Tämä on lupaava artikkeli.

Indonesian historia

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 23. marraskuuta 2014 kello 16.33 käyttäjän PtG (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Indonesian historia ulottuu tuhansien vuosien taakse. Maan nykyiset asukkaat ovat Kaakkois-Aasian mantereelta saapuneiden kansojen jälkeläisiä, jotka ovat siirtyneet alueelle 4 000 vuotta sitten. Ihmisiä asui nykyisen Indonesian alueella tätä ennen, sillä varhaisimmat todisteet osoittavat että alkuihmisiä eli alueella jo 1,5 miljoonaa vuotta sitten.[1][2][3]

Kiinan ja Intian suunnalta tulleet merenkävijät vierailivat Indonesian alueella 200-luvulta lähtien ja alue sai heidän mukanaan vaikutteita hindulaisuudesta ja buddhalaisuudesta.[3] Ensimmäinen saariston yhdistänyt kuningaskunta oli 600-luvulla syntynyt Srivijaya, joka hallitsi aluetta 1300-luvulle asti.[4] 1300-luvulta lähtien alueelle levisi myös islam arabialaisten kauppiaiden mukana ja alueelle syntyi useita keskenään kilpailevia sulttaanien hallitsemia kuningaskuntia.[2]

1500-luvulla alueelle tulivat myös eurooppalaiset maan rikkaiden luonnonvarojen houkuttelemina. Ensin alueelle saapuivat portugalilaiset, mutta he saivat 1600-luvulla väistyä hollantilaisten tieltä.[3] Hollantilaiset hallitsivat Indonesian aluetta 1600-luvulta lähtien. Siirtomaavaltaa ei kuitenkaan kaikkialla hyväksytty, ja Hollannin Itä-Intiassa puhkesi aika ajoin kapinoita eurooppalaisten valtaa vastaan.[2]

Alue pysyi Hollannin siirtomaana aina toiseen maailmansotaan asti, jolloin Japani miehitti sen. Sodan päätyttyä Indonesia itsenäistyi Sukarnon johdolla ja itsenäinen Indonesian tasavalta syntyi virallisesti vuonna 1949, kun Hollanti tunnusti Indonesian itsenäisyyden.[2] Sukarno syrjäytettiin maan presidentin paikalta Suharton johtamassa sotilasvallankaappauksessa vuonna 1967.[1] Suharto hallitsi maata 1990-luvun lopulle saakka itsevaltaisin ottein. Maan itsenäisyyden aikaa on leimannut useat kahakat Indonesian useiden eri kansallisuuksien välillä.[1][2][3]

Esihistoria

Indonesialaiset alukset tekivät kauppamatkoja Afrikkaan asti jo ensimmäisellä vuosisadalla. Borobuduriin kaiverrettu laiva noin vuodelta 800.

Ensimmäisen kerran Homo erectuksen, yleisesti jaavanihmisenä tunnetun ihmislajin edustajan jäänteitä löydettiin Jaavan saarelta vuonna 1891.[5] Näistä fossiilijäänteistä on päätelty, että Malaijien saaristossa on ollut asutusta ainakin 500 000 vuotta sitten.[6] Ei tiedetä varmasti, miten Homo erectus ja myöhemmin homo sapiens saapuivat Malaijien saaristoon, mutta todennäköisesti Sumatra, Borneo ja Jaava olivat yhteydessä mantereeseen, sillä pleistoseenikaudella merenpinta oli alempana kuin nykyään.[5] Jaavanihmiset saattoivat saapua Jaavalle kävellen 1,7 miljoonaa vuotta sitten.[5][1] Homo erectuksen elintavoista ei ole tarkkaa tietoa, ja homo sapiens myöhempänä saapujana syrjäytti H. erectuksen. On kuitenkin myös esitetty, että H. sapiens ei täysin syrjäyttänyt H. erectusta, vaan H. erectus sopeutui elämään h. sapiensin rinnalla ja lajit saattoivat risteytyä keskenään, ja H. erectus lajin edustajat saattavat olla näin nykyisten kaakkoisaasialaisten hyvin kaukaisia esivanhempia.[5]

Varmaa tietoa ihmisten kehityksestä alueella on pystytty tutkimaan 40 000 vuoden taakse: tuolta ajalta löytyneet ihmisjäänteet ja alkeelliset kivityökalut ovat mahdollista ajoittaa.[5] Aluetta 40 000–7 000 vuotta sitten asuttaneita ihmisiä on kutsuttu australo-melanesialaisiksi. He olivat metsästäjä-keräilijöitä ja ensimmäisiä, jotka saapuivat nykyiseen Itä-Indonesiaan. Varhaisimpia todisteita heistä on löytynyt Borneolta, 40 000–20 000 vuoden takaa.[5]

3 000–500 vuotta ennen ajanlaskun alkua Malaijien saaristoon saapui austronesialaisia, jotka olivat todennäköisesti lähtöisin Etelä-Kiinasta, josta he Taiwanin kautta saapuivat Filippiineille noin 3 000 eaa, Itä-Indonesian saarille ja Borneoon n. 2 000 eaa sekä Uuteen-Guineaan, Jaavalle ja Sumatralle noin 1 500–1 000 eaa.[7][5] Tuon ajan ihmiset olivat jo taitavia merenkävijöitä ja harjoittivat maataloutta.[5] Villiriisiä viljeltiin Sulawesin saarella jo noin vuonna 3 000 eaa. Varhaisimmat todisteet riisin märkäviljelystä ovat 700-luvulta jaa.[8] Pronssin ja raudan valmistuksesta varhaisimmat todisteet ovat vuosilta 500–200 eaa.[9] Tuona aikana alueelle saapui lisää ihmisiä Vietnamin suunnalta. He kehittivät edelleen kaupankäyntiä ja merenkulkua.[1]

Varhaisimmat arkeologiset todisteet kaupankäynnistä Kiinan ja Intian suuntaan ovat kahdelta viimeiseltä vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua, sillä Balilta on löydetty 1. vuosisadalta peräisin olevista haudoista intialaisia esineitä ja Intian kaakkoisrannikolta on löydetty 100-luvulta eaa. peräisin olevia indonesialaisten veneiden hylkyjä.[10] Todennäköisesti tuon ajanjakson malaijit olivat ensimmäisiä Kaakkois-Aasian merillä kauppaa käyneitä ihmisiä, jotka ylläpitivät kansainvälisiä yhteyksiä.[10][9]

Intian, Kiinan ja Indokiinan suunnalla alkoi muodostua varhaisia kuningaskuntia jo ennen ajanlaskun alkua, mutta malaijialueilla todisteita vanhimmista valtion kaltaisista yhteisöistä on vasta jälkeen vuoden 500 jaa.[9] Kehitys kohti monimutkaisempaa ja jakautuneempaa yhteiskuntarakennetta levisi nykyisen Indonesian alueelle Intian suunnalta. Indonesiasta on löytynyt kivikirjoituksia, vanhoja piirustuksia ylhäisemmin pukeutuneista ihmisistä ja hautakammioita, joiden perusteella on päätelty luokkayhteiskunnan syntymisestä Sumatralla, Jaavalla ja Balilla.[9][1][11]

Luokkayhteiskunnan syntyä edesauttoi myös tehokkaampien viljelymenetelmien kehittyminen. Riisin viljely veden peittämillä pelloilla ja vesipuhvelien käyttö tehostivat ravinnontuotantoa. Ruokaa kasvoi jo yli oman tarpeen, jolloin sillä saatettiin ruokkia kauppiaita ja yhteisön eliittiä, joka ei viljellyt maata. Vastineeksi kauppiaat tarjosivat omia tuotteitaan ja yhteisön ylimystö tarjosi järjestyksen ja paikkoja uskonnon harjoittamiseen.[9] Ajanlaskun alun vuosisatoina harjoitettujen kansanuskontojen tavoista ja rituaaleista ei tiedetä paljoa. Silloisten ihmisten käsitykset maailmasta olivat todennäköisesti animistisia, kuten suuressa osassa Kaakkois-Aasiaa.[9]

Hindulais-buddhalaiset kuningaskunnat

500-luvulla jaa. Malaijien saaristoon levisi intialaisen kulttuurin piirteitä ja Sumatran ja Jaavan asukkaat joutuivat kosketuksiin hindulaisuuden ja buddhalaisuuden kanssa, kun Intian suunnalta tulleet kauppiaat kävivät nykyisen Indonesian alueella. Historiantutkijoiden keskuudessa on kuitenkin erimielisyyttä siitä, milloin intialainen kulttuuri tarkalleen levisi Indonesian alueelle. Kuitenkin kulttuurin leviäminen edesauttoi valtiomuotoisten hallintorakenteiden syntymistä.[1][11]

Srivijaya

Malaijien saariston ensimmäinen nimeltä tunnettu poliittinen yksikkö oli Kantoli, josta ei nimen lisäksi tiedetä paljoakaan. Se oli kuitenkin sumatralaisen Srivijayan valtakunnan edeltäjä.[12][13] Srivijayan kuningaskunnan on päätelty syntyneen 500-luvulla, sillä kiinalaisten tullessa sinne 600-luvun lopulla yhteiskunta oli pitkälle kehittynyt.[14][15] Srivijayan keskus oli Sumatran eteläosassa sijainnut Palembang. Palembang ja pohjoisempana Sumatralla sijainnut Jambin kaupunki saivat alkunsa pieninä satamakaupunkeina, joissa intialaiset kauppiaat vierailivat. Kauppiaiden mukana levisi buddhalaisuuden lisäksi myös käsitys monarkiasta. Palembangin kaupunki nousi todennäköisesti merkittävimmäksi hedelmällisen maaston ja menestyvän maatalouden ansiosta, sillä ylijääneellä ruoalla saatettiin tarjota ravintoa vieraileville kauppiaille.[4]

