Hans Kelsen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hans Kelsen
Hans Kelsen noin vuonna 1930.
Hans Kelsen noin vuonna 1930.
Henkilötiedot
Syntynyt11. lokakuuta 1881
Praha, Itävalta-Unkari
Kuollut19. huhtikuuta 1973 (91 vuotta)
Berkeley, Yhdysvallat
Koulutus ja ura
Tutkinnot Wienin yliopisto
Instituutti Wienin yliopisto
Kölnin yliopisto
Geneven yliopisto
Harvardin yliopisto
Kalifornian yliopisto, Berkeley
Oppilaat Helen Silving-Ryu
Tutkimusalue oikeusteoria
valtio-oikeus
Tunnetut työt puhdas oikeusoppi
normipyramidi
perusnormi

Hans Kelsen (11. lokakuuta 1881 Praha, Itävalta-Unkari – 19. huhtikuuta 1973 Berkeley, Yhdysvallat) oli itävaltalainen oikeustieteilijä ja -teoreetikko, joka on yksi oikeuspositivismin tärkeimpiä edustajia[1] ja koko 1900-luvun merkittävimpiä oikeusajattelijoita[2][3][4]. Kelsen toimi uransa aikana professorina Wienissä vuosina 1917–1929, Kölnissä vuosina 1929–1933, Genevessä vuosina 1933–1940 ja Yhdysvalloissa (Harvard, Berkeley) vuodesta 1940 lähtien. Hänen tieteellinen työnsä kesti yli 60 vuotta ja sisälsi paljon oikeustieteen, sosiologian ja politiikan aloilta.[2]

Kelsen tunnetaan etenkin hänen puhtaan oikeusopin teoriastaan[5], jonka hän esitteli pääteoksessaan Puhdas oikeusoppi (Reine Rechtslehre, 1934). Kelsenin mukaan oikeutta tuli tarkastella "puhdistettuna" kaikesta ei-oikeudellisesta aineksesta. Hänen teoriansa keskeisiä piirteitä ovat oikeusnormien muodostama hierarkkinen oikeuspyramidi ja sen huipulla oleva perusnormi. Kelsenin puhdas oikeusoppi on vaikuttanut erittäin moniin tutkijoihin ympäri maailmaa[5].

Tieteellisen uransa ohella Kelsen työskenteli myös käytännöllisempien tehtävien parissa. Hän muun muassa osallistui Itävallan vuoden 1920 perustuslain laadintaan ja toimi sotarikostoimikunnan oikeudellisena avustajana Nürnbergin oikeudenkäynneissä.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hans Kelsenin rintakuva Wienin yliopistossa.

Kelsen syntyi Prahassa, silloisessa Itävalta-Unkarissa. Hän oli juutalaista syntyperää, mutta myöhemmin kääntyi muodollisesti kristinuskoon. Kelsenin perhe muutti Wieniin hänen ollessaan kolmevuotias, ja hän opiskeli oikeustiedettä Wienin yliopistossa, jossa hän sai dosentin pätevyyden vuonna 1911, ylimääräisen professuurin vuonna 1917 ja varsinaisen professuurin vuonna 1919.[6] Kelsen oli alkujaan valtio-oikeuden tutkija, ja hänen ensimmäinen monografiansa oli Hauptprobleme der Staatsrechtslehre.[7] Vuonna 1912 Kelsen meni naimisiin Margarete Bondin kanssa ja pariskunnalle syntyi kaksi tytärtä.

