Ero sivun ”Mauno Koivisto” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Hylättiin viimeisin tekstimuutos (tehnyt 85.76.166.109) ja palautettiin versio 16479768, jonka on tehnyt Urjanhai: toistoa pois
→‎Ensimmäinen kausi 1982–1988: sana väärässä paikassa
Rivi 80: Rivi 80:
=== Ensimmäinen kausi 1982–1988 ===
=== Ensimmäinen kausi 1982–1988 ===
[[Kuva:Bundesarchiv Bild 183-1987-0930-045, Dresden, Koivisto-Besuch, Wolfgang Berghofer.jpg|thumb|300px|Mauno Koivisto vaimonsa Tellervon kanssa vierailulla [[Dresden]]issä 1987.]]
[[Kuva:Bundesarchiv Bild 183-1987-0930-045, Dresden, Koivisto-Besuch, Wolfgang Berghofer.jpg|thumb|300px|Mauno Koivisto vaimonsa Tellervon kanssa vierailulla [[Dresden]]issä 1987.]]
[[Suomen presidentinvaali 1982|Vuoden 1982 presidentinvaalit]] jouduttiin pitämään ennenaikaisina, kun Kekkonen erosi presidentin paikalta kesken kauden. Vaalien ratkaisevalla kierroksella Mauno Koivistoa tukivat SDP ja [[Suomen Kansan Demokraattinen Liitto|SKDL:n]] enemmistö, mutta myös [[Suomen maaseudun puolue]] ja [[Perustuslaillinen Oikeistopuolue]] pyrkivät hyödyntämään ”Manu-ilmiötä” asettumalla hänen taakseen. Koiviston mielestä vasemmistopuolueiden yhteisillä äänillä oli suuri symboliarvo <ref>Blåfield & Vuoristo 1982, s. 230.</ref>, kun taas SMP:n ja POP:n tuesta hän oli lähinnä vaivautunut.<ref> Blåfield & Vuoristo 1982, s. 211−212.</ref> Näille puolueille taas oli tärkeää vaikuttaa siihen, ettei Kekkosen oman puolueen keskustan ehdokas, ainakaan "mustana hevosena" pidetty [[Ahti Karjalainen]], tulisi valituksi.
[[Suomen presidentinvaali 1982|Vuoden 1982 presidentinvaalit]] jouduttiin pitämään ennenaikaisina, kun Kekkonen erosi presidentin paikalta kesken kauden. Vaalien ratkaisevalla kierroksella Mauno Koivistoa tukivat SDP ja [[Suomen Kansan Demokraattinen Liitto|SKDL:n]] enemmistö, mutta myös [[Suomen maaseudun puolue]] ja [[Perustuslaillinen Oikeistopuolue]] pyrkivät hyödyntämään ”Manu-ilmiötä” asettumalla hänen taakseen. Koiviston mielestä vasemmistopuolueiden yhteisillä äänillä oli suuri symboliarvo <ref>Blåfield & Vuoristo 1982, s. 230.</ref>, kun taas SMP:n ja POP:n tuesta hän oli lähinnä vaivautunut.<ref> Blåfield & Vuoristo 1982, s. 211−212.</ref> Näille puolueille taas oli tärkeää vaikuttaa siihen, ettei Kekkosen oman puolueen keskustan ehdokas, "mustana hevosena" pidetty [[Ahti Karjalainen]], tulisi valituksi.


Jotkut odottivat Koiviston valinnan aiheuttavan seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa äänivyöryn vasemmalle, mutta sellaista ei tullut. Presidentinvaalilla oli selvä henkilövaalin luonne, vaikka se toimitettiin valitsijamiesten välityksellä. Tämä näkyi siinäkin, että Mauno Koiviston puoliso [[Tellervo Koivisto]] ja tytär [[Assi Koivisto]] valittiin SDP:n valitsijamiehiksi; edellisen äänisaalis 50&nbsp;649 Helsingin vaalipiirissä oli suorastaan historiallisen suuri.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Ritva Räty | Nimeke = Mitä-Missä-Milloin 1983, Vuoden nimiä| Vuosi = | Luku = | Sivu = 106| Selite = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Otava| Tunniste = ISBN 951-1-06728-1| www = | www-teksti = | Tiedostomuoto = | Viitattu = 26.10.2013 | Kieli = }}</ref>
Jotkut odottivat Koiviston valinnan aiheuttavan seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa äänivyöryn vasemmalle, mutta sellaista ei tullut. Presidentinvaalilla oli selvä henkilövaalin luonne, vaikka se toimitettiin valitsijamiesten välityksellä. Tämä näkyi siinäkin, että Mauno Koiviston puoliso [[Tellervo Koivisto]] ja tytär [[Assi Koivisto]] valittiin SDP:n valitsijamiehiksi; edellisen äänisaalis 50&nbsp;649 Helsingin vaalipiirissä oli suorastaan historiallisen suuri.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Ritva Räty | Nimeke = Mitä-Missä-Milloin 1983, Vuoden nimiä| Vuosi = | Luku = | Sivu = 106| Selite = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Otava| Tunniste = ISBN 951-1-06728-1| www = | www-teksti = | Tiedostomuoto = | Viitattu = 26.10.2013 | Kieli = }}</ref>

Versio 13. toukokuuta 2017 kello 17.11

Mauno Henrik Koivisto
[[Tiedosto:Tiedosto:Mauno Koivisto.png|250px|Mauno Koivisto vuonna 1993.]]
Mauno Koivisto vuonna 1993.
Suomen tasavallan 9. presidentti
27.1.1982 – 1.3.1994[1][2]
(vt. presidentti 27.10.1981–27.1.1982)[3]
Edeltäjä Urho Kekkonen
Seuraaja Martti Ahtisaari
Suomen pääministeri[4]
Koiviston I hallitus[5]
22.3.1968–14.5.1970
Koiviston II hallitus[6]
6.5.1979–26.1.1982
Edeltäjä Rafael Paasio (I)
Kalevi Sorsa (II)[4]
Seuraaja Kalevi Sorsa (III) [4]
Pääministerin sijainen
Paasion II hallitus
23.2.1972 – 4.9.1972
Edeltäjä Päiviö Hetemäki
Seuraaja Ahti Karjalainen
Suomen valtiovarainministeri
Paasio I[7]
27.5.1966–31.12.1967
Paasio II[8]
23.2.1972–4.9.1972
Edeltäjä Esa Kaitila[9]
Päiviö Hetemäki[10]
Seuraaja Eino Raunio[5]
Johannes Virolainen[11]
Suomen pankin pääjohtaja
1968–1982
Edeltäjä Klaus Waris
Seuraaja Ahti Karjalainen
Henkilötiedot
Syntynyt25. marraskuuta 1923
Turku
Kuollut12. toukokuuta 2017 (93 vuotta)
Helsinki
Puoliso Tellervo Koivisto (1952–2017)
Lapset Assi Koivisto (s. 1957)
Tiedot
Puolue SDP
Koulutus filosofian tohtori[12]
Uskonto luterilainen
[[Tiedosto:|150x90px|Nimikirjoitus]]
Nimikirjoitus
Mauno Koiviston vaakuna.

