Liiviläiset
| Liiviläiset Līvlizt |
|||||||||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Liiviläisten lippu |
|||||||||||||||||||||||||
|
Merkittävät asuinalueet
|
|||||||||||||||||||||||||
| Kielet | liivi, latvia | ||||||||||||||||||||||||
| Uskonnot | kristinusko, erityisesti luterilaisuus | ||||||||||||||||||||||||
| Sukulaiskansat | muut itämerensuomalaiset kansat | ||||||||||||||||||||||||
|
Huomautukset
¹ Ukrainan vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan
² Viron vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan ³ Neuvostoliiton vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan |
|||||||||||||||||||||||||
Liiviläiset ovat itämerensuomalainen kansa, joka asuu Latviassa. Aikoinaan liiviläiset muodostivat merkittävän ryhmän Baltiassa, ja heidän mukaansa on nimetty Baltian ydinalue, Liivinmaa. Nykyisin he ovat hyvin pieni kansansirpale. Liiviläisten oma kieli, liivi on äärimmäisen uhanalainen ja latvian kielen syrjäyttämä, mutta liiviläisiksi tunnustautuvia ihmisiä on yhä. Vuonna 2009 Latviassa asui 178 liiviläistä[1].
Tutkimus
Henrikin Liivinmaan kronikka on yksi tärkeimmistä liiviläisistä kertovista historiallisista lähteistä. Sen jälkeen kului 350 vuotta ennen kuin liiviläisistä julkaistiin merkittävää kirjallisuutta. Thomas Hiärne (1638–1678) käsitteli Kuurin- ja Liivinmaan liiviläisiä omassa Liivinmaan kronikassaan. Parikymmentä vuotta Hiärnen kuoleman jälkeen ilmestyivät P. Einhornin Historia Lettica ja A. L. Schlözerin tutkimus liiviläisistä. August Wilhelm Hupel (1737–1819) kertoi teoksissaan liiviläisistä sekä liivin kielestä ja korosti kansan ja kielen yhteyttä muihin itämerensuomalaisiin kansoihin ja kieliin. Heinrich von Jannau (1753–1821) tutki Salatsin alueen liiviläismurteen ja viron kielen yhteyksiä ja piti liiviläisiä alkuvirolaisina, minkä useat tutkijat myöhemmin todistivat vääräksi. Anders Johan Sjögren teki Latviaan tutkimusmatkoja vuosina 1846 ja 1852 Venäjän maantieteellisen seuran kehotuksesta ja tutki liivin itä- ja länsimurteen puhujia. Sjögrenin kuoltua työtä jatkoi hänen keräämänsä aineiston pohjalta Ferdinand Johan Wiedemann. Wiedemann julkaisi vuonna 1861 suurteoksen Joh. Andreas Sjögren's Livische Grammatik nebst Sprachproben, joka teki liivin tunnetuksi yhtenä itämerensuomalaisista kielistä. Wiedemannin jälkeen liiviläisiä tutki Eemil Nestor Setälä, joka kokosi liiviläisiä kertomuksia, sananlaskuja ja kansanlauluja.[5]
1900-luvun alun tärkeimpiä liiviläisten tutkijoita olivat Lauri Kettunen ja Oskar Loorits, jotka julkaisivat useita teoksia liiviläisistä ja liivin kielestä. Tutkimuksen lisäksi he halusivat kohottaa liiviläisten kansallistunnetta ja tukivat paikallisia kansallisia hankkeita. Kansallisaatteen nousun myötä tutkimusta alkoivat harjoittaa myös liiviläiset itse, kuten esimerkiksi kieltä tutkinut Petõr Damberg.[6] Toisen maailmansodan aikana tutkimus keskeytyi, mutta sodan jälkeen Tarton yliopiston tutkijat jatkoivat sitä. Neuvostovallan aikaan Liivinrannalle pääsyyn tarvittiin erikoislupa ja se myönnettiin Tarton yliopistolle helpommin kuin muille. Tänä aikana tutkimuksia tekivät eritoten Paul Ariste ja Eduard Vääri.[7] Vuonna 2005 kuollutta Eduard Vääriä on pidetty Viron merkittävimpänä liivin kielen ja liiviläisyyden asiantuntijana[8].
Historia
Liiviläisten esi-isien uskotaan tulleen asuinalueilleen Väinäjokea pitkin.[9][10] Rautakaudella ja keskiajalla liiviläiset asuttivat laajaa aluetta Latvian keski- ja pohjoisosista Väinä- ja Gaujajokien varsilla Vidzemen alueella. Myös Kuurinmaan pohjoiskärjessä asunut itämerensuomalainen väestö on myöhemmin yhdistetty liiviläisiin, vaikka vielä keskiajalla näin ei tehty. Kuurinmaan liiviläisestä väestöstä käytettiin nimitystä kuurit, jolla viitataan myös balttilaiseen kuurien heimoon; nimitystä käytettiin yleisesti kaikista Kuurinmaan asukkaista. Liiviläisten merkitystä heijastaa se, että koko Liivinmaa nimettiin keskiajalla heidän mukaansa.[9]
Kivikausi
Baltian alueella on liikkunut ihmisiä tiettävästi jo 13 000 vuotta sitten. DNA-tutkimukseen perustuvan, erittäin kiistellyn teorian mukaan alueella liikkui uralilaisia kieliä puhuvia kansoja jo 10 000 vuotta sitten.[11] Osa tutkijoista katsoo, että uralilaista (suomalais-ugrilaista) kieltä puhuttiin Itämeren alueella aikaisintaan pronssikaudella.[12] Alueen ensimmäiset asukkaat kuuluivat niin sanottuun peuranmetsästäjien kulttuuriin. He metsästivät peuroja ja muuttivat etelän ja pohjoisen välillä peurojen muuttoliikkeen mukaan. Peurat hävisivät Baltian alueelta noin 7500 eaa. Alueelta on löydetty vuosilta 4000–1500 eaa. peräisin olevaa neoliittiselle kivikaudelle tyypillistä keramiikkaa. Vuosina 2000–1500 eaa. alueelle levisi nuorakeraaminen kulttuuri, joka tunnetaan myös nimellä vasarakirveskulttuuri. Se sai nimensä tuon ajan hautauksista löydetyistä vasaran muotoisista kirveistä. Kuurinmaalla oli havaittavissa kaksi eri kulttuuria, etelässä indoeurooppalaisena pidetty nuorakeraaminen ja pohjoisessa kampakeraaminen kulttuuri, jota on usein pidetty suomalais-ugrilaisena.[13]
Pronssikausi
