia enää poljettaisi. Jatkossa norjalaisiin virkoihin ei voitaisi enää nimetä tanskalaisia, elleivät he olleet naimisissa norjalaisten kanssa.[15]

Suomessa vastarintaan nousi talonpoika nimeltä David Ylä-Satakunnassa. Seppo Suvanto on nähnyt Davidin kapinan taustalla olleen kartanotalouden kehityksen, eli maanomistuksen siirtymisen talonpoikien käsistä aatelisille.[16]

Kuninkaanvaihdos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eerik ei hyväksynyt valtaneuvostonsa Kalmarissa neuvottelemaa sopimusta. Tanska ja Ruotsi olivat vaalikuningaskuntia, joten kun Eerik vuonna 1438 nimesi serkkunsa Pommerin herttua Bogislav IX:nnen perijäkseen, tarkoitti se vallankaappausyritystä. Tanskan valtaneuvosto vastasi pyytämällä Eerikin sisarenpoikaa Kristoffer Baijerilaista Tanskan valtakunnan suojelijaksi. Vastaavasti Ruotsissa valittiin Kaarle Knutinpoika Bonde valtionhoitajaksi. Virallisesti Eerik syrjäytettiin valtaistuimelta kesäkuussa 1439 ja Kristoffer nousi unionikuninkaaksi 1440.[17]

Kristoffer oli edeltäjäänsä huomattavasti heikompi kuningas ja valta oli valtaneuvostojen käsissä. Toisaalta Kristofferin aikana laadittiin uusi maanlaki ja nautittiin pitkästä rauhanjaksosta. Rahvaan silmissä Kristofferin valtakautta kuitenkin leimasivat nälänhädät ja hän saikin pilkkanimen Pettukuningas.[18]

Unioni hajoaa ensimmäisen kerran[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle Knuutinpoika Bonde lähdössä Viipurin linnasta Tukholmaan kuninkaanvaaliin 1448 (Severin Falkman, 1886)

Kristoffer Baijerilainen kuoli yllättäen ja ilman perillistä tammikuussa 1448. Kaarle Knuutinpoika Bonde matkusti läänityksiltään Viipurista Tukholmaan suuren sotajoukon kanssa ja hänet valittiin Ruotsin kuninkaaksi saman vuoden kesäkuussa perustuen vanhaan maanlakiin, jonka mukaan Ruotsin kuninkaaksi piti valita kotimainen mies, jos kuolleella hallitsijalla ei ollut perillistä. Tanskalaiset syyttivät Ruotsia unionisopimuksen rikkomisesta, koska he eivät olleet ensin neuvotelleet Tanskan kanssa uudesta hallitsijasta, ja Tanskan kuninkaaksi valittiin syyskuussa Kristian I.[19]

Kiistakapulaksi Kaarlen ja Kristianin välille tuli Gotlannin omistajuus. Syrjäyttämisensä jälkeen Eerik Pommerilainen oli asettunut saarelle ja hyökkäili sieltä käsin ohi kulkevien laivojen kimppuun. Saaren strateginen merkitys ymmärrettiin jo 1400-luvulla, ja kuningaspari aloitti kilpajuoksun sen valloittamiseksi. Ruotsalaiset ehtivät ensin valloittaen koko saaren Visborgin linnaa lukuun ottamatta joulukuuhun 1448 mennessä. Eerik teki sopimuksen ruotsalaisten kanssa, jonka mukaan hän luovuttaisi linnan huhtikuussa 1449 ja saisi vastineeksi Borgholmin ja Öölannin itselleen elinikäisinä läänityksinä. Ennen määräaikaa saarelle saapui kuitenkin myös tanskalainen sotavoima, ja Eerik teki heidän kanssaan uuden, itselleen edullisemman sopimuksen. Suoranaisen sodan välttämiseksi Tanska ja Ruotsi sopivat, että saaren lopullinen omistajuus päätettäisiin Halmstadin kokouksessa seuraavana vuonna.[20]

