Sarjamurhaaja

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Aikalaispiirros Viiltäjä-Jackista.

Sarjamurhaaja on henkilö, joka tekee vähintään kolme erillistä henkirikosta yli kuukauden ajanjaksolla, joiden välisenä aikana hänen tarpeensa surmata kasvaa ja johtaa vietinomaisesti murhan uusimiseen.[1] Yhdysvaltain keskusrikospoliisi Federal Bureau of Investigation (FBI) määrittelee sarjamurhaksi kahden tai useamman henkirikoksen sarjan, jossa henkirikokset on tehty erillisinä tapahtumina yleensä, muttei aina yhden yksin toimineen henkilön toimesta.[2]

Määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Termin keksi FBI-agentti Robert Ressler 1970-luvulla kriminologien tarpeisiin. Kriminologit erottavat sarjamurhaajan ja joukkomurhaajan. Tavallisesti mainitaan ainakin seuraavat erot:

  • Sarjamurhaaja tekee useita murhia pitkän ajan kuluessa, ja tekijä voi käyttäytyä tekojen välissä täysin normaalisti. Murhiin sisältyy useimmiten seksuaalinen elementti.
  • Joukkomurhaaja tappaa useita ihmisiä yhden lyhyen tapahtumasarjan aikana. Tekijä tekee tavallisesti itsemurhan tai käyttäytyy siten, että poliisi ampuu hänet.
  • Spree killer on kolmas tyyppi ja suomennetaan tavallisesti virheellisesti joukkomurhaajaksi. Tälle tyypille on ominaista toisiaan seuraavat murha-aallot, jotka tapahtuvat erillisissä paikoissa. Ajanjakso vaihtelee tunneista muutamiin päiviin. Sarjamurhaajista poiketen tämän rikollistyypin henkilö ei pysty käyttäytymään normaalisti surmien välisenä aikana.

Kaikissa edellä mainituissa rikostyypeissä suorittaa teon tavallisesti yksi tekijä. Jokaisesta on kuitenkin olemassa esimerkkitapauksia, joissa kaksi tai useampi tekijä on toiminut yhteistyössä, mutta näissä on kyse pikemminkin poikkeuksista.

Sarjamurhaajan uhrit eivät yleensä ole murhaajalle tuttuja. Sarjamurhaajat luokitellaan usein sosiopaateiksi, joilla ei ole kykyä tuntea empatiaa muiden kärsimyksistä. Eräät sarjamurhaajat erikoistuvat niin sanottuun kidutusmurhaan, jolla tarkoitetaan uhrien hidasta surmaamista erityisen pitkän ajanjakson aikana.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarjamurhaajat yleistyivät 1900-luvun jälkipuoliskolla, mutta tätä varhaisempia esimerkkejä sarjamurhaajista ovat muun muassa Lontoon Viiltäjä-Jack (1888), Hannoverin Fritz Haarmann (1924) ja Düsseldorfin Peter Kürten.

Sarjamurhaajien varhaisiksi edeltäjiksi mainitut Gilles de Rais (1400-luku) ja Erzsébet Báthory (1600-luku) erosivat nykyajan sarjamurhaajista siinä, että he olivat korkeassa asemassa ja hyödynsivät rikosten toteuttamisessa valtaansa.

Pohjois-Euroopan sarjamurhaajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuri osa Pohjois-Euroopassa kiinni jääneistä sarjamurhaajista on toiminut sairaaloissa tai muissa hoitolaitoksissa.[3][4] Pohjolassa sarjamurhaajailmiö oli medialle ja suurelle yleisölle käytännössä tuntematon ennen kuin ruotsalainen Thomas Quick tunnusti kymmeniä hyvin pitkällä aikavälillä tekemiään murhia.[5] Quick tuomittiin kahdeksasta murhasta, mutta hänen kaikki tuomionsa purettiin myöhemmin.[6] Pohjoismaissa, myös Suomessa, on kuitenkin ollut useita sarjamurhaajatyyppisiä henkirikollisia. Vuosina 1964-1965 Kuopiossa tapahtuneet nailonsukkamurhat ovat esimerkki sarjamurhaajatyyppisestä seksuaalihenkirikosten sarjasta.[7] Ismo Junni syyllistyi vuosina 1980-1988 Helsingissä vaimonsa ja neljän miehen murhaamiseen. Vaimonsa hän oli pahoinpidellyt kuoliaaksi, ja muut uhrit hän oli pahoinpidellyt ja polttanut siirtolapuutarhamökkeihin. Ominaista Junnin teoille oli se, että hän irrotti usein uhreiltaan hampaita.[8][9] Vuonna 2010 Suomessa paljastui viisi potilastaan murhannut ja viiden muun murhaamista yrittänyt lähihoitajana työskennellyt Aino Nykopp-Koski.[10] Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijan mukaan Junni ja Nykopp-Koski ovat tyypillisiä sarjamurhaajia.[9] Alibin mukaan ainoa suomalainen FBI:n virallisesti sarjamurhaajaksi luokittelema henkilö on Jukka Lindholm.[11]