Mauno Henrik Koivisto (25. marraskuuta 1923 Turku – 12. toukokuuta 2017 Helsinki) oli Suomen tasavallan yhdeksäs presidentti.[13][14] Hän toimi presidenttinä kaksi perättäistä kautta 1982–1994, ja sitä ennen hän hoiti presidentin tehtäviä vuoden 1981 lopulla Urho Kekkosen ollessa sairautensa vuoksi estyneenä.[13] Koivisto halusi rajoittaa presidentin valtaoikeuksia ja vahvistaa pääministerin valtaa. Hän kuvasi itseään bernsteinlaiseksi sosialistiksi.[15]

Pääministerinä Koivisto oli vuosina 1968–1970 ja 1979–1982, yhteensä 1 761 vuorokautta.[16] Pääministerinä hän on Suomen viidenneksi pitkäaikaisin.[17] Koivisto toimi Suomen Pankin pääjohtajana 1968–1982. Kansanedustajana hän ei kuitenkaan koskaan toiminut.

Koivisto oli 93-vuotiaana vanhimmaksi elänyt Suomen presidentti.[18] Koiviston aviopuoliso oli Tellervo Koivisto (o.s. Kankaanranta) ja heidän tyttärensä on Assi (s. 1957).

Elämä ennen presidentiksi valintaa

Mauno Koivisto oli talvisodan aikana 16-vuotias ja toimi vapaaehtoisena sammutusyksikössä kotirintamalla. Jatkosodassa hän palveli ensin vapaaehtoisena Itä-Karjalaan sijoitetussa sammutusyksikössä, mistä hän lähti suorittamaan varusmiespalvelusta Hyrylään helmikuussa 1942. Koulutus kesti puoli vuotta, jonka jälkeen hän siirtyi Karhumäkeen ja syyskuussa JR 35:en Poventsaan. Helmikuussa 1944 hän aloitti palveluksen Lauri Törnin johtamassa jääkärikomppaniassa.[19] Koivisto on sotilasarvoltaan alikersantti.[20]

Koivisto liittyi sosiaalidemokraattiseen puolueeseen vuonna 1947. Hän osallistui kiivaaseen järjestösotaan Turun ja Hangon satamissa. Koivisto toimi aktiivisesti kommunisteja vastaan muun muassa ammattiyhdistyksen nimittämänä Turun satamakonttorin hoitajana vuonna 1948, jolloin kommunistien ylivalta murtui Turun satamassa.[21]

Sodan jälkeen hän opiskeli työn ohessa iltaoppikoulussa ja pääsi ylioppilaaksi vuonna 1949. Hän jatkoi opintojaan Turun yliopistossa, josta valmistui filosofian kandidaatiksi ja lisensiaatiksi 1953 ja tohtoriksi 1956 sosiologian alalta professori Esko Aaltosen ohjauksessa[22]. Opintojensa ohessa hän työskenteli muun muassa ahtaajana Turun satamassa, ja sai työssään aiheen väitöskirjaansa Sosiaaliset suhteet Turun satamassa (1956). Opinnäyte edusti työelämän tutkimuksen ensimmäistä aaltoa Suomessa. Opintojensa aikana Koivisto toimi myös kansakoulunopettajana Eurajoella ja Vahdolla vuosina 1951–1953. Vuosina 1954–1957 hän työskenteli Turun kaupungin ammatinvalinnanohjaajana.[23]

Vuonna 1957 Koivisto siirtyi akateemisesta tutkimustyöstä Helsinkiin Helsingin Työväen Säästöpankin toiseksi johtajaksi. Hän nousi vuonna 1959 pankin toimitusjohtajaksi ja oli toimessa vuoteen 1968.[23] Helsingissä hän liittyi myös nuorten kansantaloustieteilijöiden muodostamaan O-ryhmään.[24] Kansantalouden asiantuntijana Koivisto vaikutti merkittävästi 1960-luvun alussa asuntorakennustoiminnan teollistamiseen ja aluerakentamisen vaatimien rahoitusmenettelyjen syntyyn, erityisesti asuntosäästämisjärjestelmään.[25]

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

SDP:n jakautuessa Koivistokin joutui valitsemaan puolensa. Hän liittyi puolueen enemmistöön, leskisläisiin. Koivisto vastusti Honka-liittoa ja ajoi suhteiden solmimista presidentti Kekkoseen, Neuvostoliittoon ja kommunisteihin. Niin Neuvostoliitto kuin Kekkonenkin olivat valmiita tähän, mikä avasi Koivistolle tien valtakunnan politiikkaan. Vasemmiston saatua vuonna 1966 vaalivoiton Koivisto osallistui hallitustunnusteluihin ja nousi Rafael Paasion hallituksen valtiovarainministeriksi. Koivisto ajoi tehokkaita valtionyhtiöitä, teollistumista, maltillista kehitysaluepolitiikkaa ja hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Koiviston valtionvarainministerikaudella Suomi korjasi vaihtotasettaan 31 prosentin devalvaatiolla ja tiukalla talouspolitiikalla, mikä herätti kritiikkiä. Koivisto valittiin valtiovarainministerin paikalta ensin Elannon pääjohtajaksi, mutta hän ei ehtinyt ottaa tehtävää vastaan, koska sai samaan aikaan viran Suomen Pankin pääjohtajana vuoden 1968 alusta.[26]Yleisen sanonnan mukaan Koivisto oli Suomen Pankissa ”korkoa kasvamassa” tulevia vastuullisempia tehtäviä varten.lähde?