Toinen kiista koski Norjan kuninkuutta. Kaarle oli onnistunut saamaan kuninkuudelleen hyväksynnän maan pohjoisosissa, mutta Norjan valtaneuvosto asettui tukemaan Kristiania, joka valittiin kuninkaaksi Marstrandissa. Kaarle vastasi matkustamalla Norjaan suuren sotajoukon kanssa, ja marraskuussa 1448 Nidarosin arkkipiispa kruunasi hänet Norjan kuninkaaksi. Kaarle yritti valloittaa Osloa sotavoimin vuoden 1450 alussa, mutta kun yritys epäonnistui, sovittiin että myös Norjan kuninkuudesta päätettäisiin myöhemmin Halmstadissa.[21][22]

Halmstadin kokouksessa virallistettiin unionin purkautuminen, koska Tanskan ja Ruotsin valtaneuvokset vastavuoroisesti tunnustivat toistensa hallitsijat. Samalla tehtiin perimyssäädöksiä, jotka mahdollistaisivat unionin palauttamisen myöhemmin: Jommankumman kuninkaan kuollessa pitäisi kyseisen valtakunnan valtaneuvoston harkita, ottaako se parista eloonjääneen hallitsijakseen vai asettaako se väliaikaisen valtionhoitajan. Kun molemmat kuninkaat olisivat kuolleet, tuli valtaneuvostojen yhdessä valita unionikuninkaaksi heidän jälkeläisistään sopivin. Koska Kristian oli Kaarlea 17 vuotta nuorempi, suosi sopimus selkeästi Tanskaa.[23]

Kokouksessa ei päästy yhteisymmärrykseen Gotlannin omistajuudesta, mutta norjalaisille annettiin oikeus valita itse oma kuninkaansa. Koska Kristian I:n, toisin kuin Kaarlen, oli valinnut Norjan valtaneuvosto, tulkittiin tätä niin, että Kristian oli Norjan laillinen kuningas.[24]

Tanskan poliittista voittoa vahvistettiin vielä Tanskan ja Norjan välisellä Bergenin sopimuksella. Tuon sopimuksen mukaan Tanskan ja Norjan valtaneuvokset kokoontuisivat Kristianin kuoleman jälkeen valitsemaan yhteistä kuningasta hänen perillistensä joukosta. Toisin sanoen, jos Kristian olisi kuollut ennen Kaarlea, ei Kaarle olisi voinut tulla valituksi Tanskan kuninkaaksi niin kuin Halmstadissa oli sovittu.[25]

Unionin palauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gotlannin kiistan sovittelua oli tarkoitus jatkaa Avaskärissä. Tanskalaiset kuitenkin aloittivat neuvottelut vaatimalla kuningatar Dorotea Brandenburgilaisen huomenlahjan lunastamista. Kuningatar Dorotea oli Kristian I:n puoliso ja edesmenneen kuningas Kristofferin leski. Avioituessaan Kristofferin kanssa hänelle oli myönnetty huomenlahjana merkittäviä läänityksiä kaikissa kolmessa kuningaskunnassa, joista Kristian nyt siis vaati Ruotsin osuutta. Tilanne johti sotaan Ruotsin ja Tanskan välillä.[26]

Sota johti vakaviin taloudellisiin ongelmiin Ruotsissa. Tanska häiritsi ruotsalaisten kaupankäyntiä Itämerellä ja verojenkeräys rajamailla vaikeutui. Vuonna 1453 Kaarle alkoi suunnitella kirkon omaisuuden reduktiota kruunulle sodan rahoittamiseksi, joka asetti hänet vastakkain kirkon mahtimiesten kanssa. Arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstiernan johtama kapina puhkesi vuonna 1457, kun myös sotaonni oli kääntynyt Kaarlea vastaan. Kaarle joutui pakenemaan Danzigiin ja valtionhoitajiksi asetetut Jöns Pentinpoika ja Eerik Akselinpoika Tott hyväksyivät Kristianin kuninkuuden myös Ruotsissa.[22]