Vuoden 1500 eaa. tienoilla alueelle alkoi saapua pronssisia tarve-esineitä ja koruja. Tällöin Väinäjoki erotti selvästi kaksi kulttuuriryhmittymää toisistaan. Pronssilöydökset Väinäjoen eteläpuolelta ovat runsaammat, sillä eteläosat saivat helposti pronssia vaihtamalla sitä meripihkaan, jota saatiin meripihkarannikolta. Vuosina 1000–600 eaa. Väinäjoen pohjoispuolelle syntyi uusi kulttuuri – erään teorian mukaan kyse oli uudesta suomalais-ugrilaisesta muuttoaallosta alueelle. Liivinmaan tuon ajan kansojen sijoittumisesta on vaikeaa saada tarkkaa tietoa, mutta yhtenä keinona on käytetty hautaustapojen tutkimusta. Pronssikaudella Etelä-Virossa ja Väinäjoen pohjoispuolella hautaukset tehtiin pääasiallisesti pohjois-eteläsuunnassa, kun taas Väinäjoen eteläpuolella ne tehtiin itä-länsisuunnassa.[14] Pronssikaudella yleistyi myös vainajien polttohautaus. Kuitenkin etenkin sisämaassa vainajat haudattiin vielä pitkään maahan.[15]
Rautakausi
Rautakausi alkoi alueella 600–500 eaa. Ensimmäiset maininnat fenni- ja levonikansoista esiintyivät 100-luvulla Tacituksen ja Ptolemaioksen teoksissa. Ne eivät kuitenkaan liene viitanneet nykyisiin suomalaisiin tai liiviläisiin kansoihin.[16][17] 500–600-luvuilla slaavit alkoivat työntyä silloisten itäbalttien alueelle ja baltit alkoivat siirtyä pohjoiseen: kuureja muutti pohjoisempaan Kuurinmaahan, seelit muuttivat syvemmälle nykyiseen Seloniaan ja latgallit muuttivat pidemmälle nykyiseen Latgaleen.[18] 500 eaa.–700 jaa. alueella käytettiin kiviarkkuhautoja ja vainajat mahdollisesti poltettiin.[19] Väinäjoki oli tärkeä kauppareitti, ja sen varrelta on useita bysanttilaisia ja saksalaisia rahalöytöjä.[18] Viikingit tekivät retkiä Baltiaan ja verottivat sen asukkaita 700–1000-luvuilla. He eivät kuitenkaan koskaan vakiinnuttaneet asemaansa, vaikka heillä oli alueella lyhytaikaisia tukikohtia.[16]
Viimeistään 1000-luvulla Baltian heimot järjestäytyivät muinaismaakunniksi, ja liiviläisten asuinalueet olivat vakiintuneet 1100-luvun alukuun mennessä. Liiviläisiä muinaismaakuntia olivat Liivinmaalla Livones Veinalenses, Idumeja, Metsepole ja Toreida sekä Kuurinmaalla Venema ja Ventava.[16] Pohjoisessa liiviläisten alueen on arvioitu rajoittuneen Salatsijoelle, idässä Lielvārden–Aizkrauklen linjalle ja etelässä Väinäjoelle. Pohjoisessa heidän naapureinaan olivat virolaiset, etelässä semgallit ja seelit ja idässä latgallit.[19] Kuurinmaalla liiviläisiä asui Riianlahden itärannalla Kuurinmaan pohjoiskärkeen saakka ja sieltä edelleen Ventspilsin ja Liepājan puoliväliin saakka 40–50 km:n syvyydessä sisämaahan. Hajanaisemmin heitä asui Itämeren rannalla aina Memelin seuduille saakka.[20] 1100-luvulla tanskalainen arkkipiispa Absalon kävi kastamassa kuureja ja rakensi Kuurinmaan pohjoiskärkeen kirkon, mutta käännytettyjen määrä oli luultavasti hyvin pieni. Nykyisin paikalla on Kolkan kylä, jonka liivinkielisen nimityksen Kūolka arvellaan tarkoittavan samaa kuin suomen sana kolkka. 1000-luvulta peräisin olevassa Adam Bremeniläisen kronikassa mainitaan Eesti, Kuurinmaa, vepsäläiset ja merjalaiset mutta ei liiviläisiä. 1100-luvulla Nestorin kronikassa mainitaan suomensukuinen heimo nimeltä libj, Henrik Lättiläinen taas käytti Liivinmaan kronikassa liiviläisistä nimitystä livones. Sama nimi mainitaan teoksessa Livonian kaikuja 1290-luvulta.[19]
Keskiaika
Kun saksalaiskauppiaat olivat vakiinnuttaneet asemansa Luoteis-Saksan–Gotlannin linjalla, he ryhtyivät valtaamaan markkinoita Baltiasta. Kauppiaat perustivat kauppatukikohdan Ykskyleen, ja heitä seurasivat lähetyssaarnaajat. Vuoden 1180 aikoihin paikalle saapui augustinolainen kuoriherra Meinhard Lyypekistä. Meinhard joutui pyytämään lupaa lähetystyölleen Väinäjoen liiviläisalueita muodollisesti hallinneelta Polotskin ruhtinaalta ja saikin sen. Vuoteen 1184 mennessä Ykskyleen oli gotlantilaisten muurarien avulla rakennettu kirkko ja kaksi kivilinnaa.[22] Meinhardin vihki Liivinmaan ensimmäiseksi piispaksi vuonna 1187 Bremenin arkkipiispa Hartvig II. Piispan istuimeksi tuli Ykskyle. Meinhardin seuralainen Teoderik kastoi puolestaan Toreidan alueen liiviläisiä, joiden mukana kastettiin vuonna 1191 saksalaisten tuleva liittolainen Kauppo.[23]
Meinhardin kuoltua vuonna 1196 liiviläisten kerrottiin ”pesseen kasteensa pois Väinäjoessa”, minkä kuultuaan paavi antoi luvan lähettää alueelle ristiritareita. Kun Meinhardin seuraaja Bertold saapui Ykskyleen kesällä 1196, liiviläiset nousivat kapinaan, ja hän joutui palaamaan takaisin Saksaan.[24] Meinhard tuli takaisin seuraavana keväänä mukanaan ristiritareita. Hän jätti laivansa Väinäjoen suulle ja eteni kohti Ykskyleä pysähtyen Holmen saarilinnoituksella, jonka liiviläiset olivat vallanneet. Bertold vaati liiviläisiä ottamaan kasteen uudestaan, mutta hänen sotajoukkonsa herättivät epäluuloa. Bertold lähti vetäytymään takaisin, koska hän ei olisi pystynyt valtaamaan linnaa ilman laivojaan. Liiviläiset seurasivat ja väijyttivät saksalaiset lähellä nykyistä Riikaa. Saksalaisten onnistui karkottaa hyökkääjät, mutta Bertoldin hevonen vauhkoontui ja juoksi keskelle pakenevia liiviläisiä, jolloin Ymaut-niminen liiviläissoturi lävisti hänen selkänsä keihäällä. Sen jälkeen liiviläiset karkottivat kaikki lähetystyöntekijät.[25]