Vuoden 1968 maaliskuussa[26] Koivisto nimitettiin pääministeriksi ja hän muodosti hallituksen yhdessä Maalaisliiton ja SKDL:n kanssa. Kansanomainen ja arkisesti esiintyvä pääministeri nousi nopeasti Suomen suosituimmaksi poliitikoksi samalla, kun hallitus uudisti yhteiskuntaa vapaamieliseen suuntaan tuomalla keskioluen maitokauppoihin, laillistamalla abortin ja uudistamalla rikoslakia. Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968 Koivisto otti kantaa varovaisesti ja monitulkintaisesti, mutta epäonnistui Pohjoismaisen vapaakauppayhteisön Nordekin luomisessa Neuvostoliiton vastustuksen takia. Koiviston ensimmäinen hallitus päättyi vuoden 1970 vaaleihin, minkä jälkeen hän jatkoi Suomen pankissa. Paasion toiseen hallitukseen Koivisto nousi vuonna 1972 valtiovarainministeriksi.[23]

Sosiaalidemokraattisen puolueen vahvimpana miehenä 1970-luvun lopulla oli puoluejohtaja Kalevi Sorsa, mutta kansan keskuudessa Koivisto oli suositumpi mielipidetiedustelujen mukaan. Sorsa oli Kekkosen suosiossa, ja Kekkonen koki Koiviston kilpailijakseen. Pääministeri Sorsa ja pääjohtaja Koivisto olivat lisäksi monista talouspolitiikan kysymyksistä eri mieltä. Pankkimiehenä Koivisto kannatti melko tiukkaa talouspolitiikkaa. Vuoden 1979 vaalien jälkeen Koivisto nousi pääministeriksi ja SDP:n epäviralliseksi ehdokkaaksi Kekkosen seuraajaksi.lähde?

Koiviston toinen hallitus saavutti nopeasti kansan suosion, mikä oli Koiviston noudattaman ”matalan profiilin politiikan” ansiota.kenen mukaan? Koivisto itse määritteli: ”On oltava niin matalana, että vihollinen ei osu.” Hallituksen suosioon vaikuttivat kuitenkin myös hallituksesta itsestään riippumattomat tekijät. Öljyn hinnan nousu 1970-luvun lopussa lisäsi työllisyyttä ja pelätty lama muuttuikin nousukaudeksi. Myös edellisen, Sorsan hallituksen aloittamien talouden elvytystoimien vaikutukset alkoivat näkyä Koiviston hallituksen toimikaudella. Toisaalta tämä lisäsi tyytymättömyyttä Koiviston omassa puolueessa SDP:ssä, koska se ei pystynyt esittelemään äänestäjäkunnalleen merkittäviä saavutuksia. Niinpä Keskustapuolueen lisäksi myös SDP:ssä esiintyi halukkuutta hallituksen kaatamiseen. Keväällä 1981 SDP ryhtyi kuitenkin näkyvästi tukemaan Koivistoa, kun puolueen johdolle selvisi, että hallituksen kaatuminen palvelisi ensisijaisesti Keskustapuolueen johdon tavoitteita. Kun Koiviston hallitusta yritettiin kammeta nurin, pääministerin luotettavimmiksi tukimiehiksi tulivat työministeri Arvo Aalto, opetusministeri Kalevi Kivistö, ulkomaankauppaministeri Esko Rekola sekä eduskunnan puhemies Johannes Virolainen.lähde?

Kaudet presidenttinä

Presidenttipeli keväällä 1981

Keväällä 1981 presidentti Urho Kekkosen dementia oli edennyt siihen vaiheeseen, että hänen eronsa oli enää ajan kysymys. Kekkosen lähipiiri, niin sanottu K-linja ymmärsi, että Kekkosen erotessa vallassa olevalla pääministerillä, joka hoitaisi väliaikaisesti myös presidentin tehtäviä, olisi etulyöntiasema presidentinvaalissa. Tilanne huipentui, kun tulopoliittista ratkaisua yritettiin saada kokoon. Suomen Kansan Demokraattinen Liitto olisi halunnut puuttua ratkaisuun liittyvän sosiaalipaketin sisältöön, kun taas Keskustapuolue esitti uusia maatalousvaatimuksia. Kun sosiaaliministeriö ilmoitti huhtikuun vaihteessa lakien olevan valmiita vasta kuukauden kuluttua, syytti presidentti pääministeriä hidastelusta. Käytyään presidentin luona kommunistipuolueen puheenjohtaja Aarne Saarinen ilmoitti lehdistölle presidentin kantana olevan, että ainakin pääministeri vaihtuu. Vallitsevan käsityksen mukaan hallitus tarvitsi toimiakseen nimittäjänsä eli presidentin luottamuksen, mutta tiedusteluaan lain tulkintaa oikeuskansleri Risto Leskiseltä ja eduskunnan puhemies Johannes Virolaiselta (kesk.) totesi Koivisto eroavansa vasta hänen tai koko hallituksen mahdollisesti saadessa epäluottamuslauseen eduskunnalta. Tapaus nosti Koiviston jo ennestäänkin suuren kansansuosion suorastaan pilviin: alettiin puhua ”Koivisto-ilmiöstä” tai ”Manu-ilmiöstä”.lähde?

Samaan aikaan presidentti Kekkosen terveydentila heikkeni nopeasti ja tieto hänen kunnostaan levisi julkisuuteen, erityisesti presidentin elokuisella Islannin-matkalla otettujen lehtikuvien myötä. Keskustapuolueen K-linjalle, joka pyrki kaatamaan Koiviston hallituksen, tuli nyt kiire.lähde?

Hallituksen kaatuminen olisi ollut keskustapuolueen johdolle tärkeää kahdestakin syystä. Jos pääministeriksi olisi saatu Koiviston tilalle Ahti Karjalainen, kuten puoluejohto kaavaili, myös Johannes Virolaisen mahdollisuudet päästä presidenttiehdokkaaksi olisivat heikentyneet, koska hän olisi todennäköisesti menettänyt eduskunnan puhemiehen paikan.lähde?

Syyskuussa 1981 kaikki kuitenkin muuttui, kun Kekkonen joutui sairauslomalle. Hallitus, oikeuskansleri ja Kekkosta hoitaneet lääkärit keskustelivat siitä, oliko Kekkonen enää riittävän oikeustoimikelpoinen voidakseen allekirjoittaa oman eroanomuksensa. Kekkonen ilmoitti lokakuussa 1981 eroavansa presidentin tehtävästä terveydellisistä syistä ja pääministeri Koivisto sai hoitaakseen tasavallan presidentin tehtävät, kunnes Kekkosen ero tulisi virallisestikin voimaan uuden presidentin astuessa toimeen.