Kelsen osallistui myös politiikkaan edustaen sosiaaliliberalismia. Hän osallistui asiantuntijana oikeusministeriön palveluksessa Itävallan vuoden 1920 perustuslain laadintaan, johon hän vaikutti merkittävästi esimerkiksi esittämällä erityisen valtiosääntötuomioistuimen perustamista. Kelsen myös toimi kyseisen tuomioistuimen ensimmäisen kokoonpanon jäsenenä vuoteen 1930 asti, jolloin hän joutui väistymään poliittisen ilmapiirin muuttuessa oikeistolaisemmaksi. Samana vuonna Kelsen otti viran Kölnin yliopistosta Saksassa, mutta joutui jättämään virkansa vuonna 1933 natsien valtaannousun seurauksena. Hän siirtyi opettamaan ensin Geneven yliopistoon, sitten Prahan yliopistoon ja lopulta vuonna 1940 Yhydsvaltoihin.[6]

Yhdysvalloissa Kelsen opetti Kalifornian yliopistossa Berkleyssä. Hän jatkoi tieteellistään työtään aina 90-vuotiaaksi asti, jolloin hän huomasi kirjoittaessaan teostaan Allgemeine Theorie der Normen muistinsa alkavan pettää. Käsikirjoituksensa hän "testamenttasi" mahdollista julkaisemista varten pääoppilaalleen R. A. Métallille, joka kuitenkin kuoli äkillisesti ennen kuin oli ehtinyt saada työn valmiiksi, ja hänen kirjoituksiaan on julkaistu postuumisti muiden toimesta aina vuoteen 1985 asti. Kelsen kuoli 91 vuoden ikäisenä Berkeleyssä 19. huhtikuuta 1973.[8]

Oikeusteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelsen nimitti omaa oikeuspositivistista oikeusteoriaansa puhtaaksi oikeusopiksi ja piti sitä ainona ankarasti määritellyn tieteellisyyden vaatimukset täyttävänä oikeusteoriana.[9][3] Teorian "puhtaus" merkitsee, että se pyrkii olemaan puhdas yhtäältä yhteiskuntatieteistä ja toisaalta moraalista. Kelsenin mukaan oikeustieteen erotti yhteiskuntatieteistä se, että sen kohteena oli lainalaisuuksien ja syy-seurassuhteiden sijaan normatiivinen järjestelmä, ja moraalitieteistä sen kohteena olevan normatiivisen järjestyksen pakottavuus.[10] Lisäksi Kelsenin teoria ei käsitellyt tietyn aikakauden tai maantieteellisen alueen oikeutta vaan oikeutta yleensä, sen muuttumatonta muodollista rakennetta erotuksena muuttuvasta sisällöstä.[11][10][12] Kelsen erotti teoriassaan staattisen puolen, joka kuvasi oikeuden rakennetta, ja dynaamisen puolen, joka kuvasi oikeuden luomista, muuttamista ja kumoamista.[13]

Kelsen sai vaikutteita kantilaisuudesta, etenkin sen tietoteoriasta[14], loogisesta empirismistä, jota edustavan Wienin piirin toimintaan hän osallistui, ja saksalaisessa oikeustieteessä vaikuttaneesta lakipositivistisesta käsitelainopista[15], jonka edustajiin kuuluva Georg Jellinek toimi valtio-oikeuden professorina Wienin yliopistossa ennen Kelseniä.[16][17] Pitkän elämänsä aikana Kelsen kehitti teoriaansa ja muutti monia sen keskeisiä ajatuksia.[2][18]

Normipyramidi (saks. Stufenbau)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelsenin mukaan oikeusnormit liittyvät "pitämisen" (saks. Sollen) maailmaan erotuksena kausaalilain alaisesta "olemisen" (saks. Sein) maailmasta, joiden välistä eroa hän piti tajunnallemme välittömästi annettuna.[19][20] Täten yksittäisen oikeusnormin voimassaolo eli pätevyys voi perustua vain toiseen oikeusnormiin. Oikeusnormit ovat Kelsenin mukaan norminantotahdon tuotteita, joille toiset oikeusnormit antavat objektiivisen merkityksen. Tällä tavoin oikeusnormit muodostavat hierarkkisen rakenteen eli normipyramidin, jossa alemmanasteisten normien pätevyys perustuu niitä ylemmänasteisiin normeihin ja näiden normien pätevyys edelleen ylempiin normeihin. Esimerkiksi asetusten normit saavat pätevyytensä lain tasoisista normeista ja lakien normit puolestaan perustuslain normeista.[21] Alemmat oikeusnormit eivät saa olla ristiriidassa ylempien oikeusnormien kanssa, jotka ristiriitatilanteissa syrjäyttävät ne. Tästä hierarkiasta johtuu, että oikeus on suljettu, yhtenäinen ja koherentti systeemi.[22][23][13][24] Ajatuksen normihierarkiasta esitti ensimmäisenä itävaltalainen oikeustietelijä Adolf Julius Merkl, jolta Kelsen sen omaksui.[25]