Sarjamurhaajien toiminta Suomessa ja muualla Pohjois-Euroopassa on ollut erittäin hankalaa hyvin järjestäytyneen yhteiskunnan vuoksi, ja heidän uhrimääränsä ovat jääneet pieniksi.[12]

Psykologia ja muodostuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmilla sarjamurhaajilla on ollut huonot kotiolot lapsena. Heitä on lapsena pahoinpidelty ruumiillisesti tai henkisesti tai käytetty seksuaalisesti hyväksi. Rikosten ja pahoinpitelyn välillä voi olla hyvinkin läheinen yhteys. Esimerkiksi John Wayne Gacyn isä hakkasi tätä, haukkui häntä ”nynnyksi” ja syytti homoseksuaaliksi. Aikuisena Gacy raiskasi ja kidutti poikia ja haukkui heitä ”hinteiksi” ja ”nynnyiksi”. Tällainen henkilö jakaa ihmiset vallankäyttäjiin ja niihin, joita kohtaan käytetään valtaa. Lapsena hän kokee väkivaltaisen, tai hallitsevan vanhemman vallankäyttäjäksi ja itsensä vallankäytön kohteeksi ja hän alkaa haaveilemaan vallankäyttäjän roolin ottamisesta ja jonkun toisen asettamisesta vallankäytön kohteen asemaan. Tämä liittyy persoonallisuuden puolustuskeinoon, josta käytetään nimitystä identifikaatio aggressoriin, eli samaistuminen hyökkääjään.[13] Vallankäyttäjän roolissa ollessaan tällainen henkilö tuottaa itselleen seksuaalista nautintoa ja tyydytystä.

Osa sarjamurhaajista ei ole joutunut lapsuuden aikaisen fyysisen väkivallan kohteeksi, mutta tällöin he ovat tavallisesti ottolapsia, avioliiton ulkopuolisia lapsia tai heitä siirrellään sukulaiselta toiselle, jolloin lapsi tuntee itsensä ei-toivotuksi ja juurettomaksi.

Fantasia on sarjamurhaajien kehittymisessä erittäin tärkeää. He fantasioivat usein murhaamisesta murrosiässä, joskus jopa ennen sitä. Fantasiamaailma on erittäin rikasta, ja he haaveilevat pakkomielteisesti alistamisesta, alistumisesta ja murhaamisesta. Yleensä oikeissa murhissa on nimenomaisia aineksia fantasioista. Jotkut pitävät tarinoista tai valokuvista, joissa on muun muassa raiskauksia, kidutusta ja murhaamista.[14] Tappaessaan sarjamurhaaja pyrkii toteuttamaan fantasiansa. Käytäntö ei kuitenkaan koskaan vastaa fantasiaa ja tämän vuoksi sarjamurhaaja jää tavoittelemaan täydellistä fantasian toteuttamista ja tappaa yhä uudelleen ja uudelleen.[15] [16] Murhien välillä monet sarjamurhaajat pyrkivät tyydyttämään tappamisen aiheuttavan tarpeensa, muistelemalla tekemiään henkirikoksia, tai raiskauksia ja monet sarjamurhaajat ottavat uhreistaan muistoksi ja masturbaatiotarkoitukseen valokuvia, muistoesineitä, tai ruumiinosia.[17] [18]

Sarjamurhaajat yrittävät usein tehdä tapahtumasta samanlaisen kuin se, mikä teki heistä sarjamurhaajia. Siksi uhreilla voi olla keskenään samanlaisia yhteisiä fyysisiä piirteitä, kuten pituus, ikä tai hiusten väri.[19] Esimerkiksi Ted Bundyn uhrit muistuttivat hänen ensimmäistä tyttöystäväänsä, joka oli jättänyt hänet.