Kekkos-tutkija Juhani Suomen mukaan Neuvostoliitto pelasi presidenttipeliä kaksilla korteilla, se yritti saada tehtävään myös Koiviston lisäksi Ahti Karjalaisen.lähde? Tosin tiedustelupalvelu KGB oli menettänyt luottamuksensa Karjalaiseen jo varhain. Poliittisen historian professori Timo Soikkanen arveleekin, että Neuvostoliitto alkoi suosia Koivistoa, koska Karjalaiseen ei voinut enää luottaa.[27]

Ensimmäinen kausi 1982–1988

Mauno Koivisto vaimonsa Tellervon kanssa vierailulla Dresdenissä 1987.

Vuoden 1982 presidentinvaalit jouduttiin pitämään ennenaikaisina, kun Kekkonen erosi presidentin paikalta kesken kauden. Vaalien ratkaisevalla kierroksella Mauno Koivistoa tukivat SDP ja SKDL:n enemmistö, mutta myös Suomen maaseudun puolue ja Perustuslaillinen Oikeistopuolue pyrkivät hyödyntämään ”Manu-ilmiötä” asettumalla hänen taakseen. Koiviston mielestä vasemmistopuolueiden yhteisillä äänillä oli suuri symboliarvo [28], kun taas SMP:n ja POP:n tuesta hän oli lähinnä vaivautunut.[29] Näille puolueille taas oli tärkeää vaikuttaa siihen, ettei Kekkosen oman puolueen keskustan ehdokas, "mustana hevosena" pidetty Ahti Karjalainen, tulisi valituksi.

Jotkut odottivat Koiviston valinnan aiheuttavan seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa äänivyöryn vasemmalle, mutta sellaista ei tullut. Presidentinvaalilla oli selvä henkilövaalin luonne, vaikka se toimitettiin valitsijamiesten välityksellä. Tämä näkyi siinäkin, että Mauno Koiviston puoliso Tellervo Koivisto ja tytär Assi Koivisto valittiin SDP:n valitsijamiehiksi; edellisen äänisaalis 50 649 Helsingin vaalipiirissä oli suorastaan historiallisen suuri.[30]

Koivisto vakuutti presidentiksi tultuaan jatkavansa Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittista linjaa, minkä osoitti YYA-sopimuksen voimassaolon pidentäminen 20 vuodella hänen ensimmäisen virallisen Neuvostoliiton-vierailunsa yhteydessä kesällä 1983. Neuvostoliitto puolestaan ilmaisi luottamuksensa Suomen ulkopoliittisen linjan jatkumiselle myöntämällä Koivistolle Leninin kunniamerkin hänen 60-vuotispäivänään samana vuonna.lähde?

Sen sijaan Koivisto ryhtyi remontoimaan Suomen sisäpolitiikkaa ja ilmoitti vahvistavansa parlamentarismia varsinkin sisäpolitiikassa.[31]

Kekkosen kaudelle tyypilliset virkamieshallitukset, eduskunnan hajottamiset ynnä muut puhtaalle demokratialle vieraat ilmiöt saivat loppua. Koivisto valitsi heti kautensa alusta pidättyvän roolin ”reservissä”. Koiviston mukaan presidentin kuului pysyä taustalla silloin, kun kaikki sujui hyvin. Presidenttiä tarvittiin hänen mukaansa vasta asioiden saadessa uusia käänteitä. Ensimmäinen näkyvä merkki sisäpoliittisen kulttuurin muutoksesta oli Urho Kekkosen hyljeksimän ja Neuvostoliiton äärioikeistolaiseksi leimaaman Suomen maaseudun puolueen nousu Kalevi Sorsan neljänteen hallitukseen vuoden 1983 eduskuntavaalien jälkeen sekä yhä pahenevista sisäisistä kiistoista kärsineen SKDL:n jättäminen oppositioon. Kokoomus sai puolestaan odottaa hallitukseen pääsyään vuoteen 1987.lähde?

Vaikka Koivisto presidenttikautensa alkaessa lupasi jatkaa edeltäjiensä ulkopolitiikkaa, entisestä alettiin hänen johdollaan siinäkin suhteessa irrottautua lopullisesti, joskin varovasti. Tämä näkyi selvimmin Koiviston tulkitessa yksipuolisesti uudelleen Pariisin rauhansopimusta ja lakkauttaessa YYA-sopimuksen heti Neuvostoliiton sisäisen tilanteen salliessa. Presidentin jättämää valtatyhjiötä ryhtyivät täyttämään pääministeriksi noussut Kalevi Sorsa, ulkoministeri Pär Stenbäck ja hänen seuraajansa Paavo Väyrynen sekä eduskunnan puhemies Johannes Virolainen. Urho Kekkonen nimitti yhteensä 21 hallitusta, Koivisto neljä. Suhdeluku 21:4 kertoo jotain olennaista kahden presidentin eroista, vaikka Kekkonen ehtikin hallita kaksi kertaa kauemmin ja osin levottomampana aikana kuin Koivisto. Koiviston käynnistämien uudistusten ansiosta Suomi muuttui sisäpoliittisesti repaleisesta, presidenttivetoisesta yhteiskunnasta yhdeksi maailman vakaimmista parlamentaarisista demokratioista. Ulkopolitiikka pysyi silti tiiviisti presidentillä, vaikka presidentin sisäpoliittisia valtaoikeuksia kavennettiinkin varovaisesti 1990-luvun alussa.lähde?

Aluksi monet epäilivät, ettei Koivistosta olisi edeltäjänsä Urho Kekkosen veroiseksi ulkopoliittiseksi voimahahmoksi. Veikkaus ei kuitenkaan osunut oikeaan. Koivisto teki useita historiallisia ja määrätietoisia ulkopoliittisia ratkaisuja, mutta tyyli oli aivan erilainen kuin edeltäjällä. Kekkonen pyrki näyttäviin aloitteisiin, vaikka ei aina uskonutkaan niiden läpimenoon. Koiviston aktiivisuus taas oli kuin jäävuori: vain huippu oli näkyvissä. Näkyvästi Koivisto käytti valtaansa Holkerin hallitusta muodostettaessa. Ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja porvaripuolueet Keskusta, Kokoomus ja Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) olivat sopineet salaa hallituksen muodostamisesta. Kun niin kutsuttu kassakaappisopimus tuli Koiviston tietoon, hän raivostui. Presidentti ei voinut hyväksyä tilannetta, jossa hänet oli asetettu tapahtuneitten tosiasioitten eteen. Hän otti erittäin aktiivisen roolin, jonka seurauksena pääministeriksi tuli Harri Holkeri, Koiviston monivuotinen työtoveri Suomen pankista. Koivisto tuki Holkeria niin voimakkaasti, että hän oli valmis nimittämään jopa kokoomuksen vähemmistöhallituksen Holkerin johdolla. Hallituksesta tuli kuitenkin sinipunainen, sillä siihen osallistuivat kokoomuksen lisäksi SDP, RKP ja SMP. Koiviston menettelyä Holkerin hallituksen synnyssä alettiin kutsua "manuaaliseksi ohjaukseksi".[32]

