Hella Wuolijoki

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Juhani Tervapää)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hella Wuolijoki
Henkilötiedot
Syntynyt22. heinäkuuta 1886
Helme, Liivinmaa [1]
Kuollut2. helmikuuta 1954 (67 vuotta)
Helsinki [1]
Kansalaisuus virolais-suomalainen
Ammatti näytelmäkirjailija, poliitikko, Yleisradion pääjohtaja, maanviljelijä, liikemies [1]
Kirjailija
SalanimiJuhani Tervapää,[1] Felix Tuli
Tuotannon kieliviro, suomi
Esikoisteos Talulapsed (Talon lapset) (1912)
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Hella Maria Wuolijoki, vuoteen 1908 Ella Maria Murrik, kirjailijanimet muun muassa Juhani Tervapää ja Felix Tuli (22. heinäkuuta 1886 Helme, Liivinmaa – 2. helmikuuta 1954 Helsinki)[1] oli suomenvirolainen poliitikko, näytelmäkirjailija, Yleisradion pääjohtaja ja liikenainen. Hän oli SKDL:n kansanedustaja Hämeen pohjoisesta vaalipiiristä vuosina 1946–1947. Yleisradion pääjohtajana Wuolijoki toimi huhtikuusta 1945 kesäkuuhun 1949, jolloin hänet erotettiin tehtävästään.[2] Virossa syntynyt Wuolijoki teki elämäntyönsä Suomessa. Poliittisesti aktiivinen äärivasemmistolainen Wuolijoki toimi talvisodan aikana rauhanneuvottelijana, mutta jatkosodan aikana hänet tuomittiin vankeuteen maanpetoksesta.

Wuolijoki on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle.[3]

Perhetausta ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ella Maria Murrik syntyi Valgamaan maakunnassa Liivinmaan kuvernementissa, joka oli virolaiskansallisen liikkeen ydinaluetta. Hänen vanhempansa olivat asianajaja Ernst Murrik ja Katarina Kokamägi. Ella oli perheen viidestä lapsesta vanhin.[4] Murrik muutti perheensä mukana Valgan kaupunkiin, jossa hän aloitti koulunkäynnin vuonna 1897. Hän valmistui ylioppilaaksi Tarton tyttökimnaasista vuonna 1904. Samana vuonna Murrik siirtyi Suomeen opiskellakseen Aleksanterin (nyk. Helsingin) yliopistossa kansanrunoutta, historiaa ja venäjän kieltä, ja valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1908. Myöhemmin hän aloitti myös oikeustieteen opinnot, mutta ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen vuonna 1914 keskeytti opiskelun.

Poliittinen herääminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1905 suurlakko sai Murrikin näkemään työväestön joukkovoiman, ja hän rakensi yhteyttä sosialismin oppeihin. Murrik liittyi Ylioppilaiden Sosialidemokraattiseen Yhdistykseen samana vuonna. Samoihin aikoihin hän tapasi tulevan aviomiehensä, ylioppilassosialisti (myöh. kansanedustaja) Sulo Wuolijoen, joka oli Leninin ja Otto Wille Kuusisen henkilökohtainen ystävä. Pariskunta solmi avioliiton vuonna 1908,[1] minkä jälkeen Murrik käytti nimeä Hella Wuolijoki. Liitto päättyi eroon vuonna 1923.

Wuolijoki oli marxilainen, mutta hän ei koskaan liittynyt kommunistiseen puolueeseen eikä hänellä ollut yhteyksiä Suomen maanalaiseen kommunistiseen liikkeeseen.[5] Historiantutkija Jukka Seppisen mukaan tämä johtui siitä, että Wuolijoen vakoilutoiminnan kannalta esiintyminen ”yhteiskuntakelpoisempana” oli hedelmällisempää.[6] Erkki Tuomioja kuvaa isoäitinsä Hella Wuolijoen vasemmistolaisuutta abstraktilla tasolla olevaksi ja yleishumanistiseksi, osin romanttissävytteiseksi ajatusmaailmaksi.[5]

