Sergei Djagilev

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Valentin Serov, Sergei Djagilev, 1909.

Sergei Pavlovitš Djagilev (ven. Сергей Павлович Дягилев; 31. maaliskuuta (J: 19. maaliskuuta) 1872 Selištši, Venäjän keisarikunta19. elokuuta 1929 Venetsia, Italia) oli venäläinen taidekriitikko, baletti-impressaario, lähinnä Euroopassa toimineen Venäläisen baletin, Ballets russes, perustaja ja Mir Iskusstvan johtohahmo. Hänen balettiryhmästään nousi useita merkittäviä tanssijoita ja koreografeja. Vaikka Djagilev ei ollut balettitanssija eikä koreografi, hänen vaikutuksensa baletin 1900-luvun kehitykselle on merkittävä.

Varhainen elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sergei Djagilev syntyi aristokraattiseen venäläiseen perheeseen ja opiskeli perinteen mukaisesti oikeustiedettä Pietarin yliopistossa. Opintojensa loppuvaiheessa hän opiskeli myös Pietarin musiikkikonservatoriossa laulua ja musiikkia yleisesti. Yliopistosta valmistuttuaan hän antautui unelmalleen sävellystyöstä. Hänen opettajansa Nikolai Rimski-Korsakov sanoi hänelle, että hänellä ei ole lainkaan musikaalisia lahjoja. Hän kuitenkin liittyi aikaa myöten taiteilijaryhmä "Taiteen maailman" («Мир иску́сства») jäseneksi, kuten monet muut hänen aikalaisensa, esimerkiksi Alexandre Benois, Walter Nouvel, Konstantin Somov, Vladimir Dmitrijevitš Filosofov ja Léon Bakst. Benois auttoi Djagilevia tuntemaan paremmin sekä venäläistä että länsimaista taidetta. Kahden vuoden ajan hän seurasi uutta intohimoaan ja matkusteli paljon opintojensa vuoksi. Hänestä tuli yksi ryhmän arvotetuimmista taiteentuntijoista.

Bolšoi-teatterin johtajan Savva Ivanovitš Mamontovin sekä ruhtinatar Marija Teniševan taloudellisella taustatuella ryhmä perusti Maailman taide («Мир иску́сства») -aikakauslehden vuonna 1898. Lehti teki tunnetuksi ajankohtaisia virtauksia länsimaisessa taiteessa ja kohdisti huomionsa myös niihin venäläisiin taiteilijoihin, jotka ryhmän mielestä osoittivat erinomaista luovuutta ja omaperäisyyttä. Lehti ilmestyi kuusi vuotta ja teki merkittävän työn venäläisen taiteen, kuten myös venäläisen tajunnan kehittämiseksi.

Léon Bakst, Sergei Djagilev lastenhoitajansa kanssa, 1906.

Vuonna 1899 Djagilev ryhtyi ruhtinas Sergei Mihailovitš Volkonskin avustajaksi, juuri kun tämä oli saanut johdettavakseen kaikki keisarilliset teatterit. Hyvin pian, vuonna 1900, Djagilevista tuli teattereiden vuosikirjan toimittaja, ja hän tarjosi parhaalle ystävälleen, taidemaalari Léon Bakstille puvustuksen suunnittelua ranskalaiseen näytelmään "Markiisittaren sydän" (ransk. Le Cœur de la Marquise), ja toiselle ystävälleen Alexandre Benois’lle hän antoi tilaisuuden tuottaa Sergei Tanejevin oopperan Cupidon kosto.

Vuonna 1905 Djagilev järjesti Pietarissa muotokuvia esittelevän näyttelyn, ja saman näyttelyn hän järjesti seuraavana vuonna Pariisin Pienessä palatsissa (ransk. Petit Palais). Tämä oli vasta alkua hänen tärkeälle Ranskan-suhteelleen. Vuonna 1907 hän järjesti viisi venäläisen musiikin konserttia, ja seuraavana vuonna hän järjesti Opéra Garnier'ssa Modest Musorgskin ainoan valmistuneen oopperan Boris Godunovin esityksen, jonka tähtenä oli itse Fjodor Šaljapin.

Tapahtuman suuri menestys kannusti Djagilevia palaamaan venäläisen baletin suurten nimien, kuten Anna Pavlovan Vera Karallin ja Vatslav Nižinskin kanssa. Heti ensimmäinen esiintyminen 19. toukokuuta 1909 oli sensaatiomainen menestys.