Koivisto ilmoitti ensimmäisen kautensa alussa jatkavansa edeltäjiensä Paasikiven ja Kekkosen linjalla. Koivisto matkusti Moskovaan vain viisi viikkoa virkaanastumisensa jälkeen. YYA-sopimuksen jatkaminen nostettiin esiin, vaikka se olisi ollut voimassa vielä kahdeksan vuotta. Paavo Lipposen mukaan Koivisto kuitenkin teki lopun Kekkosen aikaisesta nöyristelevästä suhtautumisesta Neuvostoliittoon päin sekä Moskovan sekaantumisesta Suomen asioihin. Myös professori Juhani Suomen mukaan linja idänsuhteissa ei pysynyt entisellään ja suomalaiset kääntyivät enemmän Neuvostoliittoa vastaan. Sen sijaan henkilötasolla Koivisto solmi erittäin lämpimän suhteen presidentti Mihail Gorbatšoviin ja Yhdysvaltain varapresidentti George Bushiin. Ulkopoliittinen käännös oli kuitenkin varovainen. Koivisto ei missään vaiheessa ottanut dramaattista pesäeroa aikaisempaan vaan käänsi valtiolaivan kurssin vakuuttaen koko ajan jatkavansa entisellä linjalla. Koiviston kauden alussa suhteet Ruotsiin viilenivät joksikin aikaa, kun Koivisto epäili ruotsalaisten sukellusvenehavaintoja.lähde?

Presidenttikaudellaan Koivisto seurasi asiantuntevasti Suomen vastavakoilu- ja tiedustelutoimintaa sekä korosti asiakirja- ja puhelinturvallisuutta.lähde?

Koivisto postimerkissä vuodelta 1983

Toinen kausi 1988–1994

Ulkopolitiikan saralla tapahtui tälläkin kaudella suuria muutoksia. Neuvostoliiton hajoamisprosessin aikana irtisanottiin YYA-sopimus sekä Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset. Myös Suomen jäsenhakemus Euroopan unioniin jätettiin Koiviston kaudella. Koivistoa voidaankin pitää ensimmäisenä presidenttinä, joka ratkaisevasti käänsi Suomen ulkopolitiikan painopisteen idästä länteen.lähde?

Koiviston toinen merkkisaavutus oli tasavallan presidentin aseman parlamentarisoiminen. Koiviston presidenttikaudella presidentin toimikaudet rajattiin kahteen kauteen. Tämä päätös ei olisi koskenut vielä Koivistoa, mutta hän ei kuitenkaan enää asettunut ehdolle kolmannelle kaudelle. Syynä toimikausien rajaukseen oli ollut Kekkosen pitkä hallintokausi. Koiviston aikana myös vähennettiin presidentin valtaoikeuksia ja muutettiin presidentin vaalitapaa. Vuoden 1988 presidentinvaalit jäivätkin viimeisiksi valitsijamiesvaaleiksi, sillä ennen seuraavia, vuoden 1994 vaaleja vaalitapa oli jo muutettu suoraksi kaksivaiheiseksi kansanvaaliksi.lähde?

Toisella kaudella Suomi alkoi askel askeleelta irrottautua varovaiselta linjaltaan kohti yhdentyvää Eurooppaa. Suomi hakeutui entistä tiiviimpään yhteistyöhön muiden länsivaltojen kanssa. Koiviston presidenttikaudella Suomesta tuli EFTA:n täysjäsen ja Euroopan neuvoston jäsen. Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston vuosikausien uurastus kantoi hedelmää 26. lokakuuta 1989, jolloin Mihail Gorbatšov antoi Finlandia-talossa pitämässään puheessa varauksettoman tunnustuksen Suomen puolueettomuudelle. Suomi sai myös toimia Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton presidenttien tapaamisen isäntänä vuonna 1990.lähde?

Koiviston kaudella maailma ja Suomen asema siinä muuttui nopeasti. Neuvostoliitto hajosi, Baltian maat itsenäistyivät, Tiananmenin aukiolla tankit murskasivat mielenosoittajia. Koivisto tuli tunnetuksi varovaisista lausunnoistaan ja ”fundeeraamisesta”. Koiviston varovaista tyyliä arvioitaessa on kuitenkin muistettava, että erityisesti Koiviston ensimmäisen kauden alussa maailmantilanne oli huomattavan jännittynyt. Suomi joutui 1980-luvun alussa Neuvostoliiton kovan painostuksen kohteeksi niin sanotussa euro-ohjuskiistassa. Tiettyä arvaamattomuutta maailmanpoliittiseen tilanteeseen toi myös Yhdysvaltain uuden presidentin Ronald Reaganin harjoittama entistä kovempi ulkopoliittinen linja suhteessa Neuvostoliittoon sekä varustelukilpailun kiihtyminen. Lisäksi Neuvostoliitossa johtajat vaihtuivat tiheään tahtiin. Leonid Brežnevin kuoltua vuonna 1982 NKP:n pääsihteeriksi tuli Juri Andropov, joka oli ollut vuoden 1956 Unkarin kansannousun tukahduttamisen keskeisiä koordinaattoreita sekä painostanut vuonna 1981 Puolan viranomaisia määräämään maahan sotatilan ja kukistamaan Solidaarisuus-ammattiliiton. Koivisto suhtautui muun muassa Yhdysvaltain George H. W. Bushin ja Saksan Richard von Weizsäckerin ohella melko kylmäkiskoisesti Baltian ja muiden Neuvostoliiton alusmaiden itsenäistymiseen ja keskittyi tukemaan Gorbatšovia. Koivisto itse perusteli antamaansa tukea Gorbatšoville luotettavuuden demonstroimisella: Suomi tukisi myös Gorbatšovin seuraajaa yhtä uskollisesti kuin nyt Gorbatšovia. Gorbatšovia tukemalla haluttiin ennen muuta estää stalinistien paluu valtaan, mitä muun muassa CIA piti loppuun saakka vakavasti otettavana uhkana.lähde?