Ura liike-elämässä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wuolijoki työskenteli vuosina 1912–1914 kirjeenvaihtajana asianajotoimistossa ja 1914–1918 edustajana eri yrityksille.[7] Hän loi liiketoimillaan vuosina 1914–1918 mittavan omaisuuden, jonka sijoitti Marlebäckin kartanoon Iitissä ja sahatoimintaan. Myöhemmin hän myi Marlebäckin ja siirtyi maanviljelyyn ostamalla tilalle Jokelan kartanon Mäntsälän kunnan Ohkolan kylästä.[8]

Wuolijoki oli idänkaupan pioneereja Suomessa. Hänellä oli laajoja liiketoimia 1920- ja 1930-luvuilla Neuvostoliitossa. Wuolijoki toimi 1923–1931 Aunuksen Puuliikkeen johtajana ja yhtiön kaaduttua konkurssiin laman aikana 1931–1938 neuvosto-omisteisen Suomen Naftan hallituksen kokopäiväisenä puheenjohtajana.[7] Wuolijoen liiketoimien tuotto perustui kuitenkin länsikauppaan.[5]

Hella Vuolijoki loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa 1. lokakuuta 1934 litin pitäjän Sääskjärven kylässä. Auton kuljettaja ja matkustajana mukana ollut kirjailija Olavi Paavolainen selviytyivät lievin vammoin.[9]

Kirjallinen työ

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wuolijoki kirjoitti teoksia muun muassa taiteilijanimillä Juhani Tervapää ja Felix Tuli. Wuolijoki muistetaan erityisesti Niskavuori-näytelmäsarjastaan. Hänet tunnetaan myös yhteistyöstään Bertolt Brechtin kanssa. Wuolijoki ja Brecht kirjoittivat yhdessä näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti.[10]

Wuolijoen tuotannossa erityisen merkillepantavaa ovat vahvat naishahmot.[11] Perinteistä maalaismiljöötä kuvaavan Niskavuori-sarjan esikuvana on ollut Sulo Wuolijoen kotitalo, Hauholla sijaitseva Vuolijoen kartano.

Wuolijoki palkittiin Pro Finlandia -kunniamerkillä vuonna 1952.

Poliittinen toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wuolijoki oli äärivasemmistolainen ja toimi aktiivisesti politiikan kulisseissa. Hän piti vuosina 1918–1920 ”poliittista salonkia” Helsingin Eirassa Neitsytpolulla sijainneessa asunnossaan. Wuolijoen luona vieraili suuri määrä ulkomaiden diplomaatteja ja kansalaisia, englantilaisia upseereita sekä suomalaisia toisinajattelijoita kuten Eino Leino, Elli Tompuri, Väinö Tanner ja Hannes Ryömä.[12] Lisäksi hän laati Neuvostoliiton lähetystölle Helsingissä säännöllisiä poliittisia tilannekatsauksia.

Wuolijoki ylläpiti etappia, jonka tunnetuin käyttäjä oli John Reed. ”Kun John Reed vuonna 1919 eräänä yönä ilmestyi luokseni..., otin hänet vastaan kuin vanhemman veljeni.”[13]

Wuolijoki piti aktiivista yhteyttä NKVD:n tiedusteluverkostoihin koko maailmansotien välisen ajan. Hän pyrki NKVD:n toimeksiannosta säilyttämään kaiken yhteiskuntakelpoisuuden Suomessa eikä siksi liittynyt Suomen salaiseen kommunistiseen puolueeseen. Kirjailijan kaapu oli eräs tapa hankkia yhteiskunnallista hyväksyntää porvarillisessa maassa. Liiketoiminta puolestaan palveli suoraan Neuvostoliiton taloudellisia valtapyrkimyksiä Suomessa.[6] Etsivä keskuspoliisi/Valpo seurasi Wuolijokea vuosia ja epäili häntä sekä Britannian että Neuvostoliiton agentiksi.[14] Myös Neuvostoliitossa häntä epäiltiin vielä 1930-luvun loppupuolella Britannian asiamieheksi.[5] Jukka Seppisen mukaan Wuolijoen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja NKVD:n organisaatiossa kuvaa ”illegaalin residentin” eli korkean asemapaikan omaavan laiton[15] toimintamalli, jota NKVD käytti kautta Euroopan ennen toista maailmansotaa.[16][6]

