Mihail Bahtin

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mihail Bahtin
Syntynyt 17. marraskuuta (5. marraskuuta) 1895
Orel, Venäjä
Kuollut 7. maaliskuuta 1975
Moskova, Neuvostoliitto
Asuinpaikka Orel, Vilna, Odessa, Pietari, Nevel, Vitebsk, Leningrad, Qostanay, Saransk. Kimry, Moskova, Saransk, Moskova
Kansallisuus neuvostoliittolainen
Tutkimusala kirjallisuus
Instituutti Historiallinen instituutti, Pietari, Mordvan pedagoginen instituutti, Gorkin maailmankirjallisuuden instituutti, Venäjän ja maailmankirjallisuuden laitos, Mordva
Tutkinnot Pietarin yliopisto, Gorkin maailmankirjallisuuden instituutti, Moskova
Tunnetuimmat työt Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia, Dostojevskin poetiikan ongelmia, François Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru

Mihail Mihailovitš Bahtin (ven. Михаил Михайлович Бахти́н; 17. marraskuuta (J: 5. marraskuuta) 1895 Orel, Venäjä7. maaliskuuta 1975 Moskova, Neuvostoliitto) oli neuvostoliittolainen kirjallisuudentutkija. Hänet tunnetaan varsinkin Fjodor Dostojevskin poetiikkaa, romaanilajia sekä François Rabelais'ta koskevista tutkimuksistaan.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bahtin syntyi aatelisperheeseen Moskovan lähellä Orelin kaupungissa. Hänen isänsä oli pankinjohtaja, joka toimi useissa kaupungeissa. Siksi Bahtin vietti varhaislapsuutensa Orelissa, Vilnassa ja sitten Odessassa, jossa hänen on jonkin lähteen mukaan sanottu opiskelleen Odessan yliopiston historiallis-filosofisessa tiedekunnassa.

Hän siirtyi myöhemmin veljensä Nikolain kanssa Pietarin yliopistoon. Siellä Bahtiniin vaikutti suuresti klassisisti F. F. Zelinski, jonka teoksissa on Bahtinin esiin nostamien käsitteiden perustat. Bahtin suoritti loppuun opintonsa vuonna 1918 ja muutti Länsi-Venäjälle Pihkovan alueelle pieneen Nevelin kaupunkiin, jossa hän toimi kaksi vuotta opettajana. Tuona aikana muodostui ensimmäinen ”Bahtinin piiri”. Ryhmä koostui intellektuelleista, joilla oli erilaisia kiinnostuksen kohteita mutta joiden lempipuuhaa oli keskustelu erilaisista kirjallisuuden, uskonnon ja politiikan aiheista. Tähän ryhmään kuuluivat Valentin Vološinov ja myöhemmin mukaan Vitebskissä liittynyt P. N. Medvedev. Useimmin keskusteltu aihe oli saksalainen filosofia, ja näistä ajoista alkaen Bahtin piti itseään enemmän filosofian kuin kirjallisuuden tutkijana. Nevelissä Bahtin työskenteli väsymättömästi myös laajan moraalifilosofiaa koskevan teoksen parissa, jota ei ole julkaistu kokonaan. Pieni osa teoksesta julkaistiin kuitenkin vuonna 1919 otsikolla "Taide ja vastuu". Se oli Bahtinin ensimmäinen julkaistu teos.[1] Bahtin siirtyi vuonna 1920 Vitebskiin. Siellä hän meni vuonna 1921 naimisiin Elena Aleksandrovna Okolovitsin kanssa. Myöhemmin vuonna 1923 Bahtinilla todettiin luumätä, jonka vuoksi hänen toinen jalkansa jouduttiin amputoimaan vuonna 1938. Sairaus hidasti hänen tuotteliaisuuttaan ja invalidisoi hänet.