Oikeusjärjestyksen erottaa Kelsenin mukaan muista normatiivisista järjestyksistä se, että oikeusjärjestys on pakkojärjestys, jonka normien noudattamatta jättämisestä seuraa sanktio. Oikeusjärjestys sisältää myös oikeusnormeja, jotka eivät itse aseta sanktiota, mutta tällaiset normit ovat epäitsenäisiä ja riippuvaisia sanktioita asettavista oikeusnormeista.[10][26] Myös kansainvälinen oikeus on Kelsenin mukaan oikeusjärjestys, sillä sen noudattamisen takeena ovat myös sanktiot, joihin kuuluvat repressaalit ja sodat.[27] Kuitenkin Kelsen myös ajatteli, että kansainvälisen oikeuden sääntöjen tuleminen osaksi kansallista oikeusjärjestystä riippuu kansallisen oikeusjärjestyksen perusnormista.[5]

Kelsenin mukaan oikeusjärjestyksen tulee myös olla suurin piirtein tehokas (saks. im grossen und ganzen wirksam) ollakseen pätevä. Sen käsittämät oikeusnormit tulee siis panna tavallisesti tehokkaalla tavalla täytäntöön tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa.[28] Pääpiirteisen tehokkuuden vaatimus koskee sekä oikeusjärjestystä yleisesti että erikseen sen yksittäisiä oikeusnormeja.[29]

Perusnormi (saks. Grundnorm)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelsenin mukaan normipyramidin huipulla on pelkästään ajattelussa edellytetty perusnormi, johon oikeusnormien regressio päättyy ja joka on näin kaikkien oikeusjärjestyksen normien lopullinen peruste. Kelsen kutsui perusnormia transsendentaalis-loogiseksi edellytykseksi, joka on välttämätön, jotta normatiivisesta maailmasta voi olla mitään tietoa, ja jota juristit yhteisesti hyödyntävät normatiivisena mittapuuna, jonka avulla he kykenevät tunnistamaan voimassa olevan oikeuden ja erottamaan sen ei-oikeudesta.[30][31][21] Kelsenin ajatus perusnormista on läheisesti yhteydessä Immanuel Kantin transsendentaaliseen filosofiaan.[32] Ajattelunsa myöhemmässä vaiheessa Kelsen piti perusnormia pikemminkin hyödyllisenä fiktiona.[25][33]

Perusnormin sisältönä on pelkästään, että historiallisesti ensimmäistä valtiosääntöä ja sen nojalla annettuja normeja tulee noudattaa, eikä sillä ole mitään tekemistä oikeuden sisällön kanssa. Jos valtiosääntö muuttuu tavalla, joka on vastoin valtiosäännössä asetettuja muuttamisehtoja, kuten esimerkiksi vallankumouksen seurauksena, oikeudellinen jatkuvuus katkeaa ja perusnormi muuttuu. Tällöin Kelsenin mukaan myös kaikki aiemman valtiosäännön nojalla annetut alemmat oikeusnormit lakkaavat olemasta, vaikka yleensä uudessa valtiosäännössä myös implisiittisesti omaksutaan uudet, sisällöltään identtiset oikeusnormit.[34][35]

