Työväenpuolue (Yhdistynyt kuningaskunta)

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Labour Party)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Labour” ohjaa tänne. Myös Irlannin Työnväenpuolue tunnetaan samalla nimellä.
Työväenpuolue
Labour Party

Labour Party-logo.svg

Perustettu 27. helmikuuta 1900 (119 vuotta sitten)
Johto Jeremy Corbyn
Ideologia sosiaalidemokratia[1]
Poliittinen kirjo keskusta-vasemmisto
Värit punainen
Alahuone[2]
247 / 650
Ylähuone[3]
178 / 775
Euroopan parlamentti[4]
10 / 73
Kansainväliset jäsenyydet Euroopan sosialidemokraattinen puolue
Sosialistinen internationaali
Progressive Alliance
Nuorisojärjestö Young Labour
Opiskelijajärjestö Labour Students
Kotisivu www.labour.org.uk

Työväenpuolue eli Labour-puolue (The Labour Party) on toinen Britannian kahdesta pääpuolueesta konservatiivipuolueen ohella. Aatteeltaan se on keskusta-vasemmistolainen ja sosiaalidemokraattinen. Työväenpuolue on ollut Britannian hallituksen johdossa vuosina 1924, 1929–1931, 1945–1951, 1964–1970, 1974–1979 ja 1997–2010. Puoluetta ovat edustaneet pääministerit Ramsay MacDonald, Clement Attlee, Harold Wilson, James Callaghan, Tony Blair ja Gordon Brown. Tällä hetkellä se on oppositiossa. Puolueen puheenjohtaja on vuodesta 2015 alkaen ollut Jeremy Corbyn.[5]

Labour kuuluu Sosialistiseen internationaaliin[6] ja Euroopan sosialidemokraattiseen puolueeseen[7].

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britannian työväenpuolue on perustettu 27. helmikuuta 1900 Lontoossa. Sen alkuperäinen nimi oli Labour Representation Committee, ja se toiminta oli työväenliikkeen tukemien parlamenttiehdokkaiden kannattamista. Saatuaan 29 paikkaa ryhmän parlamentin jäsenet päättivät ottaa nimen The Labour Party vuonna 1906. Labour muodosti ensimmäisen vähemmistöhallituksensa liberaalipuolueen tuella tammikuussa 1924 pääministerinään Ramsay MacDonald. Konservatiivit kuitenkin palasivat valtaan kuusi kuukautta myöhemmin Daily Mailin julkaistua väärennetyn muka Neuvostoliiton johdolta työväenpuolueelle osoitetun kirjeen (Zinovjev-kirje) neljä päivää ennen vaaleja.

Toukokuun 1929 vaaleissa Labour sai jälleen enemmistön alahuoneessa ja MacDonald muodosti toisen hallituksensa liberaalien tuella. Vuoden 1931 talouskriisin jälkeen MacDonald ja osan ministereistä meni hallitukseen konservatiivien ja liberaalien kanssa ja puolue hajosi kahtia. Suurin osa puolueesta jäi oppositioon. MacDonaldin ”National Labour” menetti nopeasti kannatustaan, ja opposition työväenpuolue keräsi entisen tukensa muodostaen Winston Churchillin konservatiivien kanssa toukokuussa 1940 sota-ajan koalitio­hallituksen.

Toisen maailmansodan jälkeinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan päätyttyä Euroopassa toukokuussa 1945 työväenpuolue vetäytyi hallituksesta ja sai heinäkuun 1945 vaaleissa murskavoiton, 46 prosenttia äänistä ja 146 paikan enemmistön.

Clement Attleen muodostama hallitus aloitti kansallistamistoimet ottaen keskuspankki Bank of Englandin, hiilen, sähkön, kaasun, rautatie- ja terästeollisuuden valtion haltuun, ja pyrki kehittämään hyvinvointivaltiota. Vuonna 1948 luotu kansallinen terveydenhuolto National Health Service on pysyvimpiä saavutuksia tuolta ajalta. Hallitus jakaantui puolustusmenojen vuoksi, joihin meni Korean sodan aikana jopa kymmenen prosenttia bruttokansantuotteesta. Työväenpuolue sai vuoden 1951 parlamenttivaaleissa enemmän ääniä kuin konservatiivit, mutta hävisi paikkamäärissä.