Srivijaya alkoi 600-luvun lopulla laajeta, ja 1100-luvun lopulla sen alueet käsittivät Sumatran, Malakan niemimaan sekä osia Jaavan ja Borneon saarista. Srivijaya oli thalassokratia eli merivalta. Sen hallussa olivat Malakansalmi ja Sundansalmi, jotka olivat alueen tärkeimmät merireitit. Niiden kautta kulkivat Kiinan ja Intian väliset kauppareitit sekä Malaijien saariston koko kaupankäynti.[11] Maan kuninkaan suora hallinto ylsi kuitenkin vain Palembangin lähialueille. Srivijayan laivasto käytti voimaansa alistaakseen mahdolliset kilpailevat kuningaskunnat. Voimankäyttö ei kuitenkaan taannut Srivijayan ylivaltaa Malaijien saaristossa, vaan maa solmi liittoja Malakan niemimaan, Jaavan ja Sumatran pienempien satamakaupunkien kanssa, sillä vapaa kulku Malakansalmen ja Sundansalmen läpi oli kaikkien kannalta tärkeää. Srivijaya oli malaijivaltioiden poliittinen ja taloudellinen keskus 600-luvulta 1200-luvulle asti.[4]

1000-luvulta lähtien Srivijayan valtakunta kohtasi yhä enemmän ulkoisia uhkia, kun muut kuningaskunnat yrittivät horjuttaa sen valta-asemaa. Intian nykyisen Tamil Nadun suunnasta tullut Chola-valtakunta hyökkäsi 1025 Palembangiin ja tuhosi sen.[16] Chola ei kuitenkaan saanut tuhottua Srivijayaa, vaan se sai hallintaansa Srivijayan aiemmin hallitsemia nykyisen Länsi-Malesian alueen pohjoisosia.[17] Srivijayan valtakunnan rappiota edistivät Jaavan ja Intian suunnasta tulleet toistuvat hyökkäykset ja kauppavallan siirtyminen muille alueen satamakaupungeille. Srivijayan heikkeneminen myös edesauttoi pienempien kuningaskuntien syntymistä.[17][4]

Srivijayan voimakas vaikutus alueella alkoi lopullisesti hiipua 1200-luvulla. Valtakunnalla oli toistuvasti konflikteja jaavalaisten kuningaskuntien kanssa, joille se jäi alakynteen.[17] Pääsyynä valtakunnan murenemiseen oli kauppavallan heikkeneminen; valta jakautui tasaisemmin alueen pienemmille keskuksille, kuten Shrivijayasta irtautuneelle Jambille ja Kedahin satamalle.[4][17] Singhasarin kuningaskunta valloitti Srivijayan lopullisesti 1280-luvulla, ja kuningaskunnan alueiden rippeitä havitteli myös pohjoisesta tullut Ayutthayan kuningaskunta.[4]

Jaavalaiset kuningaskunnat

Borobudurin buddhalainen pyhäkkö Yogyakartan lähellä on jäänne Sailendra-kuninkaiden dynastiasta.
Prambananin hindulainen temppelialue on jäänne Mataramin kuningaskunnan kukoistuksesta.

Jaavalla syntyi 700-luvulla kuningas Sanjayan johtama Mataramin kuningaskunta. Sen kukoistusaika oli 700-luvulta 1000-luvulle asti.[18][19] Mataram jäi kuitenkin 800-luvulla Sailendran buddhalaisen kuningaskunnan varjoon. Sailendrakuninkaat rakennuttivat Jaavalle Borobudurin temppelin, nykyisen Yogyakartan kaupungin lähelle. Sanjayan jälkeläinen Pikatan kukisti Sailendran dynastian 800-luvun puolivälin jälkeen. Pikatanin seuraajat rakensivat toisen kuuluisan temppelialueen, Prambananin, joka oli hindulainen vastine buddhalaiselle Borobudurin temppelialueelle.[11][15][19]

Mataramin kuningaskunnan valtakeskus siirtyi Jaavan itäosiin vuonna 929, syyksi on arveltu Merapin tulivuorenpurkausta.[15] Mataram harjoitti myös kauppaa, minkä takia se ajautui törmäyskurssille Srivijayan kanssa.[19] Srivijaya teki sotaretken Mataramiin vuonna 1016 ja tuhosi Mataramin pääkaupungin ja surmasi maan kuninkaan Dharmavamsan.[15][16] Dharmavamsan perillinen, hänen sisaruksensa jälkeläinen Airlangga, onnistui kuitenkin pakenemaan.[20]

Airlangga palasi 1019 ja perusti valtakunnan uudelleen Kahuripanin kuningaskunnan nimellä. Kahuripan nousi merkittäväksi valtioksi Itä-Jaavalla ja sen vaikutusalueeseen kuuluivat entisen Mataramin kuningaskunnan jäänteet Jaavan itäosissa ja Balilla.[20] Ailangga käytti hyväkseen Srivijayan kuningaskunnan heikkoutta Cholan tekemän sotaretken jälkeen, ja Kahuripan nousi merkittäväksi valtioksi Jaavalla.[15][16][19] Kahuripanin historia jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä valtakunta lakkasi olemasta vuonna 1045, kun Airlangga luopui vallasta ja jakoi maan kahtia kahden poikansa hyväksi. Itään muodostui Janggala ja länteen Kediri.[15][19] Valtioista Kediri oli hallitsevampi ja Janggala jäi sen varjoon.[15][21] Kediri hallitsi 1100-luvulla Malaijien saariston itäosia ja Srivijaya länsiosia ja Malakan niemimaan aluetta.[17]

Singhasari ja Majapahit

Wringin Lawang edustaa Majapahitien arkkitehtuuria.

Vuonna 1221 Itä-Jaava yhdistyi jälleen poliittisesti Singhasarin kuningaskunnaksi, kun Ken Angrok päihitti Kedirin kuninkaan armeijan taistelussa. Singhasarin pääkaupunkina toimi Janggala. Ken Angrok kuoli pian Singhasarin perustamisen jälkeen, vuonna 1227 ja hänen jälkeensä valtaan nousi Vishnuvardhana, jonka valtakaudella Kedirin kuningaskunta alistettiin Singhasarin alaisuuteen.[15][22] Singhasarin merkittävin kuningas oli Kertanagara, joka hallitsi vuosina 1268–1292. Hänen valtakaudellaan Singhasari valloitti valloitti Shrivijayalta Malakan niemimaan itä- ja eteläosat, sekä Sumatralla sijainneita alueita.[17][22]

Singhasarin valtakausi ei kestänyt kauaa, sillä Mongolivaltakunta levittäytyi 1270-luvulla Kiinan alueelle. Kublai-kaanin johtamat mongolien Yuan-dynastian lähettiläät saapuivat Kiinasta Kaakkois-Aasian ja vaativat Singhasarilta vasalliveron maksamista. Tähän ei Singhasarin kuningas Kertanagara suostunut, vaan lähetti mongolien lähetystön takaisin. Kublai-kaani lähetti suuren laivasto-osaston Jaavalle Kertanagaran rankaisemiseksi, mutta ennen mongolien hyökkäystä Kertanagara oli murhattu Kedirin kapinoidessa Singhasaria vastaan, vuonna 1292.[15][22]

Singhasarin kuninkaaksi nousi Kertanagaran vävy Kertarajasa, joka pakeni Kedirin kapinaa Majapahitiin, mihin hän perusti uuden pääkaupungin. Kun mongolijoukot saapuivat, Kertarajasa liittoutui mongolijoukkojen kanssa 1293 Kedirin kukistamiseksi. Kun Kedirin joukot oli kukistettu, Kertarajasa kääntyi mongoleja vastaan ja Majapahitien uuden kuningaskunnan joukot karkottivat mongolit Jaavalta.[15][22]

Majapahit syntyi Singhasarin kuningaskunnan raunioille ja sen hallitsema alue käsitti 1300-luvulla suurimman osan nykyisestä Malesiasta ja Indonesiasta.[22] Vuonna 1377 Majapahitin laivasto valloitti myös Palembangin, joka oli viimeisiä jäänteitä Srivijayan valtakunnasta.[15] Palembangin prinssi Paramesvara yritti kapinoida Majapahitin hallintoa vastaan perustamalla uuden valtakeskuksen Malakan niemimaalle. Hän pakeni Majapahitin valloituksia ensin Temasekin, nykyisen Singaporen saarelle, mistä hän edelleen siirtyi Malakan niemimaalle, missä hän perusti Malakan sulttaanikunnan 1400-luvun alussa.[22][15][23][16]

Myöskään Majapahitin valtakausi alueella ei kestänyt kauaa. Valtakunnan viimeisimmän pääministerin Gajah Madan kuoltua vuonna 1364 maa alkoi hiljalleen rapistua. 1400-luvun alussa maa ajautui sisällissotaan ja sen hallitsemat alueet alkoivat itsenäistyä. Islam saapui alueelle vuoden 1500 tienoilla ja Majapahitien hallitsemalle alueelle muodostui useita pieniä sulttaanikuntia ja kaupunkivaltioita, jotka harjoittivat elinkeinoinaan kauppaa ja merenkulkua. Merkittävämmäksi niistä 1400-luvulla kasvoi Malakan sulttaanikunta.[22][15]

Malakka kehittyi ja laajeni nopeasti alueen merkittävämmäksi kauppavallaksi. Malakan voimistuessa Majapahit kävi yhä enemmän heikommaksi taloudellisen kilpailun jatkuessa Malakan kanssa. Pohjois-Jaavalla sijainneet satamakaupungit irtautuivat itäjaavalaisen Majapahitin vallasta ja monet niistä siirtyivät islaminuskoon.[11][22] Vuonna 1513 hindulaiseen Majapahitiin hyökkäsi islamilaisten satamakaupunkien liittoutuma ja vuonna 1528 Majapahitin valtakunta kukistui lopullisesti kun Demakin sulttaanikunta valloitti sen.[24]

Majapahitin kukistumisen seurauksena kuningasperhe ja monet Jaavan hindut pakenivat Balille. Balista muodostui hindulainen saareke islamilaistuvassa Malaijan saaristossa. Hindukulttuurin jäänteet ovat Balilla edelleen nähtävissä.[22][25] Srivijaya ja Majapahit ovat suuri kansallisen ylpeyden aihe indonesialaisille ja samalla osoitus Indonesian historian suuruudesta. Poliitikot ovat käyttäneet Srivijayan ja Majapahitin kuningaskuntien hallitsemia alueita perusteluna Indonesian nykyisille rajoille.[26]

Hindulais-buddhalaisten kuningaskuntien näkyvin perintö on maailman suurin buddhalainen temppeli Borobudur Jaavalla ja Indonesian suurin hindutemppeli Prambanan. Molemmat kuuluvat UNESCOn maailmanperintöluetteloon.[27]

