Tämä on hyvä artikkeli.

Saatananpalvontapaniikki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Henry de Malvostin kuvitusta Jules Boisin kirjaan Le Satanisme et la Magie (1895). Kuva esittää mustaa messua.

Saatananpalvontapaniikki [1] (engl. Satanic panic,[2] myös Satanic ritual abuse eli SRA,[3] suom. ’saatanallinen rituaalinen hyväksikäyttö’) on moraalipaniikki, joka väittää saatananpalvojien soluttautuneen yhteiskuntaan ja harjoittavan lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja ihmisten uhraamista. Yhdysvalloissa paniikki oli kiihkeimmillään 1980-luvun lopulla. Vuoteen 1994 mennessä SRA-syytöksiä oli ilmennyt yli 12 000 tapausta. Yhdessäkään niistä ei löytynyt näyttöä laajan kultin tai salaliiton toiminnasta.

Saatananpalvontapaniikki syntyi vastareaktiona 1960–1970-lukujen taitteen uushenkisyydelle ja löysi kasvualustan Jim Jonesin ja Charles Mansonin kaltaisia kulttijohtajia vastustaneesta retoriikasta. Myös vuonna 1966 perustettu Saatanan kirkko vaikutti huhujen syntyyn, vaikka kirkko ei palvonutkaan Saatanaa jumalana ja kielsi muiden ihmisten vahingoittamisen. Vuonna 1980 julkaistu kirja Michelle Remembers väitti, että ”Saatanan kirkko” oli maailmanlaajuinen, kristillistä kirkkoa vanhempi järjestö, joka järjestelmällisesti kaappasi ja kidutti lapsia. Kirjaa markkinoitiin Michelle Smithin kokemuksiin SRA:sta perustuvana tositarinana, ja sen myötä SRA:ta alettiin pitää vakavana yhteiskunnallisena ongelmana. Kohun kiihkeimmässä vaiheessa saatananpalvonnasta epäiltiin muun muassa esikouluopettajia, okkultisteja, nuorisojengejä, sarjamurhaajia, rock-muusikoita ja roolipelaajia.

Suomeen moraalipaniikki levisi 1990-luvulla ja nousi huippuunsa vuonna 1998 tapahtuneen Hyvinkään paloittelusurman myötä. Myös hautakivien kaataminen ja muu hautausmaihin kohdistunut ilkivalta puhutti. Ei kuitenkaan ole näyttöä siitä, että hengellinen vakaumus olisi ollut rikosten pääasiallinen motiivi. Useimmiten rikoksiin syyllistyivät psyykkisesti oirelleet lapset ja nuoret.

Moraalipaniikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salaliittoteoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saatanapaniikin keskiössä on tarina yhteiskuntaa uhkaavista eliiteistä ja rikkaista saatananpalvojista,[4] jotka kaappaavat pikkulapsia raiskaten ja kiduttaen näitä okkulttisissa seremonioissa. Rituaaleihin väitetään kuuluvan myös kannibalismia, veren juomista, pikkuvauvojen uhraamista Saatanalle ja elävältä hautaamisia. Naispuolisia uhreja pakotetaan synnyttämään lapsia raiskaajilleen. Erikoisempiin syytöksiin kuuluvat uhrien vangitseminen eläinten ruumiiden sisään sekä parodiset ristiinnaulitsemiset, joissa uhria roikotetaan pää alaspäin.[5] Toiminnasta käytetään nimeä ”saatanallinen rituaalinen hyväksikäyttö” (engl. Satanic ritual abuse, SRA).[3]

Saatananpalvonta kuvataan salaliitoksi, johon kuuluu virkamiehiä ja muita vaikutusvaltaisia henkilöitä kaikilta yhteiskunnan osa-alueilta. Salaliiton oletetaan organisoituneen maailmanlaajuisesti niin, että sillä on kansallisia soluja, jotka edelleen jakautuvat pienempiin paikallistason yksiköihin. Joidenkin mukaan salaliitolla on yhteyksiä tiedustelupalveluihin, asevoimiin, mafiaan sekä suuryritysten ja viihdeteollisuuden johtohahmoihin. Rituaalien lisäksi salaliitto harjoittaa aivopesua, prostituutiota, aseiden salakuljetusta ja huumekauppaa, tuottaa snuff-elokuvia ja kaavailee uuden saatanallisen maailmanjärjestyksen luomista.[6]

Hyväksikäytön väitetään ilmenevän erilaisina oireina, joita ovat esimerkiksi ylivilkkaus, syömishäiriöt, persoonallisuuden jakautuminen, itsetuhoisuus, dissosiaatio, traumaperäinen stressihäiriö, tyytymättömyys omaan ulkonäköön, eristäytyminen muista ihmisistä sekä erilaiset psykosomaattiset sairaudet. Toisinaan SRA:n uhri on tunnistettu siitä, ettei tämä pidä mustasta väristä, puhuu haamuista ja muista yliluonnollisista olennoista tai on kiinnostunut pieruista.[6] Osa salaliittoteoreetikoista katsoo, etteivät saatananpalvojat ole syntyjään pahoja vaan harjoittavat rituaaleja, koska ovat itse traumatisoituneet vaikean lapsuuden seurauksena.[4]

Rituaalien olemassaoloon uskovat ovat esittäneet vaihtelevia arvioita ilmiön alkuperästä. Joidenkin mukaan rituaalien historia palautuu esihistoriaan ja niistä on nähtävissä merkkejä kivikautisissa kalliomaalauksissa. Toisten mukaan rituaalien alkuperä on myöhäisantiikin kulteissa, keskiajan noitasapateissa, Afrikan perinteisissä uskonnoissa, vapaamuurarien seremonioissa, mormonismissa, okkultismissa tai pakanuudessa.[7] Joidenkin mukaan syylliset eivät oikeasti palvo Saatanaa, vaan rituaalien tarkoituksena on herättää pelkoa ja uhkailla uhrit hiljaisiksi. Yksimielisiä SRA:han uskovat ovat siitä, että ilmiö on vakava uhka yhteiskunnalle.[4]

Arviot salaliiton koosta vaihtelevat. Yksinomaan Yhdysvalloissa väitettiin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa toimineen 500 – 8 000 saatanallista kulttia, joilla oli vähintään 100 000 mutta suurimpien arvioiden mukaan jopa miljoonia jäseniä. Saatananpalvojien väitettiin hyväksikäyttävän joka vuosi yli 10 000 lasta, ja ihmisuhreja toimitettiin vuosittain 50 000. Saatananpalvojien kalenterissa oli yli 100 rituaaleille omistettua päivää. Uhrit kaapattiin päiväkodeista, orpokodeista, sairaaloiden synnytysosastoilta ja aborttiklinikoilta. Toisinaan lapsia houkuteltiin uhrattavaksi julkisten ilmoitusten avulla. Lisäksi saatananpalvojien väitettiin kaappaavan naisia, jotta nämä voisivat synnyttää lapsia uhreiksi. Varhaiskasvatukseen soluttautuneiden satanistien oletettiin olevan keskeisessä roolissa sopivien uhrien löytämisessä.[8]