Venäläinen baletti – Ballets russes – Djagilevin baletti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ballets russes syntyi, kun Djagilev halusi viedä venäläistä balettia Pariisiin 1909. Ensimmäistä Saison Russeä varten hän kokosi ryhmän eturivin venäläisiä tanssijoita, kuten Tamara Karsavinan, Vatslav Nižinskin, Mihail Mordkinin ja myös kuuluisan Anna Pavlovan, esittämään ohjelmistoa, jonka perustan loivat nuoren koreografin Mihail Fokinin uudistukselliset pienoisbaletit. Menestyksekäs kiertue sai jatkoa heti 1910, ja Ballets Russes jatkoi toimintaansa aina Djagilevin kuolemaan 1929 saakka. Tsaarin suojeleman Keisarillisen balettiteatterin jähmeä byrokratia ja pysähtynyt taiteellinen kehitys sai nuoret venäläistaiteilijat hakemaan uusia mahdollisuuksia lännestä ja liittymään seurueeseen.

Mihail Fokinin teoksia Venäläisen baletin ohjelmistossa olivat muun muassa Les Sylphides (säv. Frederic Chopin), Tulilintu (säv. Igor Stravinski), Šeheradzade (säv. Nikolai Rimski-Korsakov), Ruusu-unelma ja Petruška (säv. Igor Stravinski).

Ballerina Ninette de Valois vuonna 1914 otetussa valokuvassa.

Djagilev tilasi balettimusiikkia sellaisilta säveltäjiltä kuin Nikolai Tšerepnin (Narcisse et Echo, 1911, kor. Mihail Fokin), Claude Debussy (Jeux, 1913, kor. Vatslav Nižinski), Maurice Ravel (Daphnis et Chloë, 1912, kor. Mihail Fokin), Erik Satie (Parade, 1917, kor. Leonid Massine), Richard Strauss (Josephs-Legende, 1914, kor. Mihail Fokin), Sergei Prokofjev (Tuhlaajapoika, 1929, kor. George Balanchine) Ottorino Respighi (La Boutique Fantasque, 1918, kor. Leonid Massine), Francis Poulenc (Les Biches, 1923, kor. Bronislava Nižinska) ja näiden lisäksi monelta muultakin säveltäjältä. Ensimmäisen koreografinsa Mihail Fokinin seuraajina Djagilev nosti esiin myös useita muita uusia koreografilupauksia kuten Vatslav Nižinskin, Leonid Massinen, Bronislava Nižinskan ja George Balanchinen.

Venäläisen baletin taiteellisena johtajana toimi taidemaalari Léon Bakst. Yhdessä Djagilevin kanssa hän kehitti yhä monimuotoisempia baletteja, ja niissä oli paljon myös show-osioita, joiden tarkoituksena oli vedota tavalliseen yleisöön, huomattavasti vähemmän kuin sofistikoituun aristokratiaan. Balettiyleisö ei nimittäin enää koostunut pelkistä taiteenalan asiantuntijoista ja balettomaaneista. Varsinkin alkuaikojen ohjelmistolle tyypillisten eksoottisten piirteidensä pohjalta Venäläisellä baletilla oli vaikutus myös taidesuuntaus fauvismin sekä art deco -tyylisuunnan syntyyn. Myöhemmissä teoksissa käsiteltiin baletissa uusia moderneja aiheita, ja Balanchinen Apollo aloitti uuden neoklassismiksi kutsutun balettisuuntauksen. Uutta oli myös teosten kokonaistaiteellinen ilme, jossa niin musiikki, liikekieli kuin visuaalinen ilme oli suunniteltu aiheenmukaisiksi ja palvelemaan samaa päämäärää. Ballet Russes'n lavastajina ja pukusuunnittelijoina toimi monia huomattavia ajan avantgardea edustaneita taiteilijoita kuten Benois, Roerich, Gontsarova, Larionov, Picasso, Gris, Braque, Matisse, Derain, de Chirico ja Roualt. Kuvataiteen kulloinkin muodissa olleet virtaukset otettiin heti myös balettipuvustuksen ja -lavastuksen käyttöön. Paradessa oli kubistinen lavastus ja puvut ja Le Train Bleun uima-asut olivat Chanelin suunnittelemia. Myös kirjailija Jean Cocteaulla oli kiinteä yhteys seurueeseen.

Djagilevin kanssa yhteistyötä tehneistä säveltäjistä oli ehkä kaikkein mainittavin venäläinen Igor Stravinski. Djagilev oli kuullut eräitä Stravinskin teoksia, kiinnostui niistä ja pyysi tätä sovittamaan eräitä Frédéric Chopinin teoksia Venäläiselle baletille. Vuonna 1910 hän tilasi Stravinskiltä ensimmäisen teoksen ”Tulilintu”, ja tätä seurasivat ”Petruška” (1911) ja ”Kevätuhri” (1913, kor. Vatslav Nižinski). Sekä Stravinski että Djagilev työskentelivät yhdessä myös balettien ”Pulcinella” (1920) ja ”Les Noces” (1923) luomiseksi. George Balanchinen ja Stravinskin välille kehittyi merkittävä yhteistyö- ja ystävyyssuhde, joka jatkui vielä Ballets russes'n jälkeenkin.

Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Djagilev jäi pysyvästi ulkomaille. Neuvostohallitus ei sallinut hänen paluutaan takaisin ja teki hänestä esimerkin porvarillisesta rappiosta. Neuvostoliiton taidehistoria ei häntä juuri maininnut, ja hän pysyi yli 60 vuotta tavallisten venäläisten tietämättömissä.

Djagilev työsti Pjotr Tšaikovskin teoksen Prinsessa Ruusunen (opus 66, baletti) Lontooseen vuonna 1921 nimellä The Sleeping Princess (kor. Marius Petipa, Bronislava Nižinska). Yleisö otti esityksen vastaan myönteisesti, mutta taloudellista menestystä siitä ei tullut. Lontoon esityksen esittäjäjoukossa oli myös legendaarinen ballerina Olga Spessivtseva. Viimeisinä toimintavuosinaan Venäläistä balettia pidettiin liian ”intellektuellina”, liian ”taiteellisena”. Toisaalta seuruetta repivät sisäiset ristiriidat sekä vaivasivat ainaiset rahavaikeudet. Viimeiset esiintymiskaudet Pariisissa ja Lontoossa 1929 olivat kuitenkin menestyksekkäitä. Djagilevin kuoleman jälkeen seurue kuitenkin hajosi. Monet Djagilevin Venäläisen baletin jäsenet olivat kuitenkin nuoria ja he levittivät Ballets russes'n perintöä ympäri maailmaa jatkaessaan uraansa muualla. Heidän mukanaan syntyi vahva tanssitraditio etenkin Yhdysvaltoihin, jossa vaikutti George Balanchine sekä Britteinsaarille, jossa vaikuttivat eritoten tanssijat Ninette de Valois sekä Marie Rambert. Seurueen viimeisestä miestanssijatähdestä Serge Lifarista tuli Pariisin oopperan baletin pitkäaikainen johtaja.

Lahjakas tanssija ja koreografi Vatslav Nižinski (1890–1950) Krasnaja Selossa vuonna 1907.

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Djagilev solmi useita homoseksuaalisia suhteita elämänsä aikana. Eräs heistä oli Boris Kochno, joka toimi Djagilevin yksityissihteerinä vuodesta 1921 lähtien aina tämän kuolemaan saakka. Suhteiden joukkoon kuului myös Djagilevin serkku Dima Filasofov sekä neljä Venäläisen baletin miestanssijaa Vatslav Nižinski, Leonid Massine, Anton Dolin ja Serge Lifar. Hänellä oli myös läheinen platoninen suhde kahden naisen kanssa, jotka olivat Misia Sert ja tanssija Tamara Karsavina. Molempien naisten kanssa Djagilev sanoi voivansa vaikka avioitua.

Djagilev tunnettiin vaativana ja tarpeen tullen tiukkanakin impressaarina. Eräät naistanssijat, esimerkiksi Ninette de Valois, kertoivat pelänneensä häntä - ja jopa ilmettä hänen kasvoillaan. George Balanchinen mukaa Djagilevilla oli aina harjoituksissa mukanaan kävelykeppi, jota hän heilutti vihaisesti, kun oli tyytymätön näkemäänsä.

Ehkä elämänsä suurimman takaiskun Djagilev koki vuonna 1913, kun Vatslav Nižinski avioitumisen myötä heidän suhteensa päättyi. Tanssija sai lähteä Venäläisestä baletista. Vaikka Nižinski palasi esiintymään seurueeseen lyhyesti myöhemmin, ei miesten suhde enää palannut entiselleen. He tapasivat viimeisen kerran, kun Nižinski oli jo sairastunut skitsofreniaan eikä enää tunnistanut entistä rakastajaansa.

Tanssijat, kuten Alicia Markova, Tamara Karsavina, Serge Lifar ja Lydija Sokolova, muistavat Djagilevia hellyydellä, ankarana mutta eräänlaisena isähahmona, joka asetti tanssijoiden edun aina oman etunsa edelle. Kuten Lifar on todennut, Djagilev kuoli kaksi palttoota päällään, mutta ei killinkiäkään pankkitilillään.

Sergei Djagilev kuoli Venetsiassa 19. elokuuta 1929, jonne hän oli matkustanut vastoin lääkärin ohjeita.,Hänet on haudattu Venetsian alueella sijaitsevalle Isola di San Michelen saarelle, jonka hautausmaalla lepäävät myös Igor Stravinsky, Joseph Brodsky ja Ezra Pound.

Taiteessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]