Salonki

Moskovalainen salonki 1840-luvulla, Boris Kustodjev

Salonki on tietynlainen, yleensä hienostunut ja koristeellinen sisätila tai sellaisessa pidettävä kulttuuritilaisuus.

Salonki seurapiireissä ja taide-elämässä

Salonki käsitteenä liittyy erityisesti entisaikojen seurapiirielämään. Salongiksi voidaan kutsua hienoa seurusteluhuonetta, joka on sisustettu esimerkiksi rokokootyylisin kalustein. Salonki voi lisäksi tarkoittaa seurapiirihenkilön, tavallisesti naisen, kotonaan pitämää vastaanottoa, jolla keskustellaan kirjallisista tai taiteellisista kysymyksistä.

Kyseessä on elävöittävien ja älyllisten ihmisten seurustelupiiri, jossa osallistujat viihdyttävät toisiaan, lisäävät toistensa tietämystä sekä jalostavat makuaan keskustelun ja lukemisen avulla. Tällaiset salongit liitetään usein 1600- ja 1700-luvun Ranskan kirjallisiin ja filosofisiin piireihin, joissa muun muassa valistusajan ajatukset levisivät.

Salonkeja on voitu käyttää myös taidesalonkeina eli gallerioina. Ranskan taideakatemia alkoi 1600-luvun lopulla järjestää taidenäyttelyitä Pariisin Louvressa, mistä on saanut alkunsa Pariisin salonkina tunnettu näyttelyfoorumi. Palatsin salien (ransk. salon) käyttö näyttelytilana johti siihen, että itse näyttelyäkin alettiin kutsua salongiksi. Myöhemmin salonki-nimitys yleistyi tarkoittamaan myös muita Pariisissa järjestettyjä yhteisnäyttelyitä. Tunnettuja näyttelyitä ovat muun muassa Reputettujen salonki (Salon des Refusés), Syyssalonki (Salon d'Automne), Riippumattomien salonki (Salon des Indépendants) ja Toukokuun salonki (Salon de Mai).

Kirjalliset ja filosofiset salongit

Hôtel de Rambouillet'n kirjallinen salonki, "Le Chambre Bleu" kuvassa ovat runoilija, piispa Antoine Godeau (1605–1672),sekä salongin emäntä Rambouillet'n markiisitar Catherine de Vivonne. Francois Hippolyte Debonin maalaus 1863.

Salongit yleistyivät Pariisissa 1600-luvun alkupuolella. Termiä 'salonki' ei kuitenkaan käytetty ennen 1700-lukua, eikä sitä pidä sekoittaa samannimisiin senaikaisiin Pariisin julkisiin taidenäyttelyihin. Pariisissa kuitenkin vaikuttivat jo 1600-luvulla Rambouillet'n markiisitar Catherine de Vivonnen (1588–1665) vuosina 1607/1620–1648 hôtel de Rambouillet'n yksityispalatsissa pitämä suhteellisen suljetun piirin kirjallinen salonki; kirjailija Madeleine de Scudéryn salonki vuodesta 1652 lähtien Le Marais'n kaupunginosassa sekä kurtisaani Anne "Ninon" de l'Enclosin (1620–1705) vuosina 1667–1705 emännöimä salonki yksityispalatsi hôtel de Sagonnessa.

Tyypillisesti aristokraattisten naisten emännöimät viikoittaiset salonkikokoontumiset oli tarkoitettu vain kutsuvieraille ja niitä pidettiin erityisissä huoneissa, joissa vieraat saattoivat seurustella ja keskustella pienissä ryhmissä. Historioitsija W. E. Burns selittää, että "niiden alkuperäinen tehtävä oli tapojen, puheen ja kirjallisuuden kehittyminen".

Madame de Geoffrinin salonki, jossa luetaan Voltairen tragediaa "Kiinan orpo" Tšingis-kaanista ja hänen pojistaan (1755), Kuvassa ovat salonginpitäjjä Marie Thérèse Rodet Geoffrin, kirjailijat François-Joachim de Pierre de Bernis, Georges Leclerc de Buffon, Jean le Rond d’Alembert, Pierre de Marivaux ja Voltaire. Taidemaalari Anicet Charles Gabriel Lemonnier, 1812.

