Autot Suomessa

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Varhainen autoilu Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ensimmäinen auto?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tampereen ensimmäinen auto, rakennusmestari Mikko Anderssonin Orient kuvattuna noin vuonna 1906–1907.

Suomen ensimmäisiä autoilijoita olivat ilmeisesti 1800-luvun loppuvuosina silloisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa omilla automobiileillaan vierailleet varakkaat venäläiset. Myös ruotsalainen Nobel-yhtiö kuljetti tuotteitaan autoilla sekä Suomeen että Suomen kautta Venäjälle.[1] Ensimmäiset varmat tiedot auton liikkumisesta Suomessa ovat vuodelta 1899. Hufvudstadsbladet kirjoitti pikku-uutisissaan 17. elokuuta 1899 "moottorivaunun" liikkuneen Helsingin kaduilla ja "herättäneen yleisön keskuudessa uteliasta mielenkiintoa". Myöhemmin samana vuonna Viipurin Uutissanomat kertoi, että "automobiilivaunun on nähty kiitävän hyvää vauhtia kaupungin kaduilla".[2]

Mercedes Simplex vuosimallia 1902.

Ensimmäisestä Suomeen tuodusta autosta tai sen tuontivuodesta ei ole varmaa tietoa. Ensimmäinen automainos kuitenkin julkaistiin sanomalehdessä jo vuonna 1899,[1] kun helsinkiläinen Suomen Valokuvaus-, Kauppa- & Tehdas-Osakeyhtiö mainosti Patria- ja Phoebus-merkkisiä lähinnä moottoripyöriksi luokiteltavia ajoneuvoja, jotka kuitenkin oli lisävarusteilla muutettu nelipyöräisiksi.[3]

Suomen ensimmäisenä autona on pitkään pidetty kamariherra Hjalmar Linderin Mercedes Simplexiä, mutta nyttemmin ensimmäisenä pidetään Turussa tullattua liikemies Victor Forseliuksen Benz Velo Comfortablea, joka saapui maahan Lyypekistä Per Brahe -höyrylaivalla 2. toukokuuta 1900. Tampereella ensimmäinen auto on liikkunut vuoden 1902 keväällä.[4] Suomen ensimmäinen kuorma-auto on mahdollisesti ollut käytössä jo vuonna 1903 Turussa, vaikka pitkään ensimmäisenä on pidetty vuonna 1906 Tervakosken paperitehtaalle hankittua autoa.[5]

Von Nottbeckin suvulle kuulunut auto kuvattuna noin vuonna 1907.
Korvensuu vuodelta 1913 oli ensimmäinen Suomessa valmistettu auto.
Viinikan Auto Oy:n Soldan-linja-auto vuodelta 1928.

Suomen ensimmäinen linja-auto oli Turkuun 9. joulukuuta 1905 laivarahtina tuotu Scheibler, jolla aiottiin liikennöidä Uudenkaupungin ja Turun välillä. Ensimmäiselle matkalleen omnibussi lähti jo 11. joulukuuta Turun Tuomiokirkontorilta ilman matkustajia. Auton moottorin rikkouduttua Laitilan Kodjalan kylässä auto hinattiin seuraavana päivänä Uuteenkaupunkiin neljällä hevosella.[6]

Autoliikenteen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ensimmäinen varsinainen autokauppias oli helsinkiläinen Sergei Nikolajeff jr, joka avasi myös autokorjaamon sisältäneen liikkeensä vuonna 1905.[1] Samana vuonna J. Aaltonen perusti maan ensimmäisen itsenäisen autokorjaamon Turkuun.[7]

Koska kaupunkien välinen liikenne ei silloisilla teillä onnistunut, linja-autolle etsittiin uusi tehtävä. 6. toukokuuta 1906 Turkuun kolmen matkustajan kanssa ajetun auton kuljettaja Johan Lambert Stenroos jätti 16. toukokuuta maistraatille ilmoituksen Turun kaupungin sisäistä liikennettä harjoittavasta autolinjasta. Matkustajia ei kuitenkaan ollut riittävästi toiminnan saamiseksi taloudellisesti kannattavaksi, ja seuraavana syksynä linja-auto myytiin Pietariin.[8][9]