Tutkijoiden näkemyksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mary de Youngin mukaan ”rituaalinen hyväksikäyttö” on moraalipaniikki,[9] josta sosiaalityöntekijät, mielenterveyden ammattilaiset, selviytyjien tukiryhmät, uskonnolliset fundamentalistit, feministit ja poliisit löysivät yhteisen asian.[5] Huomionarvoista on, että miltei kaikkien syytösten taustalla oli vilpitön usko ilmiön olemassaoloon.[10] Syytöksiä eivät esittäneet pelkästään huolestuneet kansalaiset vaan myös koulutetut virkamiehet.[11] ”Saatananpalvonnan asiantuntijat” olivat usein pappeja tai fundamentalistikristittyjä, vaikka he julkisuudessa esiintyivätkin ei-uskonnollisina asiantuntijoina.[12] Myös poliisin asiantuntijat olivat enimmäkseen itseoppineita, ja osalle heistä kyse oli moraalisesta kampanjasta. Pienillä paikkakunnilla heidät oli helpompi tavoittaa kuin tieteellistä tutkimusta tehneet asiantuntijat, mikä lietsoi huhuja.[13] Suurin osa poliiseista tosin suhtautui huhuihin epäillen, jos muita todisteita ei ilmennyt.[14] Lehdistöä ilmiö kiinnosti, koska huhuista sai jännittäviä human interest -juttuja.[15]

Jeffrey S. Victor pitää erityisen yllättävänä sitä, että kristityt konservatiivit, sekulaarit lapsityöntekijät ja ”jotkut feministit” asettuivat kiistassa samalle puolelle. Perinteisesti konservatiivikristityt ja feministit olivat olleet riidoissa siitä, kuinka lapsia tulisi kasvattaa. Saatanapaniikin myötä nousi esiin yhteinen huoli laajalle levinneestä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jonka miesvaltainen eliitti halusi pitää salassa. Molempia yhdisti myös vakaumus siitä, että yhteiskunnassa oli syvällinen ongelma, jonka ratkaiseminen edellytti toimintatapojen pysyvää muutosta. Feminismistä poiketen saatananpalvontapaniikki ei kuitenkaan esittänyt johdonmukaista yhteiskunnan rakenteisiin kohdistuvaa kritiikkiä, vaan huoli kohdistui epämääräisiin pahuuden voimiin.[16]

Victorin mukaan ”saatanallinen kultti” on merkitykseltään löyhä kattotermi, joka liitetään monenlaisiin poikkeavina pidettyihin ilmiöihin: lasten hyväksikäyttöön, nuorisojengeihin, sarjamurhaajiin, teinien kotikutoiseen okkultismiin ja epätavallisiin mutta sinänsä harmittomiin uskonnollisiin liikkeisiin.[17] Victorin mukaan syntipukeille nousee tarve erityisesti nopean yhteiskunnallisen muutoksen aikana. Syntipukkia syyttäessään ihmiset voivat tuntea yhtenäisyyttä ja purkaa omaa turhautumistaan, pelkoaan ja vihaansa selkeästi yksilöityyn kohteeseen. Jos sopivaa kohdetta ei ole muuten saatavilla, sellainen keksitään, mikä tarjoaa helpon ratkaisun pahan ongelmaan.[18]

De Youngin mukaan saatananpalvontapaniikki yhdistää monia voimakkaita mielikuvia: vaaraan joutuneen lapsen, uhkaavan paholaisen sekä psykologisen trauman, joka ”toimi sijaisena nykyaikaisen yhteiskunnan syvemmille ja monimutkaisemmille yhteiskunnallisille ongelmille ja jännitteille”. Todellisten ongelmien ja niitä edustavien voimakkaiden mielikuvien lisäksi moraalipaniikkiin tarvitaan kuitenkin myös voimakas tarina. Saatananpalvontapaniikki yhdisti ”arkkityyppiseen moraaliseen draamaan” uuden ja ahdistavan ajatuksen ”rituaalisesta hyväksikäytöstä”.[9]

Psykologian historiaan erikoistuneen Luis A. Cordónin mukaan SRA-syytösten taustalla ovat hypnoosin ja muiden suggestiivisten terapiamenetelmien synnyttämät valemuistot. Cordónin mukaan ei ole pitävää tieteellistä näyttöä siitä, että lapsuuden traumat unohtuisivat ja ne voisi psykoterapian avulla palauttaa mieleen. Traumaattisten tai tuskallisten muistojen torjunta on Cordónin mukaan äärimmäisen harvinaista, ja on mahdollista, ettei sitä todellisuudessa esiinny lainkaan. Tämän esiin tuominen johtaa kuitenkin helposti syytöksiin siitä, ettei epäilijä ota hyväksikäytettyjen lasten ahdinkoa vakavasti.[19]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Noitavainot ja antisemitismi
Keskiajalla juutalaisten väitettiin murhaavan kristittyjä lapsia salaisissa uskonnollisissa rituaaleissa.[20] (Hartmann Schedel: ”Simon Trentiläisen marttyyrikuolema.” Nürnbergin kronikan kuvitusta vuodelta 1493.)

Saatanaa palvovista noidista ja kulteista on kerrottu tarinoita vuosisatojen ajan. Usein saatananpalvonta kuvataan salaliitoksi, joka harjoittaa ihmisuhreja, mustaa magiaa ja orgioita. Todennäköisesti tällaista uskontoa ei ole koskaan ollut olemassa. Yksittäiset ihmiset ovat tosin jäljitelleet kertomuksia, mutta näissäkin tapauksissa myytti oli ensin. Saatananpalvontapaniikki oli ja on näiden tarinoiden moderni ilmenemismuoto.[21] Siinä saatananpalvojat saivat kristittyjen välistä yhteisöllisyyttä ylläpitävän syntipukin roolin, joka perinteisesti oli kuulunut juutalaisille.[22] Saatananpalvojia, kuten juutalaisia aiemmin, syytettiin kristittyjen lapsien verisistä rituaalimurhista. Vastaavia syytöksiä oli keskiajalla esitetty myös kataareita ja temppeliritareita kohtaan.[20]

Myös valkoisesta orjakaupasta kertovat huhut muistuttivat myöhempää saatananpalvontapaniikkia. Saatanapaniikin tavoin orjakauppiaiden väitettiin kaappaavan nuoria tyttöjä seksuaalista hyväksikäyttöä varten. Usein valkoisesta orjakaupasta syytettiin nimenomaan juutalaisia.[23]

Jeffrey S. Victorin mukaan saatananpalvontapaniikin ilmeisin edeltäjä oli punakammo, 1950-luvun moraalipaniikki, jossa jahdattiin kommunisteja ja muita kumouksellisia aineksia. Victor kuvailee sekä valkoisen orjakaupan vastustusta, punaista vaaraa että saatananpalvontapaniikki ”moraalisiksi ristiretkiksi”. Kaikkia kolmea ilmiötä lietsoivat luotettavuudeltaan kyseenalaiset todistajat, jotka väittivät olevansa joko uhreja tai sitten itse entisiä kommunisteja tai saatananpalvojia. Sekä punakammon että saatananpalvontapaniikin taustalla oli vanhempien huoli uudesta ja pelottavasta aatejärjestelmästä, joka uhkasi turmella nuorison, ja kummassakin tapauksessa pelkojen alkuperä löytyi konservatiivisesta maailmankatsomuksesta. Ilmiöitä yhdisti myös uhkan liioitteleminen: punakammon vuosina Yhdysvaltain liittovaltion poliisin johtaja J. Edgar Hoover arvioi joka sadannen yhdysvaltalaisen olevan kommunistivakooja, ja senaattori Joseph McCarthy väitti liittovaltion hallinnon olevan täynnä kommunisteja. Kommunistivainoihin verrattuna saatananpalvontapaniikki jäi lopulta selvästi pienemmäksi ilmiöksi.[24]