Ajan myötä taiteiden, filosofian ja tieteiden tarkastelusta tuli tapahtuman tärkeä osa. Huolimatta älyllisistä pyrkimyksistä, salongit pysyivät epävirallisina kokoontumisina. Tarjolla olevan ruoan lisäksi vieraat saattoivat nauttia musiikkiesityksistä. Kirjailijoita kannustettiin lukemaan uusimpia teoksiaan. Tarjolla saattoi olla tanssimista, lyhyitä näytelmiä, älyllisiä väittelyitä, mimiikkaa sekä kortti- ja seurapelejä. Mukana oli myös seurapiirien jäseniä, ja vaikka jotkut isännät erottelivat vieraat sosiaalisen aseman perusteella joko eri huoneissa tai pyytäen heitä tulemaan vuorotellen salonkeihin, toiset sallivat eri luokkien sekoittumisen. Myös naisia ​​kutsuttiin, mikä oli toinen tekijä, joka teki salongeista todellisen sukupuolen, sosiaalisen aseman ja lahjakkuuden sekoituksen.

Uusien ajatusten foorumina salongit ovat saattaneet vaikuttaa eurooppalaiseen valistukseen, kun perinteisiä näkemyksiä alettiin kyseenalaistaa järjen ja tieteen avulla. Salongit auttoivat ajatusten leviämisessä yhdistämällä kirjailijoita kustantajiin, ajattelijoita toisiin ajattelijoihin, ja ne antoivat monille älymystön edustajille taloudellisia mahdollisuuksia jatkaa tiedonhakuaan. Koska salonkien emännät olivat avoimia sille, ketkä tulivat heidän salonkeihinsa, he usein toimivat poliittisten ja kulttuuristen suuntausten katalysaattoreina. Radikaalit ajatukset eivät aina pysyneet salongin seinien sisällä.

Teetä englantilaiseen tapaan Contin prinssin palatsissa neljän suuren ikkunan salongissa Templessä Mozartin soitantoa kuunnellen. Michel-Barthélemy Ollivier 1766. Vas. Beauvaun ruhtinas istumassa lukemassa; prinssin adjuntatti chevalier de la Laurency seisomassa nuoren klavikordia soittavan Mozartin takana; Pierre de Géliottte (Jélyotte) soittamassa kitaraa; Contin prinssi takaapäin seisomassa Trudainen lähellä; laulajatar mademoiselle Bagarotti istumassa jalustapöydän edessä; marsalkka de Mirepoix kaatamassa teetä madame de Viervillelle; marsalkatar Luxembourg, jonka takana hänen tyttärentyttärensä mademoiselle de Boufflers (tuleva Lauzunin ja Bironin herttuatar) seisomassa profiilissa. Héninin ruhtinas seisomassa ja lepäämässä kättään marsalkatar Luxembourgin tuolin selkänojalla; vanhempi Egmontin kreivitär pukeutuneena punaiseen; monsieur Pont-de-Veyle nojaamassa nojatuolin selkänojaan; nuorempi Egmontin kreivitär, o.s. Richelieu pitelee lautasliinaa ja kantaa vatia; presidentti Hénault, pukeutuneena mustaan, istuu sermin edessä; Boufflersin kreivitär tarjoilee itselleen vadilta; Chabotin kreivi syö kakkua ja hänen veljensä Jarnacin kreivi pitelee vatia; matemaatikko d’Ortous de Mairan istuu, Beauvaun prinsessa tarjoilee hänelle juoman; Chabrillantin ulosottomiehestä koostuva istuu.