Valtakamppailu Ruotsissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sten Sture vanhempi saapuu Tukholmaan (Georg von Rosen, 1864)

Seuraava kiista verotuksesta käynnistyi kuitenkin vain muutamaa vuotta myöhemmin. Kristianille avautui mahdollisuus saada Slesvigin herttuakunta vihdoin takaisin hallintaansa vuonna 1459, kun herttua Aadolf VIII kuoli. Tullakseen nimitetyksi Slesvigin herttuaksi ja Holsteinin kreiviksi, Kristianin tarvitsi vain maksaa kipurahaa veljelleen ja arvonimien lailliselle perilliselle Otto Schauenburgilaiselle. Nämä maksut kustannettiin nostamalla veroja. Uplannissa syttyi vuonna 1463 talonpoikainen kapina, jota taltuttaakseen Jöns Pentinpoika peruutti veronkorotukset. Kristian suhtautui Jönsin motiiveihin epäillen, koska hän oli aiemmin tukenut talonpoikien vaatimuksia ja vangitutti arkkipiispan.[27]

Kapinointi kuitenkin jatkui heti, kun Kristian poistui Ruotsista. Linköpingin piispa ja Jöns Pentinpojan serkku Kettil Kaarlenpoika Vaasa nostatti uuden kapinan. Heinäkuussa 1464 kapinalliset päättivät kutsua Kaarle Knuutinpoika Bonden takaisin Ruotsin kuninkaaksi. Hän saapui Tukholmaan elokuussa ja sai kaupungin haltuunsa tekemällä sopimuksen sitä miehittäneiden tanskalaisten kanssa, joka salli näiden palata Tanskaan vapaasti. Muut kapinalliset pahastuivat Kaarlen omapäisestä toiminnasta ja aloittivat neuvottelut Kristianin kanssa. Tanskan kuningas vapautti arkkipiispa Jöns Pentinpojan, joka nostatti tällä kertaa sotajoukon Kaarle Knuutinpoikaa vastaan. Kaarlella ei ollut Ruotsissa todellista tukea ja hän joutui luopumaan kruunusta uudestaan, tällä kertaa vain puoli vuotta kestäneen hallitusjakson jälkeen. Ruotsin valtionhoitajiksi nimitettiin Jöns Pentinpoika Oxenstierna ja Kettil Kaarlenpoika Vaasa, joka kuitenkin kuoli ruttoon elokuussa 1465. Näin ollen arkkipiispasta tuli sekä maallisen että kirkollisen vallan johtaja Ruotsissa.[28]

Oxenstierna-Vaasa-sukuliittouman kilpailijana esiintynyt Tottin suku liittoutui Kaarle Knuutinpojan kannattajien kanssa, ja he painostivat arkkipiispan eroamaan valtionhoitajan virasta. Syyskuussa 1466 Kaarle kutsuttiin Ruotsin kuninkaaksi kolmannen kerran.[29]

Kaarle kuoli kesken sodan vuonna 1470 ja nimesi perijäkseen nuoren poikansa Karlin ja tämän holhoojaksi sisarenpoikansa Sten Sturen. Kristian vaati edelleen kruunua itselleen ja kun vaatimuksiin ei vastattu, hän muodosti liiton Lyypekin ja Lüneburgin hansakaupunkien kanssa. Sovintoa yritettiin ensin löytää neuvotteluilla, mutta lopulta kiista ratkaistiin Brunkebergin taistelussa, jossa Sten Sturen johtamat joukot kukistivat Kristian I:n.[30]