Sarjamurhaajia yleisesti yhdistävä piirre on joko normaaliin nähden puutteellinen omatunto, tai omantunnon puuttuminen kokonaan ja omaantuntoon liittyvien syvempien, toisista välittämiseen liittyvien tunteiden, kuten rakkaudentunteen puutteellisuus, tai puuttuminen.[20] Helen Morrisonin näkemys on, ettei syynä murhanhimoon ole seksuaalinen hyväksikäyttö, riittämättömyyden tunne tai alhainen sosioekonominen asema vaan puutteellinen tunnekehitys. Morrisonin teorian mukaan puutteellinen tunteiden kehitys tekee sarjamurhaajien persoonallisuuksista rikkoutuneita tai muuten epätavallisia, mikä tarkoittaa, että heiltä puuttuu sellaisia kykyjä, joita normaaleilla ihmisillä on.[21] Morrisonin mukaan tyrehtynyt tunnekehitys selittää myös joitakin sarjamurhaajien yleisiä luonteenpiirteitä, kuten nauttiminen pehmeiden materiaalien pitämisestä suuta vasten, jota todettiin Richard Otto Macekilla, John Wayne Gacylla ja muilla (suu on vauvaikäisten tärkein tuntoelin).

Teorian mukaan sarjamurhaajilla ei myöskään ole kehittynyt tunnekontrollin perustasoja, ja seurauksena sarjamurhaaja ”tuntee riittämättömyyden ja arvottomuuden tunnetta, ja syynä voivat olla nöyryytykset ja herjat”, mikä saa heidät tappamaan. Itse murhan akti on siten eräänlainen kokeilu, joka on täysin estoton, koska tekijällä ei juuri ole kykyä kokea myötätuntoa uhreja kohtaan.

Lapsena koetun väkivallan ohella toinen sarjamurhaajilla yleisesti tavattava piirre on alkoholismi.[22] [23] [24] [25] Yhdysvaltalainen oikeuspsykiatri Park Dietz, sekä sarjamurhaajiin erikoistuneet FBI:n agentit John Douglas ja Robert Ressler ovat jo 1980-luvulla tuoneet esiin, että useimmat sarjamurhaajat ovat olleet alkoholisteja. Vuonna 1995 FBI:n profiloijana toiminut psykoterapeutti ja riippuvuusasiantuntija John Kelly toi esiin alkoholismin ja sarjamurhaajien välillä olevan yhteyden ja vuonna 2007 psykiatri Helen Morrison vahvisti päätelmän tästä yhteydestä. [26] [27] Niin John Wayne Gacy, Ted Bundy ja Jeffrey Dahmer, kuin Richard Speck, Joel Rifkin ja Aileen Wuornoskin olivat alkoholisteja. Myös murhasarjan aiheuttava tappamisesta riippuvaistuminen muistuttaa alkoholiriippuvuutta.[28] [29] [30]

Useimmat sarjamurhaajat tappavat ensimmäisen uhrinsa yli 20-vuotiaina, vaikkakin aloitusajankohta voi vaihdella. Tappamista on vaikea lopettaa, kun sen on aloittanut. Murhien tiheys vaihtelee myös suuresti. Juan Corona murhasi kuudessa viikossa 25 ihmistä, kun taas Fred West ja hänen vaimonsa Rosemary West tappoivat 12 uhria 25 vuoden kuluessa.