Huhujen alkuperä (1960–1970-luvut)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: New age

Saatananpalvojiin liittyvä moraalipaniikki sai alkunsa 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa, jolloin Yhdysvalloissa alkoi kiertää huhuja vaarallisista kulteista. Teinien väitettiin palvovan Saatanaa.[25] Huhut syntyivät vastareaktiona uususkonnoille ja löysivät kasvupohjaa Jim Jonesin ja Charles Mansonin kaltaisia kulttijohtajia vastustaneesta retoriikasta. Koska tarinat olivat värikkäitä, viestimet kiinnostuivat niistä. Aluksi saatananpalvojia epäiltiin karjan silpomisesta. Myöhemmin paikallislehdet alkoivat syyttää saatananpalvojia erilaisista rikoksista, kuten hautojen turmelemisesta ja henkirikoksista.[26]

Vähitellen syntyi saatanallisten rikosten ”asiantuntijoita”, jotka yleensä olivat joko uskonnollisiin rikoksiin erikoistuneita poliiseja, satanismista huolestuneita uskovaisia tai lasten hyväksikäyttöön erikoistuneita sosiaalityöntekijöitä. Heidän auktoriteettinsa legitimoi käsityksen siitä, että satanismi oli todellinen yhteiskunnallinen ongelma.[26] Vuonna 1964 yhdysvaltalaisista 37 prosenttia piti Paholaisen olemassaoloa varmana, mutta vuonna 1973 näin uskoi 50 prosenttia yhdysvaltalaisista ja vuonna 1990 jo 55–60 prosenttia.[27]

Kalifornialainen Anton LaVey perusti vuonna 1966 Saatanan kirkon, joka ei kuitenkaan palvonut Saatanaa jumalana tai uskonut sen olemassaoloon. Sen sijaan Paholainen ymmärrettiin symboliksi hedonismille, viisaudelle, individualismille ja ihmisen eläimelliselle luonnolle. Muita ihmisiä tuli LaVeyn mukaan kohdella kunnioittavasti, paitsi jos nämä käyttäytyivät vihamielisesti, jolloin satanistilla oli oikeus ”tuhota” vihollisensa. Omaisuusrikokset, eläinrääkkäyksen ja pikkulasten vahingoittamisen LaVey kielsi. Saatanan kirkon jäsenmäärä jäi pieneksi, vaikka se saavuttikin suuren näkyvyyden tiedotusvälineissä ja populaarikulttuurissa.[28][29] Saatanan kirkko oli ensimmäinen näkyvä ja pitkäikäinen järjestö, joka ajoi satanistista aatetta.[30] Tämä osaltaan vahvisti käsitystä, että saatananpalvonta oli todellinen ilmiö.[31]

Michelle Remembers (1980)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Satanic panic oli maailmanlaajuinen ilmiö, jonka pani aluilleen yksi kirja, – – Michelle Remembers. Kirja oli fiktiota. Sellaista saatananpalvontaa ei ole olemassa. Mielikuvalla luotiin käytösmalleja, joita jotkut alkoivat matkia. Jos kirjoitetaan kirkkojen polttamisesta ja hautakivien kaatamisesta, teinit saattavat saada päähänsä tehdä niin.”[32] ”

– Kennet Granholm

Vuonna 1980 ilmestynyt Michelle Remembers oli tositarina markkinoitu kertomus nuoresta naisesta, joka lapsena oli joutunut saatananpalvojien hyväksikäyttämäksi. Michelle Smith (salanimi) oli 27-vuotias yhdysvaltalainen, joka hakeutui psykiatriseen hoitoon masennuksen ja keskenmenon aiheuttaman surun vuoksi. Smithillä oli myös epämääräinen mielikuva siitä, että hänen täytyi muistaa jotakin tärkeää. Psykiatrinsa Lawrence Pazderin kanssa Smith piti jopa kuusituntisia istuntoja,[33] joiden myötä hän vakuuttui olleensa mustan messun vastentahtoinen osallinen. 81 päivää kestäneen piinan päätteeksi Neitsyt Maria pelasti Smithin, poisti merkit kidutuksesta ja antoi hänen unohtaa kokemansa kauhut todeten, että muistot palaisivat, kun aika ja paikka olisivat oikeat.[34]

Pazder oli 1960-luvulla työskennellyt Länsi-Afrikassa, missä hän oli kuullut tarinoita mustasta magiasta ja lapsia kiduttavista kulteista. Pazder uskoi Smithin kokeneen jotain samankaltaista. Smith epäili, että hänen kiduttajansa olivat noitia, mutta Pazder syytti tapahtuneesta ”Saatanan kirkkoa”, joka oli ”kristillistä kirkkoa vanhempi maailmanlaajuinen organisaatio”.[35] ”Asiantuntijat uskovat, että [Brittiläisen Kolumbian] Victoria ja Sveitsin Geneve ovat Saatanan kirkon viralliset päämajat”,[36] mutta järjestö oli aktiivinen myös Yhdysvalloissa. Näennäisesti sen jäsenet elivät tavallista elämää, mutta kulissien takana he suorittivat saatanallisia rituaaleja.[37]

Michelle Remembers oli myyntimenestys ja teki Pazderista ja Smithistä rikkaita. Heihin alettiin suhtautua saatananpalvonnan asiantuntijoina, ja monet lehdet uutisoivat heidän tarinastaan kyseenalaistamatta sen aitoutta. Pazder ja Smith esiintyivät radiossa ja televisiossa ja kouluttivat poliiseja ja sosiaalityöntekijöitä eri puolilla Yhdysvaltoja ja Kanadaa. American Psychiatric Associationin kokouksessa 1981 Pazder käytti ensimmäisen kerran termiä ritual abuse (suom. rituaalinen hyväksikäyttö). Pian tämän jälkeen eri puolilla Yhdysvaltoja alkoi esiintyä SRA-epäilyjä. Useimmiten syytökset kohdistuivat päiväkotien ja esikoulujen henkilökuntaan. Ilmestyi myös suuri joukko samankaltaisia selviytymistarinoita.[38]

Kun Michelle Remembersin väitteitä alettiin tutkia tarkemmin, huomattiin, ettei sen tarina voinut pitää paikkaansa. Smith esimerkiksi kävi normaalisti koulua aikana, jona hän väittää olleensa saatananpalvojien vankina. Afrikkalaisen kidutuskultin olemassaolosta ei ole näyttöä, vaikka valkoisten lähetyssaarnaajien parissa tällaista huhuttiinkin 1960-luvun alussa. Anton LaVey haastoi oikeuteen Pazderin, joka joutui julkisesti tunnustamaan, ettei Saatanan kirkko ollut vastuussa Smithin pahoinpitelemisestä.[38]