Vuonna 1906 helsinkiläinen ajuri Gustaf Wilhelm Orraeus sai luvan harjoittaa vuokra-autoliikennettä. Samana vuonna vuokra-autolupa annettiin myös oululaiselle työmiehelle William Nybergille, jonka Ford oli myös Oulun ensimmäinen auto.[10] Vuokra-autojen määrä lisääntyi nopeasti, ja vuonna 1910 muun muassa Helsingissä oli jo 64 vuokra-autoa.[11]

Automobiililiikenteen järjestyssääntö vahvistettiin Helsingissä 22. heinäkuuta 1907, ja sen myötä auton ohjaamiseen piti hakea ajolupa katsastusmieheltä. Vastaavia järjestyssääntöjä alettiin laatia myös muissa kaupungeissa: Lahdessa vuonna 1908, Turussa vuonna 1910, Viipuriin säädettiin väliaikaiset määräykset vuonna 1911, ja 1912 tulivat voimaan pysyvät määräykset, myös Jyväskylä sai samana vuonna omat järjestyssääntönsä.[12]

Helsingin ja samalla koko maan ensimmäisen automobiilin ajoluvan sai autokauppias, filosofian maisteri Yrjö Weilin 21. elokuuta 1907.[12] Samana vuonna Weilin tilasi Akseli Gallen-Kallelalta Bil-Bol-nimellä tunnetun mainosjulisteen Bilaktiebolaget-autoliikkeelleen Tukholman automobiilinäyttelyä varten;[13][14] julisteen punaisen avoauton mallina on ilmeisesti ollut juuri Weilinin oma auto. – Nämä tiedot julisteesta on osoitettu olevan kiistanalaisia.[15] Suomen ensimmäinen autokoulu mainitaan perustetun Turkuun vuonna 1912. Asetus ajokortin pakollisuudesta Suomessa astui voimaan kuitenkin vasta vuonna 1923. Vielä 2000-luvulla on ollut toiminnassa useita jo 1920-luvun alkupuolella perustettuja autokouluja. [16]

Finlaysonin Mannesmann Mulag -kuorma-auto Tampereella noin vuonna 1921.

Varhaista autoilua hankaloitti se, että bensiini oli pitkään ostettava apteekista. Esimerkiksi Loviisan apteekki mainosti itseään vuonna 1910 kaupungin ensimmäisenä bensiiniasemana.[17]

Autoilun kehitys 1920–1950-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa oli 1910-luvun puolivälissä noin tuhat yksityisautoa, niistä kolmasosa Helsingissä.[18] Vuoden 1918 heinäkuussa eduskunta hyväksyi tienpitovelvollisuuden yksityisiltä maanomistajilta valtiolle siirtävän uuden tielain. Muutoksen perusteena oli, että kasvavan autoliikenteen vaatima tiestön ylläpito edellytti koneellista kunnossapitoa.

1920-luvun taloudellinen kasvukausi moninkertaisti maan automäärän. Vuoden 1922 tilaston mukaan maan ajoneuvokanta oli 1 131 henkilöautoa ja 623 pakettiautoa, vuonna 1929 koko ajoneuvokanta oli jo 40 273 autoa.[19] Vuonna 1922 tuli voimaan valtioneuvoston päätös automobiilien ja moottoripyörien rekisteröimisestä ja katsastuksesta sekä asetus automobiililiikenteestä. Suomi oli Euroopan ensimmäisiä maita, joissa autot ja moottoripyörät määrättiin rekisteröinti- ja katsastusvelvollisuuden alaisiksi. Ensimmäinen tieliikennelaki ja -asetus, joilla kumottiin siihenastiset liikennettä koskevat säädökset, annettiin vuonna 1926, ja nämä olivat voimassa vuoteen 1957 saakka. [20] Vuonna 1929 perustettiin Liikennekulttuurikomitea kehittämään liikenneturvallisuutta. [21] Vuonna 1938 komitea yhdistyi vuonna 1935 perustettuun Tapaturmantorjunta ry:hyn, jolloin syntyi Tapaturmantorjunta ry:n liikennejaos (Talja). [22]