1950- ja 1960-luvut puolue oli jakaantuneina perinteisempiin sosialisteihin ja maltillisempaan haaraan. Tämä hajaannus piti työväenpuolueen pois vallasta 13 vuotta.

Kriisejä ja kohua 1970-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työväepuolueen pitkäaikainen puheenjohtaja Harold Wilson oli Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri 1964–1970 ja uudelleen 1974–1976. Kuva vuodelta 1967.

Konservatiivihallituksen ajauduttua kannatustaan vahingoittaviin skandaaleihin työväenpuolue palasi hallitukseen Harold Wilsonin johdolla 1964 ja pysyi vallassa vuoteen 1970 asti. Tällä hallituskaudellaan se muun muassa laillisti homoseksuaalisuuden ja lakkautti kuolemanrangaistuksen. Wilsonin hallitus hävisi niukasti 1970 vaalit Edward Heathin konservatiiveille, mutta palasi valtaan 1974.

1970-luku talouskriiseineen osoittautui katastrofaaliseksi. Britannia joutui turvautumaan Kansainvälisen valuuttarahaston apuun talousvaikeuksissaan, ja lainan ehtojen mukaan omaksumaan työväenpuolueen suunnitelmaa vapaamman talousohjelman. 1970-lukua riivasivat myös laajat lakot ja ammattijärjestöjen taisteluhaluisuus. Puolueen kannatus laski tasaisesti koko vuosikymmenen ajan.

Vuonna 1976 Harold Wilson jäi eläkkeelle, ja hänet korvasi James Callaghan. Skotlannin edustajat osoittivat tyytymättömyytensä luvatun Skotlannin parlamentti -hankkeen hitaaseen edistymiseen, ja kaksi edustajaa erosi puolueesta. Vuonna 1977 puolue joutui menemään liberaalien kanssa Lib-Lab-liittoon hallituspaikkansa turvaamiseksi, mutta kärsi jo vuonna 1979 vaalitappion Margaret Thatcherin konservatiivipuolueelle.

Paitsiossa Thatcherin konservatiivien kautena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalitappio aiheutti tyytymättömyyttä ja työväenpuolue jakautui kahteen siipeen. Vuonna 1981 puolueesta irtosi oikeistolaisempi ryhmä, joka muodosti uuden sosiaalidemokraattisen puolueen. Se liittoui vanhan liberaalipuolueen jäänteiden kanssa 1988 ja ne muodostivat Liberaalidemokraattisen puolueen.

Vasemmistosiiven jäätyä jäljelle työväenpuolue ehdotti 1983 vaaliohjelmassaan laajaa teollisuuden kansallistamista, eroamista Euroopan yhteisöstä ja Britannian ydinaseista luopumista. Puolueen veteraanipoliitikko Gerald Kaufman kuvasi ohjelmaa ”historian pisimmäksi itsemurhaviestiksi”. Samaan aikaan Thatcherin hallitus oli kansansuosionsa huipulla Falklandin sodan voiton jälkeen.

Puolueen kärsittyä massiivisen tappion se joutui uudistumaan ja siirtyi politiikassaan keskustaa kohti. Puolueelle koitti pitkä oppositiokausi sen hävittyä vaalit vuosina 1987 ja 1992. Vuoden 1992 häviön jälkeen puolueen johtoon nousi John Smith. Hän muutti sääntöjä siten, että ammattiyhdistysliikkeen valta ehdokkaiden valintaan väheni. Smith kuoli yllättäen sydänkohtaukseen toukokuussa 1994.

Valtaanpaluu Tony Blairin aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen kauden pääministeri Tony Blair (vas.) Naton ja Venäjän välisessä kokouksessa Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin kanssa vuonna 2002.