Bremenin arkkipiispa päätti tehostaa käännytystyötä ja valitsi vuonna 1199 uudeksi piispaksi sukulaisensa Albert von Buxhövdenin. Albert otti yhteyden paavi Innocentius IIIeen, joka kutsui bullallaan Saksin ja Westfalenin kristittyjä suojelemaan Liivinmaan kirkkoa. Liivinmaalle tehdyt ristiretket asetettiin samanveroisiksi kuin Roomaan tehdyt pyhiinvaellusretket. Saksalaiset kauppiaat antoivatkin Albertin käyttöön laivoja, ja keväällä 1200 Albert saapui ristiretkeläisten kanssa Väinäjoen suulle. Hän eteni jokea pitkin Ykskyleen mutta menetti samalla osan laivoistaan liiviläisten hyökkäyksissä. Albert neuvotteli rauhan paikallisten liiviläisten kanssa, joista osa kastettiin. Myöhemmin hän kutsui Väinäjoen ja Toreidan alueen liiviläisiä pitoihin, mutta sen sijaan heidät otettiin vangeiksi, kunnes he suostuivat luovuttamaan saksalaisille maata kauppatukikohdan ja sataman perustamista varten. Lisäksi heiltä vaadittiin 30 jalosyntyistä nuorukaista panttivangeiksi, jotka lähetettäisiin Saksaan ”oppimaan uskollisuutta saksalaisille”. Vaatimuksiin suostuttiin ja luovutetulle maalle perustettiin vuonna 1201 Riian kaupunki, jonne Albert siirsi piispanistuimen. Talvella 1202–1203 perustettiin Kalparitaristo siirtokunnan vakinaiseksi asevoimaksi.[26]
Kristinuskoon kääntynyt Kauppo teki matkan Roomaan paavin luokse vuonna 1202 ja palasi vuonna 1204. Tänä aikana hän oli menettänyt pakanallisten liiviläisten tuen. Liiviläiset kapinoivat Akon johdolla ja valloittivat Holmen saarilinnoituksen vuonna 1206, mutta Kauppoa tukeneet kristityt liiviläiset ja saksalaiset hyökkäsivät vielä samana vuonna linnaan ja surmasivat Akon.[27] Kapinan jälkeen sotatoimet keskittyivät virolaisia vastaan, joiden kanssa käydyssä Matinpäivän taistelussa Kauppo kuoli. Liiviläisiltä vallatut alueet jaettiin piispan ja Kalparitariston kesken suhteessa 3:1.[28]
1200-luvun alussa myös Kuurinmaan baltit ja liiviläiset alkoivat hyökkäykset saksalaisia vastaan. Kuurit piirittivät Riikaa vuonna 1210 ja polttivat Väinäjoen suulla sijainneen luostarin vuonna 1228. Kalparitaristo teki vastahyökkäyksen talvella 1228-29, joka sattui olemaan myös paha nälkävuosi. Kuurilaiset suostuivat rauhansopimukseen, jonka mukaan heidän piti ottaa luokseen lähetyssaarnaajia ja luovuttaa 80 kiloa ruista auranalaa kohti.[29] Vuonna 1230 kuurien kuningas Lammekinus, joka oli joidenkin tutkijoiden mukaan liiviläinen[30], tarjoutui ottamaan vastaan katolilaisen uskon, ehkä toivoen siten saavansa helpotusta nälänhätään. Balduin Alnalainen, joka oli väliaikaisesti Albertin seuraajana Riian arkkipiispana, suostuikin sopimukseen, mutta hänen välirikkonsa Kalparitariston kanssa johti ritariston hyökkäykseen Kuurinmaalle talvella vuonna 1231. Paavi asetti vuonna 1234 Wilhelm Modenalaisen epäsuosiossa olleen Balduinin tilalle. Kalparitariston hajottua tappiollisen Saulen taistelun jälkeen kuurilaiset kapinoivat ja surmasivat lähetyssaarnaajat. Tapahtuman jälkeen Saksalainen ritarikunta, johon Kalparitaristo sulautettiin, rakensi Kuldigaan linnan hallintoviranomaisten turvaksi. Ritarikunnan mestari Ditrich kokosi sotajoukon vuonna 1242 ja hyökkäsi Kuurinmaalle. Valloitus kesti kolme vuotta, kunnes kuurit suostuivat rauhaan vuonna 1245. Myöhemmin Kuurinmaakin jaettiin ritariston ja piispan kesken, mutta nyt 2/3 alueista meni ritarikunnalle ja 1/3 piispalle. Liiviläisten asuttama rannikkoalue päätyi pääosin piispalle. Kuurilaiset kapinoivat vielä vuonna 1260 mutta joutuivat antautumaan vuonna 1267.[29]
Saksalaishallinnon aikana liiviläistenkin keskuuteen syntyi porvariston ja käsityöläisten yhteiskuntaluokat. Suurin osa talonpojista säilytti aluksi oikeutensa maihinsa, ja orjat ja rengit olivat lähinnä sotavankeja, rikollisia ja velkaantuneita. Orjuus lakkautettiin Baltiassa 1450-luvulla, mikä johti siihen, että läänitysherrat alkoivat teettää enemmän päivätöitä talonpojilla. 1400-luvulla säädettiin laki, jolla talonpojat sidottiin maihinsa ja heitä kiellettiin vaihtamasta työ- tai asuinpaikkaansa. Tämä käytäntö lakkautettiin vasta vuonna 1804. Saksalaisen ritarikunnan hajottua Puola-Liettua otti Liivinmaan haltuunsa vuonna 1559. Puolalaiset yrittivät juurruttaa uskonpuhdistuksen yhteydessä kadonnutta katolilaisuutta takaisin alueelle. Arkkipiispa Wilhelmin mukaan vuonna 1586 paikalliset liiviläiset ja latvialaiset kävivät kirkossa vain juhlapyhinä ja rukoilivat edelleen pakanallisia jumaliaan.[31]
Uusi aika
Miehellä on yllään tyypillinen kaupunkilaispuku, naisella kapearaitainen hame (gūnkaserk), valkoinen vaippa (kīrtan), kolmikappaleinen myssy ja jalassa niinivirsut.
Ruotsin Kaarle IX aloitti sodan Puolaa vastaan vuonna 1600, ja saman vuoden syksyllä ruotsalaiset valloittivat Etelä-Viron ja piirittivät Riian kaupungin. Vuonna 1601 Kaarle IX antoi julistuksen, jonka mukaan Ruotsi halusi liittää koko Viron ja Liivinmaan Ruotsin yhteyteen. Samalla hän tuomitsi maaorjuuden ja vaati talonpoikia kohdeltavan Ruotsin lakien mukaan. Ruotsalaiset hävisivät kuitenkin puolalaisille Koknesessa vuonna 1601 ja vetäytyivät takaisin. Seuraavana talvena Liivinmaalle levisi rutto ja nälänhätä, ja Liivinmaan eri seurakunnissa väestöstä kuoli 25–90 %. Kaarle IX yritti vielä vallata Riian vuonna 1605, mutta epäonnistui. Viimeisestä tukikohdastaan Pärnusta ruotsalaiset ajettiin pois vuonna 1609.[32] 1600-luvulla Liivinmaalla oli erään arvion mukaan noin 13 000 liiviläistä ja Kuurinmaalla noin 15 000[33].