Rauhansopimus allekirjoitettiin Kalmarissa vuonna 1472 ja 1470-luvulla elettiin taas rauhanaikaa. Kristian tavoitteli edelleen Ruotsin kruunua, mutta tällä kertaa diplomaattisin keinoin. Kristian I kuoli vuonna 1481 ja hänen kruununsa Tanskassa peri hänen poikansa Hannu,jonka kuninkuus hyväksyttiin myös Norjassa vuonna 1483. Ruotsissa Sten Sture kuitenkin säilytti asemansa valtionhoitajana.[31]

Vanha viha ja unionin palautus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Vanha viha

Hannulle avautui uusi mahdollisuus painostaa Sten Sturea, kun Moskovan suurruhtinas Iivana Suuri valloitti Novgorodin ja nousi ensimmäiseksi koko Venäjän hallitsijaksi. Hannu ja Iivana solmivat Sten Sturen vastaisen liiton vuonna 1493, ja Iivana hyökkäsi Suomeen vuonna 1495 hävittäen maata pahoin kahden seuraavan vuoden aikana. Sten Sturen sodanjohto aiheutti ristiriitoja muiden maan mahtimiesten kanssa. Hän olisi halunnut solmia rauhan mahdollisimman pian keskittääkseen voimansa mahdollista Tanskan hyökkäystä vastaan, mitä vastusti arkkipiispa Jakob Ulfsson. Samoista syistä Sten oli vastahakoinen lähettämään lisäjoukkoja Suomeen, mikä puolestaan ärsytti taisteluita johtaneita aatelisia.[32][33]

Kuningas Hannu lähetti Ruotsin valtaneuvostolle uhkavaatimuksen: jos häntä ei hyväksyttäisi Ruotsin kuninkaaksi, syttyisi sota. Valtaneuvosto ei onnistunut suostuttelemaan Sten Sturea hyväksymään sopimusta, joten maaliskuussa 1497 valtakunta oli sodassa myös Tanskaa vastaan. Kesäkuussa Ruotsin oppositio aloitti kapinan syrjäyttääkseen valtionhoitajan, joka lisäsi Sten Sturen neuvotteluhalukkuutta. Hän teki sopimuksen Hannun kanssa, jonka mukaisesti Sten Sture sai armahduksen ja läänityksinä koko Suomen sekä Nyköpingin linnan ja Hannu puolestaan kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi.[34]

Vadstenan kapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1500 Hannun veli, Holsteinin ja Slesvigin herttua Fredrik päätti valloittaa Dithmarschenin suomaat, jotka olivat vapaiden talonpoikien hallussa. Hän suostutteli kampanjansa tueksi veljensä, joka lähetti taisteluun 2 000 miestä. Talonpojat tuhosivat Hannun ja Fredrikin joukot lähes täydellisesti Hemmingstedtin taistelussa, jolloin sekä Ruotsissa että Norjassa nähtiin mahdollisuus murtaa Hannun valta.[35] Sten Sture ja norjalainen Knut Alvinpoika Tre Rosor tekivät liittouman Vadstenassa elokuussa 1501 ja nousivat kapinaan. Kapina eteni nopeasti. Maaliskuussa 1502 Knut Alvinpoika oli valloittanut Akershusin linnan Oslossa ja Tönsbergin linnan Oslonvuonon suulla. Tukholma puolestaan antautui Sten Sturelle toukokuussa, jolloin vangiksi saatiin myös kaupungin puolustusta johtanut Hannun vaimo kuningatar Kristiina.[36]

Hannu lähetti kruununprinssi Kristianin taltuttamaan Norjan kapinaa samalla kun keskittyi itse Ruotsiin. Joidenkin sotilasvoittojen jälkeen Kristianin onnistui saada Knut Alvinpoika neuvotteluihin elokuussa. Kapinallisten edustajille oli annettu turvakirje, mutta siitä huolimatta Kristian hyökkäsi heidän kimppuunsa neuvottelupaikalla ja Knut Alvinpoika sai surmansa, johon sammui Norjan kapina.[36]