Islamin leviäminen

Vaikka muslimikauppiaat matkustivat Kaakkois-Aasiassa jo varhain islamilaisella kaudella, vanhimmat todisteet islamiin kääntyneistä ovat 1200-luvulta Pohjois-Sumatralta.[28] Muut Indonesian alueet ottivat islamin vastaan asteittain. Ensimmäiset sumatralaiset heimot kääntyivät islamiin 1400-luvulla, ja 1500-luvun lopulla siitä tuli Jaavan ja Sumatran valtauskonto. Islam levisi arabikauppiaiden mukana ensin maan länsiosiin ja hiljalleen myös itäosiin, ja ensin sen omaksui maan eliitti.[28][1] Islam sekoittui suureksi osaksi jo olemassa oleviin kulttuurin ja uskonnon piirteisiin, ja niin syntyi Indonesiassa, erityisesti Jaavalla, nykyisin pääosin harjoitettava islamin muoto.[28][29]

1400-luvulla Malakan sulttaanikunta voimistui merkittävästi, sillä islamilaisuuden omaksunut kaupunkivaltio ja maata johtanut sulttaani houkuttelivat runsaasti muslimikauppiaita Intiasta ja Arabiasta. Sulttaanikunnan hallitsema alue käsitti Malakan niemimaan ja lähes koko Malaijien saariston länsiosat. Malakasta käsin islamia levitettiin muualle nykyisen Indonesian alueelle.[22][30] 1500-luvun alussa islam ei ollut vielä vakiinnuttanut asemaansa Jaavalla. Jaavan tärkeimmän sataman Demakin hallitsija kääntyi islamiin ja otti sulttaanin arvonimen vuonna 1524. Demak, Gresik ja Banten liittotuivat Demakin johdolla Majapahitia vastaan 1520-luvulla, ja hindulaisen Majapahitin kukistuttua islamin vaikutus levisi Jaavan itäosiin ja muualle nykyiseen Itä-Indonesiaan.[30]

Vuoteen 1600 mennessä islam nousi Jaavan ja Sumatran valtauskonnoksi. Muualle nykyisen Indonesian alueelle se levisi parin seuraavan vuosisadan aikana.[1][29] Sumatralla Acehin sulttaanikunta kääntyi islamiin 1400-luvun puolivälissä ja Sumatran minangkabaulaiset 1500–1600-luvuilla. Sulawesilla islamiin kääntyivät 1600-luvulla Makassarin sulttaanikunta ja saaren bugisväestö.[31]

Ainoastaan Balin saari jäi nykyisen Indonesian alueella hindulaisuuden keskukseksi.[1] Islamilaisten sulttaanikuntien keskellä sijainnut saari yhdistyi 1500-luvulla hindulaiseksi Gelgelin kuningaskunnaksi. Valtakunta hajosi 1600-luvulla useaksi pieneksi kuningaskunnaksi.[31][25]

Eurooppalaisten tulo

Portugalilaisten kausi

Muskotti on lähtöisin Indonesian Bandasaarilta. Se oli aiemmin yksi maailman arvokkaimmista tuotteista ja houkutteli eurooppalaisia siirtomaavaltoja Indonesiaan.

Portugalilaiset saapuivat 1500-luvun alussa Kaakkois-Aasiaan tarkoituksenaan vallata muslimikauppiaiden hallitsema maustekaupan monopoli itselleen. Portugalilaiset hyökkäsivat Malakan sulttaanikuntaan vuonna 1511 ja vallottivat sen. Portugalilaiset tekivät Malakasta Kaakkois-Aasian hallintokeskuksensa ja pyrkivät levittämään Malakasta käsin kristinuskoa alueelle.[32] Portugalilaiset haalivat Francisco Serrãon johtamina itselleen muskotin, mausteneilikan ja kubebapippurin lähteet Molukkien maustesaarilla vuonna 1512.[33] Timorin saaren portugalilaiset valtasivat vuonna 1522 ja Jaavan pohjoisosat vuonna 1532.[32][24]

Portugalilaiset kuitenkin epäonnistuivat yrityksessään monopolisoida maustekauppa itselleen, kun muslimikauppiaat lakkasivat vierailemasta kristinuskoisen Portugalin valtaamassa Malakassa ja hajaantuivat muihin satamiin.[32] Malakan sulttaanikunnan kukistuttua valtaansa kasvatti 1500-luvun alussa pohjoissumatralainen Acehin sulttaanikunta. Aceh piti itseään Malakan seuraajana ja muslimien pääsatamana Malaijien saaristossa portugalilaisten Kaakkois-Aasiaan tunkeutumisen jälkeen. Aceh kasvoi 1500-luvulla alueen islamilaiseksi keskukseksi, josta käsin koraania käännettiin malaijiksi ja islamia pyrittiin levittämään muualle nykyisen Indonesian alueelle. Aceh teki hyökkäyksiä Malakaan portugalilaisia valloittajia vastaan vuosina 1566–1568, mutta kaikki yritykset häätää portugalilaiset alueelta epäonnistuivat.[34]

Acehin sulttaanina toimi vuosina 1607–1636 Iskandar Muda. Itsevaltiaana tyrannina hallinneen Iskandar Mudan aikana Aceh teki useita sotaretkiä Sumatran eteläosiin ja Malakan niemimaalle. Aceh ei onnistunut pyrkimyksissään häätää portugalilaisia, mutta Acehin alaisuuteen Malakan niemimaalla joutuivat Kedah, Perak ja Pahang.[34]

Portugalilaisten kilpailijoiksi Kaakkois-Aasiassa tulivat myös muut eurooppalaiset. 1500-luvun puolivälissä tulivat espanjalaiset ja 1600-luvulle tultaessa britit ja hollantilaiset. Espanjalaisten Kaakkois-Aasian alusmaihin kuului nykyinen Filippiinien alue. Brittiläiset taas perustivat Itä-Indonesiaan Sulawesin saarelle Makassariin ja Sumatran länsirannikolle Bengkuluun, sekä Jaavan Banteniin omat kauppasatamansa.[32]

Jaavalla Demakin sulttaanikunta ei kuitenkaan kehittynyt koko saarta yhdistäväksi valtioksi. 1600-luvulla Keski-Jaavaa hallinnut Mataramin sulttaanikunta yritti yhtenäistää Jaavan yhden sulttaanin alaisuuteen.[31] Vuonna 1625 Mataram alisti valtaansa pahimman kilpailijansa, Pohjois-Jaavan Surabayan. Laajimmillaan Mataramin vaikutuspiiriin kuului alueita myös Etelä-Sumatralta ja Etelä-Borneolta, sekä Maduran saari.[24][35][36]

Hollantilaisvallan alku

Vuonna 1602 alueelle saapuneet hollantilaiset yritykset perustivat Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian (VOC) ja hollantilaisista tuli 1600-luvulla alueen hallitseva siirtomaavalta.[33] Kauppakomppania hankki alueita nykyisen Indonesian alueella osin sotilaallisin keinoin ja osin liittoutumalla paikallisten hallitsijoiden kanssa.[32][1] Kauppakomppania valtasi Jaavalla sijainneelta Bantenin sulttaanikunnalta vuonna 1619 nykyisen Jakartan kaupungin alueen ja perusti sinne Batavian kaupungin. Batavian sijainti oli strategisesti tärkeä, sillä Bataviasta käsin hollantilaiset pystyivät kontrolloimaan Sumatran ja Jaavan välissä olevaa Sundasalmea. Malakaa hallinneet portugalilaiset pystyivät hallitsemaan pohjoisempaa Malakansalmea, joka oli toinen merkittävä reitti Intian ja Kiinan välillä.[32][37]

Batavian valloituksen jälkeen hollantilaiset pyrkivät edelleen laajentamaan kauppavaltaansa Malaijien saaristossa. Vuonna 1621 hollantilaiset valloittivat Bandasaaret alueen alkuperäiskansoilta. Hollantilaiset valloittivat alueita myös muilta eurooppalaisilta. Hollantilaiset liittoutuivat portugalilaisvaltaa vastustaneen Johoren kanssa ja valloittivat portugalilaisilta Malakan vuonna 1641. Malakan kukistumisen jälkeen hollantilaiset valtasivat Acehilta Sumatran hallinnan. Myös brittiläisten hallitsemat Makassar ja Banten siirtyivät hollantilaisten hallintaan 1669 ja 1682.[32][34] 1700-luvulle tultaessa Hollannista tuli hallitseva eurooppalainen valta alueella.[33][38]

Hollantilaiset perustivat pysyvän sotilastukikohdan Kaakkois-Aasiaan ja linnoittivat alueen pääkaupunkinsa Batavian. Tärkeimmät hollantilaisten havittelemat luonnonvarat alueella olivat alunperin mausteet. Myöhemmin kauppakomppanian tärkeiksi tuotteiksi nousivat sokeri ja kahvi. Hollantilaisvallan alla alueelle muutti runsaasti kiinalaisia, sillä heihin luotettiin enemmän kuin indonesialaisiin tai muslimeihin. Kiinalaiset kävivät alueella kauppaa ja rankimmassa työssä käytettiin orjatyövoimaa. Hollantilaisten valta alueella säilyi, kun hollantilaiset pyrkivät tekemään alueen alkuperäisten hallitsijoiden kanssa yhteistyötä, eikä aluelle syntynyt hollantilaisvaltaa vastustavaa liittoumaa joka olisi pystynyt horjuttamaan kauppakomppanian valta-asemaa.[32]

Hollantilaiset onnistuivat myös kylvämään eripuraa alueen sulttaanikuntien ja paikallishallitisijoiden välille. Hollantilaiset liittoutuivat Sulawesilla bugisien kanssa Makassaria vastaan. Bugisit karkottivat Makassarista 1666–1669 muut eurooppalaiset kauppiaat ja vastineeksi hollantilaiset tunnustivat bugisit koko Sulawesin valtiaaksi.[32]

Sumatralla pohjoisen Aceh ja länsisumatralaiset minangkabaut olivat saaren merkittävimmät valtakunnat. Minangkabaut sopeutuivat hollantilaisten läsnäoloon sen jälkeen kun Hollanti oli kukistanut Acehin vallan alueella 1667. Minangkabaun vaikutus levisi Acehin kukistumisen jälkeen myös Malakan Niemimaalle, jonne hollantilaisten valtakaudella muutti myös Sulawesin bugislaisia.[32]