Huhut leviävät (1980–1984)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin vuonna 1981 alkoi levitä väite, että Procter & Gamble -yhtiön logo, jossa esiintyi parrakas mieshahmo ja 13 tähteä, olisi saatanallinen symboli. Väitettä levittivät myöhemmin erityisesti Amway-yhtiöön liittyvät henkilöt.[39]

1980-luvun alkuvuosina huolestuttiin kadonneista lapsista, joiden väitettiin joutuneen siepatuiksi. Saatanallisista kulteista kertovat huhut levisivät 1982–1984.[25] Lawrence Pazder, joka oli aluksi määritellyt rituaalisen hyväksikäytön ”toistuvaksi ruumiilliseksi, tunteelliseksi, henkiseksi ja hengelliseksi pahoinpitelyksi”, lisäsi tunnusmerkkien joukkoon seksuaalisen väkivallan. (Michelle Smith ei koskaan muistanut joutuneensa seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi.)[40] Pazderin mukaan seksiaktien tavoitteena ei kuitenkaan ollut seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen, vaan sillä oli rituaalinen merkitys.[41] Tämä loi maaperää paniikille, joka lopulta purkautui toiminnaksi vuodesta 1983 alkaen,[9] jolloin SRA:sta epäiltyjä ihmisiä ensi kertaa pidätettiin.[25]

McMartinin esikoulu (1983–1990)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1983 alkoi niin sanottu McMartinin esikoulun tapaus.[17] Kalifornialaisen esikoulun opettajia ja muita työntekijöitä syytettiin hoidokkiensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja muusta kaltoinkohtelusta. Tapaus sai alkunsa pikkulapsiperheen vanhempien riitaisasta erosta. Lapsen äiti Judy Johnson oli psyykkisesti sairas ja uskoi lapsensa suolistovaivojen johtuvan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, josta hän syytti entistä puolisoaan Ray Buckeyä. Fyysisiä merkkejä hyväksikäytöstä ei ilmeisesti ollut, mutta lapsen tutki kokematon harjoittelija, joka uskoi äidin selitykseen.[42] Poliisi alkoi tämän jälkeen selvittää tapausta, ja huhut levisivät saaden yhä mielikuvituksellisempia piirteitä.[43]

Koska Ray Buckey oli yksi McMartinin esikoulun opettajista, poliisi alkoi tutkia myös esikoulua.[44] Oppilaiden vanhemmille lähetettiin kirje, jossa kehotettiin kysymään lapsilta, oliko näitä kosketeltu tai olivatko nämä harjoittaneet suu- tai anaaliseksiä. Huolestuneet vanhemmat alkoivat tulkita lastensa toimintaa ja puheita tarkoitushakuisesti. Useimmat lapset kiistivät syytökset, mutta osaa painostettiin, kunnes he suostuivat kertomaan vanhemmilleen, mitä nämä halusivat kuulla. Poliisi ei löytänyt konkreettisia todisteita hyväksikäytöstä. Julkisuudessa tapauksesta nousi kuitenkin suuri kohu, ja saatanalliseen salaliittoon uskovat papit sekaantuivat tapaukseen. He kehottivat tarkkailemaan erityisesti niitä opettajia, jotka vaikuttivat harmittomilta.[43] Kaduilla ohikulkijat alkoivat hyökkäillä esikoulun opettajien ja heidän perheenjäseniensä kimppuun.[45]

Tilannetta pahensi torjuttujen muistojen palauttamiseen tähtäävä terapia, joka oli 1970–1980-lukujen taitteessa suosittua. Todellisuudessa terapia johti valemuistojen syntyyn. Lapsia haastatteli Children’s Institute Internationalin sosiaalityöntekijä Kee MacFarlane. Hän kannusti lapsia puhumaan sukuelimistä ja seksuaalisuudesta ja antoi heille nukkeja, joilla oli sukuelimet, häpykarvoitus ja rinnat. Niiden avulla lapset voisivat kuvata tapahtumia, joita eivät osanneet sanottaa. Nukkien hyödyllisyydestä ei kuitenkaan ole tieteellistä näyttöä. Jos lapset kieltäytyivät syyttämästä opettajia, MacFarlane käski heitä tekemään niin. Jos lapsi ei siltikään kertonut hyväksikäytöstä, vaikeneminen tulkittiin trauman torjumiseksi. Seurauksena oli outoja ja jopa absurdeja syytöksiä kiduttamisesta ja seksuaalisesta väkivallasta. Erään lapsen väitettiin matkustaneen lentokoneella tapaamaan ”vuohimiehiä” ja työntäneen sormensa vuohen peräaukkoon. Toinen lapsi kertoi, että päiväkodin alla oli salainen tunneliverkosto.[46]

Kaikki esikoulun seitsemän työntekijää saivat rikossyytteen. Syytteitä oli yhteensä 208. Tutkintavankeuden aikana syytettyjä pahoinpideltiin ja uhkailtiin, eivätkä vartijat puuttuneet siihen. Päiväkodissa tapahtuvasta hyväksikäytöstä tuli yleinen huolenaihe, jota FBI alkoi tutkia. Kun julkisuudessa esitettiin jokin syytös, alkoivat myös lapset ympäri Yhdysvaltoja pian puhua asiasta. Syytökset laajenivat, ja McMartinin oppilaat alkoivat kertoa kauhutarinoita myös naapureistaan, lapsenvahdeistaan ja muista ympäristönsä aikuisista.[45] Judy Johnson todettiin 1984 psykoottiseksi, mutta oikeusprosessi jatkui vielä vuosikaudet. Kyselytutkimuksessa selvisi, että 97,5 % seudun asukkaista piti syytöksiä tosina.[47] Tapauksesta tuli Yhdysvaltain historian siihen mennessä kallein ja pisin oikeuskäsittely. Yhteensä seitsenvuotinen prosessi maksoi Yhdysvaltain valtiolle noin 16 miljoonaa dollaria. Pelkkä oikeudenkäynti kesti 28 kuukautta.[48]

Tammikuussa 1990 kaikki paitsi Ray Buckey vapautettiin. Häntä varten järjestettiin vielä uusi oikeudenkäynti, joka kesti viisi kuukautta ja jonka päätteeksi hänet vapautettiin. Buckey oli tuossa vaiheessa istunut tutkintavankeudessa yhteensä viisi vuotta. Häntä ei missään vaiheessa tuomittu mistään rikoksesta.[48]

Kiihkein paniikki (1984–1991)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

McMartinin vanavedessä paniikki levisi muualle Kaliforniaan.[49] Se veti puoleensa erityisesti kristittyjä fundamentalisteja, sillä SRA-syytökset näennäisesti todistivat, kuinka paljon vaikutusvaltaa Saatanalla oli Yhdysvalloissa. Saatanapaniikin kautta kiertelevät saarnamiehet pystyivät vetoamaan sellaiseenkin yleisöön, joka ei normaalisti ollut kiinnostunut heidän puheistaan.[50] Vuosina 1984–1985 Kernin piirikunnan poliisi tutki 77 henkilöä SRA:han liittyvistä rikoksista. Eri puolilla Yhdysvaltoja tuomittiin kymmeniä ihmisiä vankilaan.[49]