Sosiaalisen läpäisevyytensä ansiosta salongeista tuli tärkeitä foorumeita vallankumousta edeltäneelle ajattelulle Ranskassa. Kuninkaallisen hovin yksinomaisenkulttuurin ja tieteen tukemisen loputtua, ennen julkaisu- ja kustannusalan kehittymistä, salongit auttoivat kustantajia, mesenaatteja, taiteen ja tieteen suosijoita ja lukijoita löytämään kirjailijoita, auttamaan teosten tuotannossa ja niiden levittämisessä.

Salongin emännät olivat yleensä varakkaita, hyvin verkostuneita ja heillä oli tarvittavaa aikaa, tilaa ja rahaa tarjoilun maksamiseen. Oli joitakin vain miehille tarkoitettuja salonkeja, kuten paroni Paul Thiry d'Holbachin (1723–1789) isännöimä salonki tämän ylellisessä Pariisin kodissaan, mutta kuuluisimpia niistä johtivat naiset. Useat emännät eli salonnièret, kuten heitä kutsuttiin, tulivat kansainvälisesti kuuluisiksi salonkiensa ansiosta. On huomionarvoista, että aikana, jolloin aviomiehet vielä hallitsivat vaimojaan lähes kaikissa suhteissa, monilla — mutta ei kaikilla — salonginpitäjillä oli vapaus järjestää julkisia tapahtumia, koska he olivat leskiä tai eronneita aviomiehistään. Oli sekä naimisissa olevia salonkiemäntiä että naimattomia emäntiä.

Monet salonginpitäjista olivat ystäviä heidän kutsumiensa älymystön ja taiteilijoiden kanssa, ja jotkut pitivät yllä vuosia kestänyttä kirjeenvaihtoa. Lisäksi monet toimivat suojelijoina joko taloudellisesti tai suorien suositusten kautta keskeisille päätöksentekijöille. He tarjosivat taiteilijoille ja ajattelijoille ainutlaatuisen tilaisuuden edistää uraansa, joten näistä naisista tuli avainhenkilöitä, joita harvoin ei voitu jättää huomiotta. Salonginpitäjiä ​​kohdeltiin myös ​​epäystävällisesti kirjallisuudessa ja lehdistössä. Näytelmäkirjailija Molière (1622–1673), joka kävi Anne "Ninon" l'Enclosin salongissa ja sai tältä tukea, kirjoitti vuonna 1672 satiirin nimeltä Oppineita naisia, joka pilkkasi naisten kiinnostusta älyllisiin asioihin.

"Abbé Delille lausuu runoaan La Conversation madame Geoffrinin salongissa" Jacques Delille Pariisi, 1812. Harvardin yliopiston luvalla.

Tärkeimpiä pariisilaisia salonnièreitä olivat:

• madame Anne Thérèse de Marganat de Courcelles, markiisitar de Lambert (1647–1733) loi mallin myöhemmille salongeille, hänellä oli oma kokoontuminen kirjailijoille ja toinen seurapiirien edustajille vuodesta 1710. Madame de Lambertin älymystön salonki oli niin suosittu, että siitä tuli "akatemian etuhuone". Hänen tukensa filosofi Montesquieu'lle oli merkittävä tämän pääsemisessä arvostetun Ranskan akatemian jäseneksi.