Kaarlen seuraaja Kustaa II Adolf hyökkäsi Liivinmaalle vuonna 1621 ja valloitti Riian saman vuoden syyskuussa. Seuraavana vuonna solmittiin välirauha, mutta sota jatkui taas vuonna 1625. Kun ruotsalaiset tekivät veronmaksutarkastuksen valloittamiensa alueiden talonpojille, kävi ilmi, että noin puolet maasta oli jätetty kesannolle. Vuonna 1629 solmittiin Altmarkin rauha, jonka mukaan Ruotsi sai pitää valtaamansa Liivinmaan. Ruotsi alkoi kohentaa paikallisia oloja ja perusti Riiaan kymnaasin, joka oli tarkoitettu ylimystön ohella myös porvareille ja talonpojille. Vuonna 1632 Tarton kymnaasi muutettiin yliopistoksi, jossa annettiin viron ja latvian kielen opetusta. Liivinkielen puhujia oli Liivinmaalla jo niin vähän, ettei liivinkielistä opetusta järjestetty.[34] Thomas Hiärnen Liivinmaan kronikassa kerrotaan, että Riian ja Salatsin lähistöllä asui 1600-luvulla enää vähän liiviläisiä ja hekin siirtyvät käyttämään latvian kieltä.[35]
Rauhaa kesti vuoteen 1656, jolloin Venäjän tsaari hyökkäsi Riikaa vastaan. Venäjän joukkojen mukana Liivinmaalle levisi jälleen uusi ruttoepidemia. Rutto sai venäläiset vetäytymään, mutta samalla he tuhosivat suuren osan alueesta. Liettualaiset hyökkäsivät vuonna 1657, mutta he perääntyivät heti seuraavana vuonna. Ruotsi solmi rauhan Puolan ja Venäjän kanssa vuosina 1660–1661. Koska työvoima oli vähentynyt moisioiden alueella, maaorjuus laillistettiin Liivinmaalla vuonna 1671. Vuosien 1682–1683 maapäivillä kuningas Kaarle XI painosti maapäiviä peruuttamaan Liivimaan läänitykset ja suurimmasta osasta alueen talonpoikia tuli kruunun tilojen alaisia. Talonpojat saivat myös oikeuden nostaa kanteita vouteja ja moisioherroja vastaan.
Monet uudistustoimet jäivät kesken vuonna 1700 alkaneen suuren Pohjan sodan takia. Venäläiset hyökkäsivät Liivinmaalle, mutta perääntyivät tappioiden jälkeen. Se tapahtui erityisen raa'asti, ja joukot tappoivat tai veivät Venäjälle 10 000 henkilöä. Venäläiset hyökkäsivät Liivinmaalle uudestaan vuonna 1705 ruotsalaisten joukkojen pääosan ollessa muualla. Koko Liivinmaa oli venäläisten hallussa vuoteen 1710 mennessä, ja Venäjän valta vahvistettiin Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721.[36] Suuren Pohjan sodan aikana alueella oli riehunut myös rutto. Esimerkiksi Kuurinmaan liiviläisalueella erään seurakunnan 1 600 asukkaasta vain 100 jäi eloon.[37]
Kuurinmaan liiviläiset kuuluivat Kuurinmaan herttuakuntaan vuoteen 1795, jolloin Venäjän keisarikunta otti alueen haltuunsa. Vuonna 1859 syntyi liiviläisen Nika Schubergin johtamana kapina, kun Dundagan paroni vaati työvelvollisuutta ja rahavuokraa siitäkin huolimatta, että maaorjuus lakkautettiin Venäjällä. Venäjän sotaväki kukisti kapinan, ja siihen osallistuneet piestiin ja häädettiin mailtaan.[38] Tilalle tuli latvialaisia, jolloin latvian kieli sai jalansijan siihen asti eristyksissä olleessa Kuurinmaan kärjessä.[39]
Liivinmaan viimeisistä liiviläisistä ei ole tarkkaa tietoa; mahdollisesti viimeinen itäliiviä puhunut henkilö oli Cēsisissä asunut Mahrz Sahrum. Huhuja viimeisistä itäliiviläisistä liikkui kuitenkin myös hänen kuolemansa jälkeen. E. N. Setälä sai salatsilaiselta pastorilta tiedon, että viimeinen paikallinen liiviläinen oli kuollut vuonna 1868. Viimeisen itäliiviläisen etsintä jatkui kuitenkin edelleen, ja Oskar Kallas arvioi viimeisen itäliiviläisen kuolleen 1880-luvulla. Setälä sai vielä myöhemmin 1900-luvun alussa tiedon Salatsissa eläneestä miehestä, joka puhui tuntematonta kieltä. Osoittautui kuitenkin, että miehen puhuma kieli ei ollut liiviä, vaan jonkinlaista salakieltä. Lopulta Setälä ajoitti viimeisen itäliiviläisen kuoleman samoin kuin Kallas.[40]
Ensimmäisessä maailmansodassa suurin osa Liivinrannan liiviläisistä pakeni Saksan etenemisen tieltä venäläisten viranomaisten kehotuksesta. Liiviläisiä pakeni etenkin Viroon ja Latvian sisäosiin. Monet eivät koskaan palanneet vanhoille asuinseuduilleen, ja he sulautuivat paikalliseen väestöön.[41] Palatessaan liiviläiset löysivät talonsa hajotettuina, sillä saksalaiset olivat käyttäneet niitä korsujen rakentamiseen. Esimerkiksi Miķeļtorniksen kylässä oli ehjänä vain viisi rakennusta.[42]
Kansallinen herääminen
Liiviläisten kansallinen herääminen tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Latvia itsenäistyi. Heräämiseen vaikuttivat voimakkaasti suomalaiset ja virolaiset heimoaatteen tukijat. Liiviläisten lippu ja kansallislaulu otettiin käyttöön, ja liivin kielen opetus alkoi. Kōrli Stalten kaltaiset henkilöt ryhtyivät julkaisemaan runoja ja muuta kirjallisuutta liivin kielellä.