Bahtin muutti 1924 Leningradiin ja meni töihin Historialliseen instituuttiin, jossa hän neuvoi Valtion kustantamoa. Siinä vaiheessa Bahtin päätti julkaista kirjoittamansa artikkelin, mutta juuri ennen kuin ”Kysymyksestä estetiikan metodologiasta kirjallisissa teoksissa” piti ilmestyä, lehti, jonka oli tarkoitus julkaista artikkeli, lakkasi ilmestymästä. Kirjoitus julkaistiin lopulta 51 vuotta myöhemmin.[2] Käsikirjoitusten torjunta ja katoaminen vaivasi Bahtinia koko hänen uransa ajan. Vuonna 1929 julkaistiin Bahtinin ensimmäinen, pääteos Dostojevskin taiteen ongelmia. Siinä Bahtin tuo esille dialogisuuden käsitteen. Juuri kun tämä mullistava kirja tuli julkisuuteen, Bahtinia syytettiin osallistumisesta ortodoksisen seurakunnan maanalaiseen liikkeeseen. Tämän syytteen totuudenmukaisuudesta ei ole vieläkään tietoa. Bahtin tuomittiin ensin karkotettavaksi Siperiaan, mutta tuomiota muutettiin myöhemmin sillä perusteella, että heikentyneessä terveydentilassa se aiheuttaisi hänen kuolemansa. Sen sijaan hänet lähetettiin kuudeksi vuodeksi ”sisäiseen karkotukseen” Kazakstaniin.

Karkotusaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siperiaan karkottamisen taustalla oli Stalinin bolsevikkihallinnon yhä voimakkaampi halu tukahduttaa sitä sivistyneistöä, joka ei suostunut puoluekantaiseen toimintaan. Neuvostoliiton koulutuksesta vastaava komissaari eli opetusministeri Anatoli Lunatšarski kirjoitti innostuneen arvostelun Bahtinin kirjasta, mutta teoksen ilmestymishetkellä 1929 kirjoittaja oli kuitenkin jo pidätetty. Kirjoittajan teosten toimittaja ja kääntäjä Caryl Emerson toteaa, että Lunatšarskin arvostelu ei riittänyt estämään Bahtinin karkotusta Siperiaan, mutta luultavasti se ehkäisi pahemman kohtalon.[3]

Bahtin vietti kirjanpitäjänä Qostanayssa kuusi vuotta, ja sinä aikana hän kirjoitti useita tärkeitä esseitä, joiden joukossa on ”Romaanin diskurssi”.[4]Vuonna 1936 hän opetti kursseja Mordvan pedagogisessa instituutissa Saranskissa. Maaseutukorkeakoulussa epämääräisenä henkilönä hän katosi näkyvistä ja opetti vain satunnaisesti. Vuonna 1937 Bahtin muutti Kimryyn, joka sijaitsee parin sadan kilometrin päässä Moskovasta Tverin alueella. Siellä Bahtin sai valmiiksi työn alla olleen kirjan, joka käsittelee saksalaista 1700-luvun romaania. Teos hyväksyttiin myöhemmin Sovetski Pisatel -kustantamon julkaistavaksi. Kirjan ainoa käsikirjoitus kuitenkin katosi Saksan hyökkäyksen aiheuttamassa sekasorrossa.[5]

Väitös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuntematon tekijä, François Rabelais, 1600-luvun alku.

Jalan amputoinnin jälkeen vuonna 1938 Bahtinin terveys koheni ja hän tuli tuotteliaammaksi. [6] Vuodesta 1940 toisen maailmansodan loppuun Bahtin asui Moskovassa, jossa hän esitti väitöskirjan Rabelaisista Gorkin maailmankirjallisuuden instituutille saadakseen oikeuden jatkotutkinnon arvonimeen, mutta väitöstä ei voitu puolustaa ennen sodan päättymistä. Vuosina 1946 ja 1949 hänen väitöskirjansa puolustus jakoi Moskovan tutkijat kahteen leiriin: virallisiin opponentteihin, jotka hyväksyivät omintakeisen ja ei-oikeaoppisen käsikirjoituksen, sekä niihin professoreihin, jotka vastustivat käsikirjoituksen hyväksymistä. Kirjan maanläheinen, anarkistinen aihe oli monien väittelyiden aihe, kunnes valtio puuttui asiaan. Valtion vahvistustoimisto kielsi Bahtinilta tohtorin arvonimen ja myönsi hänelle alemman arvon. Myöhemmin Bahtin kutsuttiin takaisin Saranskiin, jossa hän sai oppituolin Mordvan pedagogisen instituutin yleisen kirjallisuuden laitoksella. Kun instituutti muuttui vuonna 1957 opettajainkoulutusyksiköstä yliopistoksi, Bahtinista tuli Venäjän ja maailmankirjallisuuden laitoksen johtaja. Vuonna 1961 Bahtinin terveys heikkeni ja hänen oli pakko jäädä eläkkeelle. Hän muutti hoitoa saadakseen 1969 takaisin Moskovaan, jossa asui kuolemaansa, vuoteen 1975, asti.

