George Balanchine

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suzanne Farrell ja George Balanchine baletissa Don Quijote (New York City Ballet, 1965).

George Balanchine, syntyjään Giorgi Melitonis dze Balanšivadze, (georg. გიორგი ბალანჩივაძე, ven. Георгий Мелитонович Баланчивадзе, Georgi Melitonovitš Balantšivadze; 22. tammikuuta (J: 9. tammikuuta) 1904 Pietari30. huhtikuuta 1983 New York) oli pietarilaissyntyinen yhdysvaltalainen koreografi, yksi Yhdysvaltojen oman balettikulttuurin perustajia ja klassisen baletin uudistamisen uranuurtaja. Hän loi uuden neoklassiseksi kutsutun tyylin ja avarsi näin balettikäsitystä.

Georgia ja Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Balanchine syntyi Pietarissa kuuluisan georgialaisen säveltäjän Meliton Balantšivadzen – Georgian klassisen musiikin perustajan – pojaksi. Balanchine aloitti balettitunnit lähes sattumalta kymmenvuotiaana Keisarillisen Baletin koulussa. Vaikka sota, vallankumous ja epävakaat olot vaikeuttivat koulun toimintaa, Balanchine valmistui balettiakatemiasta 1921 kunniamaininnalla ja oli kiinnitettynä Mariinski-teatterin corps de ballet'hen 1921–1924, vaikka harkitsi vakavasti myös muusikon uraa.

Tanssijantyönsä ohella hän opiskeli Pietarin konservatoriossa. Vaikka Balanchine joutui toteamaan, ettei hänestä koskaan tulisi merkittävää säveltäjää, intensiiviset musiikkiopinnot osoittautuivat hyödyllisiksi hänen urallaan ja antoivat etulyöntiaseman muihin koreografeihin nähden. Tärkeän pohjan Balanchinen työlle muodostaa hänen saamansa täydellinen klassisen baletin koulutus, jonka aikana hän oppi kunnioittamaan sen traditiota ja saavutti kaikkien sen tekniikan osa-alueiden hallinnan. Marius Petipan baleteilla, jotka muodostivat Mariinskin ohjelmiston perustan, on ollut tärkeä vaikutus Balanchineen. Petipalta hän on perinyt ihastuksen klassiseen tanssin sen itsensä vuoksi sekä käsityksen baletista ensisijaisesti mielihyvän antajana katsojalle. Balanchinen baleteissa nämä periaatteet toteutuvat kuitenkin selvästi nykyaikaisella tavalla mm. ilman kehystarinaa. Myös balettia uudistamaan pyrkineellä Mihail Fokinilla – ehkä eniten hänen juonettomalla Chopiniana-teoksellaan – on ollut vaikutuksensa Balanchinen kehitykseen koreografina.

Nykyään vähemmän tunnetun Kasjan Goleizovskin vaikutus näkyy varsinkin Balanchinen ensimmäisissä koreografioissa. Goleizovski puhui puhtaan ihmisvartaloa ylistävän tanssitaiteen puolesta, käytti soljuvan plastista liikekieltä akrobaattisilla osilla höystettynä ja pisti tanssijat tanssimaan paljain jaloin ja niukasti pukeutuneena. Häneltä Balanchine sai rohkeuden kokeilla omaa ja erilaista.

Länsi-Eurooppa ja venäläinen baletti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jouduttuaan Mariinskin johdon epäsuosioon Balanchine lähti muiden nuorten balettitähtien kanssa kiertueelle Länsi-Eurooppaan 1924. Siellä hän tapasi Sergei Djagilevin, joka kutsui nuoren tanssijan Pariisiin uudistukselliseen ryhmäänsä Ballets russes. Balanchinen ura koreografina alkoi varsinaisesti Djagilevin ryhmässä, vaikka hän olikin jo Pietarissa opiskeluaikoinaan tehnyt joitakin koreografiakokeiluja.

Djagilev opasti häntä tutustumaan länsimaiseen kulttuurin ja käyttämään taiteellisesti korkeatasoista musiikkia teoksissaan. Balanchinen omat ajatukset tanssista olivat kuitenkin jo kiteytyneet, eikä hänestä näin tullut pelkkää Djagilevin ideoiden tulkkia. Hän itse kuitenkin tunnustaa tuon vaiheen merkityksen kehitykselleen: "Djagilevin ansiosta olen se, mikä olen tänään."