Liiketoimiensa vuoksi Wuolijoki matkusteli 1920- ja 1930-luvuilla ahkerasti Neuvostoliitossa. Tuolloin hän loi hyvät suhteensa myös maan poliittisiin päättäjiin, liiketoimet Neuvostoliitossa olivat aina yhteydessä myös politiikkaan.[6] Toisaalta Wuolijoki käytti poliittisia suhteitaan myös omien liiketoimiensa edistämiseksi.[5]

Talvisodan rauhanneuvottelija

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan alussa, joulukuussa 1939, Wuolijoki lähetti ulkoministeri Väinö Tannerille kirjeen, jossa tarjoutui osallistumaan rauhanneuvotteluihin tuntemansa neuvostolähettiläs Aleksandra Kollontain kanssa Tukholmassa. Wuolijoen NKVD-kytköksistä tietämätön Tanner suostui epäröiden, ja lopulta rauhaan johtaneet neuvottelukosketukset maiden välillä alkoivat.[14] Rauhan edistämisessä Wuolijoen panos oli ymmärrettävästi pieni. Jukka Seppisen mukaan Wuolijoelle ja Alexandra Kollontaille olisi sopinut Neuvostoliiton valtaama Suomi.[6]

Wuolijoella oli runsaasti kytköksiä Neuvostoliiton poliittiseen johtoon. Hän kuului NKVD:n asiamieskortistoon peitenimellä ”Runoilija”. Wuolijoen lisäksi kortistoon kuuluivat tosin myös kokoomuslainen puolustusministeri Arvi Oksala ja valtiovarainministeri Mauno Pekkala.lähde?

Ennen jatkosotaa Wuolijoki järjesti kartanollaan salaisen neuvottelun Väinö Tannerin ja neuvostodiplomaatti Terentjevin kanssa. Neuvotteluja piti olla toinenkin, juuri ennen sodan puhkeamista, mutta ensimmäisessä tapaamisessa Wuolijoen mukaan ylimielisesti käyttäytynyt Tanner perui tulonsa.[6] Terentjev nousi sodan aikana NKVD:n Skandinavian osaston päälliköksi. Jatkosodan syttymispäivänä Wuolijoki tapasi Tukholmassa Terentjevin ja toisen neuvostodiplomaatin, Jelisovin.[14]

Jatkosodan maanpetostuomio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan aikana Wuolijoki vangittiin hänen autettuaan neuvostoliittolaista desanttia Kerttu Nuortevaa. Wuolijoki oli yksi Nuortevan yhteyshenkilöistä Suomessa. Hän antoi Nuortevalle ruokatarvikkeita, majoitti tätä yhden yön ja tapasi kaksi kertaa Helsingissä. Wuolijoki oli toisaalta närkästynyt joutuessaan ottamaan vastaan desantin, sillä hän oli odottanut poliittisesti korkea-arvoisempaa rauhantunnustelijaa.[14] Nuortevan Suomeen saapumisen syy oli kuitenkin puhtaasti sotilastiedusteluun liittyvä, minkä myös Wuolijoki tiesi. Wuolijoen tunteman ja avustaman NKVD:n tiedusteluverkoston avulla Neuvostoliitto sai tietoja Suomen sotilaallisista, yhteiskunnallisista ja taloudellisista oloista.[6]