Kelsenin tulkintaoppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelsen jakoi laintulkinnan kahteen kategoriaan. Lakien säätämisessä ja lainkäytössä on kyse autenttisesta tulkinnasta, jossa luodaan oikeutta asettamalla oikeusnormi. Sen sijaan oikeustieteessä on kyse epäautenttisesta tulkinnasta, jossa ei luoda oikeutta vaan vain todetaan oikeusnormien sisältö. Jos oikeusnormin kielellinen sananmuoto on tulkinnanvarainen, ei Kelsenin mukaan millään oikeudellisella metodilla ole mahdollista ratkaista, mikä tulkinnallinen kannanotto on "oikea" vaan kaikki tulkintavaihtoehdot ovat oikeuden kannalta samanarvoisia. Oikeutieteen tulee rajoittua vain oikeusnormien ja niiden mahdollisten tulkintavaihtoehtojen kuvaamiseen arvovaapasti eikä esittää mitään tiettyä tulkintasuositusta.[36][37]

Kelsenin valtioteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelsenin valtioteoria sisältyy etenkin hänen teokseensa General Theory of Law and State. Kelsenin mukaan valtio on yhtä kuin oikeusjärjestys.[38][13] Oikeusjärjestyksen takana ei siis ole mitään ei-oikeudellista oliota, joka voitaisiin identifioida valtioksi. Oikeusjärjestyksen taustalla on kyllä erilaisia valtasuhteita, jotka liittyvä siihen seikkaan, että oikeudellisesti on olemassa valtio, mutta niistä ei voida erottaa valtioksi identifioitavaa määrättyä suhteiden joukkoa, sillä ainoa tapa erottaa erilaiset suhteet ja tottelemisen motiivit on käyttää sellaisia käsitteitä, jotka jo edellyttävät valtion olemassaoloa. Kaikki viittaukset valtioon, esiintyivätpä ne sitten oikeudellisessa kielenkäytössä, sosiologisissa tutkimuksissa tai arkipuheessa, viittaavat siis oikeudellisesti määriteltyyn olioon.[39]

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perusnormin käsitettä on pidetty Kelsenin teorian kiistellyimpänä ja haavoittuvimpana kohtana, ja Kelsenin vastaukset sitä kohtaan esitettyyn kritiikkiin jäivät epämääräisiksi.[40][41] Kelsenin tulkitsijoilla on usein vaikeuksia selittää, mikä perusnormi on ja sijoittuuko se osaksi oikeutta vai sen ulkopuolelle.[42] Raimo Siltala on verrannut perusnormia paroni von Münchhaussenista kertovaan tarinaan, jossa tämä vetää itsensä tukastaan ylös suosta.[28] Kaarlo Tuori on kritisoinut Kelsenin teoriaa siitä, että perusnormi asetetun sijaan pelkästään edellytettynä normina johtaa Kelsenin hylkäämään oikeuden positiivisuuden.[43] Englantilaisen oikeuspositivistin H. L. A. Hartin ajatusta tunnistamissäännöstä on pidetty ajatuksellisena vaihtoehtona Kelsenin perusnormille, mutta Hartin pääteoksessa The Concept of Law vertailu näiden kahden välillä on rajoittunut vain pariin alaviitteeseen.[44]

Myös muita Kelsenin puhtaan oikeusopin piirteitä on kritisoitu. Myöhempi oikeudellisen ratkaisun teoriaa pohtiva keskustelu on ohittanut Kelsenin, jolla ei ollut paljon sanottavaa argumentaatioteoriasta ja joka ei koskaan kyennyt luomaan oikeudellisen ratkaisun teoriaa, joka olisi tyydyttänyt hänen asettamansa johdonmukaisuusvaatimukset.[45] Oikeusjärjestyksen pääpiirteisen tehokkuuden vaatimusta on krititisoitu yhtäältä siitä, että oikeutta täytäntöönpaneva tuomioistuin on oikeudellinen tosiasia, jonka tunnistaminen edellyttää jo tietoa oikeudesta, ja toisaalta siitä, että vaatimus vaikuttaa olevan ristiriidassa teorian "puhtauden" kanssa.[46] Oman aikansa saksalaisessa valtiosääntöteoriassa Kelsenin vastapoolina toimi etenkin Carl Schmitt, joka esimerkiksi kritisoi Kelsenin suvereniteettikäsitystä teoksessaan Poliittinen teologia.[47] Eerik Lagerspetz on kritisoinut Kelsenin teorian ontologista puolta etenkin hänen valtioteoriansa ja käsityksensä siitä, että jokaisen oikeusnormin identtiteetti vaihtuu perusnormin vaihtuessa, osalta sosiaalisen ontologian näkökulmasta.[48] Myös oikeusnormien tulkintaa koskevien metanormien sekä oikeusperiaatteiden aseman on katsottu jäävän Kelsenin teoriassa epäselväksi.[49]