Jaavalla hollantilaiset sekaantuivat Mataramin sulttaanikunnan sisäisiin asioihin. Hollantilaiset tukivat Mataramin sisällisotaa, jonka seurauksena osia Mataramista liitettiin Hollannin hallitsemiin alueisiin ja Mataram jakautui Yogyakartan ja Surakartan sulttaanikuntiin vuonna 1755.[32][39][38]

Hollannin Itä-Intia

Siirtomaavaltion perustaminen

1700-luvun loppupuoliskolla Hollannin Itä-Intian kauppakomppania kohtasi yhä enemmän taloudellisia huolia, joita eivät aiheuttaneet pelkästään jatkuvat sodat jaavalaisia vastaan. Hollantilaiset joutuivat käymään taloudellista kilpailua muita siirtomaavaltoja, erityisesti brittejä ja ranskalaisia vastaan. Näinollen hollantilaiset joutuivat viemään Euroopan markkinoille halvempia tuotteita. Lisäksi vuosina 1780–1784 käyty Neljäs Englannin-Hollannin sota esti hollantilaisaluksilta pääsyn Hollantiin.[40]

Vuonna 1795 Ranskan vallankumoussodissa Ranska miehitti Hollannin ja kauppakomppania ajautui vuosisadan lopussa vararikkoon.[33][40] Vuonna 1800 hollantilaiset perustivat kauppakomppanian tilalle Alankomaiden Itä-Intian siirtomaakseen. Kauppakomppanian hallitsemista alueista tuli Hollannin valtion hallinnoimia alueita.[33][41]

1800-luvun alussa käydyissä Napoleonin sodissa Hollanti joutui Ranskan vaikutusvallan alaisuuteen ja Britit lähtivät Thomas Stamford Rafflesin johtamina Jaavalle valloittamaan hollantilaisten siirtomaa-alueet.[42][40] Sotien päätyttyä Jaava palautettiin hollantilaisille vuonna 1816. Brittien hallintaan nykyisen Indonesian alueella jäi vielä vähäksi aikaa Länsi-Sumatran Bengkulu.[43] Vuonna 1824 maat solmivat sopimuksen, jossa Britannia luovutti Bengkulun Hollannille ja vastaavasti hollantilaiset luovuttivat briteille Malakan niemimaalla sijainneen Malakan. Näin Malaijien saaristo jaettiin hollantilaisten ja brittien vaikutuspiireihin. Hollantilaiset suostuivat brittien ylivaltaan Malakan niemimaalla ja britit tunnustivat Hollannin Itä-Intian vaikutuspiiriin kuuluvaksi muun muassa Jaavan, Sumatran, Sulawesin ja Irian Jayan.[41][43]

Hollannin Jaava

Teen varastointia hollantilaisten hallitsemassa Bataviassa.

Brittien muodostama uhka Hollannin Itä-Intialle väistyi 1820-luvulle tultaessa, mutta jaavalaiset muodostivat Hollannin siirtomaahallinnolle sisäisen uhan. Yogyakartan hallitsijahuoneen prinssi Diponegoro johti Jaavan sotana tunnettua kapinaa hollantilaisia vastaan, jossa kapinallisten pyrkimyksenä oli ajaa eurooppalaiset pois jaavalta ja palauttaa islamin valta-asema. Kapina sai tukea maan talonpoikaisväestöltä, jotka eivät hyväksyneet hollantilaisten taloudellista ylivaltaa.[43][44][45]

Kapina saatiin nujerrettua vuonna 1830. Sodan jälkeen hollantilaiset veivät jaavalaisilta kuningashuoneilta niiden hallitsemat alueet ja niille jäi vain seremoniallinen rooli, eivätkä jaavalaiset sulttaanit osallistuneet enää politiikkaan. Hollannin asema Jaavalla vain voimistui, kun maan yläluokka oli muuttumassa hollantilaisia palveleviksi virkamiehiksi.[43][45]

Hollantilaiset perustivat Jaavalle viljelyjärjestelmän, jossa paikalliset talonpojat pakotettiin kasvattamaan muun muassa kahvia, sokeria ja viljaa, jotka hollantilaiset myivät eteenpäin hyvällä voitolla.[46][43] Jaavalaisille hollantilaisvallan aika oli valtava taakka, sillä paikalliset maanviljelijät olivat käytännössä pakkotyötä tekeviä maaorjia.[43][45] Hollantilaisille Jaava oli tärkein sen Kaakkois-Aasian siirtomaa-alueista ja se tuotti Hollannin valtion tuloista noin kolmasosan 1850-luvulla. Hollantilaiset pyrkivät kuitenkin laajentamaan alueitaan muillekin nykyisen Indonesian saarille.[43]

Hollannin Sumatra

Hollannin ja Britannian tekemän vuoden 1824 sopimuksen jälkeen hollantilaisvalta vähitellen vahvistui Sumatralla. 1820–1830-luvuilla minangkabaulaisten keskuudessa nousi siiromaahallinnon vastainen liike, joka samoin kuin Jaavalla, pyrki myös palauttamaan islamilaisen valta-aseman Sumatralle. Kapina kärjistyi vuosina 1821–1838 sodaksi, jota kutsutaan Padrisodaksi Pedirin sataman mukaan.[43][47][46]

Hollantilaiset kävivät samanaikaisesti Jaavan sotaa, ja vasta sen jälkeen hollantilaiset pystyivät keskittymään Sumatralla käytävään sotaan. Vuonna 1838 hollantilaiset saivat kapinan hallintaansa ja Minangkabau liitettiin Hollannin Itä-Intiaan. 1840-luvulle tultaessa myös suuri osa Sumatran muista sulttaanikunnista oli tunnustanut hollantilaisvallan saarella. Ainoastaan Acehin sulttaanikunta säilyi Sumatran pohjoisosassa itsenäisenä brittien ja hollannin välisen sopimuksen mukaisesti.[43][47]

Acehlaisten käymä kauppa Penangilla ärsytti hollantilaisia ja vielä suurempana uhkana hollantilaiset näkivät sen, että Aceh saattaisi taipua jonkun muun siirtomaavallan vaikutuspiiriin.[43] Vuonna 1871 Hollanti ja Britannia tekivät uuden sopimuksen, jonka mukaan hollantilaiset saivat Sumatralla vapaat kädet Acehin kysymyksessä.[47] Aceh läheni Yhdysvaltoja ja Italiaa ja tarjosi laivastotukikohtaa ja alueen kauppaoikeuksia vastineeksi sotilaallisesta suojelusta.[43] Neuvottelut antoivat hollantilaisille syyn aloittaa Acehin sodan, joka kesti lopulta neljä vuosikymmentä.[43][47] Hollanti hyökkäsi Banda Acehiin ja sulttaanikunta lakkautettiin seuraavana vuonna. Sota kuitenkin jatkui acehlaisten päälliköiden johdolla ja 1900-luvulle tultaessa Acehin sota oli muuttunut sissisodaksi. Sota saatiin lopulta päätökseen vuonna 1913, mutta viha hollantilaisvaltaa kohtaan jäi.[43]

Hollanti muilla saarilla

Hollantilaiset pyrkivät laajentamaan alueitaan myös muualle Malaijien saaristoon, luodatakseen näin puskurivyöhykkeen tärkeimmälle alueelleen Jaavalle. Tämän takia maa pyrki ottamaan haltuunsa myös nykyisen Indonesian alueen itäosat.[43]

Hollanti vaati Lombokin valtion hyväksymään maassaan hollantilaisedustuksen 1890-luvulla, sillä hollantilaisiaa huoletti Saksan keisarikunnan vaikutusvallan kasvu Aasiassa.[43] Lombokilla syttyi sisäinen kapina vuonna 1894 kuningasta vastaan, mistä hollantilaiset saivat tekosyyn puuttua maan tapahtumiin. Hollantilaiset tunkeutuivat Lombokin saarelle ja kuningasta tukeneet surmattiin.[25][43]

Hollantilaiset hyökkäsivät Balille ensimmäisen kerran jo 1840-luvulla, mutta balilaiset onnistuivat torjumaan hollantilaisten hyökkäyksen.[25] Vuonna 1906 hollantilaisjoukot lähetettiin Balille alistamaan saari hallintaansa. Hollantilaiset suorittivat Balilla joukkomurhan, jonka jälkeen saari alistettiin siirtomaahallinnon alaisuuteen.[25][43][46] Samana vuonna hollantilaiset saivat myös Sulawesin saaren alaisuuteensa, jossa Makassarin ja Bugisin vastarinta saatiin kukistettua.[43]

Vuosina 1898–1911 Hollannin alaisuuteen tuli noin 300 alkuasukasvaltiota. Hollantilaiset turvautuivat väkivallan lisäksi myös diplomatiaan, sillä hollantilaishallinnon alueellaan hyväksyneet hallitsijat vahvistettiin alueidensa laillisiksi hallitsijoiksi. Monet hallitsijat suostuivat Hollannin vaatimuksiin, sillä Lombokin ja Balin tapahtumien pelästyttämät hallitsijat eivät uskaltaneet kieltäytyä hollantilaisvallan hyväksymisestä.[43]

Borneon aluejaosta Hollanti teki sopimuksen brittien kanssa vuonna 1891. Saaren pohjoiset osat Pohjois-Borneo, Sarawakin kuningaskunta ja Brunei jäivät brittien hallintaan ja Hollannille jäi saaren eteläosa Kalimantan. Kalimantanilla ei kuitenkaan hollantilaisvaltaa hyväksytty. Banjarmasinin sulttaani oli syrjäytetty 1850-luvulla hollantilaisten siirtomaahallinnolla, ja aluella käytiin siitä lähtien Banjarmasinin kuningassuvun johtamaa islamilaista kapinaa 1900-luvun alkuun asti.[43][47]

Vuonna 1902 Hollanti otti haltuunsa Uusi-Guinean länsipuoliskon Irian Jayan, jolla asui alkuasukaskansoja. Hollannin Itä-Intia jakoi saaren yhdessä Britannian ja Saksan keisarikunnan kanssa. Timorin saari taas jaettiin vuonna 1913 Hollannin ja Portugalin kesken.[43]