International Society for the Study of Multiple Personality Disorder piti vuonna 1984 julkisen esitelmän SRA:sta, mikä toi uskottavuutta potilaiden tarinoille. ABC Newsin 20/20-ajankohtaisohjelma käsitteli saatananpalvontaa seuraavana vuonna, ja vuonna 1988 esitettiin Geraldo Riveran paljon julkisuutta saanut TV-ohjelma ”Devil Worship”.[25] Rivera väitti, että Yhdysvalloissa toimi yli miljoona satanistia, jotka olivat tiukasti järjestäytyneet ”hyvin salamyhkäiseksi” verkostoksi. Ohjelma oli television siihenastisen historian katsotuimpia.[51] Vuonna 1988 ilmestyi myös Lauren Stratfordin Satan’s Underground, joka oli Michelle Remembersin tapainen selviytymistarina.[25]

Saatanapaniikin kiihkeimmät vuodet olivat 1988–1989.[25] Kun aiempi tutkimus viittasi siihen, että satanismi oli hyvin marginaalinen ilmiö, alettiin nyt uskoa kaikkialle yhteiskuntaan levittäytyneeseen verkostoon. Vaikka ilmiötä väitettiin hyvin laajaksi, useimmat ihmiset elivät täysin normaalia elämää. Ristiriita selitettiin olettamalla, että lapsuuden traumat unohtuivat ja ne oli mahdollista palauttaa vain hypnoosilla ja vastaavilla menetelmillä. Kun väitteitä alettiin julkisuudessa kyseenalaistaa, SRA:n olemassaoloon uskovat selittivät ongelmat pois yhä äärimmäisemmillä väitteillä.[52] Saatananpalvojia syytettiin esimerkiksi Meksikon Matamorosissa tapahtuneista murhista. Vuosina 1990–1991 paniikki levisi Englantiin, missä pidätettiin SRA:sta syytettyjä ihmisiä. Yhdysvalloissa kristilliset lehdet syyttivät jopa peruskouluja ja kirjastoja saatanallisen propagandan levittämisestä. Vuonna 1991 levisi väite, että saatananpalvojat olivat soluttautuneet MAP-kirkon johtoon.[25]

Paniikin laantuminen (1992–1995)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain saatananpalvontapaniikki kyseenalaistettiin aiempaa voimakkaammin 1990-luvun alussa. Vähitellen kävi ilmeiseksi, etteivät hyväksikäyttöä koskeneet muistot olleet todellisia, ja vuonna 1992 joukko psykologeja perusti False Memory Syndrome Foundationin, joka vastusti epäeettisiä psykoterapiamenetelmiä. Myös poliisi oli Yhdysvalloissa ja Britanniassa tullut samaan johtopäätökseen: salaliitosta tai SRA:sta ei ollut todisteita. Ilmiö pysyi kuitenkin kiistanalaisena vielä vuosien ajan. Yhdysvalloissa moraalipaniikki laantui 1990-luvun jälkipuoliskolla, vaikka jotkut uskovatkin edelleen SRA:n olemassaoloon.[52]

Vuoteen 1994 mennessä SRA-syytöksiä oli Yhdysvalloissa esitetty yli 12 000 erillisessä tapauksessa. Psykiatrit, psykologit ja kliiniset sosiaalityöntekijät tutkivat tapauksista vajaat 7 000; loput tutki poliisi, syyttäjänvirasto tai sosiaalitoimi. Yhdessäkään tapauksessa ei löytynyt pitävää näyttöä siitä, että laaja kultti tai salaliitto olisi ollut vastuussa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Yksittäisiä saatananpalvojia tai Saatanaa palvovia pariskuntia sen sijaan löytyi. Toisinaan he syyllistyivät lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön, mutta näissäkään tapauksissa ei ollut näyttöä kidutuksesta tai ihmisuhreista.[53]

Joulukuussa 1995 Geraldo Rivera myönsi julkisesti, että oli erehtynyt SRA:n suhteen.[54] 2000-luvulla esoterian tutkimus sekularisoitui. Aiemmat asiantuntijat olivat usein lähestyneet ilmiötä uskonnollisista lähtökohdista. Uusi, aiempaa tieteellisempi tutkimus osoitti, että suurin osa satanisteista oli tavallisia ihmisiä eikä heistä ollut yhteiskunnalle vaaraa.[32] Luis A. Cordón kirjoitti vuonna 2005, että SRA-paniikki oli enemmän tai vähemmän laantunut.[54]

QAnon (2017–)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: QAnon

Internetin 4chan-keskustelupalstalla alkoi lokakuussa 2017 levitä QAnon-salaliittoteoria,[55] josta tuli suosittu erityisesti alt-rightin[56] ja Donald Trumpin fanaattisimpien kannattajien keskuudessa. Salaliittoteorian mukaan Yhdysvaltain demokraattisen puolueen johtohahmot kuuluvat kansainväliseen salaseuraan, joka palvoo Saatanaa, harjoittaa kannibalismia ja pedofiliaa ja murhaa lapsia.[57]

Muita kohuja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metallimusiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saatanapaniikin aikana rock- ja erityisesti metallimusiikin väitettiin houkuttelevan nuoria okkultismin pariin. Huhut kertoivat saatanallisista viesteistä, jotka saattoi erottaa, jos musiikkia kuunteli väärin päin. Myös heavy metal -sanoitusten seksuaalisia ja yliluonnollisia aiheita paheksuttiin. Aktiivisimmat vastustajat olivat kristillisen oikeiston edustajia. Jesuiittapappi Vincent Micelin mukaan rock-musiikki tekisi miljoonista nuorista Saatanan ja kansankiihottajien tahdottomia orjia. Yhdysvalloissa poliisi tutki rockmusiikin ja okkulttisten rikosten välistä yhteyttä, ja mielenterveyden ammattilaiset kehittivät erityisiä terapiamenetelmiä, joiden oli tarkoitus auttaa saatanallisen musiikin traumatisoimia lapsia. Lehdistössä aivopesuväitteitä toisteltiin faktoina.[58]

Rock-musiikin siveettömiä ja väkivaltaisia sanoituksia vastustanut Parents Music Resource Center alkoi vuonna 1985 vaatia musiikkialbumeihin sisältövaroituksia. Järjestö julkaisi myös 15 ”saastaisen” kappaleen esimerkkiluettelon. Madonnan ja Princen kaltaisten pop-tähtien lisäksi joukossa oli kaksi varhaista black metal -kappaletta, joita syytettiin okkultismiin yllyttämisestä: Mercyful Faten ”Into the Coven” ja Venomin ”Possessed”. Sekä Mercyful Faten että Venomin jäsenet ovat muistelleet, että PMRC:n paheksunta toimi lähinnä ilmaisena mainoksena.[59]