Bahtinin teokset ja ajatukset tulivat suosituiksi hänen kuolemansa jälkeen. Hän koki vaikeita olosuhteita ammatissaan aikana, jolloin tieto oli vaarallista ja siksi sitä piti usein piilottaa. Siksi nykyisin tarjolla oleva tieto hänestä on usein epätarkkaa. Se on epämääräisiä myös siksi, että Bahtinin elämän aikana pääsy venäläisiin arkistotietoihin oli rajoitettu. Vasta arkistojen tultua julkisiksi tutkijat tajusivat, että monet asiat, joita he olettivat tietävänsä Bahtinin elämän yksityiskohdista, olivatkin virheellisiä tai jopa Bahtinin itsensä vääristämiä.

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moniäänisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus- ja romaaniteoriansa tueksi Bahtin analysoi varsinkin kahta kirjailijaa: Rabelais'ta ja Fjodor Dostojevskia. Teoksessaan Dostojevskin poetiikan ongelmia Bahtin luonnehtii Dostojevskin romaaneja polyfonisiksi rakennelmiksi, joista elämän monimuotoisuus välittyy koko kompleksisuudessaan. Dostojevski hylkäsi vallinneen monologisen kirjoittamistavan, joka oli aiemmin kanonisoitu romaanin muoto. Polyfonisen eli moniäänisen ilmaisun erityispiirteitä Bahtin korostaa dialogisuuden käsitteellä.

Bahtinin dialogisuuden käsitettä esitteli Julia Kristeva tutkimuksessaan Bakhtine, le mot, le dialogue et le roman (Sana, dialogi ja romaani). Sen mukaan kukin teksti sisältää jälkiä aikaisemmasta tekstistä. Kirjoituksen alta voidaan erottaa aiemmin pois pyyhityt jäljet: tekstin pintaa raaputtamalla purkautuvat näkyviin varhaisemmat tekstit ja muistiin tallentuneet aiemmat merkitykset, joiden kanssa uusi teksti käy dialogia. Kristeva käyttää dialogisuudesta myös käsitettä intertekstuaalisuus.

Liisa Saariluoma huomauttaa intertekstuaalisuuden käsitteen tosin kaventuneen Kristevan tulkinnassa:[7]

»Kun intertekstuaalisuuden idea pari-kolmekymmentä vuotta sitten löi itsensä läpi Länsi-Euroopassa − sen voittokulku alkoi Julia Kristevan vuonna 1967 julkaisemasta artikkelista "Bakhtine, le mot, le dialogue et le roman" −, se liittyi kuitenkin pikemmin juuri strukturalistiseen kieli- ja tekstuaalisuuskäsitykseen. Kristevan muunnoksessa Bahtinin dialogisuuden periaatteesta intertekstuaalisuus kaventui koskemaan pelkästään tekstien välisiä suhteita vailla tekstien ulkopuolista todellisuutta, johon dialogi sijoittuu osana sosiaalista todellisuutta. Tekstit viittasivat toisin sanoen vain toisiinsa, puhuivat toisistaan; niiden avulla ei voinut puhua tekstien ulkopuolisesta maailmasta.»

Nauru ja karnevaalikulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karnevaalikulttuuri oli Bahtinin kiinnostuksen aiheita.

Teoksessaan Rabelais: keskiajan ja renessanssin nauru Bahtin toteaa: ”Parempi on kirjoittaa naurusta kuin kyynelistä, sillä juuri nauru on ihmisen tunnusmerkki”. Rabelais'n varhaisia romaaneja Gargantua ja Pantagruel Bahtin kutsuu menippolaissatiireiksi. Niissä maailma on käännetty ylösalaisin, kuten karnevaalikulttuurissa, ja niitä leimaa groteski huumori.

Kritisoidessaan kirjallisuudentutkimusta siitä, että se yrittää sovittaa koko kirjallisuuden, muun muassa myös renessanssin, virallisen kulttuurin puitteisiin, Bahtin totesi, että Rabelais'n luova työ voidaan ymmärtää vain "siinä kansankulttuurin virrassa, joka on aina, kaikkina kehityskausina ollut virallisen kulttuurin vastakohtana..." Hän totesi, että Gogol kiinnittää erikoista huomiota eleilyyn ja ruokottomuuksiin eikä hyljeksi vähääkään kansan naurunomaisen puhunnan erikoisuuksia.