Apollo-baletissaan (1928) Balanchinen koreografia ensimmäisen kerran löysi oman tunnistettavan äänensävynsä ja teos aloitti uuden neoklassisen tyylin. Apollossa alkoi myös pitkäksi ja hedelmälliseksi muodostunut yhteistyö säveltäjä Igor Stravinskin kanssa. Balanchinen koreografia on sukua Stravinskin musiikille lasketussa tarkkuudessaan, niukkuudessaan ja analyyttisessä suunnitelmallisuudessaan. Apollon partituurista hän sai ajatuksen kaikista liikemahdollisuuksista eliminoiden löytää sen yhden välttämättömän. Balanchine toimi Ballets russesin hallitsevana koreografina yhdessä Leonid Mjasinin kanssa Djagilevin kuolemaan 1929 ja ryhmän hajoamiseen asti.

Yhdysvallat ja amerikkalainen baletti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkitehti Philip Johnson suunnitteli New Yorkin osavaltion teatterin Balanchinen määräysten mukaisesti.

Ballets russesin jälkeen Balanchine vaelsi ympäri Eurooppaa tehden töitä, jotka kohdalle osuivat, kunnes Lincoln Kirstein kutsui hänet Yhdysvaltoihin 1933. Vaikka klassinen baletti oli jo tunnettua Amerikassakin, sinne ei vielä ollut syntynyt varsinaista amerikkalaista balettitraditiota, vaan tanssitaiteellinen painopiste oli modernissa tanssissa. Vasta 1930-luvulla alkoi kehitys, jossa Balanchinella oli tärkeä osa.

1934 Balanchine ja Kirstein perustivat School of American Ballet'n ja koulun oppilaista muodostettiin esiintyvä ryhmä American Ballet 1935. Se kuitenkin hajosi mm. rahoitusvaikeuksiin 1938. Vuonna 1946 Kirstein ja Balanchine päättivät yrittää uudelleen vielä toimintaansa jatkaneen balettikoulunsa pohjalta. Sen edistyneimmistä oppilaista muodostettiin Ballet Society -ryhmä, joka parin vuoden kuluttua muutti nimensä New York City Ballet'ksi. Sillä oli sponsorinaan New York City Center of Music and Drama ja oma vakituinen näyttämö City Centerissä. Näin siitä tuli ensimmäinen amerikkalainen balettiryhmä, jolla oli julkisen laitoksen asema.

Nykyään New York City Ballet on arvostettu ja vakiintunut balettiseurue, jonka ohjelmisto – muista poikkeavasti – koostuu lähinnä Balanchinen ja Jerome Robbinsin teoksista eikä ole riippuvainen 1800-luvun baleteista.

Balanchine koreografina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Balanchinen koreografiassa musiikki on kaiken lähtökohta ja antaa tanssijalle syyn liikkua. Tanssi on näkyväksi tehty partituuri ja päämääränä on tanssin ja musiikin täydellinen liitto, jossa myös musiikin alarakenteet otetaan huomioon. Näin Balanchine jatkaa Leonid Mjasinin 1920-luvulla tekemien sinfoniabalettien linjaa. Musiikki teoksissa on tavallisesti korostuneen rytmistä, korkeatasoista ja usein modernia.

Lempimusiikkiaan Balanchine kuvaa "puhtaaksi ja sydämettömäksi". Erityinen suhde hänellä oli Stravinskin musiikkiin, jonka teoksia hän usein käytti. Klassiseen vanhaan musiikkiin Balanchine teki selkeää ja tasapainoista tanssia, mutta moderni musiikki inspiroi häntä laajentamaan klassista liikesanastoa ja käyttämään odottamattomia painotuksia ja tempoja.

Liikekielen pohjana Balanchinella on traditionaalinen klassinen tekniikka ja danse d'écolen puhtaan kauneuden näyttäminen. Tanssi on ilmavan liikkuvaa ja sulavasti virtavaa, mutta monimuotoista ja rakenteeltaan vaihtelevaa. Nykyaikaiseksi sen tekee älylliset poikkeamat perinteisistä muodoista ja kiihkeä nopeus. Jalkatyöskentely on erityisen vaihtelevaa ja dynaamisen tarkkaa, käsiliikkeissä on vähemmän monimuotoisuutta.

Traditio oli Balanchinelle tukeva pohja, jolle saattoi rakentaa uusia elementtejä. Vanhojen balettien miimi on hylätty ja liike on abstraktia. Kaikki ylimääräinen ekspressiivisyys on poistettu ja pelkkä kehittynyt tekniikka riittää. Balanchine ihaili amerikkalaisen nuorison urheiluhenkisyyttä, energiaa ja rauhatonta elinvoimaa ja tämä näkemys amerikkalaisesta ihmisestä on vaikuttanut hänen tyyliinsä selvästi. Venäläinen patetia lienee tuntunut luonnottomalta nuorista amerikkalaistanssijoista.