1900-luvun alussa ja ensimmäiseen maailmansotaan mennessä muotoutuivat nykyisen Indonesian rajat Sumatralta Uuteen-Guineaan. Maan hallinto keskittyi Jaavan Bataviaan, nykyiseen Jakartaan, ja muiden alueiden tehtävänä oli pääasiassa palvella Jaavaa ja toimia alueen suojakilpenä. Suurimman osan siirtomaakautta hollantilaisten valta alueella oli kuitenkin heikkoa ja paikallisia päälliköitä arvostettiin enemmän.[43][48] Hollantilaiset joukot osallistuivat jatkuvasti kapinoiden kukistamiseen Jaavalla ja muilla ulkosaarilla. Paikallisten johtajien vaikutusvalta, kuten prinssi Diponegoron Jaavan keskiosassa, Imam Bonjolin Sumatralla ja Pattimuran Molukeilla, ja verinen neljä vuosikymmentä kestänyt sota Acehissa heikensivät Alankomaiden hallintoa ja sitoivat siirtomaajoukot konflikteihin.[49]

Siirtomaavallan kapitalismi

Hollantilaiset kehittivät siirtomaidensa, lähinnä Jaavan ja Sumatran infrastruktuuria ja rakensivat rautateitä sisämaasta rannikon satamiin, jossa sisämaan tuotteet saatiin lastattua laivoihin. Alueelle syntyi pankkitoimintaa, kauppoja, kaivosyrityksiä ja plantaaseja, jotka turvasivat eurooppalaiseen järjestykseen. 1900-luvulle tultaessa auton keksiminen nosti kumin kysyntää, jolloin myös Hollannin Itä-Intiassa aloitettiin laajamittainen kumipuun viljely. Alueen luonnonvaroista eurooppalaiset kaivosyritykset hyödynsivät muun muassa Sumatran tinaa, jonka kysyntä kasvoi säilykeruoan keksimisen myötä. Tärkeä alueelta saatava luonnonvara oli myös Sumatralta ja Borneolta saatava öljy. Öljyntuotantoa hallitsi Royal Dutch Shell.[50][51]

Indonesian synty

Kansallismielinen herääminen

Hollannin Itä-Intian siirtomaavallan alaisuudessa olo koettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina paikallisväestön keskuudessa yhä epäoikeutetummaksi. Hollantilaisten ylläpitämien koulujen tarkoitus oli tuottaa alamman tason työläisiä valkoisen väestön avustajiksi. Ihmisten mahdollisuudet määritti kuitenkin ihonväri, eikä ylempiin virkoihin huolittu paikallisväestöä. Kouluissa opiskeltiin maan oman historian sijasta Euroopan historiaa ja indonesian väestö määrättiin juhlimaan päivää jolloin Hollanti vapautui Ranskan vallasta Napoleonin kukistuttua. Indonesian alueella puhuttiin lisäksi satoja eri kieliä ja alue koostui sadoista kansakunnista, mutta siirtomaavalta päätti luoda alueesta yhden yksikön ja määräsi että alueen virallisena kielenä tuli käyttää malaijia latinalaistetuilla aakkosilla. Työläisväestön olot plantaaseilla olivat epäinhimilliset ja heidän tekemästään ruumiillisesta työstä hyötyi vain Hollannin siirtomaahallinto. Alueella kasvoi 1920-luvulla tyytymättömyys siirtomaahallinnon harjoittaman rasismin ja syrjinnän vuoksi ja kansallismielinen liikehdintä nosti päätään.[52]

Sukarno oli Indonesian nationalismin johtohahmo ja maan ensimmäinen presidentti.

Hollantilaisvallan vastineeksi perustettiin islamilainen puolue Sarekat Islam vuonna 1912 ja Indonesian kommunistinen puolue (PKI) vuonna 1920.[53][54] Vuonna 1927 perustettiin Indonesian kansallispuolue (PNI) Sukarnon johdolla. Sukarnon johtama PNI pyrki yhdistämään aatteet kommunismista, islamista ja nationalismista. Hollannin siirtomaahallinto ei hyväksynyt nationalismin nousua ja Sukarno pidätettiin. Jaavan ja Sumatran islamilaiset ja kommunismimieliset mellakat kukistettiin väkivalloin ampumalla mellakoitsijat ja PKI:n toiminta tukahdutettiin täysin kun kommunistijohtajat ajettiin maanpakoon. PKI elpyi vasta toisen maailmansodan jälkeen.[53][54][52]

Kansallismielisten liikkeiden heikkoutena oli myös epäyhtenäisyys, sillä islamilaiset, kommunistit ja nationalistit kävivät keskinäistä kilpailua, eivätkä Sukarnon yritykset yhteisen siirtomaahallinnon vastaisen liiton muodostamiseksi onnistuneet. Lisäksi maan keskeisimpien alueiden Jaavan ja Sumatran ulkopuolella suurin osa Indonesian kansoista oli täysin tietämätön Jaavan ja Sumatran tapahtumista.[52]

Toinen maailmansota

Japani syrjäytettiin 1930 luvulla sivuun eurooppalaisten hallitsemilta Kaakkois-Aasian markkinoilta. Euroopassa taas Saksan natsit miehittivät Hollannin vuonna 1940, jolloin Hollannin Itä-Intian öljynvienti keskitettiin Britanniaan ja Yhdysvaltoihin ja Japanin öljynsaanti tyrehtyi. Kun Yhdysvallat jäädytti Japanin varat ja asetti maan öljynvientikieltoon, tyytymättömyys Japanissa kasvoi entisestään. Öljy oli Japanille tärkeää Kiinan kanssa käydyn sodan takia.[55][56]

Japani aloitti toiseen maailmansotaan kuuluneen Tyynenmeren sodan vuonna 1941 hyökkäämällä Pearl Harboriin ja Kaakkois-Aasiaan. Sitä seuranneella Hollannin Itä-Intian sotaretkellä Japani valtasi Hollannin Itä-Intian hollantilaisilta ja Jaavanmeren taistelun jälkeen Hollannin Itä-Intia antautui ilman maissa käytävaa vastarintaa maaliskuussa 1942.[56][57][58]

Japanilaiset jatkoivat Indonesian alueen luonnonvarojen hyödyntämistä, joista japanilaiset himoitsivat erityisesti öljyä ja rautaa, jotka olivat tärkeitä sotakoneiston ylläpitoa varten. Japani harjoitti maassa Aasia aasialaisille -propagandaa, mikä oli paikallisväestön keskuudessa houkutteleva lähestymistapa hollantilaishallintoon verraten. Propaganda osoittautui pian valheelliseksi, sillä japanilaismiehityksen aikana indonesialaisväestö kohtasi japanilaisten harjoittamia julmuuksia, väestöä orjuutettiin ja ruokaa ja muita välttämättömiä elintarvikkeita takavarikoitiin paikallisilta japanilaisille. Japanin miehityksen aikana maassa kärsittiin nälänhädästä ja kulkutaudeista.[55][56]

Näkyvin perintö Indonesian tulevaisuuden kannalta oli kuitenkin se, että japanilaiset nimittivät alueiden hallintoon paikallisväestöä ja rohkaisivat aiemmin hiljennettyä Indonesian itsenäisyysliikettä. Indonesian poliitikoista Sukarno ja Muhammed Hatta suostuivat yhteistyöhon japanilaisten kanssa, sillä he katsoivat että se oli paras keino taata Indonesian riippumattomuus siirtomaavallasta. Sukarno ja Hatta toimivat maan itsenäisyysliikkeen johtajina. Yhteistyö japanilaisten kanssa kuitenkin osaltaan tahrasi Sukarnon mainetta.[56][59]

Japani alkoi jäädä alakynteen sodassa ja syyskuussa vuonna 1944 Japani ilmoitti, että koko Indonesian saaristolle myönnettäisiin itsenäisyys, mikä oli voitto Sukarnon ja Hattan politiikalle.[59] Japanilaiset järjestivät komitean (BPUPKI), joka järjesteli Indonesian itsenäisyyttä. Toukokuussa 1945 pidettiin BPUPKI:n ensimmäinen kokous, jossa radikaalein ehdotus oli että uuden Indonesian valtion muodostaisivat Hollannin Itä-Intian alue, sekä Portugalin hallitsema Itä-Timor ja brittien hallitsemat Pohjois-Borneo, Brunei, Sarawak ja Malaija. Tätä ehdotusta tuki myös Sukarno.[59][58] Japani ilmoitti elokuussa 1945, että Indonesialle myönnettäisiin itsenäisyys 24. elokuuta 1945. Japani kuitenkin antautui Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten jälkeen 15. elokuuta. Japanin antautumisen jälkeen Sukarno julisti Jakartassa Indonesian tasavallan itsenäiseksi 17. elokuuta 1945 ja Sukarnosta tuli maan presidentti.[59][60][61]

Siirtomaavallan päättyminen

Indonesian vallankumous

Indonesian tasavalta otti hallinnon alueen suurimmissa kaupungeissa seuraavina kuukausina, ennen kuin liittoutuneiden joukot tulivat maahan. Maan itsenäisyysliike ei kuitenkaan ollut yhtenäinen, sillä kaikki saariston asukkaat eivät olleet yhdistyneet yhdeksi itsenäisyysliikkeeksi. Itsenäisyysliike koostui useammista paikallisista kamppailuista siirtomaahallintoa vastaan. Indonesian ongelma oli hajanaisuus, sillä ennen siirtomaavallan aikaa ei ollut olemassa käsitettä Indonesia sen paremmin alueena kuin kansakuntanakaan. Ainoa Indonesian alueita yhdistävä tekijä oli Hollannin alaisuudessa olo.[61][62]

Lokakuussa alueelle palasi hollantilaisten hallinto, mutta sitä ylläpitivät aluksi Britannian ja Australian sotilasjoukot, sillä Saksan hävittämällä Hollannilla ei ollut resursseja lähettää omia joukkoja Aasiaan. Kesällä 1946 Hollanti sai lähetettyä oman armeijansa joukot Indonesiaan. Sodan aikana myös Hollannissa oli kytenyt ajatus Indonesian osittaisesta itsemääräämisoikeudesta, mutta hollantilaisten edut Indonesiassa haluttiin edelleen säilyttää. Hollantilaiset pitivät kokouksen kesällä 1946 yhteistyöhaluisten indonesialaisten nationalistien kanssa, jossa suunniteltiin liittovaltio jonka osat olisivat Jaava, Sumatra, Borneo ja Itä-Indonesia. Liittovaltio vahvistettiin Linggajatin sopimuksella maaliskuussa 1947.[59][60][63]