Vuonna 1985 kaksi nuorta nevadalaismiestä teki itsemurhan juopoteltuaan rankasti, poltettuaan kannabista ja kuunneltuaan Judas Priestiä. Tapaus meni vuonna 1990 oikeuteen, mutta oikeus vapautti syytetyt todeten, ettei alitajuisista viesteistä ollut todisteita. Oikeus myös huomautti, ettei ollut näyttöä siitä, että alitajuiset viestit olisivat todella haitallisia. Ozzy Osbourne oli haastettu oikeuteen jo vuonna 1986. Tuolloin oikeus katsoi, että Yhdysvaltain perustuslain ensimmäinen lisäys takasi sananvapauden myös heavy metal -sanoituksille.[60] Epäonnistuneet oikeusjutut olivat paniikin huippu, jonka jälkeen heavy metaliin kohdistunut huoli laantui.[61]

Norjassa syntyi 1980-luvun lopulla omintakeinen black metal -alakulttuuri, jonka jäsenet väittivät palvovansa Saatanaa.[62] Näyttävien julkisuustempausten sekä alakulttuurin jäsenten tekemien rikosten myötä aiemmin marginaalinen musiikkityyli herätti 1993 valtavirran tiedotusvälineiden mielenkiinnon.[63] SRA-syytökset olivat levinneet Norjaan jo aiemmin, mikä loi pohjaa okkultismin vastaiselle paniikille. Todisteiden puutteessa salaliittosyytökset jäivät kuitenkin nopeasti pois. Kirkkojen tuhopolttojen ympärille sen sijaan syntyi paikallisia paniikkeja.[62] Vuoteen 1996 mennessä Norjassa oli poltettu tai yritetty polttaa kymmeniä kirkkoja.[64] Black metal -muusikoiden harjoittama saatananpalvonta oli mallinettu kauhuviihteen pohjalta ja keskittyi pahuuteen.[62] Vakiintuneiden satanismin muotojen sijaan se muistutti julkisuuteen levinnyttä stereotyyppiä.[65] Koska Norjassa ei ennen vuosituhannen vaihdetta ollut vakaumuksellisten satanistien järjestäytynyttä toimintaa, black metal -alakulttuurilla ja kirkonpoltoilla oli pysyvä vaikutus siihen, millaisia mielikuvia norjalaiset yhdistävät satanismiin.[62]

Roolipelit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roolipelit syntyivät 1970-luvun jälkipuoliskolla, ja niiden ympärille kasvoi oma viihdeteollisuuden alansa ja nuorison alakulttuuri. Ne herättivät kuitenkin myös moraalipaniikkia ja kohtasivat voimakasta vastustusta Yhdysvaltain kristillisen oikeiston taholta. Kohu sai alkunsa 1980-luvun alussa, kun Dungeons & Dragonsin huhuttiin yllyttäneen nuoria miehiä itsemurhaan. Huhujen seurauksena perustettiin järjestö Bothered About Dungeons and Dragons (B.A.D.D., ”Dungeons & Dragonsista huolestuneet”), jonka tavoitteena oli pelin kieltäminen. B.A.D.D. harjoitti monipuolista tiedotustoimintaa ja lobbausta ja saavutti laajaa näkyvyyttä. Järjestön mukaan roolipelit kannustivat teinejä saatananpalvontaan, hämärsivät todellisuudentajua ja opettivat väkivaltaisia ja rikollisia toimintatapoja. Osa Yhdysvaltain kouluista kielsi roolipelien pelaamisen, mutta on epäselvää, kuinka laajalle roolipelipaniikki lopulta levisi.[66][67]

David Waldronin mukaan moraalipaniikilla oli kolme vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa väitettiin, että nuoret käyttivät roolipelien okkulttista kuvastoa ja tarpeistoa muiden oppilaiden, vanhempien ja opettajien kiroamiseen. Toinen vaihe alkoi 1980-luvun puolivälissä ja väitti, että roolipelien yliluonnollinen ja väkivaltainen maailma kannusti pelaajia murhiin, itsemurhiin ja rikoksiin. Viimeinen vaihe alkoi 1980–1990-lukujen taitteessa, jolloin väitettiin, että roolipelit toimivat porttina saatananpalvontaan ja pakanuuteen. Paniikki väistyi 1990-luvun alkupuolella. Tähän oli Waldronin mukaan useita syitä: B.A.D.D. epäonnistui edistämään tavoitteitaan oikeusteitse, eikä tieteellinen tutkimus tukenut roolipelien vastustajien väitteitä, jotka olivat vuosien saatossa muuttuneet yhä epäuskottavammiksi. Samaan aikaan roolipelaajat puolustivat harrastustaan yhä aktiivisemmin ja johdonmukaisemmin.[66]

Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa satanismista alettiin käydä julkista keskustelua 1980-luvun puolivälissä, jolloin helluntailaiset huolestuivat ilmiöstä. Aiheesta puhui erityisesti Leo Meller, joka teoksessaan Rock (1986) syytti rock- ja metallimusiikkia saatanallisista viesteistä. Mellerin näkemykset mukailivat Yhdysvalloissa käytyä keskustelua, mutta valtamedia suhtautui niihin lähinnä huvittuneesti.[68]

1990-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjan tapahtumien myötä myös Suomessa huolestuttiin satanismista toden teolla 1990-luvun alussa. Lehdistö alkoi pohdiskella, toimiko Suomessakin saatanallisia kultteja.[68] Satanismi tai saatananpalvonta vakavana uskonnollisena vakaumuksena levisi Suomeen samoihin aikoihin, ja esimerkiksi Kauko Röyhkä kertoi julkisesti olevansa satanisti. Myös uusnatsi Pekka Siitoin yhdistettiin julkisuudessa satanismiin, vaikka kyse oli pikemminkin omalaatuisesta okkultismista ja šokeeraamisen halusta. Suomalaiset satanistit eivät vielä 1990-luvun alussa järjestäytyneet, vaikka liikkeellä olikin yksittäisiä kannattajia. Setin Temppelillä oli tosin pienimuotoista järjestäytynyttä toimintaa jo 1980-luvulla.[69]

Saatananpalvontapaniikki levisi Suomeen lähinnä yhdysvaltalaisten evankelistojen mukana.[1] Konservatiiviset uskonnolliset tahot esittivät julkisuudessa, että suomalaiset satanistit olivat järjestäytyneet.[70] Kiihkeimmillään paniikki oli 1990-luvun lopulla, jolloin saatananpalvonta oli median näkyvimpiä keskustelunaiheita.[71] Eräässä vaiheessa jopa Suojelupoliisi selvitti asiaa.[1] Kuten Yhdysvalloissa, myös Suomessa ilmaantui omatekoisia asiantuntijoita, jotka enimmäkseen olivat evankelisen kristinuskon kannattajia.[71]

Television ajankohtaisohjelmissa käsiteltiin ilmiötä maaliskuusta 1993 lähtien. Evankelis-luterilainen kirkko tuotti vuonna 1994 Saatana kutsuu minua -videon, jota myytiin ja vuokrattiin koulujen opetuskäyttöön. Valtakunnallisella tasolla ei ollut tehty päätöstä saatananpalvontaa koskevasta valistustyöstä, mutta yksittäiset koulut ja opettajat nostivat asiaa esiin oma-aloitteisesti, koska se joka tapauksessa puhutti julkisuudessa. Nuorisosaarnaaja Riku Rinne oli vuoteen 1999 mennessä vieraillut 800 koulussa puhumassa saatananpalvonnan vaaroista.[1]