Wuolijoki ei pitänyt tekoaan rikoksena, vaan puolustautui kertomalla Nuortevan olleen mielestään rauhan asialla.[17] Oikeudessa esitettiin poikkeuksellinen todistusaineisto: todistajanlausunnot antoivat muun muassa Bertolt Brecht ja kolme entistä Suomen ulkoministeriä. Viimeksi mainitut todistivat Wuolijoen toimineen talvisodan ajan neuvottelukontakteissa rauhanneuvottelijana, ei vakoilijana. Wuolijoki todettiin syylliseksi jatkettuun maanpetokseen. Valpo pyrki saamaan Wuolijoelle kuolemantuomion, mitä esimerkiksi EK:n entinen päällikkö Esko Riekki ei pitänyt viisaana. Kenttäoikeudessa Wuolijoki tuomittiin elinkaudeksi kuritushuoneeseen ja hän menetti pysyvästi kansalaisluottamuksensa. Sotaylioikeus päätyi tiukan äänestyksen jälkeen samaan ratkaisuun kuolemanrangaistuksen sijasta. Asiaan vaikutti oikeudenkäynnin saama julkisuus; tapaus herätti runsaasti kiinnostusta ulkomailla. Britannian BBC kertoi asiasta lähes päivittäin, ja Yhdysvaltain ulkoministeriö sai runsaasti pyyntöjä toimia Wuolijoen puolesta.[18]

Suuri paino asiassa oli ministeri Väinö Tannerin ja hänen puolisonsa vaikutusvallalla; he asettuivat puolustamaan Wuolijokea ylemmissä oikeusasteissa.[19] Wuolijoki vapautui, kun Moskovan välirauha oli solmittu vuonna 1944. Hän kirjoitti vankeusajastaan muistelmat Enkä ollut vanki (1944), joissa korosti, että kuulusteluissa uhka joutumisesta pelättyyn Hämeenlinnan naisvankilaan sai vangitut kertomaan kaiken, mitä tiesivät.[20] Wuolijoki ei myöhemminkään kiittänyt Tannereita siitä, että nämä vastustuksellaan vaikuttivat hänen saamaansa lievempään rangaistukseen kuolemantuomion sijaan. Sen sijaan vuonna 1945, kun Väinö Tanner itse oli vangittuna, hän uhkaili rouva Linda Tanneria miehen teloituksella ja avioparin omaisuuden takavarikoinnilla.[21]

Sotien jälkeinen aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanedustajaksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wuolijoki nousi varapaikalta SKDL:n kansanedustajaksi heinäkuussa 1946 K. H. Wiikin tilalle tämän kuoltua kesäkuussa 1946. Hän toimi kansanedustajana vuosina 1946–1947.[22] Naisten osallistuminen poliittisiin keskusteluihin yhdessä miesten kanssa tasavertaisina oli tuolloin uutta Suomessa.[23]

Yleisradion pääjohtajaksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pienoisparlamentin ensimmäinen lähetys vuonna 1945. Vasemmalta ministeri Urho Kekkonen, professori Alvar Wilska, kansan­edustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi, pääjohtaja Hella Wuolijoki, kansan­edustajat Hertta Kuusinen, Nils Meinander ja Lassi Hiekkala.

Yrjö Murron esityksestä Wuolijoki valittiin Yleisradion pääjohtajaksi vuosiksi 1945–1949 edellisen pääjohtajan J. V. Vakion jouduttua jättämään paikkansa. Valintaan vaikutti SKDL:n vuoden 1945 vaalivoitto. Toukokuussa 1945 esittelemässään ohjelmapoliittisessa linjauksessa Wuolijoki piti keskeisenä ohjelmiston uudistamista ajankohtaisia aiheita laajasti käsitteleväksi ja kansan eri kerroksia koskettavaksi, mihin liittyi myös kansainvälisten tuulien seuraaminen. Wuolijoen johtama Yleisradio tarjosikin aivan uudenlaisia ohjelmasisältöjä. Kohderyhmille suunnattiin omia erikoisohjelmia; esimerkiksi metsätyömiehille Metsäradio, teollisuustyöväestölle Työmiehen tunti ja tasapuolisuuden vuoksi maalaistyöväestölle Maamiehen tunti.[24]