Sten Sture kuoli joulukuussa 1503 ja hänen seuraajakseen Ruotsin valtionhoitajana valittiin Svante Niilonpoika, joka ei ollut yhtään edeltäjäänsä taipuvaisempi hyväksymään Hannun kuninkuutta. Koska diplomaattiset neuvottelut Ruotsin kanssa eivät edenneet, teki Hannu vuonna 1507 Hansaliiton kanssa sopimuksen Ruotsin asettamisesta kauppasaartoon. Ruotsi joutui myöntämään Hannu oikeuden kruunuun vuoden 1509 Kööpenhaminan rauhassa. Svanten puolue kuitenkin viivytteli lopullisen kruunaamisen kanssa niin pitkään, että sekä Svante (1512) että Hannu (1513) ehtivät kuolla.[37]

Sten Sture nuoremman sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sten Sture nuorempi kuolee Mälarenin jäällä (Carl Gustaf Hellqvist, 1880)

Tanskan ja Norjan kuninkaaksi nousi Knut Alvinpojan kapinan kukistanut Kristian II. Ruotsin valtionhoitajaksi puolestaan valittiin unionimielinen Eerik Trolle, mutta hänet onnistui syrjäyttämään Svanten vasta noin 20-vuotias poika Sten. Hän omaksui nimen Sten Sture nuorempi kunnianosoituksena vanhalle valtionhoitajalle ja jatkoi Tanskan kuninkaan vastustusta hänen jalanjäljissään.

Unionimieliset onnistuivat kuitenkin vahvistamaan asemiaan, kun Jakob Ulfsson erosi arkkipiispan virasta ja hänen tilalleen valittiin Erik Trollen poika Gustav. Sten Sture syytti heitä salaliitosta ja vangitsi kaikki kolme. Tämän johdosta Lundin arkkipiispa ja paavin legaatti Birger Gunnerinpoika julisti Sten Sturen pannaan. Sten Sture ja hänen kannattajansa sinetöivät Tukholmassa salaliittokirjeen, jossa he sitoutuivat yhteiseen rintamaan kaikkia tapahtuman oikeudellisia seuraamuksia vastaan.[38]

Sten Sture nuorempi ja Kristian II ajautuivat sotaan Ruotsin kuninkuudesta vuonna 1517. Ruotsalaisten onnistui torjua Kristianin yritykset valloittaa Tukholma vuosina 1517 ja 1518. Vuoden 1519 hyökkäys Länsi-Götanmaalle sujui kuitenkin paremmin. Sten Sture nuorempi haavoittui kuolettavasti taistelussa Åsundenin järven jäällä tammikuussa 1520, johon kuihtui myös Kristianin vastustus. Tukholmaan kuningas kuitenkin pääsi vasta syyskuussa luvattuaan ensin armahduksen kaikista sekä itseään että kirkkoa vastaan tehdyistä rikoksista.[39]

Tukholman verilöyly ja unionin hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tukholman verilöyly
Pääartikkeli: Ruotsin vapaussota

Marraskuun alussa vietettiin Tukholmassa Kristianin kruunajaisia, jotka keskeyttivät arkkipiispa Gustav Trolle, Jakob Ulfsson ja Västeråsin piispa Otto Svinhufvud. He esittivät Kristianille Sten Sturen kannattajien tekemän salaliittokirjeen ja vaativat sen perusteella hyvitystä syyllisiltä. Syytöksen seurauksena Tukholman linnassa aloitettiin oikeudenkäynnit ja seuraavana päivänä teloitukset, joissa henkensä menetti mahdollisesti jopa sata ihmistä.[40][41]