Ensimmäistä henkirikosta edeltää yleensä pitkään jatkunut, lapsuudessa, tai murrosiässä alkanut häiriökäyttäytyminen. Tällaisen häiriökäyttäytymisen muotoja ovat olleet mm. tirkistely, tuhopolttotarkoituksessa tehtyjen tulipalojen sytyttäminen ja väkivaltaisuus eläimiä, myös isompia eläimiä, kuten kissoja ja koiria kohtaan ja eläinten, myös isompien eläinten, kuten kissojen ja koirien tappaminen.[31]

Sarjamurhaajien luokittelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Järjestelmälliset ja epäjärjestelmälliset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarjamurhaaja Ted Bundy vankilassa.

FBI luokittelee sarjamurhaajat karkeasti kahteen pääryhmään, järjestelmällisiin ja epäjärjestelmällisiin.

Huomattavassa osassa sarjamurhaajista on merkkejä molemmista ryhmistä, vaikkakin toinen on yleensä hallitseva. On myös huomattu, että järjestelmällisillä sarjamurhaajilla on taipumus taantua ajan myötä epäjärjestelmällisiksi. Alussa murhat voivat olla järjestelmällisiä ja huolellisesti suoritettuja, mutta sitten pakkomielle karkaa käsistä ja alkaa hallita murhaajan elämää, jolloin teoista tulee huolimattomia ja impulsiivisia.

Jaottelu motiivityypeittäin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edellä mainittu jaottelu perustuu murhaajan käyttäytymiseen (signature) ja toimintatapaan (modus operandi). Sarjamurhaajat voidaan luokitella motiivin perusteella viiteen päätyyppiin.

Visionäärit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, sarjamurhaajat eivät yleensä ole psyykkisesti sairaita eivätkä kärsi hallusinaatioista tai äänistä. Yhdysvalloissa siihen kylläkin vetoavat monet sarjamurhaajat yrittäessään välttää kuolemantuomiota. Muutamia tapauksia kuitenkin tunnetaan. Esimerkiksi Herbert Mullin surmasi 13 ihmistä, koska äänet kertoivat hänelle, että murhat olisivat ainoa tapa estää maanjäristys Kaliforniassa. Lisäksi Mullin painotti tutkijoille, kuinka murhien aikaan Kaliforniassa ei tosiaan sitten tapahtunut maanjäristystä.

Tehtävän saaneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nämä sarjamurhaajat uskovat tekojensa olevan oikeutettuja, koska he tappavat tietyntyyppisiä uhreja, tavallisesti prostituoituja tai vähemmistöryhmiin kuuluvia. He näkevät tekonsa palveluksena yhteiskunnalle. Tehtävän saaneet eroavat muista sarjamurhaajista siten, että heidän motiivinsa ei tavallisesti liity seksiin.

Hedonistiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä tyyppi tappaa silkasta tappamisen ilosta, vaikkakin ”suosikkivaihe” vaihtelee. Toiset nauttivat uhrin ”metsästämisestä”, kun taas toisille uhrin kiduttaminen ja pahoinpitely on päätarkoitus. Eräät saattavat tappaa uhrin nopeasti, aivan kuin kyseessä olisi ”välttämätön paha”, ja siirtyvät sitten nekrofiliaan tai kannibalismiin. Esimerkkinä Jeffrey Dahmer.

Hyödyntavoittelijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Mustiksi leskiksi" kutsutut naiset yleensä surmaavat puolisoitaan juuri enimmäkseen rahan vuoksi.

Useimpia rahan tai muun sellaisen vuoksi tappavia (kuten palkkamurhaajia) ei luokitella sarjamurhaajiksi, koska heillä motiivina on ahneus eikä psykopatologinen pakkomielle. Raja voi olla tosin häilyvä. Esimerkiksi natsien miehittämässä Ranskassa toiminut Marcel Petiot luokiteltaisiin sarjamurhaajaksi. Hän esitti ranskalaisen vastarinnan jäsentä ja houkutteli kotiinsa varakkaita juutalaisia kertomalla, että hän voisi salakuljettaa heidät pois maasta. Auttamisen sijasta hän tappoi uhrinsa ja varasti heidän omaisuutensa. Kiinni jäädessään hän oli ehtinyt surmata 63 ihmistä. Vaikka Petiotin motiivi oli taloudellinen hyöty, häntä pidetään pakkomielteisenä psykopaattina.