[43] Monille Liivinrannan asukkaille tarjottiin koulutusta Suomessa ja Virossa, jotta alueelle saataisiin liivinkielisiä opettajia ja pappeja. Virossa liiviläisiä opiskeli Tartossa ja Suomessa Tuusulassa, Heinolassa ja Helsingissä. Liivin kieltä alettiin opettaa vapaaehtoisena aineena Liiviläisten seuran kustannuksella, joka taas sai rahoituksensa Suomesta ja Virosta. Tunnit pidettiin virallisten koulutuntien jälkeen, ja opettajia oli yhteensä kolme. Liivinkieliset jumalanpalvelukset aloitettiin 1930-luvulla, ja niitä piti aluksi virolainen Helle Erviö. Liiviläisille haluttiin kuitenkin pappi heidän omasta joukostaan, joten Edgar Vaalgamaa lähetettiin Suomeen opiskelemaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt palata Liivinrannalle ennen toista maailmansotaa. Liivinkielisen Līvli-lehden julkaisu aloitettiin vuonna 1931. Lehteä rahoitettiin Suomesta, ja sitä jaettiin ilmaiseksi Liivinrannan kyliin. Lehti joutui kuitenkin pian Latvian viranomaisten sensuroinnnin kohteeksi.[6] Virolainen folkloristi Oskar Loorits arvosteli Latvian viranomaisten toimia, mikä johti hänen karkottamiseensa Latviasta ja Viron ja Latvian suhteiden viilentymiseen[44]. Tapaus huomioitiin paitsi Viron, myös Suomen lehdistössä. Toinen konflikti liiviläisten ja latvialaisten välillä tapahtui, kun ”liiviläisten kuninkaaksi” itsensä julistanut Uldriķis Kāpbergs pidätettiin vuonna 1939. Hän kuoli samana vuonna sydänkohtaukseen vankilassa.[45]
Liiviläisten asuttamasta rannikosta yritettiin tehdä oma kuntansa 1920-luvulla. Kunnan keskukseksi suunniteltiin Mazirben kylää. Tarkoitus oli edistää liiviläisten yhtenäisyyttä hallinnollisesti ja myös vaikeuttaa latvialaisten muuttoa alueelle. Latvian sisäministeriö hyväksyikin asian sillä ehdolla, että siitä järjestettäisiin kansanäänestys suunnitellun kunnan alueella. Äänestys toteutettiinkin ja suurin osa äänestäneistä kannatti hanketta, mutta kuntaa ei koskaan perustettu, sillä sisäministeri vaihtui ja uusi sisäministeri torjui ajatuksen.[46] Vuonna 1935 Latviassa oli 994 liiviläistä, joista 507 eli silloisessa Dundagan ja 370 Ancen kunnassa, nykyisten Dundagan ja Ventspilsin kuntien alueilla. Loput 49 asuivat muualla Latviassa. Liiviläisiä oli 32 % perinteisten liiviläiskylien väestöstä, ja enemmistönä he olivat vain Lielirben kylässä.[47]
Taantuminen
Liiviläisen kulttuurin kehitys pysähtyi toiseen maailmansotaan, jonka aikana väestö väheni dramaattisesti pakkosiirtojen takia. Liivin kansa jäi sodassa kahden suurvallan armeijan jalkoihin, mikä oli liiviläisille eräänlainen viimeinen isku. Vaikka liiviläisiä oli vielä vuonna 1939 kaksituhatta, toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1948 heitä oli enää 500–600, ja vuoden 1959 väestönlaskennassa vain 185 ihmistä ilmoitti kansallisuudekseen liiviläisyyden.[10] Sodan aikana liiviläiskylät jäivät Saksan pohjoisen armeijaryhmän muodostamaan Kuurinmaan mottiin. Saksalaiset evakuoivat osan asukkaista, ja osa pakeni veneillä Ruotsiin ja sieltä edelleen muualle.[48]
Neuvostovallan aikana perustettiin kalastuskolhooseja Ventspilsiin, Kolkaan ja Staldzeneen. Kolkassa kolhoosia johti liiviläinen Aleksandr Zvirgzdinš, ja siellä oli lisäksi kalanjalostamo, jonne monet liiviläiset menivät töihin. Kolkan kolhoosiin kuuluivat kaikki Liivinrannan kalastajakylät Sīkragsista itään. Sen länsipuolelle ei myönnetty kalastuslupia, koska lähistölle rakennettiin sotilastukikohtia. Näiden kylien asukkaat päätyivät pääasiassa Ventspilsiin ja muualle Latviaan.[49] Vuodesta 1979 lähtien passeihin ei enää saanut merkitä kansallisuudekseen ”liiviläinen”.[39]
Nykyaika
Neuvostovallan loppuajoista ja Latvian uudesta itsenäistymisestä lähtien liiviläisen kulttuuriperinnön vaaliminen on taas voimistunut. Vuonna 1923 perustettu Liiviläisten liitto aloitti toimintansa uudelleen 1980-luvun lopulla, ja siinä on nykyisin noin 250 jäsentä. Vuonna 1991 Latviassa perustettiin liiviläiselle kulttuurille suojelualue nimeltä Līvõd Rānda (Liivinranta). Samana vuonna liiviläiset tunnustettiin taas omaksi kansallisuudekseen. Latviassa vuonna 2009 asuneiden 178 liiviläisen lisäksi Ukrainassa asui (vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan) 235 ja Virossa (vuonna 2000) 5 liiviläistä. Latviassa oli vuoden 1995 tietojen mukaan eniten liiviläisiä Kolkassa (53), Ventspilsissä (43), Riiassa (41) ja Ugalessa (10).[50] Lisäksi liiviläisiä tai heidän jälkeläisiään asuu ainakin Suomessa, Ruotsissa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa.[51] Latviassa liiviläisiä on arveltu tosiasiassa olevan enemmänkin kuin heitä on virallisesti rekisteröity.[52] Liiviläisillä on oma edustajansa Latvian parlamentissa,[53] ja liivin kieltä opetetaan muutamissa peruskouluissa Riiassa, Staicelessa, Dundagassa, Ventspilsissä ja Kolkassa.[54]
Kulttuuri
Monet latvialaiset, joilla on liiviläisiä sukujuuria, ovat kiinnostuneet liiviläisestä taustastaan. Tästä kertoo esimerkiksi liiviläisten nuorisoleirien suosio ja liivin kielen opiskelijoiden kasvava määrä. Sellaiset järjestöt kuin Liiviläisten ystävät ry ja Liiviläisten kulttuurikeskus toimivat liiviläisen kulttuurin säilyttämiseksi. Liiviläisillä on suhteessa kansan kokoon enemmän taiteilijoita, muusikkoja, runoilijoita ja tiedemiehiä kuin millään muulla kansalla[53].