Indonesiassa oli kuitenkin keskinäistä erimielisyyttä maan tulevaisuudesta, eivätkä Sukarno ja Hatta sitoutuneet liittovaltioon, vaan he halusivat Indonesiasta tasavallan, jonka alue käsitti koko entisen Hollannin Itä-Intian. Hollantilaiset väittivät että Indonesian väestön enemmistö ei hyväksynyt tasavaltamuotoa. Sukarnoa ja Hattaa myös halveksittiin, koska he olivat suostuneet sodan aikana yhteistyöhön japanilaisten kanssa.[63]

Heinäkuussa 1947 hollantilaiset suorittivat järjestystä ylläpitävän toimenpiteen, koska tasavaltalaismieliset eivät noudattaneet Linggajatin sopimusta. Hollantilaiset miehittivät uudelleen suurimman osan Jaavasta ja osan Sumatrasta. Tasavaltalaismieliset pitivät hallussaan yhä Jaavan keskiosia, jonne hollantilaiset hyökkäsivät joulukuussa 1948, pyrkien näin saattamaan dekolonisaation päätökseen. Hollanti miehitti tasavallan pääkaupungin ja Sukarno ja Hatta pidätettiin. Sukarno koki myös sisäsiä ongelmia, sillä tasavaltaa kannattaneella Sukarnolla oli vastassaan myös kommunistit ja islamistit, jotka aiheuttivat Jaavan sisäisiä levottomuuksia. Tasavaltalaisaate näytti tulleen tiensä päähän, mutta Indonesian itsenäisyyssota muuttui vain sissisodaksi. Sissisodassa tasavaltalaiset tekivät iskuja Sumatran ja Jaavan syrjäseuduilta hollantilaisalueille ja .[59][60][63]

Yhdysvallat puuttui Indonesian tilanteeseen vuoden 1947 lopulla. Yhdysvallat näki Sukarnon kommunismin vastustajana ja Yhdysvalloissa pelättiin että hollantilaisten vallan kasvu Indonesiassa asettaisi maan tilanteeseen, jossa kommunismi saattaisi nostaa päätään ja tukea saatettaisiin hakea Neuvostoliitolta. Lisäksi Yhdysvallat oli sitä mieltä että Hollannin armeijaa tarvittiin enemmän Euroopassa jälleenrakentamassa sodan raunioittamaa maanosaa ja seisomassa muiden länsimaiden rinnalla Neuvostoliiton uhkaa vastaan.[63]

YK:n ja Yhdysvaltain painostuksen alaisena hollantilaiset suostuivat tunnustamaan Indonesian itsenäiseksi vuonna 1949. Hollantilaisten hallintaan jäi edelleen Uusi-Guinean länsiosa Irian Jaya. Alueesta uhkasi kuitenkin syttyä uusi sota Indonesian ja Hollannin välillä 1950-luvun lopulla, missä Yhdysvallat asettui taas Indonesian puolelle ja alue liitettiin Indonesiaan.[63][64][65]

Itsenäisyyden alku

Sukarnon vuodet

Indonesian itsenäisyyden alkuajat olivat vaikeita, sillä maassa oli edelleen jakautuneisuutta tasavaltaa ja liittovaltiota kannattaneiden, sekä kommunistien ja islamistien välillä. Sukarnon politiikka ajatui yhä enemmän autoritaariseen suuntaan samalla kun parlamentaarinen päätöksenteko kävi mahdottomaksi.[66] Maan hallinto keskitettiin yhä vahvemmin Jakartaan, kun hollantilaisten liittovaltiorakenteesta luovuttiin, jolloin Itä-Indonesiassa katsottiin että Hollannin imperialismin tilalle tuli Jaavan imperialismi. Maassa syntyi useita kapinoita jaavalaista hallintoa vastaan. Etelä-Molukit julistautui itsenäiseksi vuonna 1950. Acehissa syntyi kapina vuonna 1953 ja muita kapinoita syntyi muualla Sumatralla ja Sulawesillä. Kapinat kukistettiin armeijan avulla vuoteen 1962 mennessä ja Sukarno alkoi hallita maata yhä itsevaltaisemmin. Sukarno otti käyttöön ohjatun demokratian, jossa poliittisia puolueita kiellettiin.[66][67]

Sukarno puuttui myös naapurimaiden asioihin politiikassaan. Vuonna 1962 perustettiin Malesian liittovaltio johon liittyivät Malaija, sekä Pohjois-Borneo, Sarawak ja Singapore. Alkujaan Malaijan pääministerin Tunku Abdul Rahmanin ehdottamaan liittoon ehdotettiin myös Bruneita, joka kuitenkin jättäytyi liittovaltion ulkopuolelle. Sukarno ei hyväksynyt Borneon pohjoisten osien Sarawakin ja Pohjois-Borneon liittämistä Malesiaan, vaan Sukarnon näkemyksen mukaan alueet kuuluivat Indonesian vaikutuspiiriin ja vaati alueita liitettäväksi Indonesiaan.[2][68] Kun Bruneissa syttyi kapina joulukuussa 1962 maan hallinnon ja kapinallisten välillä, Sukarno asettui tukemaan kapinallisia. Brittijoukot kuitenkin kukistivat kapinan nopeasti.[69][70][71]

Brunein kapina toimi kuitenkin alkusysäyksenä Indonesian ja Malesian väliselle Konfrontaatiolle, josta käytetään nimitystä Konfrontasi. Konfrontasi alkoi tammikuussa 1963, kun Sukarno ei hyväksynyt Malesian liittovaltion perustamista, vaan katsoi että kyseessä oli Britannian uuskolonialistinen juoni, jonka tarkoitus oli hallita Malaijien saaristoa.[72][73][68][74] Konfrontasi kärjistyi kun Indonesia lähetti Malakansalmelle partioaluksia takavarikoimaan singaporelaisia ja malesialaisia kalastusaluksia ja Borneolla Malesian ja Indonesian rajalla käytiin aseellisia yhteenottoja.[73][75]

Sotilasvallankaappaus

Yhteenotot Malesian ja Hollannin kanssa, sekä sisäiset ristiriidat ja alati heikkenevä taloudellinen tilanne, joka osaltaan johtui kalliiksi käyneestä sotimisesta, johti Sukarnon hallinnon murenemiseen. Varoja ohjattiin yhä enemmän sotimiseen ruoantuotannon sijasta, kun joillakin Indonesian alueilla oli pulaa elintarvikkeista. Heikkenevässä taloudellisessa tilanteessa Sukarno kääntyi yhä enemmän kommunistien puoleen ja hän tasapainoili vallassa pysyäkseen kommunistien ja armeijan välillä.[76] Kommunismin mahdollinen leviäminen Indonesiassa ja pitkittynyt Konfrontasi vahvasti kommunisminvastaista Malesiaa vastaan ärsytti eritoten Yhdysvaltoja, jollon Yhdysvallat lopetti Indonesian rahallisen tukemisen ja maan taloudellinen tilanne paheni entisestään. Myöskään Indonesian armeijassa ei hyväksytty Sukarnon veljeilyä kommunistien kanssa.[77][78]

Maan surkea taloudellinen tilanne johti vallankaappausyritykseen vuonna 1965. Tilanne kärjistyi 30. syyskuuta 1965, kun korkea-arvoisia armeijan upseereita kidnapattiin ja murhattiin. Armeija syytti tapauksesta kommunistipuolue PKI:n kannattajia, kun taas PKI:n mukaan kyse oli armeijan sisäisestä välikohtauksesta, jota käytettiin oikeutuksena heidän vainolleen.[79] Tapauksen jälkeen Indonesian armeija kenraali Suharton johdolla katsoi että orastava kommunismi oli kukistettava. Armeija kukisti PKI:n verisesti ja satojatuhansia kommunisteja surmattiin. PKI:n toiminta kiellettiin ja armeija otti Indonesian valtionkoneiston hallintaansa.[1][74][77][80] Sukarno jatkoi kuitenkin presidenttinä vuoteen 1967 saakka, mutta käytännön valta siirtyi Sukarnon vastaista oppositiota johtaneelle Suhartolle.[77][81]

Suharton valtakausi

Uusi järjestys

Suharto oli Indonesian presidentti vuosina 1967–1998.

Suharto nousi virallisesti Indonesian presidentiksi vuonna 1968. Sukarnon johtama politiikka oli uuden järjestyksen politiikkaa. Käytännössä Suharton uusi järjestys (Orde baru) oli jatkoa Sukarnon ohjatulle demokratialle, mutta ilman kommunisteja. Suharton Orde baru -politiikkaa tuki myös Yhdysvallat, joka rohkaisi ulkomaiden investointeja Indonesiaan. Ne olivat merkittävä tekijä seuraavan kolmen vuosikymmenen taloudellisessa kasvussa mutta myös hallinnon suorittamissa kommunisminvastaisissa joukkoteurastuksissa.[82][83][84][85]

Suharton aikana armeijan määräysvalta vahvistui ja Indonesiasta tuli armeijan hallitsema valtio, kun johtaviin virkoihin nimitettiin armeijan upseereita. Upseereita nimitettiin siviilihallinnon ja oikeusjärjestelmän virkoihin, sekä myös kansallisen öljy-yhtiön Pertaminan johtoon. Suharto itse hoiti korkeimpia virkoja. Presidentin tehtävien lisäksi hän hoiti puolustusministerin ja turvallisuusministerin tehtäviä. Puoluepolitiikka sivuutettiin Orde baru -politiikassa, eikä Indonesiassa ollut Suharton aikana demokratiaa. Ainoat sallitut puolueet olivat Indonesian demokraattinen puolue (PDI) ja Muslimien yhdistynyt kehityspuolue.[82]

Kommunismin vastaisena maana Indonesia sai Yhdysvaltain tuen, jolloin maahan tuli monikansallisten japanilaisten yhtiöiden sijoituksia, joilla oli merkittävä rooli maan talouskasvussa. Indonesia koki Suharton kauden alkuvuosikymmeninä taloudellisen nousukauden, mikä tuki Suharton suosiota 1970- ja 1980-luvuilla.[1][82][86]

