Uuskonservatismi

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Uuskonservatiivi)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Uuskonservatismi tai neokonservatismi (engl. neoconservativism) on yhdysvaltalainen vasemmistolaisuudesta vaikutteita ottanut konservatistinen suuntaus, jossa korostetaan etenkin Yhdysvaltain roolia demokratian viemisessä muualle maailmaan, tarvittaessa sotilaallisin keinoin.

Monet uuskonservatiivit ovat lähtöisin Yhdysvaltojen 1960-luvun liberaaleista demokraateista, jotka siirtyivät rebublikaanien leiriin.[1]

Uuskonservatiivisuuden käsite vakiintui poliitikan sanastoon 1980-luvulla. Uuskonservatiivit saavuttivat 1990-luvulla ja etenkin 2000-luvun alussa George W. Bushin presidenttikaudella vahvan aseman republikaanisessa puolueessa.[2]

Määritelmiä ja ideologiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Termin ”uuskonservatiivi” (engl. neoconservative) otti käyttöön demokraattinen sosialistiajattelija Michael Harrington, ja hän halusi sillä leimata demokraattien oikeistosiiven.[3] Hän käytti nimitystä vuonna 1973 haukkumanimenä niille entisille liberaaleille ja sosialisteille, jotka olivat alkaneet tehdä yhteistyötä konservatiivien ja kapitalistien kanssa ja Harringtonin mukaan myyneet aatteensa ja muuttuneet luokkapettureiksi. Harringtonin leimaamat henkilöt eivät vielä tuolloin ottaneet nimitystä itse käyttöön. Kaikki heistä eivät vielä 1970-luvulla tunnustautuneet konservatiiveiksi eivätkä lähteneet republikaanien mukaan. He tekivät kuitenkin yhteistyötä uuden oikeiston kanssa ja liittoutuivat heidän kanssaan Ronald Reaganin presidenttikaudesta alkaen 1980-luvulla. He olivat antikommunisteja ja uusvasemmistolaisen kulttuuriradikalismin kriitikoita. He olivat siirtyneet oikealle mutta säilyttivät suuria osia alkuperäisestä vasemmistolaisuudestaan.[4]

Katolilaisen uuskonservatiivin George Weigelin mukaan uuskonservativismi on vasemmistolainen aatekokonaisuus, joka on erkaantunut modernin poliittisen liberalismin valtavirrasta, koska ajatteli liberalismin ”tulleen hulluksi”.[5]

Journalisti, kustantaja ja professori Irving Kristol on mainittu usein uuskonservatiivisen liikkeen kummisetänä. Hän oli myös ensimmäinen, joka alkoi kutsua itseään uuskonservatiiviksi. Kristol kehitti uuskonservatiivin määritelmäänsä vuodesta 1979 alkaen. Hänen mukaansa uuskonservatiiveja ovat entiset liberaalit, jotka olivat menettäneet uskonsa sellaiseen liberalismiin, joka tukeutui vahvaan valtiolliseen pakottamiseen. He ovat myös säilyttäneet uskonsa kapitalistiseen järjestelmään mekanismina, jonka kautta inhimilliset tarpeet tyydyttyivät parhaiten. Nämä liberaalit pitävät markkinataloutta vapaiden yhteiskuntien ennakkoehtona, mutta sen rinnalle he haluavat hyvinvointivaltion palveluita. Talouskasvua he pitävät välttämättömänä yhteiskuntien vakauden ja hyvinvoinnin takaajana, kunhan koko ajan pidetään mielessä yhteinen hyvä eikä lähdetä puhtaan itsekkään voitontavoittelun tielle. He lukevat hyvinvoivien perheiden, perinteisten moraaliarvojen ja uskonnollisuuden kuuluvan vakaan, tasapainoisen ja sisäisesti yhtenäisen yhteiskunnan keskeisiin tuntomerkkeihin. Itse he eivät kuitenkaan ole erityisen uskonnollisia, jotkut heistä eivät lainkaan uskonnollisia. Yhteisiä uskontopohjaisia moraaliarvoja he pitävät yhteiskunnallisesti hyödyllisinä, minkä vuoksi valtion on tuettava niitä. He uskovat myös siihen, että säilyttääkseen Amerikan oikeanlaisena, muun maailman on estettävä luisumasta sellaisten valtioiden käsiin, jotka olivat eri meiltä uuskonservatiivien uniikeista amerikkalaisista arvoista, joita he pitävät universaaleina.[6]