• madame Marie-Anne de Doublet (1677–1771) emännöi salonkia Pariisissa 40 vuoden ajan. Hänen salonkinsa tunnettiin sekä nais- että miesvieraista ja osallistujien välisestä tiiviistä siteestä, he kutsuivat itseään "seurakuntalaisiksi". Salonki jopa painoi omaa lehteään.
• madame Claudine-Alexandrine Guérin de Tencin (1681–1749) oli itsekin kirjailija, joka kirjoitti romaaneja ja teoksen Mémoires du comte de Comminge 1735. Madame de Tencinin elämä oli täynnä skandaaleja: hän jätti nunnana luostarin, hänellä oli useita rakastajia, pysyi naimattomana; hänellä oli avioton lapsi, joka jätettiin kirkon portaille (matemaatikko Jean Le Rond d'Alembert), hän hankki rakastajattaria Ludvig XV:lle ja Bastiljissa kiristyksestä epäiltynä. Hän piti 1718 lähtien salonkia. joka veti puoleensa loistavia vieraita, mutta hän kutsui heitä "eläintarhansa eläimiksi".
• madame Marie de Vichy-Chamrond, markiisitar du Deffand (1696–1780) vaikka hän oli naimisissa, hän asui ilman aviomiestään Versailles'n hovissa ja sitten täysin itsenäisenä. Hän perusti salonkinsa 1745 ja suosi ei-filosofisia vieraita lukuun ottamatta Voltairea.
• madame Marie Thérèse Rodet Geoffrin (1699–1777) oli monella tapaa madame de Tencinin oppilas ja kävi nuorena tämän salongissa. Madame de Geoffrinilla oli uusi ajatus järjestää kaksi illallista viikossa, yksi maanantaisin kirjailijoille ja toinen keskiviikkoisin taiteilijoille. Hän antoi rahaa auttaakseen apua tarvitsevia vieraitaan ja jopa osti heille maalauksia. Salonki tunnettiin tahdikkuudesta ​​ja harkinnasta ​​keskustelujen moderoinnissa, ja tunnettu kunnioitettavuudesta ​​ja radikaalimpien keskustelujen välttämisestä.
• madame Anne-Catherine Helvétius, o.s. de Ligniville (1722–1800), kirjailija Claude Andrien Helvétiuksen puoliso, piti ainoaa salonkia, joka säilyi Ranskan vallankumouksen vuosiin asti. Hänen salonkinsa Auteuilissa, tuolloin maaseudulla Pariisin ulkopuolella kannusti myös yhteiskunnan köyhempiä jäseniä osallistumaan sekä eri sukupolvien ajattelijoita. Salongista tuli loistava poliittisen keskustelun sulatusuuni, jossa kävi säännöllisesti muun muassa tunnettu poliittinen teoreetikko, markiisi Nicolas de Condorcet.
• mademoiselle Julie Jeanne Éléonor de Lespinasse (1732–1776) oli kreivittären avioton tytär. Hänestä tuli madame du Deffandin seuralainen; hänet erotettiin, kun jälkimmäinen sai tietää, että Julie oli pitänyt suosittuja tapaamisia ennen salonkia vieraiden kanssa, jotka tulivat aikaisin varsinaiseen salonkiin. Madame de Geoffrinin taloudellisella tuella Julie pystyi perustamaan oman salonkinsa ja omaksui täysin erilaisen lähestymistavan pitämällä avoimien ovien päivän joka päivä klo 17.00–21.00. Vieraille tarjottiin vain naposteltavaa, mutta salonki oli silti suosittu. Vakiovieras, historioitsija ja kirjailija Jean-François Marmontel, kuvaili muistelmissaan mademoiselle de Lespinassea "hämmästyttäväksi yhdistelmäksi siveellisyyttä, järkeä ja viisautta, jolla oli eloisin mieli, kiihkein sielu ja tulisin mielikuvitus Sapfon jälkeen."

Muita tunnettuja salonginpitäjiä olivat kirjailija Suzanne Curchod Necker (1739–1794), joka piti poliittis-kirjallista salonkia kotonaan Pariisissa vuosina 1765–1789 ja kirjailija madame de Boufflers, Marie Charlotte Hippolyte de Saujon (1725–1800), joka piti salonkia rakastajansa Contin prinssi Louis-François de Bourbon-Contin (1717–1776) palatsissa Templen korttelissa Pariisissa 1760-luvulta vuoteen 1789 asti. Myös Juliette Récamierin salonki vuosina 1799–1848 oli kuuluisa.

Saksa ja Englanti

Tunnettuja berliiniläisiä salonginpitäjiä olivat Henriette Herz vuosina 1780–1803 ja Rahel Levin Verhagen von Ense vuosina 1790–1806 ja 1819–1833. Tunnettu lontoolainen salonginpitäjä oli Elizabeth Montagu (1718–1800).