Smithin jälkeen puolueen johtoon nousi Tony Blair. Hänen johdollaan puolueen ohjelmasta poistettiin sinne 1918 lisätty tavoite tuotannon tekijöiden yhteisestä omistuksesta. Blair kuvasi ideologiaansa keskitieksi (Third Way; kolmas tie) Thatcherin ajan uusliberalismin ja sosialismin välillä. Yksi suosituimmista ajettavista asioista oli uusi vähimmäispalkkalaki. Puolue itse brändättiin nimellä New Labour vaalikampanjassa. Labour sai lisää kannattajia keskiluokasta sitoutuessaan pitämään menot edellisen hallituksen tasolla ja olemaan koventamatta verotusta.

Toukokuussa 1997 työväenpuolue voitti vaalit ja nousi valtaan. Yksi ensimmäisistä toimista oli antaa keskuspankille vapaus asettaa korkotaso. Menot pidettiin edellisen hallituksen tasolla huolimatta puolueen radikaalimman siiven vaatimuksista.

Puolue voitti selvästi myös vuoden 2001 parlamenttivaalit, ja ensimmäistä kertaa historiassaan työväenpuolue pystyi pysymään vallassa kaksi kokonaista perättäistä hallituskautta. Toisella kaudella menoja lisättiin etenkin terveydenhuoltoon ja koulutukseen.

Työväenpuolueen politiikka piti Yhdistyneen kuningaskunnan Yhdysvaltain läheisenä liittolaisena. Blair suostutteli Bill Clintonin ottamaan aktiivisemman roolin Bosniassa 1999. Maa oli myös Yhdysvaltain ainoa merkittävä liittolainen vuoden 2003 Irakin sodassa. Kysymys sodan oikeutuksesta vaikutti merkittävästi Blairin kannatukseen seuraavissa vaaleissa.

Vuoden 2005 vaalissa työväenpuolue menetti merkittävästi kannatustaan, mutta saavutti 356 paikkaa, kun konservatiivit saivat 197 ja liberaalidemokraatit 62 paikkaa.

Gordon Brownin johdolla oppositioon, Ed Miliband ja Jeremy Corbyn[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parlamenttivaaleissa 2017 valitut edustajat. Punaisella kuvattuna työväenpuolue, joka sai vaaleissa 232 paikkaa. Joka vaalipiiristä valitaan yksi edustaja.

Puolueen tulevasta johtajasta ehdittiin keskustella jo vuosia, kunnes Blairia seurasi valtiovarainministeri Gordon Brown kesäkuussa 2007.[8] Brown tuli samalla myös pääministeriksi, mutta hävisi vuoden 2010 hajotusvaaleissa konservatiiveille ja Työväenpuolue joutui oppositioon. Tämän jälkeen Brown erosi puheenjohtajan paikalta ja hänen seuraajakseen valittiin vasenta laitaa edustanut Ed Miliband. Miliband erosi kevään 2015 vaalitappion jälkeen, ja kansanedustajien täyte-ehdokkaaksi valitsema laitavasemmistolainen Jeremy Corbyn valittiin yllättäen puheenjohtajaksi syksyllä 2015. Työväenpuolue sai myös lisää paikkoja vuoden 2017 vaaleissa, vaikkei yltänytkään enemmistöön.

Swansean yliopiston ja Sunday Times -lehden selvityksen mukaan lähes 6 500 venäläistä Twitter-tiliä, ainakin osa botteja, ylisti Corbyniä ja arvosteli konservatiiveja tavoitteena vaikuttaa vuoden 2017 parlamenttivaaleihin.[9] Ne tavoittivat miljoonia äänestäjiä yrityksessään kääntää vaalien voitto työväenpuolueelle.[10] Vaaleissa konservatiivit menettivät 12 paikkaa ja joutuivat ottamaan tuekseen Pohjois-Irlannin demokraattisen unionistipuolueen (DUP) jatkaakseen vallassa.[11]