Kelsen itse oli hanakka vastaamaan häntä vastaan eri suunnilta esitettyyn kritiikkiin.[50] Puhtaan oikeusopin toisen painoksen jälkeen hän ei kuitenkaan enää jaksanut perinpohjin uudistaa oikeusteoriaansa.[5] Kelsenin ajattelua ovat myöhemmin kehittelleet esimerkiksi tanskalainen oikeusrealisti Alf Ross, joka kirjoitti Kelsenin ohjauksessa väitöskirjansa ja pyrki myöhemmässä tuotannossaan yhdistämään Kelsenin normativismin ja skandinaavisen realismin,[5] ja italialainen Noberto Bobbio[51].

Muu tieteellinen työ[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelsen oli perehtynyt myös muihin kuin oikeusteoreettisiin kysymyksiin.[5] Vaikka hän suhtautui kriittisesti arvoihin, valtio-oppiin ja politiikkaan, haluten sulkea empiiriset ja arvostukselliset kysymykset oikeusteorian piiristä, tämä ei estänyt häntä liikkumasta pätevästi myös valtio-opin, sosiologian ja oikeudenmukaisuusteorioiden alueella, joissa hänen omissa käsityksissään kietoutuivat yhteen analyysi ja arvopohjainen – liberalistinen – kritiikki.[16]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavassa rajoittunut valikoima Kelsenin kirjoituksia.[50]