Kieli
- Pääartikkeli: Liivin kieli
Eesti Päevalehden uutisen mukaan viimeinen liiviläinen, joka oli oppinut liivin äidinkielenään osana katkeamatonta liiviläissukupolvien ketjua, oli Viktor Berthold. Hän oli syntynyt 1921, ja hänet haudattiin 28. helmikuuta 2009 Kolkan liiviläiskylässä Kuurinmaalla.[55] Kanadassa elää kuitenkin vielä Grizelda Kristiņa niminen 100-vuotias nainen, joka puhuu liiviä äidinkielenään[56]. Lisäksi yhä elää muutamia ihmisiä, jotka ovat puhuneet liiviä lapsena isovanhempiensa kanssa.[55] Viimeinen Suomessa elänyt liiviläinen ja yksi viimeisistä liivinkielisistä oli Iitin kappalainen, rovasti Edgar Vaalgamaa (1912–2003).
Useimmat liiviläiset ovat jo pitkään olleet kaksikielisiä. He puhuivat liiviä ja latviaa, mutta monet osasivat myös viroa, koska heillä oli läheisiä kontakteja Saarenmaan asukkaiden kanssa[57]. Latvian kieli saapui Liivinrannalle jo 1860-luvulla, kun liiviläiskapinan jälkeen alueelle tuli latvialaisia siirtolaisia. Kuitenkin vielä 1920- ja 1930-luvuilla oli muutamia yksikielisiä lapsia. Toisen maailmansodan jälkeen liivin kielen siirtyminen sukupolvelta toiselle pysähtyi. Kielen isovanhemmiltaan oppineita on arviolta kymmenen. Lisäksi on vielä noin kymmenen kielen opetellutta kielentutkijaa ja viisi kielen itsenäisesti opiskellutta. Vielä useampi on osallistunut liiviläisille kesäleireille tai yliopistokursseille ja oppinut näin ymmärtämään kieltä, mutta ei käyttämään sitä keskustelussa. Liivinkieliseen opetukseen kouluissa osallistuu kymmenkunta henkeä, joista suurin osa on etnisiä liiviläisiä.[58] Liivinkielistä tekstiä pystyy lukemaan arviolta 50–60 henkilöä[59]. Latvian kieltä käyttämään siirtyneet liiviläiset vaikuttivat latvian kielen liiviläismurteisiin, joita puhutaan sekä Kuurin- että Liivinmaalla. Olennainen ero latvian kieleen näillä murteilla on se, että niiden puhujat käyttävät liivin kielen ääntämystapaa[60].
Kalastus
Kuten liiviläisten omankielisestä nimityksestäkin (rāndalist eli rantalaiset ja kalāmīed eli kalastajat) käy ilmi, on Kuurinmaan kärjen liiviläisten tärkein elinkeino ollut perinteisesti kalastus. Tärkeimpiä saaliskaloja olivat silakka, kampela, turska ja kilohaili. Perinteisen mallisesta kalastusveneestä käytettiin nimitystä lõja, rantavesissä käytettiin ruuhta (lotja tai lod'a). Veneet tehtiin rannikolla yleisesti kasvavasta männystä. Kalastus tapahtui lähinnä verkoilla ja rysillä aina 1850-luvulle saakka, jolloin käyttöön tuli ajoverkkokalastus. Kampelan kalastuksessa käytettiin vada-nimistä nuottaa. Turskaa pyydettiin pitkäsiimalla sekä Saksasta omaksutulla turskaongella (blèifis, saks. bleifisch). Kalastusveneiden kanssa työskentelevät liiviläiset menivät usein töihin valtamerilaivoille.[61]
Maanviljely
Kuurinmaan kärjen liiviläiset olivat Venäjän vallan alusta vuonna 1721 Latvian itsenäistymiseen asti Popen ja Dundagan suurtilojen vuokralaisina. Hiekkainen Kuurinmaan rannikko ei soveltunut erityisen hyvin maanviljelykseen, mutta sitä harjoitettiin silti. Tärkein viljelyskasvi oli peruna, jota myytiin myös liiviläisrannikon ulkopuolelle. Viljoista yleisimpiä olivat kaura, ohra ja ruis, vehnä oli erittäin harvinainen. Liiviläisillä oli tapana lannoittaa peltonsa ruskolevällä, jota ajautui rannoille etenkin syystuulien mukana.[62]
Mehiläistenhoito
Kalastuksen ja maanviljelyn ohella harjoitettiin mehiläistenhoitoa, vaikka se oli enemmänkin luonnonvaraisten pesien ryöstelyä 1800-luvun lopulle saakka tai mehiläisten kasvatusta tarkoituksellisesti onteloiduissa puiden koloissa. Jo Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikoissa kerrotaan, kuinka liiviläiset polttivat saksalaisten puolelle siirtyneen Kaupon talon ja tuhosivat hänen mesipuunsa[25]. 1300-luvulta on maininta parista Riian lähistöllä asuneesta liiviläisestä, joilla oli yli 300 hunajapuuta. Riian kaupunki sai niiden tuotosta 25–50 % veroina, mikä tarkoitti 2 400 naulaa vuodessa.[63] 1850-luvulla yleistyi pönttöhoito, mutta tapa hävisi 1900-luvun alkupuolella. Hunajaa käytettiin kotitalouksissa ruokiin ja mehiläisvahaa myytiin aikoinaan muualle Eurooppaan, jossa sitä kului etenkin kynttilöihin.[64] Lisäksi sitä käytettiin vielä keskiajalla maksuvälineenäkin sen arvon takia.[63]
Vaatetus
Liiviläisten miesten vaatetus yhtenäistyi lavialaisten kanssa jo varhain. Omaleimaisia piirteitä säilyi lähinnä naisten asuissa. 1700-luvulta on tietoja suuresta vaipasta, joka oli jonkinlainen suurhuivi. Tämänkaltaisia asusteita käytettiin Baltiassa ja Suomessa jo esihistoriallisella ajalla. Naisen pukuun kuului myös kapearaitainen hame, jonka raidat olivat punaisia ja mustia. Toinen käytetty hametyyppi oli lyhyt musta hame, jonka lievettä kiersi kolme tai neljä punaista raitaa. Suomessa tanu-nimisenä tunnettu edestä avoin lakki oli liivin kielessä kolm kabal mitš. Se koristeltiin takaa kirkkaanvärisillä kangasruusukkeilla ja lasihelmillä. Tanua käyttivät erityisesti naidut naiset. Sekä miehet että naiset käyttivät vanhakantaisia nahasta valmistettuja kurppos- ja virsujalkineita. Samanlaisia käyttivät virolaiset ja vironruotsalaiset. Myös käytössä olleet pajunkuorivirsut muistuttivat latvialaisten. liettualaisten ja valkovenäläisten käyttämiä virsuja.[65]
Uskonto