Helmikuussa 2019 työväenpuolueen parlamentin edustajien määrä aleni 249 edustajaan, kun siitä erosi omaksi ryhmäkseen seitsemän edustajaa, jotka ottivat nimekseen Itsenäinen parlamenttiryhmä. Ryhmä syyttää työväenpuoluetta fanaattisuudesta, äärivasemmistolaisuudesta, juutalaisvastaisuudesta ja brexitiin liittyvästä petoksesta. Kyseessä on suurin edustajien ero työväenpuolueesta vuoden 1981 jälkeen.[12]

Irlannin-politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Labour on tukenut Irlannin yhtenäisyyttä jo vuosia. Aiemmin puolue ei hyväksynyt Pohjois-Irlannin asukkaiden jäsenhakemuksia, vaan ohjasi heidät Pohjois-Irlannin sosiaalidemokraattisen ja työväenpuolueen (SDLP) riveihin. Vuonna 2003 puolueessa päädyttiin kuitenkin muuttamaan sääntöjä, sillä lakiteknisesti jäsenhakemusten hylkääminen asuinpaikan perusteella oli heikosti perusteltavissa.[13] Puolue ei edelleenkään osallistu vaaleihin Pohjois-Irlannissa.

Puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalimenestys parlamenttivaaleissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Edustajanpaikat Äänimäärä Ääniosuus
1900 2 62 698 1,8%
1906 29 321 663 4,8%
Tammikuu
1910
40 505 657 7,6%
Joulukuu
1910
42 371 802 7,1%
1918 57 2 245 777 21,5%
1922 142 4 076 665 29,7%
1923 191 4 267 831 30,7%
1924 151 5 281 626 33,3%
1929 287 8 048 968 37,1%
1931 52 6 339 306 30,6%
1935 154 7 984 988 38,0%
1945 393 11 967 746 47,7%
1950 315 13 226 176 46,1%
1951 295 13 948 385 48,8%
1955 277 12 405 254 46,4%
1959 258 12 216 172 43,8%
1964 317 12 205 808 44,1%
1966 364 13 096 951 48,0%
1970 288 12 208 758 43,1%
Helmikuu
1974
301 11 645 616 37,2%
Lokakuu
1974
319 11 457 079 39,2%
1979 269 11 532 218 36,9%
1983 209 8 456 934 27,6%
1987 229 10 029 270 30,8%
1992 271 11 560 484 34,4%
1997 418 13 518 167 43,2%
2001 413 10 724 953 40,7%
2005 355 9 552 436 35,2%
2010 258 8 606 527 29,0%
2015 232 9 347 304 30,4%
2017 262 12 877 869 40,0%
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:List of United Kingdom general elections

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. United Kingdom Parties and Elections in Europe. 2015. Viitattu 5.5.2015. (englanniksi)
  2. Current State of the Parties parliament.uk. Viitattu 3.9.2019. (englanniksi)
  3. Lords by party, type of peerage and gender parliament.uk. Viitattu 3.9.2019. (englanniksi)
  4. MEPs: United Kingdom europarl.europa.eu. Euroopan parlamentti. Viitattu 3.9.2019. (englanniksi)
  5. yle 12.8.2015
  6. http://www.socialistinternational.org/viewArticle.cfm?ArticlePageID=931
  7. http://www.pes.org/en/parties/labour-party-0
  8. Brown nousi Labourin johtoon yle.fi. 24.6.2007.
  9. Selvitys: Venäjään yhdistetyt Twitter-tilit ilmaisivat tukeaan työväen­puolueelle vaikuttaakseen Britannian vaaleihin Helsingin Sanomat. 29.4.2018.
  10. Exposed: Russian Twitter bots tried to swing general election for Jeremy Corbyn The Sunday Times. 29.4.2018. (englanniksi)
  11. Britanniassa May jatkaa pääministerinä, muodostaa hallituksen Pohjois-Irlannin DUP:n kanssa Kaleva. 9.6.2017.
  12. Kokkonen, Yrjö: Britannian työväenpuolue rakoilee – seitsemän kansanedustajaa lähti ovet paukkuen yle.fi. 18.2.2019. Viitattu 22.8.2019.
  13. Labour NI ban overturned BBC News. 1.10.2003. Viitattu 1.9.2009. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]