Eräs tärkeä tekijä autokannan kasvussa oli myös vuonna 1919 säädetty kieltolaki ja sen käynnistämä pirtun salakuljetus, johon tarvittiin ajoneuvoja. Kieltolaki suhtautui asiaan erittäin ankarasti: sen mukaan pirtun salakuljetukseen käytetty ajoneuvo oli määrättävä menetetyksi valtiolle, ellei sen omistaja pystynyt sitovasti todistamaan, että se oli häneltä "rikoksen kautta poisjoutunut" tai että hänellä ei ollut "syytä varoa sitä käytettävän puheena olevalla tavalla". Yksinomaan jo pirtun noutoon meno oli rikos. Lakia tiukennettiin vielä vuonna 1926 siten, että menettämisseuraamus koski aina auton alkuperäistä omistajaa. Tätä lainkohtaa tulkittaessa myös auton vähittäismaksulla myynyt liike saattoi menettää auton olematta millään tavalla rikokseen osallinen. Vuoteen 1927 mennessä oli arviolta jo 200 autoa julistettu menetetyiksi valtiolle.[23]

Liedon Osuuskaupan Shell-bensiinipumppu ja Chevrolet-kuorma-auto sen edessä vuonna 1934.

Liikenneonnettomuuksien lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ensimmäisenä auto-onnettomuutena on yleisesti pidetty tapausta, jossa henkilöauto vuonna 1907 ajoi Helsingin Rautatientorilla päin lyhtypylvästä. Merkillepantavaa oli, että auton kuljettaja oli alkoholin vaikutuksen alaisena ja joutui sairaalahoitoon. Moottoriliikenteen alkuajoilta ei ole olemassa luotettavia tietoja tieliikennevahingoista. Yhtenäiset tilastot tieliikenteessä sattuneista vahingoista alkavat vuodesta 1931, jolloin sosiaaliministeriön alainen sosiaalinen tilastotoimisto alkoi laatia koko Suomen kattavia vahinkotilastoja. Tuona vuonna liikenneonnettomuuksissa sai surmansa 119 ja loukkaantui 1 047 henkilöä. Tuolloin rekisterissä oli vajaat 39 000 moottoriajoneuvoa. Vuoteen 1940 saakka tilastoitiin vain moottoriajoneuvovahingoissa kuolleet ja loukkaantuneet. Vuodesta 1941 lähtien on kerätty vastaavat tiedot kaikista tieliikenneonnettomuuksista. Vuonna 1950, jolloin Suomessa oli rekisterissä jo yli 70 000 moottoriajoneuvoa, tieliikenneonnettomuuksissa kuoli 375 ja loukkaantui 3 224 henkilöä.[24]

Suosituimmat automerkit 1930–1950-luvuilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autokanta oli 1930-luvun loppuun saakka yhdysvaltalaisvoittoista, myydyimpinä autoina oli pitkään T-Ford, Chevrolet, sekä Plymouth ja Dodge. Vuonna 1939 kymmenen eniten rekisteröityä henkilöautomerkkiä olivat yhtä lukuun ottamatta yhdysvaltalaisia: Ford, Chevrolet, Chrysler, Opel, Buick, Dodge, Nash, Studebaker, Plymouth ja Hudson. [25] Sotien aikaan armeija otti käyttöönsä suuren osan autokannasta ja erityisesti vuosimallien 1936–1940 autot. Kyseiset vuosimallit ajettiin todella loppuun: ne joutuivat vähän käytettyinä rintamalle, sen jälkeen ne päätyivät taksiajoon ja lopuksi nuorisoautoiksi. Vielä vuonna 1960 oli taksiajossa 1930-luvun yhdysvaltalaisia autoja. Useimmilla ajettiin lähes miljoona kilometriä. Vuonna 1948 alkoi neuvostoliittolaisen Moskvitšin maahantuonti, ja merkki oli siitä lähtien Suomen yleisimpiä parinkymmenen vuoden ajan. Myös brittiläisvalmisteisia autoja – mm. Austin, Morris, Ford ja Vauxhall – rekisteröitiin tuolloin varsin paljon. Dieselmoottori syrjäytti bensiinimoottorin kuorma- ja linja-autoissa 1950-luvun aikana. Vuoden 1955 alussa Suomessa oli rekisterissä 72 809 henkilöautoa, 34 895 kuorma-autoa, 10 249 pakettiautoa, 4 108 linja-autoa, 125 seka-autoa ja 1 444 erikoisautoa. Suurimmat autojen tuontimaat olivat tuolloin Neuvostoliitto, Iso-Britannia, Itä-Saksa ja Tšekkoslovakia, ja eniten rekisteröityjä henkilöautoja olivat Moskvitš, Škoda, Ford (jota tuotiin Britanniasta, Länsi-Saksasta, Ranskasta ja Yhdysvalloista), Volkswagen ja Ifa.[26] Vuonna 1961 Suomessa oli rekisterissä 219 148 henkilöautoa, 45 781 kuorma-autoa, 27 978 pakettiautoa, 6 199 linja-autoa ja 2 480 erikoisautoa.[27]