Suomi ei jättänyt kuitenkaan Koiviston kaudella käyttämättä historiallisia tilaisuutta saavuttaa entistä täysivaltaisempi asema, vaikka varoikin puuttumasta rajojensa ulkopuolella sattuviin tilanteisiin. Saksojen yhdistyttyä lokakuussa 1990 Koivisto irtisanoi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen Suomen aseistautumista koskeneet määräykset sanelemalla tätä koskeneen toteamuksen valtioneuvoston presidentin esittelyssä pöytäkirjaan. Neuvostoliiton loppuvaiheessa syksyllä 1991 Koivisto irtisanoi samalla tavoin YYA-sopimuksen. Uuden ystävyyssopimuksen neuvottelut olivat käynnissä joulukuussa 1991, mutta lopulta ystävyyssopimus solmittiin Venäjän, Neuvostoliiton seuraajavaltion kanssa[33]. Vuonna 1992 Koivisto ilmoitti kantanaan, että Suomen tulisi liittyä Euroopan Yhteisön, nykyisen Euroopan unionin jäseneksi. Jäsenhakemus jätettiin samana vuonna. Jäsenyysehdot lyötiin lopullisesti lukkoon 1. maaliskuuta 1994, jolloin Koivisto jätti virkansa seuraajalleen Martti Ahtisaarelle. Koiviston elämäntyön voi sanoa päättyneen historialliseen saranakohtaan. Muistelmiensa mukaan Koivistoa jäi harmittamaan, että Suomen jäsenyys EY:ssä varmistui vasta illalla 1. maaliskuuta 1994, mutta presidentti oli ehtinyt vaihtua jo aiemmin samana päivänä.lähde?

Suomi pelkäsi työvoimapulaa ja alkoi houkutella paluumuuttajia muun muassa Ruotsista. Koiviston tokaisu, että inkeriläisiä kohdellaan paluumuuttajina, muovasi maahanmuuttopolitiikkaa vuosiksi eteenpäin.lähde?

Yhteenveto

Koiviston presidenttikausia voisi luonnehtia eräänlaiseksi äärimmäisyyksien ajaksi. Koiviston hallitseman 12 vuoden aikana Suomi koki niin häikäisevän taloudellisen nousun kuin tyrmäävän lamankin. Entisen pankinjohtajan rohdot eivät tehonneet ylikuumenneeseen talouteen. Koivistoa on osaltaan syytetty 1990-luvulla koetusta lamasta, koska hän kannatti Harri Holkerin, Kalevi Sorsan, Esko Ahon ja Suomen Pankin johtajan Rolf Kullbergin ohella sittemmin vääräksi tuomittua vahvan markan politiikkaa. Laman puhkeamiseen vaikutti kuitenkin useita muitakin tekijöitä. Merkittävin sellainen tekijä laman syvyyteen, johon Suomi ei voinut vaikuttaa, oli Neuvostoliiton romahdus. Suomen vientituotteet Neuvostoliittoon olivat tyypillisesti sellaisia, joille oli hyvin vaikeaa löytää korvaavia markkinoita esimerkiksi Länsi-Euroopasta.lähde?

Juhani Suomen mukaan Koivisto hoiti edeltäjiensä Paasikiven ja Kekkosen tavoin yhteyksiä Neuvostoliittoon KGB:n avulla. Kyse ei hänen mukaansa ollut tiedustelusta vaan järkevästä toiminnasta: KGB-yhteys oli suorin ja varmin linkki neuvostovaltion johtoon. KGB-toimitsija Viktor Vladimirovia Suomi luonnehtii Koivistojen perhetutuksi.[27]

Poliittinen toiminta presidenttikausien jälkeen

Presidenttikautensa jälkeen Koivisto on esittänyt usein kriittisiä kommentteja maailmanpolitiikasta ja julkaissut moniosaisen muistelmateossarjansa, joka on keskeinen lähde tutkittaessa 1960–1990-lukujen poliittista historiaa sekä Venäjää käsittelevän teoksen Venäjän idea.lähde?

Julkisuudessa Koivisto on arvostellut Naton roolia Kosovon sodassa ja syyttänyt Martti Ahtisaaren presidenttikaudella Suomea Venäjän unohtamisesta. Niin ikään hän on vastustanut Suomen liittymistä Natoon.lähde?

Presidenttikautensa alussa Koivisto erosi SDP:stä, mutta liittyi takaisin puolueen jäseneksi kautensa jälkeen.lähde?

Koivisto julkisuudessa

Haastatteluissaan Mauno Koivisto paljasti pitäneensä 1970-lukua Suomen historian niin sanottuina vaaran vuosina, kun on kysytty minkä uhan Neuvostoliitto muodosti Suomelle. Muistelmissaan hän toi avoimesti esille myös tunteitaan; kun hän kertomansa mukaan autolla ajaessaan sai kuulla radiosta 21. elokuuta 1968 Neuvostoliiton miehittäneen Tšekkoslovakian, hän kertoo ”itkeneensä niin etten tietä nähnyt”. Koivisto itsekin ihmetteli 1990-luvun muistelmissaan reaktionsa voimakkuutta.lähde?

Koivistolla oli erinomainen venäjän kielen taito ja hän otti kantaa Venäjän politiikkaan. Hänellä oli lämpimät suhteet erikoisesti Yhdysvaltain entiseen presidenttiin George H. W. Bushiin ja Neuvostoliiton entiseen presidentti Mihail Gorbatšoviin. Koivisto oli erittäin aktiivisessa kirjeenvaihdossa sekä Bushin että Gorbatšovin kanssa.lähde?

Kari Suomalainen teki pilapiirroksissaan Koiviston lähes huomaamattomasta hiustupsusta liioitellun tavaramerkin, josta Koiviston tunnisti piirroksissa. Mauno Koivisto oli kuuluisa myös paksuista kulmakarvoistaan. Näyttelijä Ismo Kalliota on kutsuttu leikkisästi ”Vara-Manuksi” yhdennäköisyytensä ja turkulaisuutensa ansiosta (etenkin Koiviston presidenttikaudella). Tosin ”alkuperäinen” vara-Manu oli pitkään, vuodesta 1982 alkaen Paavo Lipponen. Koivisto ei päässyt TV:n presidentinvaalitenttiin vaan lähetti paikalle silloisen poliittisen sihteerinsä Lipposen. lähde?