Nokialaisen kunnanvaltuutetun ja nuorisotyöntekijän Markku Mallatin kuolema keväällä 1996 liitettiin sen tapahtuma-aikaan laajalti saatananpalvojien toimintaan. Mallatin ruumis löytyi metsästä pitkäperjantaina, ja ruumiin kädet oli väitetysti ojennettu sivuille ja nilkat ristitty samaan tapaan kuin ristiinnaulitsemisessa. Tapoksi luokitellusta rikoksesta ei koskaan tuomittu ketään, ja se vanhentui vuonna 2016.[72][73][74]

Rituaalisen hyväksikäytön sijaan Suomen saatananpalvontapaniikki keskittyi lähinnä hautojen häpäisyihin. Vuosina 1997–2001 Suomessa kaadettiin satoja hautakiviä, hautaristejä käännettiin ylösalaisin ja hautausmaiden kappeleihin töhrittiin pentagrammeja, pietarinristejä tai saatanallisia iskulauseita. Lehdistö syytti tapahtuneesta satanisteja.[71] Ei juurikaan ole näyttöä siitä, että ilkivallan pääasiallinen motivaatio olisi löytynyt hengellisestä vakaumuksesta, vaan taustalla oli esimerkiksi huumeidenkäyttöä ja lasten kaltoinkohtelua.[1][71]

Suomen tunnetuin saatananpalvontaan liitetty rikos oli Hyvinkään paloittelusurma 1998.[1] Tuolloin joukko black metal -harrastajia surmasi ja silpoi ystävänsä pitkän juopottelun päätteeksi. Julkisuudessa tapahtuneesta syytettiin saatananpalvojia, mutta oikeudenkäynnissä todettiin, ettei satanistisesta motiivista ollut riittävää näyttöä. Modernissa kansanperinteessä tapaus on kuitenkin jäänyt elämän rituaalimurhana.[75] Koska oikeudenkäynnin asiakirjat eivät ole julkisia, ulkopuolisilla ei ole mahdollisuutta arvioida teon motiiveja.[1]

Titus Hjelm on kuvannut paloittelusurmaa saatananpalvontaan kohdistuneen mediamielenkiinnon huipentumaksi. Julkinen keskustelu kytkeytyi Hjelmin mukaan rikoksiin, joita Saatanaa palvovien nuorien väitettiin tekevän. Jos puhe olisi ollut pelkästään uskonasioista, ilmiö olisi todennäköisesti kiinnostanut vain kiihkeimpiä uskovaisia. Yleensä rikoksia tekivät syrjäytyneet tai psyykkisesti oireilleet nuoret, joita okkultismi kiinnosti salaperäisyyden ja kapinallisuuden vuoksi. Tiedotusvälineiden mielenkiinto kohdistui kuitenkin juuri saatananpalvontaan, ei ongelmiin ilmiön taustalla. Esimerkiksi bändipaita saatettiin tulkita merkiksi nuoren epäterveistä kiinnostuksenkohteista.[1]

2000-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen saatananpalvontaan liitetty rikostapaus Suomessa oli maata kuohuttanut Ulvilan surma. Anneli Auer todettiin marraskuussa 2010 syylliseksi miehensä murhaan, mutta Vaasan hovioikeus hylkäsi surmasyytteen seuraavan vuoden heinäkuussa. Toisen esitutkinnan aikana syyttäjät nostivat esiin väitöksiä saatanallisista rituaaleista, joissa surmattiin kymmeniä eläimiä. Auerin väitettiin pahoinpidelleen lapsiaan ja käyttäneen edesmenneen miehensä tuhkaa ja verta rituaaleissa.[76][77] Kirjailija Tiina Raevaara kyseenalaisti syytökset ja vertasi niitä 1980–1990-lukujen yhdysvaltalaisiin syytöksiin saatanallisista rituaaleista. Raevaara kirjoittaa, että usein lasten esittämien syytösten taustalla ovat aikuisten johdattelevat ja painottelevat kysymykset ja että suurin osa syytöksistä on sittemmin todistettu perättömiksi.[77] Vuonna 2023 Auerin lapset peruivat todistuksensa äitiään vastaan. Auerin nuoremmat lapset kertoivat sepittäneensä tarinat sijaisvanhempiensa painostuksesta. Auerin vanhin lapsi oli koko ajan vakuuttanut, että hänen äitinsä on syytön.[78]