Venäjä

Oleninien salonki, tuntemattoman taiteilijan vesivärimaalaus 1820-luku

Lauantai-tapaaminen Vasili Žukovskin luona. G. Mihailov, A. Mokritski ja muita Dmitri Venevitinovin koulukunnan taiteilijoita 1834–1836. Maalaus kuvaa Žukovskin suurta työhuonetta Šepelevskin palatsissa.

Salonki Oleninin perheen talossa Prijutinon kartanossa Pietarin lähellä 1834. Kuvassa M. F. Kohnajeva, isäntä Aleksei Olenin, tytär Anna Olenina, puoliso Jelisaveta Markovna Olenina, A. D. Bludova, V. A. Saveljev, L. D. Bludova, A. T. Domratšejeva, tytär Varvara Olenina, A. N. Olenin, J. M. Olenina, Frans David Alopaeus ja J. Dameteau.

Myös Moskovassa ja Pietarissa oli useita salonkeja, joiden pitäjät vielä ennen 1800-lukua olivat monesti miehiä. Lukuisat kirjalliset seurat olivat venäläisen kirjallisuuden foorumeja 1800-luvulla kuten Arzamas-kirjallisuusseura, 'Kirjallisuuden, tieteen ja taiteen ystävien vapaa seura' (ven. Вольное общество любителей словесности, наук и художеств, 1801–1826), ja 'Vihreä lamppu' (ven. зеленая лампа, 1818–1820).

1700-luvun puolivälissä alkoi ilmestyä kirjallisuussalonkeja, joita järjesti ja johti isäntä, joka oli yleensä taiteen suurmesenaatti. Kamariherra Ivan Šuvalovin salonki toimi 1740-luvulta lähtien ja amiraali Ivan Logginovitš Goleništšev-Kutuzovin (1729–1802) salonki 1760-luvulta lähtien.

Tänä aikana aikakausjulkaisujen ympärille kehittyi ryhmittymiä: ensimmäinen venäläinen yksityinen aikakauslehti "Hyväksi käytetty vapaa-aika" (ven. Праздное время, в пользу употребленное) ilmestyi aateliskadettijalkaväen joukko-osaston opiskelijoiden keskuudessa vuosina 1759–1760, joka oli yksi Pietarin kirjallisen elämän keskuksista 1700-luvun puolivälissä. Mihail Heraskovin ja hänen vaimonsa runoilija Jelizaveta Neronovan pitämä kirjallinen salonki 1760-luvun alussa ja kirjallisuuspiiri, jonka jäseniä olivat Denis Fonvizin, Ippolit Bogdanovitš, runoilija, senaattori Aleksei Andrejevitš Rževski (1737–1804) julkaisi lehteä Vetšera ('Illat' ven. Вечера, 1772–1773). Merkittävin rooli 1700-luvun venäläisen kirjallisuuden historiassa oli kahdella pietarilaisella kirjallisuuspiirillä runoilija Gavrila Deržavinin piirillä sekä näytelmäkirjailija Ivan Jelaginin piirillä 1760-luvun puolivälissä, jotka loivat läheiset suhteet Jelaginin, näytelmäkirjailija Denis Fonvizinin, dramaturgi Vladimir Ignatevitš Lukinin (1737–1794) ja näytelmäkirjailija Bogdan Jegorovitš Jeltšaninovin (1744–1770) välille, jotka tekivät työtä venäläisen teatteriohjelmiston kehittämiseksi.

Ruhtinatar Zinaida Volkonskajan salonki, Puškin ja hänen ystävänsä kuuntelevat Adam Mickiewiczin lausuntaa Moskovassa joulukuussa 1826. Kuvassa ovat: Pjotr Vjazemski, Jevgeni Baratynski, Aleksei Homjakov, Zinaida Volkonskaja, runoilija Ivan Ivanovitš Kozlov (1779–1840), Vasili Žukovski, Aleksandr Puškin, Mihail Pogodin, Dmitri Venevitinov ja Pjotr Tšaadajev. G. G. Mjasojedov 1899-1905.