Uuskonservatistisesta aatemaailmasta itse 2000-luvulla irtisanoutunut Francis Fukuyama nimeää teoksessaan America at Crossroads (2006) uuskonservatiiveja kylmän sodan aikana yhdistäneiksi tekijöiksi seuraavia: 1) huoli demokratiasta ja laajemmin ymmärrys hallintomuotojen vaikutuksista inhimillisen elämän muotoihin 2) käsitys Yhdysvaltain voimankäyttämisestä moraalisesti oikeiden päämäärien saavuttamiseksi 3) skeptisismi kansainvälisen lainsäädännön ja toimielimien mahdollisuuksista ratkaista vaikeita turvallisuusongelmia ja 4) käsitys yhteiskunnan sosiaalipoliittisen muokkaamisen rajoituksista.[7]

Kulttuuri- ja moraalikäsityksiltään uuskonservatiivit ovat hyvin konservatiivisia. Tämä sai heidät irtautumaan poliittisen liberalismin kentästä 1960- ja 1970-lukujen vastakulttuurin ja kulttuuriradikalismin aikoina. He karsastivat arvorelativistisia, monikulttuurisia, postmoderneja kulttuurintulkintoja, arvostivat perinteistä estetiikkaa ja taistelivat taiteen ja tieteen politisoitumista vastaan. He usein myös vastustivat pornografiaa ja sen vapaata levitystä.[8]

Uuskonservatiivit eivät vastusta sitä, että autetaan diktatuureissa tapahtuvia sisäisiä vallankumouksia tai jopa "tuodaan demokratia" ulkoapäin sotilaallisesti "roistovaltioihin".[9]

Uuskonservatiivit kannattavat avoimia rajoja ja vapaakauppaa toisin kuin kuin perinteistä konservatismia kannattavat paleokonservatiivit, jotka taas ovat tahtoneet yleensä pystyttää tullimuureja etenkin teräs-, paperi- ja lentokoneteollisuuden suojaksi.[10]

Liikkeen taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuskonservatiivien lailla ajattelevia on ollut oikeiston riveissä jo 1920- ja 1930-luvuilta lähtien, ja heillä on ollut sen jälkeen huomattavaakin vaikutusta konservatiivis-oikeistolaiseen ajatteluun ja toimintaan.[11]

Uuskonservatismin isänä voidaan pitää Leo Straussia (1899–1973)[12]. Straussin mukaan liberaali demokratia sisälsi tuhon siemenet: nihilismin ja individiualismin. Individualismin ja nihilismin ajatukset johtivat rikkomaan yhteisiä sääntöjä ja heikentämään yhteiskuntaa. Straussin mukaan tämä uhka voitaisiin torjua, jos ihmiset saataisiin uskomaan myytteihin, kuten kansakunnan yhteiseen kohtaloon taistelussa hyvyyden puolesta pahaa vastaan. Strauss esitti ajatuksensa 1950-luvulla ja hänen seuraajiaan kutsuttiin uuskonservatiiveksi.[13]

1980-luvulla ja 1990-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johtavat uuskonservatiivit George Gilder ja Michael Novak lähentyivät omissa kirjoissaan 1980-luvulla valtavirran konservatiivien käsitystä kapitalismista.[14]

Ulkopolitiikasta oli tullut uuskonservatiivien näkyvin ja vaikuttavin politiikanteon alue 1980-luvun alkuun mennessä. Uuskonservatiivit vastustivat kaikenlaista totalitarismia, joita 1980-luvulla kylmän sodan aikana edusti kommunismi ja myöhemmin ”islamofasismi”. Uuskonservatiivit pitivät Yhdysvaltoja erityisenä ja muita ylempänä maana, jolla oli maailmanmissio.[15] Uuskonservatiiveista tuli vaikutusvaltaisia Yhdysvaltain sisä- ja ulkopolitiikassa 1980-luvulla republikaanipresidentti Ronald Reaganin kaudella.[16] He tukivat republikaanipresidenttien Reaganin ja hänen seuraajansa George H. W. Bushin aggressiivista ulkopolitiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan.[1]

Uuskonservatiiveilla oli kristillisen oikeiston kanssa merkittävä vaikutus modernin yhdysvaltalaisen ”Great Society” -hyvinvointivaltion uudistamiseen demokraattipresidentti Bill Clintonin kaudella 1990-luvulla. Nämä ryhmät laativat yhdessä sen lakialoitteen, jolla työttömyysetuisuuksien myöntämistä rajoitettiin. Ne osat uuskonservatiivien hyvinvointivaltion reformista, joita Clinton ei suostunut toteuttamaan, toteutettiin hänen jälkeensä George W. Bushin kaudella.[17]