Liiviläisten muinaisesta uskonnosta ei tiedetä juuri mitään, mutta luultavasti se on perustunut henkien palvontaan. Jumaluuksilla ei ollut muista itämerensuomalaisista kansoista poiketen erisnimiä, vaan ne olivat eri alojen jumaluuksia. Henrik Lättiläisen kronikassa kerrotaan, että liiviläiset pitivät peijaiset hautajaisten yhteydessä ja niissä laulettiin itkuvirsiä.[66] Liiviläisten mytologia on saanut nykyisin tunnetun muotonsa kristinuskon aikana ja perustuu paljolti siihen. Ukkosella ja muilla sääilmiöillä on ollut suuri osuus liiviläisessä mytologiassa. Arkeologisten löytöjen perusteella tiedetään, että liiviläisillä oli tapana uhrata ruokaa ja muita hyödykkeitä, kuten tupakkaa ja vaatteita.[25] Uhrauksia tehtiin uhrikivillä ja pyhien puiden luona. Uhreja annettiin vielä kristinuskon aikanakin, etenkin juhannuksena.[67] Kirkkoon kuuluvista liiviläisistä suurin osa kuului luterilaiseen kirkkoon, vaikka baptisteja ja ortodoksejakin on ollut.[68] Luterilaisuus juontaa juurensa uskonpuhdistukseen Kuurinmaan herttuakunnassa 1500-luvulla. Baptistit olivat alun perin osa herrnhutilaista liikettä, mutta liikkeen jouduttua vainon kohteeksi herrnhutilaiset ryhtyivät kutsumaan itseään baptisteiksi.[69] Kolkan kylässä oli muutama ortodoksinen perhe ja heillä oli myös oma kirkko. Ortodoksit olivat peräisin Venäjän vallan Katariina II:n ajoilta.[68]
Musiikki
Liiviläisiä kansanlauluja oli 1900-luvulla jäljellä enää vähän, ja pääosa oli lainattu latvialaisilta. Liiviläisen musiikin nousu ajoittuu 1920- ja 1930-luvuille.[39] Tärkeimpiä henkilöitä tällä saralla olivat ensimmäisen liiviläiskuoron perustanut Margarete Stalte[70] ja Hilda Cerbaha-Griva, joka perusti ja johti useita laulukuoroja sekä kansanmusiikkiyhtyeitä. Cerbaha-Grivan kuoroja olivat muiden muassa Riiassa toiminut Līvlist (”Liiviläiset”) ja Ventspilsissä toiminut Kāndla (”Kantele”). Liiviläinen musiikki taantui toisen maailmansodan aikana ja elpyi vasta 1980-luvun lopussa. Liiviläisellä musiikilla oli tuolloin suuri merkitys, sillä liiviläiseen kansanmusiikkiin kohdistunut kiinnostus levisi pian myös latvialaiseen kansanmusiikkiin ja loi näin pohjan latvialaisten kansalliselle heräämiselle.[39] Nykyisin liiviläiskuoroista ovat edelleen toiminnassa Kāndla ja Līvlist. Kāndla esittää liiviläisen musiikin lisäksi myös virolaisia kansanlauluja[71]. Līvlist on kahdesta kuorosta suurempi, se on esiintynyt myös Latvian ulkopuolella Suomessa ja Virossa, ja sen toimintaan on osallistunut noin 250 soittajaa ja laulajaa[72]. Virolais-liiviläinen Tulli Lum folk-rock-yhtye julkaisi vuonna 2000 Tulli Lum -nimisen albumin, joka sisältää 11 liivinkielistä laulua. Yhtyeen laulaja Julgi Stalte on yksi harvoista liivin kieltä sujuvasti puhuvista. Kielen hän oppi isoisältään Oskar Staltelta.[49]
Kirjallisuus
Liivinkielisen kirjallisuuden kulta-aika oli 1920- ja 1930-luvuilla. Matteuksen evankeliumi oli käännetty itä- ja länsiliiviksi vuosina 1863 ja 1880[73]. Lauri Kettunen ja Oskar Loorits julkaisivat vuosina 1921–1926 muutamia liivinkielisiä lukukirjoja.[74] Tärkeimpiä liiviläisiä vaikuttajia oli Kōrli Stalte, jonka töihin kuuluivat muun muassa Uuden Testamentin (Ūž testament) kääntäminen liiviksi sekä Liiviläisten laulut (Livõd lõlõd) -runokokoelma. Toinen merkittävä vaikuttaja oli runoja tehnyt Petõr Damberg, joka vaikutti myös liivinkielisen oppikirjallisuuden tuotannossa. Hän teki yhteensä viidestä 1930-luvulla julkaistusta liivinkielisestä oppikirjasta käytetyimmän, jonka nimi oli Lukukirja koulua ja kotia varten (Jemakiel lugdobrontoz skuol ja kuod pierast). Kirja joutui kuitenkin ennen Latvian miehitystä latvialaisten viranomaisten sensuroinnin kohteeksi, koska se koettiin liian kansallismieliseksi.[39] Vuonna 1964 tunnettu esperantisti Ints Čače sekä liiviläiset Petõr Damberg ja Hilda Grīva kirjoittivat liivi-latvia-esperanto-sanakirjan, joka sisälsi liivinkielisten sanojen lisäksi noin 300 liivinkielistä runoa 32 kirjoittajalta. Kirja julkaistiin 1982. Teosta kuitenkin arvosteltiin runojen huonosta laadusta ja kielestä. Vuonna 1998 julkaistiin liivinkielisten runojen suurkokoelma Ma akūb sīnda vizzõ, tūrska, joka voitti Latviassa runouspalkintoja.[75] Edgar Vaalgamaa julkaisi vuonna 2001 kirjan Valkoisen hiekan kansa, joka on yksi suurimmista liiviläisiä käsittelevistä teoksista.
Taulukot
| 1100 | 1300 | 1600 | 1835 | 1852 | 1897 | 1920 | 1925 | 1930 | 1935 | 1959 | 1970 | 1994 | 1997 | 2000 | 2009 |
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| 20 000 | 15 000 | 15 000 | 2074 | 2400 | 1312 | 831 | 1238 | 962 | 944 | 185 | 48 | 204 | 187 | 177[77] | 178[1] |
| 1100 | 1500 | 1600 | 1846 | 1852 | 1858 |
|---|---|---|---|---|---|
| 30 000–50 000 | 13 000 | 13 000 | 22 | 22 | 8 |
Kirjallisuutta
- Vaalgamaa, Edgar: Valkoisen hiekan kansa: Liiviläisten historiaa ja kulttuuria. Jälkisanat Valda Šuvcāne. Jyväskylä: Atena, 2001. ISBN 951-796-235-5.
- Vilho Niitemaa: Baltian historia. täydentänyt Kalervo Hovi. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1991. ISBN 951-30-9112-0.
- Marjo Mela ja Lembit Valba: Latvian historiaa ja kulttuuria. Rozentāls-seura, 2005. ISBN 951-986-71-1-2.
- Toivo Vuorela: Suomensukuiset kansat. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1960.
- Mauno Jokipii: Itämerensuomalaiset, Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Atena Kustannus Oy, 1995. ISBN 951-39362-80-0.