Arzamas-kirjallisuusseuran edustama perintö tuntui myöhemmin Sofia Pozniak Ponomarevan (1794–1824) salongissa vuodesta 1821 lähtien ja hovinainen Alexandra Smirnova-Rossetin (1809–1882) yläluokkaisessa salongissa. "Kirjallisuuden, tieteen ja taiteen ystävien vapaan seuran" (ven. Вольное общество друзей филологии, наук и искусств) edustama kanta kirjallisessa polemiikissa oli pääosin neutraali. Ruhtinas, näytelmäkirjailija Aleksandr Šahovskoin (1777–1846) sekä runoilija ja kriikikko Pavel Kateninin (1792–1853) 1810-luvun kirjallisuus- ja teatteripiirit suhtautuivat myötämielisesti arkaaiseen kirjallisuussuuntaukseen. "Venäläisen kirjallisuuden ystävien seura" (ven. Открытое общество друзей русской словесности) ja kirjallisuusseura "Vihreä lamppu" (ven. зеленая лампа) olivat leimallisesti luonteeltaan poliittisia nousevan dekabristiliikkeen vaikutuksesta.

1810–1830 -luvut olivat Pietarin salonkien kukoistuksen aikaa, ja niissä vierailivat monet aikakauden merkittävät kirjailijat. Salongit erosivat toisistaan ​​kävijämäärän, niiden luonteen (demokraattinen tai itsevaltainen, politiikan läsnäolo) sekä emotionaalisen ja psykologisen ilmapiirin suhteen. Yleensä niillä ei ollut erityistä kirjallista ohjelmaa, mutta kirjallisuus sisältyi niihin poikkeuksetta keskusteluaiheena. Eräässä luettiin parasta tekstiä, runoussalongissa oli sivistyneintä seuraa jne. Aikakauden salonkien keskeisenä hahmona oli usein aristokraattinen nainen. Tärkeimpiä salonkeja olivat arkeologi, Keisarillisen kirjaston johtaja, Taideakatemian puheenjohtaja Aleksei Oleninin (1763–1843) salonki 1800-luvun puolivälistä lähtien, Vladimir Odojevskin salonki, Nikolai Karamzinin puolison Jekaterina Karamzina Kolyvanovan (1780–1851) salonki, kenraali Mihail Kutuzovin tyttären Jelisaveta Hitrovan (1783–1839) salonki ja hänen tyttärensä kreivitär Darja Ficquelmontin salonki 1820-luvun lopulta lähtien; säveltäjä Mihail Vielgorskin salonki (1788–1856) ja hänen vävynsä, kirjailija Vladimir Sollogubin salonki 1830-luvun puolivälistä lähtien sekä kreivitär, kirjailija Jevdokija Rostoptšinan salonki vuosina 1836–1845.

Vuosisadan puolivälin kuuluisimpia salonkeja olivat runoilija Apollon Maikovin, hänen taidemaalari isänsä Nikolai Maikovin (1794–1873) sekä runoilijaäitinsä Jevgenia Gusjatnikovan (1803–1880) salonki ja arkkitehti Andrei Stackenschneiderin salongit 1850-luvulta lähtien. Pietarin poikkeuksellisen monitahoinen kirjallinen elämä venäläisen kirjallisuuden niin kutsutulla hopea-kaudella 1890–1920 -luvuilla oli leimallista Taiteen maailma (Mir iskustva) poikkitaiteellisessa liikkeessä ja kokouksilla runoilija, näytelmäkirjailija, filosofi Vjatšeslav Ivanovin salongilla Tornissa (ven. Башня), joka oli aikansa tärkeä paikka Venäjän älyllisessä ja taiteellisessa elämässä. Kirjailija Dmitri Merežkovskin ja runoilija Zinaida Gippiuksen uskonnollis-filosofiset kokoukset (1901–1903; aloitettiin uudelleen 1907 Uskonnollis-filosofisena seurana) sekä kriitikko ja kustantaja Vasili Rozanovin (1856–1919) sunnuntai-salonki 1900-luvulla olivat yhteydessä venäläisten symbolistien kirjallisuuspiiriin.