George W. Bushin presidenttikaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuskonservatiivit ja kristillinen oikeisto saivat Bushin kanssa läpi esimerkiksi Medicare-sairasvakuutusjärjestelmän laajennuksen, uuden liittovaltion koulureformin sekä joukon abortin- ja seksivalistuksen vastaisia lakeja. Liittovaltion valta lisääntyi niin paljon, että minimaalista valtiota vaatineet libertaristiset konservatiivit leimasivat Bushin ja uuskonservatiivit ”oikean konservatismin pettäjiksi”.[18]

Uuskonservatiivit nousivat republikaanisen puolueen ulko-, sota- ja maailmanpoliittisen linjan pääasiallisiksi muokkaajiksi Bushin kaudella.[19] Käännekohtia olivat vuoden 2001 terroristihyökkäys New Yorkiin, Bushin päätös aloittaa sen seurauksena terrorisminvastainen sota ja Irakin sota vuonna 2003. Bushin hallinnossa vaikuttaneiden uuskonservatiivien kuten Dick Cheneyn, Donald Rumsfeldin ja Paul Wolfowitzin tavoitteena oli Project for the New American Century -hankkeessa hahmotellusti Yhdysvaltain pitäminen maailman ehdottomasti sotilaallisesti vahvimpana maana. He vaativat myös Yhdysvalloilta proaktiivisia, tarvittaessa sotilaallisia, toimia syrjäyttää kaikki ne vallat, jotka uhkasivat Yhdysvaltain edustamia demokraattisia arvoja, jotka he näkivät ylimpinä muihin yhteiskuntajärjestelmiin nähden. Uuskonservatiivien perusteena Irakin sotaan lähtemiselle oli ”kolmen T:n yhtälö”, jonka mukaan terrorismi, tyrannit ja joukkotuhoaseteknologia muodostivat eksistentiaalistisen uhan. Heidän toinen tavoitteensa oli levittää demokratiaa Irakiin ja muualle Lähi-itään.[20]

Bushin jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bushin kausien jälkeen uuskonservatiivit ovat menettäneet valtaansa republikaanisen puolueen sisällä. He asettuivat vastustamaan paleokonservatiivisia ajatuksia ajanutta Donald Trumpia tämän esivaalikampanjassa 2016.[21] Presidenttikautensa toisena vuonna Trump nimitti Bushin kaudella näkyvässä asemassa olleen kovan linjan uuskonservatiivin John Boltonin kansallisen turvallisuuden neuvonantajakseen.[22]

Uuskonservatiiveja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ruotsila, Markku: Sydänmaiden kapina: Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu. Gaudeamus, 2018. ISBN 978-952-495-488-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Neocon 101: What do Neoconservatives Believe? globalresearch.ca. Viitattu 4.11.2017. (englanniksi)
  2. Ruotsila 2018, s. 149–150.
  3. The Strange Path of "Neoconservatism" The Globalist. 20.6.2003. Viitattu 4.11.2017. (englanniksi)
  4. Ruotsila 2018, s. 150–151.
  5. Ruotsila 2018, s. 152.
  6. Ruotsila 2018, s. 151–152.
  7. Francis Fukuyama, America at the Crossroads: Democracy, Power, and the Neoconservative Legacy (Yale University Press, 2006) (englanniksi)
  8. Ruotsila 2018, s. 154–157.
  9. The Neocons’ Project for the New American Century: “American World Leadership globalresearch.ca. Viitattu 4.11.2017. (englanniksi)
  10. Media: For Buchanan, A New Pulpit And Target. New York Times 9.9.2002. Viitattu 4.11.2017 (englanniksi)
  11. Ruotsila 2018, s. 149–150.
  12. a b c d e f g h Rodrigue Tremblay: Humanism vs. Imperialism (Internet Archivessa)
  13. Adam Curtis - The Power of Nightmares. Part 1. Baby It's Cold Outside. BBC. Viitattu 27.6.2011 (englanniksi)
  14. Ruotsila 2018, s. 153.
  15. Ruotsila 2018, s. 154.
  16. Ruotsila 2018, s. 157.
  17. Ruotsila 2018, s. 165–166.
  18. Ruotsila 2018, s. 171.
  19. Ruotsila 2018, s. 157.
  20. Ruotsila 2018, s. 172–177.
  21. Ruotsila 2018, s. 297.
  22. John Bolton: Bush-era war hawk makes comeback 22.3.2018. BBC. Viitattu 1.12.2018.
  23. https://www.politico.com/story/2015/04/lindsey-graham-rand-paul-2016-116837
  24. Joe Holley: Jeane J. Kirkpatrick; U.N. Ambassador Upheld Reagan Doctrine washingtonpost.com. 9 December 2006. ”Kirkpatrick became a neoconservative in the 1970s and then a Republican Party stalwart.”

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]