Irian Jaya ja Itä-Timor

Sukarnon ja Suharton politiikkaa yhdisti myös halu luoda yhtenäinen valtio Sumatralta Uudelle-Guinealle asti. Sukarnon kukistumisen jälkeen Konfrontasi päättyi ja Indonesia luopui aluevaatimuksistaan Malesialta. Indonesian alue laajeni Suharton aikakaudella, kun Uusi-Guinean saaren länsiosassa sijainnut Irian Jaya siirrettiin Hollannilta Indonesian hallinnan alaisuuteen vuonna 1963. Alueella syntyi Papuan vapautusliike (OPM), joka olisi halunnut liittää Irian Jayan Papua Uusi-Guineaan, mutta kansanäänestyksellä ja osin paikallisia päälliköitä painostamalla alue liitettiin Indonesiaan vuonna 1969. OPM:n toiminta taas tukahdutettiin sotilaallisesti.[87][85]

Timorin saari oli vuoteen 1975 asti jaettu Indonesian hallitsemaan länsiosaan ja Portugalin itäosaan. Itä-Timor oli köyhää siirtomaa-aluetta, mutta sen itsenäisyysliike edistyi vuonna 1974, kun maassa tapahtui vallankaappaus. Vuonna 1975 maassa syttyi sisällissota, mutta Portugali ei katsonut tarpeelliseksi puuttua Itä-Timorin tapahtumiin vaan antoi alueen itsenäistyä vuonna 1975. Indonesialaiset päättivät puuttua Itä-Timorin sisällissotaan, sillä Suharton hallinto ei voinut hyväksyä sitä että Indonesian kaakkoispuolelle saattaisi syntyä pieni kommunistinen valtio.[87][88][1]

Indonesia yritti alunperin liittää Itä-Timorin alueisiinsa rauhanomaisin keinoin. Itä-Timorin sisällissodassa pääsi kuitenkin voitolle vasemmistolainen vallankumouksellinen liike, jolloin Indonesian armeija aloitti maahantunkeutumisen joulukuussa 1975. Indonesian hyökkäyksessä Itä-Timoriin ja sitä seuranneessa miehityksessä sai seuraavan kahden vuosikymmenen aikana surmansa kymmeniätuhansia ihmisiä. Arvioiden mukaan Itä-Timorin 650 000 asukkaasta 100 000–250 000 menetti henkensä Indonesian miehityksen aikana vallinneessa nälänhädässä.[87][88][1][2]

Itä-Timor liitettiin Indonesiaan vuonna 1976, mutta sissivastarinta Indonesian miehitystä vastaan jatkui. Monet YK:n maat tuomitsivat Indonesian toimet Itä-Timorissa, mutta kylmän sodan hengessä Yhdysvallat ei puuttunut Indonesian suorittamiin julmuuksiin, vaarantaen näin kommunisminvastaisen Suharton kanssa luodut suhteet. Eikä myöskään Indonesian eteläinen naapurimaa Australia halunnut vaarantaa suhteita Indonesiaan Timorinmeren öljyvarojen hyödyntämisen takia.[88]

Suharton kukistuminen

Maa koki Suharton kaudella talouskasvun aikaa, mutta talouskasvu tuotti myös keskiluokkaisen väestön, jonka tyytymättömyys hallintoon kasvoi. Suharton politiikka oli hyvin korruptoitunutta, demokratiaa ei ollut ja Suhartoa syytettiin nepotismista ja lähipiirin monopoleista.[89][1] Tyytymättömyys kasvoi erityiseti PDI:ssä, jota johti vuodesta 1993 alkaen Sukarnon tytär Megawati Sukarnoputri.[89]

Aasian talouskriisin iski vuosina 1997–1998 pahiten juuri Indonesiaan, mikä lisäsi tyytymättömyyttä Suharton hallintoa kohtaan.[90][91] Indonesiassa syntyi mielenosoituksia inflaation, työttömyyden ja ruokapulan vuoksi, jotka olivat seurausta maan valuutan, Indonesian rupian arvon romahtamisesta.[89] Mielenosoitukset äityivät väkivaltaisiksi ja niissä sai surmansa useita ihmisiä.[92] Kriisin aikana useilla maan alueilla esiintyi myös itsenäisyyspyrkimyksiä, jotka tukahtutettiin sortotoimin.[1]

Armeija taivutteli kriisin aikana Suharton eroamaan tehtävästään Jusuf Habibien hyväksi ja Suharto erosi tehtävästään toukokuussa 1998.[93][89] Habibie oli Suhartoa liberaalimpi ja salli suuremman sananvapauden. Habibie lupasi myös järjestää maan neuvoa antavassa kongressissa (MPR) vaalit, joissa valittaisiin presidentti. Habibie ei kuitenkaan ollut Suharto-yhteyksiensä takia suosittu jatkuvien korruptioskandaalien myötä ja vuonna 1999 MPR:ssä Indonesian presidentiksi valittiin Abdurrahman Wahid.[89]

Reformasi - Suharton jälkeinen aika

Myös Wahidin valinta aiheutti mielenosoituksia, sillä PDI:n johtaja Megawati nautti laajaa suosiota etenkin Jaavan ja Balin keskiluokan keskuudessa. Wahidin valinta hyväksyttiin kuitenkin laajalti. Wahid koki heti presidenttikautensa alussa ongelmia, sillä maan syrjäisemmissä osissa oli etnisiä yhteenottoja maan eri kansojen välillä. Vuodesta 1969 Indonesiassa oli noudatettu Jaavan ja Maduran liikakansoittumisen takia asutusohjelmaa, jossa väestöä siirrettiin syrjäisempiin osiin Kalimantaniin, Sulawesille, Etelä-Sumatralle Timoriin ja Irian Jayaan. Transformasi -muuttoliike aiheutti suuria sosiaalisia ongelmia, sillä siirtolaisille ei ollut riittävästi työpaikkoja, eivätkä alueiden alkuperäisasukkaat hyväksyneet uudisasukkaita alueillaan. Väkivaltaisia yhteenottoja oli muun muassa Kalimantanin dajakkien ja Maduralta tulleiden muslimien välillä, sekä Ambonilla muslimien ja kristittyjen välillä.[64][89][1]

Wahid oli myös kyvytön hoitamaan maan tapana ollutta korruptiota, mihin hän sotkeutui myös itse.[89] Maan kansalliskokous päätti erottaa Wahidin tehtävästään vuonna 2001 tämän epäpätevyyden ja korruptoituneisuuden vuoksi ja tilalle nimettiin varapresidenttinä toiminut Megawati Sukarnoputri.[3][64] Wahid kuitenkin kieltäytyi eroamasta ja hän turvautui edeltäjiensä Sukarnon ja Suharton tavoin itsevaltiaan otteisiin ja tukeutui armeijan apuun julistamalla maahan poikkeustilan. Maan armeija asettui kuitenkin tukemaan Megawatia, josta tuli presidentti elokuussa 2001.[89][94][95]

Megawati joutui edeltäjänsä tavoin ratkomaan maan sisäisiä kiistoja eri kansallisuuksien välillä. Megawati teki selväksi mielipiteensä, että hän ei koskaan tulisi hyväksymään isänsä Sukarnon perustaman Indonesian tasavallan eri provinssien irtautumista maasta. Vastineeksi maa tarjosi suurempaa autonomiaa separatistisille Acehille ja Papualle. Myös Molukeilla ja Riaulla vaadittiin itsenäisyyttä.[96]

Itä-Timorissa oli myös äänestetty maan itsenäistymisen puolesta vuonna 1999 presidentti Habibien aikana. Itä-Timorin tapahtumia pelättiin maan armeijassa, sillä maan irtautuminen saattasi rohkaista itsenäisyysliikkeitä myös muualla.[97][88] Kuitenkin vuonna 2002 Indonesia myönsi Itä-Timorille itsenäisyyden yli 25 vuotta kestäneen miehityksen jälkeen, kun YK:n väliaikainen hallitus luovutti hallinnon itätimorlaisille. Miehityksen aikaiset sortotoimet ja ihmisoikeusloukkaukset oli tuomittu kansainvälisesti.[94][88][97]

Suharton kauden jälkeen demokratia on vahvistunut ja Indonesiassa järjestettiin vuonna 2004 ensimmäinen suora presidentinvaali.[64][98] Megawatin kansansuosio ei ollut riittävä demokraattisten vaalien voittamiseen, vaan presidentiksi nousi entinen armeijan kenraali Susilo Bambang Yudhoyono.[98][94]

Yudhoyonon kauden alussa Indonesian poliittiset olot ovat kehittyneet vakaampaan suuntaan. Myös Acehin sotilaallisen konfliktin lopettamisesta saatiin sopu. Acehin itsenäisyysliike ja Indonesian hallitus sopivat vihamielisyyksien lopettamisesta Helsingissä tehdyllä sopimuksella vuonna 2005. Martti Ahtisaaren johtamien neuvottelujen tuloksena Acehille myönnettiin laaja autonomia.[99][98]

Yudhoyonon presidenttikauden aikana Indonesian talous on ottanut edistysaskelia, mutta varat jakatuvat edelleen epätasaisesti maan eri alueiden kesken. Globaali finanssikriisi on myös aiheuttanut maalle taloudellisia ongelmia. Korruptio on edelleen suuri ongelma maan hallinnossa ja etnisiä ja uskonnollisia konflikteja maassa esiintyy edelleen.[98]

Vuonna 2014 Susilo Bambang Yudhoyono väistyi presidentin virasta ja hänen tilalleen astui Yoko Widodo. Widodon vastaehdokas Prabowo Subianto väitti vaaleja vilpilliseksi, mutta istuvan presidentti Yudhoyono kehotti Subiantoa tunnustamaan Widodon vaalivoitto, jotta levottomuuksilta vältyttäisiin. Presidentiksi noussutta Yoko Widodoa pidetään maineeltaan puhtaana ja uudistusmielisenä.[100][101][64]

Lähteet

  • Taylor, Jean Gelman: Indonesia: Peoples and Histories. New Haven and London: Yale University Press, 2003. ISBN 0-300-10518-5. Indonesia Peoples and Histories (pdf). (englanniksi)
  • Barwise, J.M; White, N.J.: Matkaopas historiaan, Kaakkois-Aasia. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Oy UNIpress Ab, 2002. ISBN 951-579-212-6.
  • Wissen Media Verlag GmbH Gütersloh/München: Maailmalla Aasia. Saksa: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33474-41.
  • Munoz, Paul Miche: Early Kingdoms of the Indonesian Archipelago and the Malay Peninsula. Singapore: Editions Didier Millet, 2006. ISBN 9814155675. (englanniksi)
  • Nilakanta Sastri, K. A.: Sri Vijaya. Bulletin de l'Ecole française d'Extrême-Orient, 1940, 40. vsk, nro 2, s. 239-313. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 1.10.2010. (englanniksi)
  • Ricklefs, M. C.: History of Modern Indonesia Since c. 1300, second edition. London: MacMillan, 1993. ISBN 0-333-57689-6.