  • Hauptprobleme der Staatsrechtslehre, entwickelt aus der Lehre vom Rechtssarz (Mohr, Tübingen 1910)
  • Vom Wesen und Wert der Demokratie (Mohr, Tübingen 1920; 2. p. 1929
  • Sozialismus und Staat (Hirschfeld, Leipzig 1920; 2. p. Mohr, Tübingen 1929)
  • Allgemeine Staatslehre (Mohr, Berlin 1925)
  • Der soziologische und der juristische Staatsbegriff (Mohr, Tübingen 1928)
  • Puhdas oikeusoppi (Reine Rechtslehre, 1934; 2. p. Springer, Wien 1960; jälkimmäisen suomentanut Olli Nikkola WSOY, Porvoo 1968)
  • General Theory of Law and State (Clarendon, Cambridge 1946; uud. p. 1961)
  • The Law of the United Nations (Holt, Rinehart, Winston, New York 1951)
  • Essays in Legal and Moral Philosophy (1973)
  • Allgemeine Theorie der Normen (Manz, Wien 1979)
  • Die Illusion der Gerechtigkeit (Manz, Wien 1985)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gylling, Heta; Mäkelä, Kaisa; Tontti, Jaakko (toim.): Filosofien oikeus 1. Saarijärvi: Suomalainen lakimiesyhdistys, 2001.
  • Laakso, Seppo: Lainopin teoreettiset lähtökohdat. Tampere: Tampereen yliopisto, 2012.
  • Lagerspetz, Eerik: Oikeusajattelun vuosisata. Turku: Aeropagus-kustantamo, 2009.
  • Lindroos-Hovinheimo, Susanna: Oikeuden rajoilla. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2014.
  • Mäkelä, Kaisa; Tontti, Jaakko (toim.): Filosofien oikeus 2. Saarijärvi: Suomalainen lakimiesyhdistys, 2001.
  • Siltala, Raimo: Oikeudellisen ajattelun perusteet - Pääsykoekirja 2/2010. Turku: Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010.
  • Tala, Jyrki; Wikström, Kauko (toim.): Oikeus – Kulttuuria ja teoriaa: Juhlakirja Hannu Tolonen 2005. Turku: Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2005.
  • Tuori, Kaarlo: Kriittinen oikeuspositivismi. Vantaa: Werner Söderström Lakitieto, 2000.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Tuori 2000, s. 7
  2. ↑ a b c Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 314
  3. ↑ a b Siltala 2010, s. 40
  4. ↑ Lagerspetz 2009, s. 35
  5. ↑ a b c d e f Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 322
  6. ↑ a b Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 313
  7. ↑ Tuori 2000, s. 22
  8. ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 313-314
  9. ↑ Laakso 2012, s. 63
  10. ↑ a b c Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 55
  11. ↑ Tuori 2012, s. 20, 22
  12. ↑ Laakso 2012, s. 43
  13. ↑ a b c Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 316
  14. ↑ Tuori 2000, s. 20
  15. ↑ Tuori 2000, s. 170
  16. ↑ a b Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 315
  17. ↑ Laakso 2012, s. 43, 48
  18. ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 56
  19. ↑ Lagerspetz 2001, s. 37
  20. ↑ Laakso 2012, s. 44
  21. ↑ a b Tuori 2012, s. 26
  22. ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 56-57
  23. ↑ Siltala 2010, s. 43-45
  24. ↑ Lagerspetz 2001, s. 39
  25. ↑ a b Siltala 2010, s. 46
  26. ↑ Laakso 2012, s. 44-45
  27. ↑ Laakso 2012, s. 47
  28. ↑ a b Siltala 2010, s. 47
  29. ↑ Laakso 2012, s. 55
  30. ↑ Lagerspetz 2001, s. 41
  31. ↑ Siltala 2012, s. 55
  32. ↑ Tuori 2000, s. 21
  33. ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 58
  34. ↑ Lagerspetz 2001, s. 41-42
  35. ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 317
  36. ↑ Siltala 2010, s. 49
  37. ↑ Laakso 2012, s. 57
  38. ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 57
  39. ↑ Lagerspetz 2009, s. 45
  40. ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 58
  41. ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 321
  42. ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 59
  43. ↑ Tuori 2000, s. 27
  44. ↑ Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 143
  45. ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 319, 323
  46. ↑ Siltala 2010, s. 48
  47. ↑ Tala, Wikström (toim.) 2005, s. 259
  48. ↑ Lagerspetz 2009, s. 42-48
  49. ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 319
  50. ↑ a b Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 323
  51. ↑ Gylling, Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 320

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jansson, Jan-Magnus: Hans Kelsens statsteori mot bakgrunden av hans rättsfilosofiska åskådning. Helsingin yliopisto, 1950.
  • Järvelaid, Peeter. Die Rezeption Kelsens und der Einfluss der Reinen Rechtslehre in Estland. – Hans Kelsen anderswo. Hans Kelsen abroad. Der Einfluss der Reinen Rechtslehre auf die Rechtstheorie in verschiedenen Ländern. Hrsg. von Robert Walter, Clemens Jabloner, Klaus Zeleny. Wien: Manzsche Verlags – und Universitätsbuchhandlung, 2010, s. 73–88. (Schriftenreihe des Hans Kelsen-Institut, Bd. 33): ISBN 978-3-214-14754-9
  • Kastari, Paavo: Hans Kelsenin valtiokäsitys. Lakimies, 1937.
  • Laakso, Seppo: Oikeuden systeeminykseys puhtaassa oikeusopissa. Tampere: Tampereen yliopisto, hallintotieteiden laitos, 1980.
  • Walter, Robert: Hans Kelsen – Ein Leben im Dienste der Wissenschaft. Wien: Manz, 1985.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hans_Kelsen&oldid=22014595”