Salongin vieraat

Salongit olivat vain kutsuvieraille, ja jos salonginpitäjä ei tuntenut vierasta henkilökohtaisesti, mahdollinen vieras tarvitsi yleensä esittelykirjeen henkilöltä, joka oli emännän tuttava. Salongin päätarkoitus oli keskustelu. Hyvällä salonkivieraalla oli jotain annettavaa tähän keskusteluun, ainakin nokkeluutta ja eleganttia ranskan kielen taitoa. Erityisen arvostettiin niitä, joilla oli erityisiä taitoja. Kirjailijoita, taidemaalareita, muusikoita ja filosofeja arvostettiin erityisesti, koska he pystyivät tarjoamaan viihdettä muille vieraille, ja tuomaan esille avantgarde-trendejä omilta aloiltaan. Mukana oli myös vieraita, jotka kutsuttiin heidän varallisuutensa ja sosiaalisen asemansa vuoksi, sillä he antoivat emännälle toisenlaista arvovaltaa. Ikä ei ollut este, kuten nuorten ihmelasten, kuten matemaatikko Blaise Pascalin läsnäolo osoittaa. Myös ulkomaalaisia, kuten amerikkalainen valtiomies Benjamin Franklin ja englantilainen historioitsija Edward Gibbon toivotettiin salonkeihin tervetulleiksi.

Vaikka salonkimusiikkia usein paheksuttiin melko kevytmielisenä ja orkesterin kanssa esitettyjen konserttiesitysten tasoa heikompana, jotkut tunnetut muusikot, erityisesti Franz Liszt, esiintyivät salongeissa henkilökohtaisesti. Toiset, kuten Jacques Offenbach, kirjoittivat sentimentaalisia balladeja ja teoksia sellolle ja pianolle erityisesti salonkeja varten. Jotkut säveltäjät pitivät omia salonkejaan, erityisesti Gioachino Rossini, joka eläkkeellä ollessaan käytti Pariisin Bois de Boulognessa sijaitsevan loisteliaan huvilansa erittäin suosittua salonkiaan edistääkseen tulevien tähtien, kuten Camille Saint-Saënsin ja Georges Bizet'n uria.

Salongeissa usein vierailleisiin filosofeihin kuuluivat Montesquieu, Voltaire, David Hume ja Adam Smith. Myös tiedemiehet olivat tervetulleita salonkiin, varsinkin jos he pystyivät tuomaan mukanaan laitteistonsa ja pitämään viihdyttävän demonstraation. Hollantilainen tähtitieteilijä Christiaan Huygens oli useiden salonkien vieras, ja hän käytti näitä paikkoja, kuten monet muutkin älymystön jäsenet, kontaktien luomiseen ja uransa edistämiseen. Kirjailijoihin kuuluivat Bernard Le Bovier de Fontenelle ja Horace Walpole. Kirjailijat lukivat usein otteita vielä julkaisemattomista teoksista arvioidakseen yleisön reaktioita ja tehdäkseen tarvittaessa korjauksia.

Muita salonkeja

Salongeiksi nimitetään myös:

• matkustajien yhteinen oleskelutila esimerkiksi laivassa
• salonkivaunu (tavallista ylellisemmin sisustettu erikoisjunanvaunu, joka voi olla varattu vaikkapa presidentin käyttöön)
• teatterin katsomo
• kahvisalonki (kahvila, jossa on vanhaa, arvokasta tunnelmaa)
• muotiliike (eli muotisalonki) ja tilausompelimo
• kauneushoitola (eli kauneussalonki), kampaamo ja parturiliike.

Varsinkin kauneushoitoloiden ja kampaamojen nimissä esiintyy ’salonkia’ tarkoittava sana salon.

Kirjallisuutta

• Glotz, Marguerite & Maire, Madeleine: Salons d XVIII^e siècle. Éditions Nouvelles Latines, Paris, 1949. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Salonki Wikimedia Commonsissa