»Näin me siis näemme kahden maailman välisen yhteentörmäyksen ja vuorovaikutuksen: toinen maailma on täysin julkinen, virallinen, virka-arvojen ja virkapukujen koristama ja "pääkaupunkielämän" haaveissa selkeästi ilmaistu, toinen on taas se maailma, jossa kaikki on naurettavaa eikä vakavaa, jossa vakavaa on vain nauru.[8] »

Kirjallisuuden teoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bahtin toteaa teoksessaan Eepos ja romaani. Romaanitutkimuksen metodologiasta (1941) romaanin tutkimisen olevan erityisen vaikeaa:[9]

»Romaanin suhteen kirjallisuudenteoria on osoittautunut aivan avuttomaksi. Muiden lajien parissa se työskentelee varmasti ja täsmällisesti: siinähän on edessä valmis ja muovautunut, tarkka ja selvä tutkimuskohde. Kaikkina kehityksensä klassisina kausina nämä muotolajit pysyivät vankkumattomina ja kanonisina; niiden aikakaudesta, suuntauksesta ja koulukunnista johtuneet muutokset olivat pinnallisia eivätkä kajonneet jähmettyneeseen lajirunkoon. Näiden valmiiden lajien teoria ei oikeastaan vieläkään ole pystynyt lisäämään melkeinpä mitään olennaista siihen, minkä jo Aristoteles teki. Hänen poetiikkansa on edelleenkin lajiteorian vankkumaton perusta (tosin se on joissain tapauksissa niin syvällä, ettei sitä edes näe). Kaikki on hyvin siihen saakka kunnes kysymykseen tulee romaani. Mutta jo romanisoidutkin lajit ahdistavat teoriaa umpikujaan. Romaaniongelma pakottaa lajiteorian järjestäytymään uudelleen perinpohjaisesti.»

Keskiajalla romaanilla tarkoitettiin kansankielellä eli romaanisilla kielillä kirjoitettua kirjallisuutta vastakohtana klassisilla kielillä eli kreikaksi tai latinaksi kirjoitetulle kirjallisuudelle. Bahtin rinnastaa muiden kirjallisuudenlajien tutkimuksen kuolleiden kielten tutkimukseen, mutta romaania voi tutkia kuten eläviä kieliä.

Bahtin huomauttaa myös romaanin olevan ainut laji, joka edelleen jatkaa kehittymistään. Sen mahdollisuuksia ei vielä ole käytetty loppuun. Romaani ennakoi kirjallisuuden tulevaisuutta kokonaisuudessaan.

Kronotooppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bahtin tarkoitti kronotoopilla "taiteellisesti haltuunotettujen ajallisten ja paikallisten suhteiden olennaista keskinäistä sidonnaisuutta".[10] Sana juontuu kreikan sanoista "kronos" (χρόνος, aika) ja "topos" (τόπος avaruus, tila), kirjaimellisesti käännettynä "aikapaikallisuus". Eri kirjallisuuden lajeja, genrejä vastaavat tietyntyyppiset kronotoopit, tai suhteellisen vakiintuneet puhetavat, jotka puolestaan vastaavat tiettyjä maailmankatsomuksia tai ideologioita. Tässä mielessä kronotooppi on sekä kognitiivinen käsite että kielen kertova ominaisuus.

Analysoidessaan kirjallisuuden historiaa Bahtin kiinnitti huomiota ajanilmaisuihin, kuten antiikin "koetus- ja seikkailuromaaneihin", jotka edustavat "seikkailuajan" kronotooppia tai "tien" kronotooppia tai historiallisen inversion ja kansanrunouden ongelmaa. Bahtinin mukaan taiteessa ja kirjallisuudessa kaikki ajan ja paikallisuuden määritteet ovat erottamattomia toisistaan ja aina emotionaalisesti ja arvostavasti väritettyjä. Taidetta ja kirjallisuutta läpitunkevat eriasteiset ja erisuuruiset kronotooppiset arvot. Kronotoopit ovat tärkeitä juonen kannalta. "Ne ovat romaanin tärkeimpiä juonitapahtumia organisoivia keskuksia".[11]

Vastaanotto lännessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bahtin löydettiin lännessä 1960-luvulla. Hänen nimeään kantava tutkimuskeskus toimii Sheffieldin yliopistossa Britanniassa. Suomessa Bahtin-boomi ei osoita laantumisen merkkejä, mistä osoituksena on kesällä 2005 järjestetty kollokvio.[12]