Teloituksen seurauksena Ruotsissa alkoi taas uusi kansannousu. Tällä kertaa sen johtoon asettui Kustaa Vaasa, joka valittiin valtionhoitajaksi elokuussa 1521. Vuoden loppuun mennessä Kustaa oli saanut haltuunsa suurimman osan Ruotsia, kun taas Kristiania kohtasivat vastoinkäymiset myös muualla. Lyypekki liittyi sotaan Kustaa Vaasan puolella, koska Kristian pyrki rajoittamaan Hansaliiton valtaa perustamalla hollantilaisten johtaman kauppakomppanian Itämerelle. Tanskassa hänen uudistuksiensa tarkoituksena oli rajoittaa aatelin ja papiston valtaa, joka johti kovaan vastarintaan. Joukko johtavia aatelisia kutsui hänen setänsä Fredrikin uudeksi kuninkaaksi, ja hänet päästiin kruunaamaan jo maaliskuussa 1523.[41]

Kristianilla oli kuitenkin edelleen merkittäviä sukuyhteyksiä, ennen kaikkea lankonsa pyhä saksalais-roomalainen keisari Kaarle V. Kristianin muodostama uhka sai Fredrikin tunnustamaan Kustaa Vaasan Ruotsin kuninkaaksi elokuussa 1524, joka muodollisesti päätti Kalmarin unionin ajan.[42] Norja kuitenkin pysyi Tanskan yhteydessä vielä tämän jälkeen vuoteen 1814 saakka.

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kristinusko Pohjoismaissa

Pohjoismaiden kirkot olivat Kalmarin unionin kehittyneimpiä, vahvimpia ja vaikutusvaltaisimpia laitoksia. Kuninkaat tarvitsivat kirkkoa, jonka organisaation vaikutus ulottui koko valtakuntaan. Kirkolla oli merkittävä omaisuus ja sen parissa toimi korkeasti koulutettuja henkilöitä, jotka olivat tärkeitä neuvonantajia ja kansan hengellisiä johtajia. Myöhäiskeskiajalla Paavi yritti lisätä välitöntä vaikutusvaltaansa ja pidätti oikeuden piispan nimityksiin.[43]

Kalmarin unionissa kirkko jakaantui kolmeen itsenäiseen arkkihiippakuntaan, vaikka Lundin arkkipiispa olikin koko kirkon pää. Nidarosin ja Upsalan arkkihiippakunnalla oli tietty vapaus tehdä Tanskan kuninkaan kirkkopolitiikasta poikkeavia itsenäisiä päätöksiä. Näin tapahtui mm. Kristian I kaudella, jolloin Norjan kirkon ja kuninkaan välit kiristyivät.[43]

Kalmarin unionin muisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun keskivaiheilla esiintynyt skandinavistinen aate sai innoitusta Kalmarin unionin muistosta.

Aki Kaurismäen vuonna 1985 ohjaaman Calamari Union -elokuvan nimi viittaa sekä Kalmarin unioniin, että kalmariin.[44]