Lähteet
- ↑ a b c Baijba Tjarve: Country Profile Latvia Cultural Policies and Trends in Europe. lokakuu 2009. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Ukrainan väestönlaskenta pop-stat.mashke.org. 2001. Viitattu 16.10.2009. (ukrainaksi)
- ↑ Viron väestönlaskenta pub.stat.ee. 2000. Viitattu 16.10.2009. (englanniksi)
- ↑ Venäjän neuvostotasavallan vuoden 1989 väestönlaskenta demoscope.ru. Viitattu 21.6.2010. (venäjäksi)
- ↑ Jokipii, s. 131–136
- ↑ a b Jokipii, s. 137–141
- ↑ Jokipii, s. 141–143
- ↑ Johanna Laakso: Liivin kielestä Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta. Viitattu 3.5.2010.
- ↑ a b Vuorela, s. 173–174
- ↑ a b The Livonians The Red Book of the Peoples of the Russian Empire. Viitattu 12.9.2009. (englanniksi)
- ↑ Virpi Laitinen, Päivi Lahermo, Pertti Sistonen ja Maija-Liisa Savontaus: Y-Chromosomal Diversity Suggests that Baltic Males Share Common Finno-Ugric-Speaking Forefathers (pdf) Human Heredity. 14.1.2002. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Jaakko Häkkinen: Suomalais-ugrilaisen Seuran Aikakauskirja – Kantauralin ajoitus ja paikannus. {{{Julkaisija}}}, 2009.
- ↑ Vaalgamaa, s. 12–16
- ↑ Vaalgamaa, s. 16–19
- ↑ Niitemaa, s. 13–26
- ↑ a b c Niitemaa, s. 30–45
- ↑ Jokipii, s. 129
- ↑ a b Andrejs Plakans: The Latvians – A Short Story. Standford: Hover Institution Press, Standfordin yliopisto, 1995. ISBN 0-8179-9301-0. Google-kirjat (viitattu 3.5.2010). (englanniksi)
- ↑ a b c Vaalgamaa, s. 19–26
- ↑ Niitemaa, s. 45
- ↑ Līveni (Lieven) Latvju enciklopēdija 1962–1982. 21.11.2002. Latvijas vēsture internetā. Viitattu 4.5.2010. (latviaksi)
- ↑ Niitemaa, s. 57–59
- ↑ Vaalgamaa, s. 38–39
- ↑ Vaalgamaa, s. 39
- ↑ a b c Henrik, Lättiläinen: Henrikin Liivinmaan kronikka. (Heinrici chronicon Livoniae.) Suomennos: Maijastina Kahlos & Raija Sarasti-Wilenius. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 934. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-521-1.
- ↑ Vilho Niitemaa, Baltian historia, s. 59–63
- ↑ Svarīgākais Lībiešu Vēsturē Līdz 1899. Gadam Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 4.5.2010. (latviaksi)
- ↑ Niitemaa, s. 63
- ↑ a b Vaalgamaa, s.44-46
- ↑ Niitemaa, s. 49
- ↑ Vaalgamaa, s.52-58
- ↑ VaalgamaaVaalgamaa, s.58-60
- ↑ Vaalgamaa, s.159
- ↑ Vaalgamaa, s.57-63
- ↑ Jokipii, s.131
- ↑ Vaalgamaa, s.68-71
- ↑ Vaalgamaa, s.74
- ↑ Vaalgamaa, s. 112–118
- ↑ a b c d e Mela ja Valba, s. 398–400
- ↑ Jokipii, s. 135–136
- ↑ Jokipii, s. 137
- ↑ Vaalgamaa, s.121
- ↑ Vaalgamaa, s. 121–133
- ↑ Magnus Ilmjärv: The Baltic States Militiary and Their Foreign and Defence Policies 1933–38. Acta Historica Tallinnensia, {{{Vuosi}}}, 2003. vsk, nro 7, s. s. 98. Tallinna: Estonian Academy Publishers. ISSN 1406-2925. Google-kirjat. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Jokipii, s. 139
- ↑ Vaalgamaa, s. 134
- ↑ Vaalgamaa, s. 156–160
- ↑ Jokipii, s. 141
- ↑ a b Edgar Vaalgamaa: Valkoisen hiekan kansa, s. 160–176
- ↑ Toomas Tombu: The Livonians' Estonian Suri. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Tapio Mäkeläinen: Maailman ”viimeinen liiviläinen” täyttää tänään 100 vuotta 19.3.2010. Fenno-Ugria. Viitattu 4.5.2010.
- ↑ Renāte Blumberga: Lībieši pēdējos četros gadsimtos Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 21.6.2010. (latviaksi)
- ↑ a b Jaak Prozes: Livonian Pages SURI. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Valts Ernštreits: The Liv Language Today livones.lv. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ a b Jaak Prozes: Suri viimane vanema põlve emakeelne liivlane Eesti Päevaleht. 4.3.2009. Viitattu 12.9.2009. (viroksi)
- ↑ Tapio Mäkeläinen: Maailman viimeinen liiviläinen täyttää 100 vuotta Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 4.5.2010.
- ↑ Paul Ariste: Keelekontaktid. Sarjasta Emakeele Seltsi toimetised. Tallinna: Valgus, 1981. (viroksi)
- ↑ Hannakaisa Holmi ja Helena Sulkala: Tutkielma vähemmistökielistä Jäämereltä Liivinrantaan. Valts Ernštreits – The Livonian Language Today. {{{Julkaisija}}}, 2006. ISBN 951-42-8155-1. verkkoversio (viitattu 4.5.2010). (englanniksi)
- ↑ Hannu Hyttinen ja Raine Lehtoranta: Viimeisellä rannalla. Aamulehti, 20.9.2006. verkkoversio. Viitattu 4.5.2010.
- ↑ Mâra Lazda: Livonian life stories: source of identity Dzivesstasts. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Vuorela, s. 176–180
- ↑ Vuorela, s. 176
- ↑ a b Niitemaa, s. 57–77
- ↑ Vuorela, s. 180–181
- ↑ Vuorela, s. 185–186
- ↑ Vaalgamaa, s. 26–34
- ↑ Tenu Karma: Lībiešu Mitoloģija Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 4.5.2010. (latviaksi)
- ↑ a b Vaalgamaa, s. 130–131
- ↑ Vaalgamaa, s. 96–100
- ↑ Renāte Blumberga: The Liv Choirs Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ The Liv Singing Group ”Kāndla” Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ The Singing Group ”Līvlist” Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Jokipii, s. 133–134
- ↑ Jokipii, s. 139–140
- ↑ Valts Ernštreits: Anthology of Liv Poetry Liiviläisten kulttuurikeskus. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)
- ↑ a b Vaalgamaa, s. 159
- ↑ Ina Druviete: Language policy and protection of the state language in Latvia 2002. World congress on language policies. Viitattu 4.5.2010. (englanniksi)