Voima ja hallinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä on tavallisin sarjamurhaajatyyppi. Surmaamisessa tärkeintä on hallita uhria täydellisesti. Tällaiset surmaajat ovat tavallisesti joutuneet lapsena pahoinpidellyiksi tai hylätyiksi, ja he tuntevat itsensä voimattomiksi ja riittämättömiksi. He yleensä suorittavat rituaaleja, jotka muistuttavat lapsena koetusta väkivallasta. Esimerkkeinä Albert Fish ja Ted Bundy.

Joissakin sarjamurhaajissa on piirteitä useammasta tyypistä. Esimerkiksi englantilainen Peter Sutcliffe oli ilmeisesti sekä visionääri että tehtävän saanut, sillä hänen mukaansa äänet käskivät hänet puhdistamaan kadut prostituoiduista. Gary Ridgway oli motivoitunut seksuaalisesti ja harjoitti nekrofiliaa uhriensa ruumiiden kanssa, mutta hän koki toimintansa oikeutetuksi, koska hän teki mielestään yhteiskunnalle palveluksen, puhdistaessaan katuja prostituoiduista.

Sarjamurhaajat populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarjamurhaajat ovat aina kiinnostaneet yleisöä, ja he ovat saaneet tiedotusvälineissä paljon julkisuutta. Siihen on vaikuttanut osaksi rikosten kammottavuus, osittain tekijöiden persoonallisuus sekä heidän kykynsä välttää kiinnijääminen. Kiinnostus on synnyttänyt rikosromaaneja ja sarjamurhaajaelokuvia, joista Thomas Harrisin Uhrilampaiden ja Bret Easton Ellisin Amerikan psykon tapaiset teokset ovat suosituimpia. Uusimpana aluevaltauksena voidaan pitää Jeff Lindsayn kirjoihin perustuvaa televisiosarjaa Dexter, jossa katsoja on Dexterin ystävä ja ainoa, joka tietää Dexterin salaisuuden.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hannu Lauerma: Pahuuden anatomia. Pahuus, hulluus ja poikkeavuus. Edita 2009, s. 139
  2. Serial murder # two. Fbi.gov
  3. Tyypillinen sarjamurhaaja 22.12.2010. Verkkouutiset. Viitattu 9.6.2011.
  4. Tutkija: Helsinkiläishoitaja tyypillinen sarjamurhaaja 22.12.2010. Turun Sanomat. Viitattu 9.6.2011.
  5. Arkisto, Kaltio
  6. Viimeisetkin syytteet sarjamurhaajaksi epäiltyä vastaan nurin Ruotsissa Ilta-Sanomat. 31.7.2013. Viitattu 31.7.2013.
  7. Markkulan mysteerit. Apu.fi
  8. Hannes Markkula - Suomalainen murha 1991-1994
  9. a b Tutkija: Aino Nykopp-Koski on tyypillinen sarjamurhaaja 22.12.2010. Iltalehti. Viitattu 20.11.2013.
  10. Näihin myrkytyksiin perushoitaja katsottiin syylliseksi 14.5.2010. MTV3. Viitattu 14.5.2010.
  11. Sarjakuristaja laittoi syytteet leikiksi. Alibi
  12. Iltalehti, Uutiset
  13. [1]
  14. Documents. Uplin.com.au
  15. [2]
  16. [3]
  17. [4]
  18. [5]
  19. Crime Library: Ted Bundy, Jeffrey Dahmer. Crime Library (Internet Archive)
  20. [6]
  21. Floridabar.org
  22. [7]
  23. [8]
  24. [9]
  25. [10]
  26. [11]
  27. [12]
  28. [13]
  29. [14]
  30. [15]
  31. [16]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Elliot Leyton: Hunting Humans: Inside the minds of the real-life Hannibal Lecters, John Blake Publishing Ltd 2001 ISBN 1-903402-06-9
  • John Douglas ja Mark Olshaker: Mind Hunter: Inside the FBI's Elite Serial Crime Unit, Pocket Books 1997 ISBN 0-671-01375-0
  • John Douglas ja Mark Olshaker: Journey into Darkness, Pocket Books 1997 ISBN 0-671-00394-1
  • Thomas Müller: Ihmispeto, Gummerus 2006 ISBN 9789512071654

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]