Suomennetut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. (Voprosy literatury i estetiki, 1975.) Suomentaneet Kerttu Kyhälä-Juntunen ja Veikko Airola. Alkusanat kirjoittanut Vadim Kožinov. Selitykset laatinut Nikolai Nikolajev. Moskova: Progress, 1979.
  • Dostojevskin poetiikan ongelmia. (Problemy poètiki Dostojevskogo, 1963.) Suomentaneet Paula Nieminen ja Tapani Laine. Helsinki: Orient Express, 1991. ISBN 951-615-732-7.
  • François Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru. (Tvorčestvo Fransua Rable i narodnaja kultura srednevekovja i renessansa, 1965.) Suomentaneet Paula Nieminen ja Tapani Laine. (3. painos: Like-pokkari, 2002). Taifuuni, 1995. ISBN 951-581-035-3.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bahtin, Mikhail "Epic and Novel: Toward a Methodology for the Study of the Novel" ss. 68 - 81 teoksessa Modern Genre Theory. Edited and Introduced by David Duff. Longman Critical Reader, 2000.
  • Bahtin boomi! Toim. Anu Koivunen, Hannu Riikonen ja Jari Selenius. Turku: Turun yliopisto. Taiteiden tutkimuksen laitos. Sarja A n:o 22, 1991.
  • Kristeva, Julia Puhuva subjekti. Eurooppalaisia ajattelijoita -sarja. Helsinki: Gaumeamus, 1993.
  • Peuranen, Erkki ”Mihail Bahtinin elämästä ja ajattelusta” ss. 5 – 16 esipuhe teoksessa Dostojevskin poetiikan ongelmia. RT-paino, 1991.
  • Saariluoma, Liisa Interteksti ja konteksti -teoksen saatesanat. Helsinki: SKS, 1998.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Taide ja vastuu (1919) julkaistu kirjassa Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen ja Veikko Airola, 1979
  2. Julkaistu suomeksi otsikolla Sisällön, materiaalin ja muodon ongelma sanataiteessa (1924) kirjassa Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen ja Veikko Airola, 1979
  3. Caryl Emerson, Mikhail Mikhaĭlovich Bakhtin, kirjassa Mikhail Bakhtin, Problems of Dostoevsky's Poetics, Edited and Translated by Caryl Emerson, Theory and History of Literature 8. Minneapolis: University of Minnesota Press, 1984. s. 315.
  4. Tältä ajalta on peräisin "Sana romaanissa" (1934–1935) kirjassa Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen ja Veikko Airola, 1979
  5. Näiltä ajoilta on teos Ajanilmaisujen ja kronotoopin muodot romaanissa (1937–1938), julkaistu suomeksi kirjassa Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen ja Veikko Airola, 1979
  6. Ajan teoksia ovat Romaanisanan esihistoria (1940), Eepos ja romaani (1941), julkaistu kirjassa Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen ja Veikko Airola, 1979
  7. Liisa Saariluoma, Interteksti ja konteksti -teoksen saatesanat. Helsinki: SKS, 1998 s. 9–10.
  8. Mihail Bahtin, Rabelais ja Gogol (Sanataide ja kansan naurukulttuuri), kirjassa Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen ja Veikko Airola, Progress, Moskova 1979, s. 516
  9. Riikosen suomennos teoksessa Anu Koivunen, Hannu Riikonen ja Jari Selenius (toim.) Bahtin boomi! Turun yliopisto. Taiteiden tutkimuksen laitos. Sarja A n:o 22, 1991 s. 147
  10. Mihail Bahtin, Ajanilmaisujen ja kronotoopin muodot romaanissa, kirjassa Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen ja Veikko Airola, Progress, Moskova 1979, s. 243
  11. Mihail Bahtin, Ajanilmaisujen ja kronotoopin muodot romaanissa, kirjassa Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen ja Veikko Airola, Progress, Moskova 1979, s. 414
  12. 12. kansainvälinen Bahtin-konferenssi 18. – 22.7.2005, tiedote Viitattu 1.8.2008.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pikkupeura, Arja (toim.): Mihail Bahtinin elämä ja tuotanto: Venäjän kielen ja kirjallisuuden 9. kevätseminaari, Jyväskylä 15.–16.4.1988. Jyväskylän yliopiston venäjän kielen laitoksen julkaisuja no 5. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 1988. ISBN 951-679-978-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]