Uutta Kalmarin unionia ehdotettiin Ruotsissa vuonna 2009, kun ruotsalainen historiantutkija Gunnar Wetterberg ehdotti Pohjolan liittovaltion perustamista. Dagens Nyheter -lehteen kirjoittamassaan mielipidekirjoituksessa Wetterberg perustelee liittovaltiota monilla synergiaeduilla. Uudessa valtiossa olisi 25 miljoonaa asukasta, ja se olisi maailman kymmenenneksi suurin talousmahti; se jättäisi jälkeensä muun muassa Venäjän ja Brasilian.[45] Suomessa lahtelainen apulaispoliisipäällikkö Aimo Ojanen esitti Kalmarin unionin henkiinherättämistä vuonna 2006 kirjassaan Eilispäivää ei ole.[46] Personaaliunionin pääkaupungiksi hän esitti Maarianhaminaa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Enemark, Poul: Kalmarin unionista Tukholman verilöylyyn. Pohjoismainen unioniaika 1397-1521. Suomentanut Kai Kaila. SKS, 1986. ISBN 951-717-365-2.
  • Grinder-Hansen, Poul (toim.): Margareeta – Pohjolan rouva ja valtias. Tanskan kansallismuseo, 1997. ISBN 87-89384-51-2.
  • Hentilä, Seppo: Pohjoismaiden historia. Edita, 2002. ISBN 951-37-3614-8.
  • Nissen, Henrik S.: Pohjoismaiden historia 1397–1997. Pohjoismaisten yleisradioyhtiöiden yhteistyöprojekti, 1997. ISBN 92-893-0072-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Grinder-Hansen, 1997, s. 27
  2. ↑ Enemark 1986, s. 9
  3. ↑ Hentilä, 2002, s. 51
  4. ↑ a b Huldén, Lena: Albrekt av Mecklenburg Biografiskt Lexikon för Finland. Viitattu 17.7.2023.
  5. ↑ Enemark 1986, s. 20
  6. ↑ Enemark 1986, s. 10
  7. ↑ Hentilä, 2002, s. 52
  8. ↑ Grinder-Hansen, 1997, s. 20
  9. ↑ Grinder-Hansen, 1997, s. 20
  10. ↑ Grinder-Hansen, 1997, s. 20–22
  11. ↑ Hentilä, 2002, s. 52–53
  12. ↑ Hentilä, 2002, s. 53
  13. ↑ Grinder-Hansen, 1997, s. 32–
  14. ↑ Dollinger, Philippe: The German Hansa, s. 295-296. Stanford University Press, 1970.
  15. ↑ Enemark 1986, s. 39-43
  16. ↑ Katajala, Kimmo: Nälkäkapina. Veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683-1697, s. 41. Suomen historiallinen seura, 1994.
  17. ↑ Enemark 1986, s. 43-47
  18. ↑ Huldén, Lena: Kristofer av Bayern Biografiskt Lexikon för Finland. Viitattu 18.7.2023.
  19. ↑ Enemark 1986, s. 57-61
  20. ↑ Enemark 1986, s. 64-65
  21. ↑ Enemark 1986, s. 67-68
  22. ↑ a b Huldén, Lena: Karl Knutsson (Bonde) Biografiskt Lexikon för Finland. Viitattu 21.7.2023.
  23. ↑ Enemark 1986, s. 71-74
  24. ↑ Enemark 1986, s. 73
  25. ↑ Enemark 1986, s. 76-77
  26. ↑ Enemark 1986, s. 75-76
  27. ↑ Huldén, Lena: Kristian I Biografiskt Lexikon för Finland. Viitattu 21.7.2023.
  28. ↑ Enemark 1986, s. 92-95
  29. ↑ Enemark 1986, s. 96-97
  30. ↑ Enemark 1986, 112-118
  31. ↑ Enemark 1986, s. 123-141
  32. ↑ Enemark 1986, s. 146, 149-150
  33. ↑ Huldén, Lena: Sten Sture d.ä. Biografiskt Lexikon för Finland. Viitattu 21.7.2023.
  34. ↑ Enemark 1986, s. 151-152
  35. ↑ Huldén, Lena: Hannu Biografiskt Lexikon för Finland. Viitattu 21.7.2023.
  36. ↑ a b Enemark 1986, s. 158
  37. ↑ Enemark 1986, s. 166-169, 175-177
  38. ↑ Enemark 1986, s. 182-183
  39. ↑ Enemark 1986, s. 184
  40. ↑ Enemark 1986, s. 197
  41. ↑ a b Huldén, Lena: Kristian II Biografiskt Lexikon för Finland. Viitattu 21.7.2023.
  42. ↑ Enemark 1986, s. 207-208
  43. ↑ a b Nissen 1997, s. 190–191
  44. ↑ Calamari Union Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 20.10.2024.
  45. ↑ Ruotsissa ehdotetaan pohjoismaista liittovaltiota Yle Uutiset. 27.10.2009. Viitattu 28.1.2016.
  46. ↑ Ojanen, Aimo: Eilispäivää ei ole. Tampere: Pilot-Kustannus, 2006. ISBN 952-464-504-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kalmarin_unioni&oldid=22334008”