Balanchine on näytelmällisen tanssiteatterin vastustaja. Liike itsessään on riittävä syy olemassaoloonsa ja yhdessä musiikin kanssa tärkeintä - juoni ja lavastus ovat toissijaisia. Hänen ensimmäiset täysin juonettomat teoksensa ovat Concerto Barocco ja Ballet Imperial (1941). Hänestä vain hyvin yksinkertaisia tilanteita voi kertoa tanssilla sillä "baletissa ei ole anoppeja". Silti hänen baleteissaan on usein sisäinen dramaattinen jännite.

Tanssista sanomaa etsiville hän vastaa: "Baletti on kuin ruusu. Me ihailemme sen kauneutta, mutta emme kysele mitä se tarkoittaa." Baletti on tunteellinen taide vain liikuttaessaan kauneudellaan ja painopiste on tarinan sijaan ihmisruumiin kolmiulotteisessa plastisuudessa.

Balanchine on myös luonut aivan uuden naistanssijan ihannetyypin. Hänen ballerinansa ovat pitkäraajaisia, langanlaihoja ja vartaloltaan urheilullisia. Naisellista pyöreyttä ei tässä "hammastikkumallissa" ole häiritsemässä koreografian pitkien linjojen tehoa. Nuoruus ja kauneus on valttia, eikä naisellisia äitihahmoja kaivata. Uusi ihanne on lähes vastakohta vanhoille lyyrisillä käsiliikkeillään ihastuttaneille ballerinoille voimakkaine jalkoineen ja kilpahevosmaisine nopeuksineen. Nimenomaan naistanssijat olivat Balanchinelle tärkeitä ja miehet nousivat tärkeäksi vain ollessaan ohittamattoman taitavia tanssijoita.

Balanchine ei päästänyt New York City Ballet'hen muuten baletissa niin yleistä tähtikulttia. Hänen koreografioissaan ryhmä- ja soolotanssit seuraavat toisiaan antaen useita samanarvoisia rooleja tanssijoille ja nostaen corps de ballet'n esiin. Myös kuorolla on teknisesti ja taiteellisesti haastavia tehtäviä. Kaikilta tanssijoilta vaaditaan solistikelpoista tasoa ja ensemblea korostetaan.

Balanchine on nopeimpia koreografeja koskaan ja tunnettu luomisensa helppoudesta. Hän pystyi tekemään baletin jopa viikossa ja valmistelemaan useita tyylillisesti erilaisia teoksia samanaikaisesti. Ennen harjoitusten alkua hän valmistautui tutkimalla tarkkaan valitsemaansa musiikkia, mutta liikemateriaalin hän kehitteli vasta tanssijoiden kanssa harjoitellessaan. Hän sai liikeideansa tanssijoidensa vartaloita ja taitoja tarkkaillessaan, näytti kaikki liikkeet heille itse ja antoi vain vähän suullisia selityksiä. Muutenkaan hän ei välittänyt puhua työstään, baletista tai itsestään taiteilijana, vaan suhtautui työhönsä käsityöläismäisesti.

Petipasta Fokinin kautta Balanšivadzeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Balanchinen vaikutus balettiin on ollut valtava ja hänen tyylistään on tullut amerikkalaisen baletin tyyli. New York City Ballet on Yhdysvaltojen huippuryhmiä ja School of American Ballet kouluttaa jatkuvasti tanssijoita. Hänen tuotantonsa käsittää yli sata teosta ja on tyylillisesti vaihteleva.

Balanchinen teoksia esittävät myös ulkomaiset ryhmät kaikkialla maailmassa. Lisäksi hän on tehnyt oopperaohjauksia sekä koreografiaa elokuviin ja musikaaleihin. Enää ei vaikuta rehentelyltä hänen ensimmäisen ohjelmansa suurellinen alaotsikko: "Baletin kehitys - Petipasta Fokinin kautta Balanšivadzeen".

Balanchine kuoli Creutzfeldt–Jakobin tautiin 1983, mutta tauti diagnosoitiin vasta ruumiinavauksessa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taper, Bernard: Balanchine. , 1963. Clarke & Crisp: Ballet - An Illustrated History. , 1973. Cohen, Selma Jeanne: Dance as a Theatre Art. , 1974.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]