Merkittävä uusi avaus oli myös kesällä 1945 alkanut Radion keskustelukerho, joka sai myöhemmin nimen Pienoisparlamentti. Ohjelmassa parlamentaarisen voimasuhteiden mukaan valitut keskustelijat käsittelivät erilaisia teemoja.[25] Tunnetuin Wuolijoen pääjohtajakauden ohjelmista oli kuitenkin Wuolijoen itse kirjoittama ja ohjaama kuunnelmasarja Työmiehen perhe, joka alkoi vuoden 1948 joulukuussa ja jatkui vuoden 1951 loppuun asti. Sarjan oli tarkoitus tarjota vaihtoehto Yleisradion toiselle hyvin suositulle perhesarjalle Suomisen perhe. Työmiehen perhe sekä esitteli työväenluokkaisen perheen elämää että toi esille työväen osuuden historiassa.[24]Wuolijoki piti tärkeänä myös pesäeron tekemistä sodanaikaiseen radiotoimintaan, joka oli hänen mielestään saanut propagandan leiman.[26]

Tultuaan Yleisradion pääjohtajaksi Wuolijoki kiinnitti radion palvelukseen joukon uutta henkilökuntaa, jonka katsottiin joko avoimesti tai peitetymmin edustavan hänen omaa poliittista suuntaustaan. Näitä olivat muun muassa teatteriosaston päällikkö Matti Kurjensaari ja häntä vuonna 1947 seurannut Olavi Paavolainen, esitelmä- ja selostusosaston päällikkö Erkki Vala, toimittaja Unto Miettinen ja avustaja Raoul Palmgren. Wuolijoen kauden alussa toteutettiin radiossa myös organisaatiouudistus, kun suomenkielisen ohjelmajaoston rinnalle tuli itsenäinen ruotsinkielinen ohjelmajaosto, joiden kummankin päälliköt olivat suoraan pääjohtajan alaisia. Wuolijoen pysyvin, nykypäiviin saakka kantanut aikaansaannos Yleisradiossa oli Radioteatterin perustaminen vuonna 1948[27]

Toimittaja ja Yleisradion pääluottamusmies Unto Miettinen muisteli Ilta-Sanomien haastattelussa vuonna 1986 saaneensa pääjohtaja Wuolijoelta hätääntyneen puhelinsoiton vuonna 1947 tai 1948. Wuolijoki oli saanut postin mukana pöydälleen kenkälaatikon, jossa oli tiukaksi nipuksi sidottuja kuparilankoja, ja epäili lähetystä pommiksi. Miettisen mukaan kyseessä oli melko kömpelösti koottu räjähde, jonka hän epäili kuitenkin voineen räjähtäessään aiheuttaa palovammoja. Pommin lähettäjää ei saatu koskaan selville.[28]

Erottaminen Yleisradiosta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1948 vaaleissa SKDL kärsi tappion ja menetti 11 eduskuntapaikkaa. Pudonneiden joukossa oli myös Wuolijoki.[29] Vaalien jälkeen eduskunta hyväksyi SDP:n kansanedustajan, Yleisradion sodanjälkeistä ohjelmapolitiikkaa näkyvästi vastustaneen Yrjö Kilpeläisen tarmokkaasti ajaman ja hänen sodanaikaisen kutsumanimensä mukaan nimetyn ”Lex Jahvetin”, jonka nojalla Yleisradion hallintoneuvoston jäsenten valinta siirtyi eduskunnalle.[30] Kilpeläinen ja Wuolijoki tunsivat henkilökohtaistakin vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan; Wuolijoen mielestä Kilpeläisessä henkilöityivät kaikki sodanaikaisen radiotoiminnan kielteiset puolet.[31] Uuden hallintoneuvoston ensimmäisessä kokouksessa kesäkuussa 1949 Wuolijoki vapautettiin hallintoneuvoston maalaisliittolaisen jäsenen Atte Pakkasen ehdotuksesta ja SDP:n Väinö Hakkilan tukemana Yleisradion pääjohtajan tehtävästä äänin 13–3. Erottamisen perusteena oli yleinen tyytymättömyys Wuolijoen toimintaan pääjohtajana. Erottamista vastustivat hallintoneuvoston kolme kansandemokraattista jäsentä ja lisäksi kolme muuta jäsentä äänesti tyhjää. Uudeksi pääjohtajaksi valittiin Yleisradion talouspäällikkö, puolueisiin sitoutumaton Einar Sundström. Muutamat muutkin Yleisradion toimihenkilöt, näkyvimpänä esitelmä- ja selostusosaston päällikkö Erkki Vala, menettivät Wuolijoen irtisanomisen ja radion ”normalisoinnin” myötä työpaikkansa. Jäähyväispuheessaan radion kuuntelijoille muutamaa päivää myöhemmin Wuolijoki toivoi, ettei Yleisradio ”kokonaan politisoituisi” ja että sanomalehdistö antaisi hänen seuraajalleen ”sen työrauhan, jota minä en saanut”.[32]