Hjelmin mukaan Suomen satanistit ja saatananpalvojat jakautuvat karkeasti ottaen kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä kannattaa Anton LaVeyn ajatuksia tai muita nykyaikaisen satanismin suuntauksia, joilla on vakiintunut oppi ja organisaatio. Toinen ryhmä ammentaa oppinsa kristinuskosta, populaarikulttuurista (kuten kauhuelokuvat ja metallimusiikki) sekä nykyään myös internetistä.[79] Hjelm arvioi, ettei useimmilla ”satanisteilla” ole aitoa vakaumusta, vaan heitä motivoi šokeeraamisen halu. Salaliittosatanismia ei hänen mukaansa ainakaan Suomessa esiinny, vaikka tällainen mielikuva onkin julkisuudessa laajalle levinnyt.[80]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h Mikkonen, Nadja: Peloteltiinko sinuakin nuorena saatananpalvonnalla? 90-luvun mediapaniikki näkyi kouluissakin, ja se teki Päivi Niemestä kuuluisan Yle uutiset. 1.2.2020. Viitattu 17.12.2021.
  2. ↑ de Young 2003, s. 19–20.
  3. ↑ a b de Young 2003, s. 194.
  4. ↑ a b c De Young 2003, s. 8.
  5. ↑ a b De Young 2003, s. 6.
  6. ↑ a b De Young 2003, s. 7.
  7. ↑ De Young 2003, s. 6–7.
  8. ↑ De Young 2003, s. 7–8.
  9. ↑ a b c De Young 2003, s. 25.
  10. ↑ Victor 1993, s. 24.
  11. ↑ Victor 1993, s. 4.
  12. ↑ Victor 1993, s. 9–10, 18–19, 22–23, 34, 68, 91–92, 119–120, 302.
  13. ↑ Victor 1993, s. 13, 68, 232–235.
  14. ↑ Victor 1993, s. 232–235.
  15. ↑ Victor 1993, s. 13.
  16. ↑ Victor 1993, s. 24, 208–209, 223–224, 239.
  17. ↑ a b Victor 1993, s. 21.
  18. ↑ Victor 1993, s. 195–202.
  19. ↑ Cordón 2005, s. 85–90, 145, 184, 222.
  20. ↑ a b Victor 1993, s. 280.
  21. ↑ Salmenpohja 2000, s. 6–34.
  22. ↑ Victor 1993, s. 199.
  23. ↑ Victor 1993, s. 73–75, 208, 213, 284.
  24. ↑ Victor 1993, s. 196, 213–216, 270, 303.
  25. ↑ a b c d e f g Victor 1993, s. 24–25.
  26. ↑ a b Victor 1993, s. 21–22.
  27. ↑ Victor 1993, s. 203.
  28. ↑ Salmenpohja 2000, s. 32–33.
  29. ↑ Melton, J. Gordon: Church of Satan Encyclopædia Britannica. 19.5.2016. Viitattu 17.12.2021. (englanniksi)
  30. ↑ ”Church of Satan can be described as the first public, highly visible, and long-lasting organization which propounded a coherent satanic discourse.” Faxneld & Petersen 2013 s. 81.
  31. ↑ Salmenpohja 2000, s. 33.
  32. ↑ a b Tiusanen, Pirita: Vasemman käden tutkija Ylioppilaslehti. 17.9.2010 (päivitetty 7.2.2011). Viitattu 20.12.2021.
  33. ↑ Victor 1993, s. 24; de Young 2003, s. 21–22.
  34. ↑ Smith & Pazder 1980, s. 285–291; de Young 2003, s. 21–25.
  35. ↑ De Young 2003, s. 22–25.
  36. ↑ Smith & Pazder 1980, kuvaliite.
  37. ↑ Smith & Pazder 1980, s. 117.
  38. ↑ a b De Young 2003, s. 24–25.
  39. ↑ P&G wins $19.25 million in Satanism suit 20.3.2007. NBC News. Viitattu 20.12.2021. (englanniksi)
  40. ↑ De Young 2003, s. 32.
  41. ↑ Occult Crime. A Law Enforcement Primer, s. 38. Darby, Pennsylvania: Diane Publishing, 1993. ISBN 978-1-56806860-2 Google-kirjat (viitattu 10.1.2022). (englanniksi)
  42. ↑ Ramsland: ”1. How It Began”.
  43. ↑ a b Ramsland: ”2. The Accusations”.
  44. ↑ Ramsland: ”1. How It Began”, ”2. The Accusations”.
  45. ↑ a b Ramsland: ”4. The Investigation Expands”.
  46. ↑ Ramsland: ”3. Hysteria Builds”.
  47. ↑ Ramsland: ”5. Shoring Up the Case”.
  48. ↑ a b Ramsland: ”8. The Rest of the Case”.
  49. ↑ a b Victor 1993, s. 15–16.
  50. ↑ Victor 1993, s. 22–23.
  51. ↑ Victor 1993, s. 32–33, 100.
  52. ↑ a b Satanic Ritual Abuse Encyclopedia of Occultism and Parapsychology. 8.6.2018. Encyclopedia.com. Viitattu 17.12.2021. (englanniksi)
  53. ↑ Goleman, Daniel: Proof Lacking for Ritual Abuse by Satanists The New York Times. 31.10.1994. Arkistoitu 21.5.2018. Viitattu 18.12.2021. (englanniksi)
  54. ↑ a b Cordón 2005, s. 222.
  55. ↑ Sommer, Will: What Is QAnon? The Craziest Theory of the Trump Era, Explained Daily Beast. 20.3.2019. Viitattu 20.12.2021. (englanniksi)
  56. ↑ Jennings, Rebecca: What we can learn about QAnon from the Satanic Panic Vox. 25.9.2020. Viitattu 20.12.2021. (englanniksi)
  57. ↑ Reid, Scott A.: conspiracy theory Encyclopædia Britannica. 27.1.2021. Viitattu 20.12.2021. (englanniksi)
  58. ↑ Victor 1993, s. 134, 136, 140, 144, 161–172; De Young 2003, s. 19.
  59. ↑ Grow, Kory: PMRC’s ’Filthy 15’: Where Are They Now? Rolling Stone. 17.9.2015. Viitattu 22.12.2021. (englanniksi)
  60. ↑ Victor 1993, s. 168–169.
  61. ↑ De Young 2003, s. 19.
  62. ↑ a b c d Dyrendal 2016, s. 482–484.
  63. ↑ Kahn-Harris 2007, s. 45–46; Dyrendal 2016, s. 482–484.
  64. ↑ Smith, Peter: How the black metal scene in Norway led to the arson of over 50 churches Daily Hive. 23.4.2019. Arkistoitu 1.7.2021. Viitattu 11.12.2021. (englanniksi)
  65. ↑ Salmenpohja 2000, s. 49; Dyrendal 2016, s. 482–483.
  66. ↑ a b Waldron, David: Role-Playing Games and the Christian Right: Community Formation in Response to a Moral Panic Journal of Religion and Popular Culture. Volume 9: Spring 2005. Arkistoitu 4.1.2013. Viitattu 17.12.2021. (englanniksi)
  67. ↑ Victor 1993, s. 5, 134, 172–176; De Young 2003, s. 19–20.
  68. ↑ a b Hjelm 2016, s. 474.
  69. ↑ Hjelm 2016, s. 474–475.
  70. ↑ Hjelm 2016, s. 475.
  71. ↑ a b c d Hjelm 2016, s. 474–476.
  72. ↑ Lapinkangas, Pasi: Mitä Markulle tapahtui? (Vain tilaajille) Ilta-Sanomat. 2.10.2024. Viitattu 17.10.2024.
  73. ↑ Venho, Vilma: Katri Ylinen kirjoitti kirjan 1990-luvun saatananpalvontapaniikista – Kimmokkeena työlle toimi edelleen ratkaisematon surmatapaus (Vain tilaajille) Aamulehti. 16.3.2024. Viitattu 17.10.2024.
  74. ↑ Mankkinen, Jussi: Saatana sai 1990-luvulla yliotteen Suomesta – uusi kirja kertoo, miten ja miksi Yle. 12.10.2024. Viitattu 17.10.2024.
  75. ↑ Salmenpohja 2000, s. 4, 60; Hjelm 2016, s. 476.
  76. ↑ Asiantuntijavalinta Auer-tutkinnassa herättää keskustelua – poliisilla ei ohjeistusta (tilaajille) Helsingin Sanomat. 10.5.2012. Arkistoitu 19.12.2021. Viitattu 19.12.2021.
  77. ↑ a b Raevaara, Tiina: Saatananpalvontaa Ulvilassa? Suomen Kuvalehti, Tarinoita tieteestä. 8.5.2012. Arkistoitu 19.12.2021. Viitattu 19.12.2021.
  78. ↑ Harjumaa, Marika & Laakso, Antti: HS: Anneli Auerin lapset peruvat todistuksensa äitiään vastaan – lasten mukaan mitään rikoksia ei tapahtunut Yle uutiset. 24.2.2023. Viitattu 24.2.2023.
  79. ↑ Hjelm 2016, s. 477.
  80. ↑ Hjelm 2016, s. 479.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ahorinta, Keijo: Saatananpalvonnan monet kasvot. Käsikirja auttamistyöhön. Helsinki: LK-kirjat, 1997. ISBN 951-6271-29-4
  • Pulling, Pat: Noidankehässä. ((The Devil’s Web. Who Is Stalking Your Children For Satan, 1989.) Suomentanut Eeva Koskimies. Suomen tilannetta käsittelevän osuuden kirjoittaja Marja Rantanen) Helsinki: Kuva ja sana, 1993. ISBN 951-9204-93-8 Englanninkielinen alkuteos.
  • Rinne, Riku: Pimeys väistyy. Helsinki: Kuva ja sana, 1996. ISBN 951-5850-22-3
  • Ylinen, Katri: Saatanallinen paniikki. Kosmos, 2024. ISBN 9789523522756
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Saatananpalvontapaniikki&oldid=22715694”