Koiviston harrastuksiin lukeutui lentopallo, jota hän pelasi pitkään korkeasta iästään huolimatta Sikariporras-joukkueessa, joka on voittanut Suomen mestaruuksia veteraanisarjassa.[34][35][36]

Koivisto oli Rooman Klubin kunniajäsen vuodesta 1984.[37]

Koiviston 80-vuotispäivän kunniaksi marraskuussa 2003 Helsingin kaupunginhallitus teki päätöksen erään Helsingin Kampin kauppakeskuksen lähistöllä sijaitsevan aukion nimeämisestä Mauno Koiviston aukioksi. Mauno Koiviston aukio sijaitsee Olavinkadun, Salomonkadun, entisen linja-autoaseman ja kauppakeskus Kampin rajaamalla alueella. Koiviston nimikkoaukion lähellä sijaitsee muidenkin presidenttien kunniaksi nimettyjä paikkoja: Urho Kekkosen katu, Paasikivenaukio ja Mannerheimintie. Koiviston aukio vihittiin käyttöön tiistaina 30. lokakuuta 2007. Aukion käyttöön vihkiminen lykkääntyi vajaalla neljällä vuodella, koska haluttiin odottaa kauppakeskuksen massiivisten rakennustöiden valmistumista.[38]

Maaliskuussa 2009 Koivisto kommentoi Suomen ulkopolitiikkaa pitkän tauon jälkeen Yleisradion TV1:n Ykkösaamu-ohjelmassa. Koiviston mukaan Suomella ei ole mitään syytä katua vähäeleisyyttään Viron uudelleenitsenäistymisen aikoihin vuonna 1991. Hänen mukaansa Suomi ei olisi saavuttanut suuremmalla Neuvostoliiton kritiikillä mitään myönteisiä tuloksia. Samaisessa haastattelussa Koivisto huomioi vanhan suomettumisen palanneen, mutta ilmansuunnan vaihtuneen länteen ja erityisesti Yhdysvaltain suuntaan. Eräänlaisena suomettumisena hän piti sitä, että Yhdysvaltain tekemien päätöksien kritisointi katoaa julkisesta keskustelusta varsin pian. Lisäksi haastattelussa Koivisto ilmaisi kielteisen Nato-kantansa.[39]

2000-luvulla Koivisto kertoi katuvansa toimintaansa presidentin vallan vähentämiseksi. Hän näki presidenttiaikanaan presidentin vallan menneen liiallisuuksiin edeltäjänsä Urho Kekkosen valtakaudella ja halusi maltillisesti vähentää presidentin valtaa, mutta vähentämisessä mentiin hänen mukaansa liiallisuuksiin.[40][41][42] Kun vuoden 2012 presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen tulos oli ratkennut, Koivisto sanoi, ettei hänen "omatuntonsa enää kolkuta" tässä asiassa.[43]

Viimeiset vuodet

Tellervo Koivisto kertoi tammikuun 2017 Eeva-lehdessä Mauno Koiviston sairastavan Alzheimerin tautia, ja että hänen lähimuistinsa ei enää toimi kunnolla.[44] Assi Koiviston mukaan hän oli saanut diagnoosin jo vuosia aiemmin.[45] Maaliskuussa ilmoitettiin Koiviston muuttaneen hoitokotiin.[46]

Tasavallan presidentin kanslia tiedotti 12. toukokuuta 2017 presidentti Koiviston kuolleen Meilahden sairaalassa kello 21.15.[14] Sisäministeriö määräsi yleisen suruliputuksen 13. toukokuuta 2017.[47]

Uskonto

Koivisto on kertonut aina olleensa uskossa, vaikka hän ei sitä tuonut esille presidenttiaikanaan: hänen kotitaustansa oli osittain adventistinen. Suorassa radiohaastattelussaan Moskovan vierailun yhteydessä 2002 Koivisto ilmoitti ”vihaavansa ateisteja, koska he haluavat itse tulla jumaliksi ja luulevat ymmärtävänsä asioita, joita kukaan ei ymmärrä”.[48]

Koiviston presidenttikaudet

  • 1. kausi: 27. tammikuuta 1982 – 1. maaliskuuta 1988 (kauden poikkeuksellinen alkuajankohta oli kolme kuukautta Urho Kekkosen eroilmoituksen jälkeen)
  • 2. kausi: 1. maaliskuuta 1988 – 1. maaliskuuta 1994

Koiviston hallitukset

Koiviston kirjallinen ura

Katso myös

Lähteet

  • Blåfield, Antti & Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982.
  • Väyrynen, Raimo & Paloheimo, Heikki (toim.): Tasavallan presidentit. Kohti yhdentyvää maailmaa 1982-1994 : Koivisto. Tasavallan presidentit 1982-94. Weilin + Göös, 1994. ISBN 951-35-5874-6.