Vuoden 1949 jälkipuoliskolla Yleisradion ohjelmistosta karsittiin melko kovalla kädellä Wuolijoen kaudella aloitettuja ohjelmia, joita etenkin ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoma piti kaavamaisina ja yksipuolisina. Niistä olivat vuodenvaihteessa 1949–1950 jäljellä enää Työmiehen tunti, Metsäradio ja Pienoisparlamentti sekä Työmiehen perhe.[33]

Vuonna 1952 Wuolijoki palkittiin Pro Finlandia -mitalilla.

Hella Wuolijoki on Sakari Tuomiojan puolison Vappu Tuomiojan äiti ja Erkki Tuomiojan isoäiti[34]. Hella Wuolijoen sisar[34] Salme Murrik oli lyhyen aikaa naimisissa Eino Pekkalan kanssa ja muutti avioeron jälkeen Isoon-Britanniaan, jossa solmi uuden avioliiton.

Syntymämaahansa Viroon Wuolijoki ei enää sodan jälkeen päässyt. Neuvostosuhteistaan huolimatta hän ei saanut maahantulolupaa edes syyskuussa 1947 kuolleen Niina-sisarensa hautajaisiin.[35]

Mediassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wuolijoen tyttärenpoika Erkki Tuomioja kertoo kirjassaan Häivähdys punaista (2006) vallankumouksellisesta Hella Wuolijoesta ja hänen sisarestaan Salme Pekkalasta. Kirja sai Tieto-Finlandia-palkinnon. Jaan Tõnissonin elämäkerrassa Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys (2010) Tuomioja valottaa Wuolijoen ja Tõnissonin suhteita.

Wuolijoesta kertova elokuva Hella W sai ensi-iltansa 28.1.2011. Elokuvan alkuperäiskäsikirjoituksen on kirjoittanut dramaturgi Outi Nyytäjä ja käsikirjoituksen sovituksesta ja ohjauksesta vastaa Wuolijoen sukulainen Juha Wuolijoki.[36] Nuori Hella Murrik esiintyy romaanihenkilönä Jaan Krossin romaanissa Professori Martensin lähtö.[37]

Lännen lokari

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimittaja Pekka Tiilikaisen juontamassa Metsäradiossa alkoi 1940-luvun lopulla soida tiuhaan amerikansuomalaisen Hiski Salomaan ralli ”Lännen lokari”, jonka Salomaa oli levyttänyt Yhdysvalloissa 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Wuolijoki inhosi laulua suunnattomasti ja yritti estää sen soittamisen rikkomalla levyn toimittajien nähden. Tiilikaisen kerrotaan esimiehensä kiusaksi saman tien kaivaneen esiin uuden levyn ja todenneen, että näitähän riittää.[38]

Kun Wuolijoki sanoi haluavansa rikkoa ”Lännen lokarin” viimeisenkin kappaleen, sai viihteen monitoimimies, puolustusvoimista Yleisradioon vuonna 1950 siirtynyt Niilo Tarvajärvi idean. Hän kutsui Wuolijoen vieraaksi suosittuun Tervetuloa aamukahville -ohjelmaansa, joka lähetettiin Yleisradion 25-vuotisjuhlan merkeissä vuonna 1951 Helsingin Pikku-Messuhallista. Suorassa lähetyksessä Tarvajärvi ojensi Wuolijoelle levyn ja vasaran, ja Wuolijoki löi yleisön suosionosoitusten saattelemana levyn säpäleiksi voitonriemuinen ilme kasvoillaan. Wuolijoki lisäsi toivovansa, ettei ”Lännen lokaria” enää koskaan hankittaisi Yleisradioon. Tämän jälkeen Tarvajärvi sanoi Pekka Tiilikaisen pyytäneen ilmoittamaan, että Hellan rikkoma levy ei todellisuudessa ollutkaan ”Lännen lokari” vaan aivan muu levy.[38]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Enkä ollut vanki – tuokiokuvia vankilasta, Tammi 1944

Näytelmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näytelmien lisäksi Wuolijoki kirjoitti kuunnelmia, romaaneja ja muistelmateoksia. Hänen teostensa pohjalta on tehty useita elokuvia, joista osaan hän teki käsikirjoituksen[39], ja esimerkiksi elokuvaan Eteenpäin – elämään myös synopsiksen[40].

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Jukka Rislakki: Maan alla. Love Kirjat, 1985. ISBN 951-835-099-X
  • Jukka Seppinen: ”Vallankumouksesta sotien loppuun”, Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991. Ajatuskirjat, 2006. ISBN 951-20-6548-7
  • Pekka Lounela ja Matti Kassila: Kahden naisen sota: vuosisadan vakoilutarina. WSOY, 1987. ISBN 951-0-13982-3
  • Erkki Tuomioja: Häivähdys punaista: Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. Tammi, 2006. ISBN 951-31-3693-0
  • Irma Sulkanen, Maria Lähteenmäki, Aura Korppi-Tommola: Naiset eduskunnassa, Suomen eduskunta 100 vuotta 4. Suomen eduskunta – Edita Helsinki 2006. ISBN 978-951-37-4544-8
  • Pekka Lounela: Hella Wuolijoki – legenda jo eläessään. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08929-X
  • Suomen kirjallisuuden vuosikirja 1947, s. 179–181. (V. Laurila; Hella Wuolijoki näytelmäkirjailijana) WSOY, 1947.
  • Paavo Oinonen: Pitkä matka on Tippavaaraan. Suomalaisuuden tulkinta ja Yleisradion toimintaperiaatteet radiosarjoissa Työmiehen perhe, Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja ja Kankkulan kaivolla 1945–1964. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-554-8
  • Christopher Andrew & Oleg Gordievsky: KGB: The Inside Story of its Foreign Operations from Lenin to Gorbachev. Määritä julkaisija! (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Hella Wuolijoki Naytelmat.fi. 2014. Suomen Näytelmäkirjailijaliitto. Viitattu 17.6.2014.
  2. ↑ Korhonen, Anna: Hella Wuolijoki Yleisradion pääjohtajana Yle.fi. 2003. Yle. Arkistoitu 12.9.2014. Viitattu 17.6.2014.
  3. ↑ Helsingin seurakunnan hautahaku Hautahaku. Viitattu 5.12.2023.
  4. ↑ Lounela 1979, s.7.
  5. ↑ a b c d e Erkki Tuomioja: Hella Wuolijoki oli omalla tavallaan vilpittömästi Suomen asialla. Helsingin Sanomat, 3.7.1994. HS Arkisto (maksullinen). Viitattu 11.7.2008.
  6. ↑ a b c d e f g Jukka Seppinen: ”Vallankumouksesta sotien loppuun”, Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991, s. 65–123. Jyväskylä: Gummerus, 2006. ISBN 951-20-6548-7
  7. ↑ a b Hella Wuolijoki Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  8. ↑ Irmeli Haapanen: "Hella tuppautuu kaikkialle"[vanhentunut linkki], Turun Sanomat 4.1.2001.
  9. ↑ Vakava autoonnettomuus. Rva Hella Vuolijoki loukkautui hengenvaarallisesti Kausalassa, Helsingin Sanomat, 02.10.1934, nro 265, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu 02.10.2024
  10. ↑ Anna-Kaisa Pitkänen: Puntilan ja Iso-Heikkilän isännät ([vanhentunut linkki]) Ylioppilaslehti. 2001. Arkistoitu Viitattu 20.9.2008.