Viitteet

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r Maailmalla, 124–126.
  2. ↑ a b c d e f g Kiljunen, Kimmo: MMM Valtiot ja liput. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-18177-7. (suomeksi)
  3. ↑ a b c d e Kari Risto: Maailman valtiot, s. 315. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-2921-74.
  4. ↑ a b c d e f Barwise & White, s.72–74
  5. ↑ a b c d e f g h Barwise & White, s.30–32
  6. ↑ U.S. Library of Congress: Early history U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  7. ↑ Taylor 2003, 5–7.
  8. ↑ Taylor 2003, 8–9.
  9. ↑ a b c d e f Barwise & White, s.30–50
  10. ↑ a b Taylor 2003, 15.
  11. ↑ a b c d e U.S. Library of Congress: The Spread of Indian Civilization U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  12. ↑ Munoz 2006, 102, 114
  13. ↑ Nilakanta Sastri 1940, 242
  14. ↑ Nilakanta Sastri 1940, 239
  15. ↑ a b c d e f g h i j k l m Beginnings to 1500: The Old Kingdoms and the Coming of Islam gimonca.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  16. ↑ a b c d The Kingdom of Srivijaya ancientworlds.net. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  17. ↑ a b c d e f The Early Kingdoms 27.6.2012. malaysiahistory.net. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  18. ↑ History of Java zum.de. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  19. ↑ a b c d e Barwise & White, s.74–78
  20. ↑ a b Lonely Planet: History of Bali lonelyplanet.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  21. ↑ Janggala - 1042-1222 27.6.2012. globalsecurity.org. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  22. ↑ a b c d e f g h i j Barwise & White, s.78–83
  23. ↑ World of Temasek worldoftemasek.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  24. ↑ a b c 1500 to 1670: Great Kings and Trade Empires gimonca.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  25. ↑ a b c d e Lehtipuu, Markus: Malesia, Singapore, Bali, s. 18–24. Keuruu: Otava, 2006. ISBN 952-9715-16-1.
  26. ↑ Smith, Anthony L.: Indonesia's Changing Role in ASEAN, s. 9. Singapore: Insitute of Southeast Asian Studies, 2000. ISBN 981-230-103-8. Teoksen verkkoversio (viitattu 30.9.2010). (englanniksi)
  27. ↑ UNESCO World Heritage Site in Indonesia allindonesiatravel.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  28. ↑ a b c Ricklefs, 1991, s. 3–14.
  29. ↑ a b U.S. Library of Congress: The Coming of Islam U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  30. ↑ a b Barwise & White, s.89–92
  31. ↑ a b c Barwise & White, s.127–134
  32. ↑ a b c d e f g h i j k Barwise & White, s.93–104
  33. ↑ a b c d e Ricklefs, 1991, s. 24
  34. ↑ a b c Barwise & White, s.124–127
  35. ↑ Surabaya History Facts and Timeline world-guides.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  36. ↑ Surabaya history int.fk.unair.ac.id. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  37. ↑ U.S. Library of Congress: The United East India Company U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  38. ↑ a b U.S. Library of Congress: The Dutch on Java, 1619-1755 U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  39. ↑ 1670 to 1800: Court Intrigues and the Dutch gimonca.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  40. ↑ a b c U.S. Library of Congress: VOC Bankruptcy and the British Occupation U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  41. ↑ a b 1800 to 1830: Chaos and Resistance gimonca.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  42. ↑ Barwise & White, s.135–141
  43. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v Barwise & White, s.157–163
  44. ↑ Pangeran Dipo Negoro Encyclopedia Britannica. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  45. ↑ a b c U.S. Library of Congress: The Java War and Cultivation System U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  46. ↑ a b c 1830 to 1910: Imperialism and Modernisation gimonca.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  47. ↑ a b c d e U.S. Library of Congress: Dutch Expansion in Sumatra U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  48. ↑ Dutch Attitudes Towards Colonial Empires, Indigenous Cultures, and Slaves Project MUSE. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  49. ↑ Schwarz, A.: A Nation in Waiting: Indonesia in the 1990s. Westview Press, 1994. ISBN 1-86373-635-2.
  50. ↑ Barwise & White, s.170–173
  51. ↑ U.S. Library of Congress: Colonial Economy and Society, 1870-1940 U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  52. ↑ a b c Barwise & White, s.177–182
  53. ↑ a b 1910 to 1940: New Nationalism gimonca.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  54. ↑ a b U.S. Library of Congress: The Growth of National Consciousness U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  55. ↑ a b Barwise & White, s.184–190
  56. ↑ a b c d U.S. Library of Congress: The Japanese Occupation, 1942-45 U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  57. ↑ Chen, Peter C.: Dutch East Indies Campaign, Java World War II Database. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  58. ↑ a b 1940 to 1945: Perang Dunia II (the Second World War) gimonca.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  59. ↑ a b c d e f U.S. Library of Congress: The National Revolution, 1945-50 U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  60. ↑ a b c The War for Independence: 1945 to 1950 gimonca.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  61. ↑ a b Barwise & White, s.190–193
  62. ↑ U.S. Library of Congress: Independence, 1950-65 U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  63. ↑ a b c d e Barwise & White, s.193–195
  64. ↑ a b c d e Indonesia profile BBC. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  65. ↑ Cavendish, Richard: Independence for Indonesia History Today Volume: 49 Issue: 11 1999. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  66. ↑ a b Barwise & White, s.196–198
  67. ↑ U.S. Library of Congress: Guided Democracy U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  68. ↑ a b Barwise & White, s.217–221
  69. ↑ THE INDONESIAN CONFRONTATION (KONFRONTASI) (1963-1966) commemoration.gov.au. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  70. ↑ Konfrontasi (Confrontation) globalsecurity.org. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  71. ↑ The Brunei Revolt (1962-1963) 20.4.2014. gbstamp.co.uk. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  72. ↑ U.S. Library of Congress: Sukarno's Foreign Policy U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  73. ↑ a b Road to independence U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  74. ↑ a b The Sukarno years: 1950 to 1965 gimonca.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  75. ↑ The Indonesian-Malaysian Confrontation Singapore infopedia. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  76. ↑ Ricklefs, 1991, s. 237–280
  77. ↑ a b c Barwise & White, s.253–254
  78. ↑ U.S. Library of Congress: Failed Coup U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  79. ↑ September 30th Movement Encyclopædia Britannica. Viitattu 18.11.2014. (englanniksi)
  80. ↑ John Roosa and Joseph Nevins: 40 Years Later: The Mass Killings in Indonesia 5.11.2005. Counterpunch. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  81. ↑ U.S. Library of Congress: Suharto U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  82. ↑ a b c Barwise & White, s.254–255
  83. ↑ Vickers, Adrian: A History of Modern Indonesia, s. 163. Cambridge University Press, 2005.
  84. ↑ Slater, David: Geopolitics and the Post-Colonial: Rethinking North-South Relations, s. 70. London: Blackwell.
  85. ↑ a b Orde Baru-The Suharto Years: 1965 to 1998 gimonca.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  86. ↑ U.S. Library of Congress: The State and Economic Development U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  87. ↑ a b c U.S. Library of Congress: Irian Jaya and East Timor U.S. Library of Congress. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  88. ↑ a b c d e Barwise & White, s.259–261
  89. ↑ a b c d e f g h Barwise & White, s.255–256
  90. ↑ Delhaise, Philippe F.: Asia in Crisis: The Implosion of the Banking and Finance Systems, s. 123. Willey, 1998. ISBN 0-471-83450-5.
  91. ↑ Indonesia: From showcase to basket case 1998. Cambridge Journal of Economics, n. 22. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  92. ↑ Reformasi dan Persatuan Nasional: 1998 to 2001 gimonca.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  93. ↑ President Suharto resigns 21.5.1998. BBC. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  94. ↑ a b c 2001 to Today gimonca.com. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  95. ↑ Indonesia hälytystilassa 28.5.2001. kepa.fi. Viitattu 30.10.2014.
  96. ↑ Barwise & White, s.257
  97. ↑ a b Burr, W. & Evans, M.L.: East Timor revisited (National Security Archive Electronic Briefing Book No. 62) 6.12.2001. National Security Archive, The George Washington University. (englanniksi)
  98. ↑ a b c d Historia Suomen ulkoasiainministeriö. Viitattu 30.10.2014.
  99. ↑ Aceh rebels sign peace agreement 15.8.2005. BBC. Viitattu 30.10.2014. (englanniksi)
  100. ↑ Joko Widodo wins Indonesia presidential election 22.7.2014. BBC News. Viitattu 30.10.2014.
  101. ↑ Jakartan kuvernööri julistettiin Indonesian presidentinvaalien voittajaksi Yle Uutiset. 22.7.2014. Viitattu 30.10.2014.
Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Indonesian historia.
Aasian valtioiden historia
 Afganistan  Arabiemiraatit  Armenia  Azerbaidžan  Bahrain  Bangladesh  Bhutan  Brunei
 Etelä-Korea  Filippiinit  Georgia  Indonesia  Intia  Irak  Iran  Israel
 Itä-Timor  Japani  Jemen  Jordania  Kambodža  Kazakstan  Kiina  Kirgisia
 Kuwait  Laos  Libanon  Malediivit  Malesia  Mongolia  Myanmar    Nepal
 Oman  Pakistan  Palestiina  Pohjois-Korea  Qatar  Saudi-Arabia  Singapore  Sri Lanka
 Syyria  Tadžikistan  Taiwan  Thaimaa  Turkki  Turkmenistan  Uzbekistan  Venäjä
 Vietnam  Hongkong  Macao
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Indonesian_historia&oldid=14466243”