Viitteet

  1. ↑ Presidenttien virkaanastujaiset (Mauno Koivisto astuu virkaansa 1982) Elävä Arkisto. Yleisradio. Viitattu 5.12.2014.
  2. ↑ Presidenttien virkaanastujaiset (Mauno Koivisto astuu virkaansa 1988) Elävä Arkisto. Yleisradio. Viitattu 5.12.2014.
  3. ↑ Kekkonen eroaa Kekkonen eroaa. Yle Elävä arkisto: Yleisradio. Viitattu 5.12.2014.
  4. ↑ a b c Suomen hallitukset valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
  5. ↑ a b Koiviston hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
  6. ↑ Koiviston II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
  7. ↑ Paasion hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
  8. ↑ Paasion II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
  9. ↑ Virolaisen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
  10. ↑ Auran hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
  11. ↑ Sorsan hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
  12. ↑ Suomen valtiokalenteri 1988
  13. ↑ a b Hannu Soikkanen: Koivisto, Mauno (1923 - ) 16.9.1997 (päivitetty 7.3.2008). Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 27.11.2013.
  14. ↑ a b Presidentti Mauno Koivisto 1923–2017 Tasavallan presidentin kanslia. Viitattu 12.5.2017.
  15. ↑ Koivisto valitaan presidentiksi: Koiviston vaalitentti 1982 Yle Elävä arkisto. Yleisradio. Viitattu 28.12.2012.
  16. ↑ Ministeritietojärjestelmä, valtioneuvoston viestintäosasto: Ministerin tiedot: Koivisto, Mauno Henrik Valtioneuvosto. Viitattu 27.11.2013.
  17. ↑ Ministeritietojärjestelmä, valtioneuvoston viestintäosasto: Pääministerit pääministeripäivien mukaan Valtioneuvosto. Viitattu 27.11.2013.
  18. ↑ Vielä jaksaa!. Iltalehti/Linnan juhlat, 7.12.2011, s. 9.
  19. ↑ Mauno Koivisto: Koulussa ja sodassa. Kirjayhtymä, 1998.
  20. ↑ Suomen tasavallan presidentit
  21. ↑ Helsingin Sanomat, Kuukausiliite maaliskuu 2008. Pitkä mies tienposkessa, s. 55.
  22. ↑ Esko Aaltonen Lounakirjailijat.net. Viitattu 8.4.2011.
  23. ↑ a b c Kuka Kukin On 2005, s. 413-414. Otava. ISBN 951-1-19577-8.
  24. ↑ Hannu Soikkanen: Koivisto, Mauno (1923–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 5.1.2008.
  25. ↑ Johanna Hankonen: Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta, s. 403-405. Tampere: Gaudeamus, 1994. ISBN 951-662-610-6.
  26. ↑ a b Koivisto, Mauno Henrik Ministerin tiedot, Ministerit, Hallitukset ja ministerit vuodesta 1917, Historiaa, Tietoa valtioneuvostosta, Valtioneuvosto
  27. ↑ a b Pekka Pantsu: Suomi myötäilee kohukirjan väitteitä. Ilta-Sanomat, 2010, nro 24.8., s. 15.
  28. ↑ Blåfield & Vuoristo 1982, s. 230.
  29. ↑ Blåfield & Vuoristo 1982, s. 211−212.
  30. ↑ Ritva Räty: Mitä-Missä-Milloin 1983, Vuoden nimiä, s. 106. Otava. ISBN 951-1-06728-1.
  31. ↑ Kuukausiliite, 2009, nro Syyskuu, s. 43.
  32. ↑ Olavi Jouslehto ja Jaakko Okker: Tamminiemestä Mäntyniemeen, s. 132. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2000.
  33. ↑ SopS 63/1990
  34. ↑ 2005: Sikariporras kolmas, Koivisto mukana
  35. ↑ 2000: Sikariporras mestari
  36. ↑ 2008 Sikariporras neljäs, Koiviston osallistumisesta ei merkintää
  37. ↑ http://www.vtt.fi/newsarchive/2005/uutinen0505005.htm
  38. ↑ Mauno Koivisto saa aukion Helsingin Kamppiin Helsingin Sanomat. 24.10.2007. Viitattu 6.8.2010.
  39. ↑ YLE - Koivisto: Suomi kumartaa nyt länteen Viitattu 21.3.2009
  40. ↑ http://www.pohjolansanomat.fi/Mielipide/1194800149592/artikkeli/koivisto+katuu+jo+valtaoikeuslinjaansa.html
  41. ↑ http://yle.fi/uutiset/koivisto_presidentin_valtaa_karsittu_liikaa/5052968
  42. ↑ http://www.suomenmaa.fi/etusivu/valtaoikeuksien_karsiminen_kolkuttaa_koiviston_omaatuntoa_5646846.html
  43. ↑ IS: Mauno Koiviston omaatuntoa ei kolkuta sittenkään Iltalehti. 25.1.2012. Viitattu 7.12.2015.
  44. ↑ Eeva: Tellervo Koivisto kertoo presidentti Koiviston Alzheimerista: ”Hän ei vain enää muista” 4.1.2017. Ilta-Sanomat. Viitattu 4.1.2017.
  45. ↑ Assi Koivisto isänsä Mauno Koiviston Alzheimerista: 6.1.2017. Ilta-Sanomat. Viitattu 6.1.2017.
  46. ↑ HS: Me Naiset: Presidentti Mauno Koivisto on muuttanut hoitokotiin Helsingin Sanomat. 23.3.. Viitattu 23.3.2017.
  47. ↑ Gertsch, Mia: Sisäministeriö toivoo suruliputusta koko maahan presidentti Koiviston kuoleman johdosta Yle Uutiset. 13.5.2017. Yleisradio. Viitattu 13.5.2017.
  48. ↑ Presidentti Koiviston vierailu Moskovaan esillä venäläismediassa 3.7.2002. Ulkoasiainministeriö. Viitattu 13.5.2017.
  49. ↑ THL-kokoelmat Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos.
  50. ↑ Mauno Koivisto: Linjan vetoa Finlandiakirja.
  51. ↑ Mauno Koivisto: Väärää politiikkaa Finlandiakirja.
  52. ↑ Tästä lähtien - Koivisto Mauno antikvaari.fi.
  53. ↑ Immonen Kalela (toim.), Mauno Koivisto Linjaviitat Salpakirjat.
  54. ↑ Mauno Koivisto : Politiikkaa & politikointia 1979-81 Finlandiakirja.
  55. ↑ KOIVISTO, MAUNO: Maantiede ja historiallinen kokemus Kampin kirjakauppa.
  56. ↑ Mauno Koivisto : Kaksi kautta 1, Muistikuvia ja merkintöjä 1982-1994 Finlandiakirja.
  57. ↑ Koivisto Mauno, Historian tekijät – Kaksi kautta II Salpakirjat.
  58. ↑ Mauno Koivisto : Liikkeen suunta Finlandiakirja.
  59. ↑ Koivisto Mauno, Mauno Koivisto Koulussa ja sodassa Salpakirjat.
  60. ↑ Mauno Koivisto : Venäjän idea Finlandiakirja.
  61. ↑ ITSENÄISEKSI IMPERIUMIN KAINALOSSA booky.fi.

Kirjallisuutta

  • Hauvonen, Risto: Koivisto Kekkosta kaatamassa. Mauno Koiviston nousu valtion johtoon lehdistön, muistelmien ja historiankirjoituksen kuvaamana. Helsinki: Paasilinna, 2015. ISBN 978-952-299-082-2.
  • Tellervo Koivisto, Seppo Lindblom, Jaakko Kalela, Olavi Arrakoski (toim.): Kyllä se siitä! Mauno Koiviston ensimmäiset kahdeksan vuosikymmentä. Tammi, 2003. (Mauno Koiviston 80-vuotisjuhlakirja) ISBN 951-31-2829-6

Aiheesta muualla

Edeltäjä:
Rafael Paasio
Kalevi Sorsa 		Suomen pääministeri
1968−1970
1979−1982 		Seuraaja:
Teuvo Aura
Kalevi Sorsa
Edeltäjä:
Esa Kaitila
Päiviö Hetemäki 		Suomen valtiovarainministeri
1966–1968
1972 		Seuraaja:
Eino Raunio
Johannes Virolainen
Suomen Pankki Edeltäjä:
Klaus Waris 		Suomen Pankin pääjohtaja
1968–1982 		Seuraaja:
Ahti Karjalainen

 

Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mauno_Koivisto&oldid=16479903”