  11. ↑ Lounelalähde tarkemmin?
  12. ↑ Jukka Rislakki: Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa, s. 61. Love, 1982.
  13. ↑ Antti Majander: Amerikkalainen porvaripoika uskoi parempaan maailmaan, lähti Venäjän vallankumoukseen ja haudattiin Kremlin muuriin. Helsingin Sanomat, 25.6.2019. Sanoma.
  14. ↑ a b c d Rislakki 1985, s. 65–78
  15. ↑ Timo Nurmi ym.: ”Illegaali, Residenssi”, Suuri sivistyssanakirja, s. 171, 381. Jyväskylä: Gummerus, 2004. ISBN 951-20-5863-4
  16. ↑ Christopher Andrew, KGB, 1990lähde tarkemmin?
  17. ↑ Hella Wuolijoki: Enkä ollut vankilähde tarkemmin?
  18. ↑ Rislakki 1985, s. 116–117.
  19. ↑ Tanner 1946lähde tarkemmin?
  20. ↑ Uranuurtajan tie : otteita Ida Aalle-Teljon elämästä; Sos.-dem. naisliitto, Turku 1955, s. 9.
  21. ↑ Lounela – Kassila: Kahden naisen sota – vuosisadan vakoilutarina, s. 260.
  22. ↑ Sulkanen et al. 2006, s. 136.
  23. ↑ Sulkanen et al. 2006, s. 244.
  24. ↑ a b Oinonen 2004, s. 47.
  25. ↑ Paavo Oinonen: Pitkä matka on Tippavaaraan, s. 71–73. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004.
  26. ↑ Oinonen 2004, s. 71.
  27. ↑ Oinonen 2004, s. 59–60.
  28. ↑ Mikko Heino: Pommi Yleisradioon. Ilta-Sanomat 10.6.2017, Plus-liite s. 26. Helsinki: Sanoma Media.
  29. ↑ Pekka Lounela: Hella Wuolijoki – legenda jo eläessään, s. 205. Helsinki: WSOY, 1979.
  30. ↑ Lounela 1979, s. 210.
  31. ↑ Oinonen 2004, s. 143.
  32. ↑ Lounela 1979, s. 211–216.
  33. ↑ Oinonen 2004, s. 145.
  34. ↑ a b Tarkka, Jukka: Tyttärenpoika ei ratkaise arvoitusta HS.fi. 28.10.2006. Helsingin Sanomat. Viitattu 17.6.2014.
  35. ↑ Pekka Linnainen: Siihen aikaan kun Viron neuvostopääministeri ”kaksoisveljen” kansanvaltaa juhlisti Estofennia. 1.2.2022. Viitattu 2.2.2022.
  36. ↑ Motiivi, JHL – Julkisten ja hyvinvointialojen liitto ry:n lehti no 11/2009, s. 54
  37. ↑ Tuomiojalähde tarkemmin?
  38. ↑ a b Jake Nyman, Jukka Lindfors ja Pekka Gronow (toim.): Suomi soi 3: ääniaalloilta parrasvaloihin, s. 35–36. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-2507-6.
  39. ↑ Hella Wuolijoki Elonetissä.
  40. ↑ Muut tiedot, Elonet.fi, viitattu 3.1.2013

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ylen pää- ja toimitusjohtajat
Pääjohtajat: Hjalmar Woldemar Walldén (1944–1945) • Hella Wuolijoki (1945–1949) • Einar Sundström (1950–1964) • Eino S. Repo (1965–1969) • Erkki Raatikainen (1970–1979) • Sakari Kiuru (1980–1989) • Reino Paasilinna (1990–1994)
Toimitusjohtajat: L. M. Viherjuuri (1926–1927) • Yrjö Koskelainen (1927) • Armas Deinert (1927) • Hjalmar Woldemar Walldén (1927–1944) • Arne Wessberg (1994–2005) • Mikael Jungner (2005–2010) • Lauri Kivinen (2010–2018) • Merja Ylä-Anttila (2018–)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hella_Wuolijoki&oldid=22707980”