Autoistuminen 1960-luvulta alkaen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autojen määrä Suomessa oli ennen 1960-lukua alhainen ja keskittyi pääasiassa Etelä-Suomeen. Maaseudulla autoja oli keskimäärin yksi kappale kylää kohden. Autojen suosio alkoi kasvaa 1950-luvulla. Autovero oli alun perin valtion keino hillitä valuutan valumista maasta pois. Ensimmäinen autovero tuli 1958. Henkilöautojen maahantuonti oli säännösteltyä ja tuontiluvan varaista vuoteen 1962 asti, kunnes maahantuonti vapautui. Samana vuonna ilmestyivät ensimmäiset veronkiertokokeilut, niin sanotut piilofarmarit, jotka myytiin ilman takapenkkiä, mutta joihin ostaja sai asentaa itse takapenkin. Vastaavaa veronkiertoa tapahtui aina 2000-luvulle saakka. Suomen myydyin auto oli Volkswagen Kupla lähes koko 1960-luvun. Japanilaisten autojen maahantuonti Suomeen käynnistyi 1960-luvun aikana. Tuolloin tulivat mm. Datsun, Toyota, Mazda ja Honda. Japanilaisten autojen tulo ja myynnin kasvu supistivat etenkin brittiläisten merkkien menekkiä. Vuonna 1965 rikottiin ensimmäisen kerran 100 000 ensirekisteröidyn henkilöauton raja.[28] Loppuvuodesta 1969 alkoi Saab-henkilöautojen kokoonpano Uudessakaupungissa. Vuosikymmenen aikana rekisterissä olevien henkilöautojen määrä moninkertaistui: kun vuoden 1960 alussa Suomessa oli reilut 160 000 rekisteröityä henkilöautoa – joukossa jopa 1920-luvulta peräisin olleita autoja –[29], niitä oli vuosikymmenen päättyessä runsaat 643 000. Samalla autojen keski-ikä oli laskenut, kun vanhoja autoja oli poistettu käytöstä.[30] Puolen miljoonan rekisterissä olevan henkilöauton raja ylittyi vuonna 1966. [31] Vuoden 1970 lopussa Suomessa oli rekisterissä 711 968 henkilöautoa, 56 707 pakettiautoa, 46 195 kuorma-autoa, 8 116 linja-autoa ja 5 024 erikoisautoa. [32]

Autot nähtiin edistyksellisimpänä kulkumuotona 1960- ja 1970-luvulla, ja Suomessakin toteutettiin silloin hyväksi katsottua autoistumisen ihannetta. Siihen aikaan Suomeen rakennettiin suuri määrä uusia teitä, ja henkilöautojen määrä alkoi lisääntyä. Tämä kehitys katkesi 1970-luvun öljykriisiin, jolloin joukkoliikenteen alasajo pysähtyi ja sitä alettiin suosia poliittisessa päätöksenteossa.lähde? Öljykriisin myötä dieselmoottori yleistyi myös henkilö- ja pakettiautoissa. Suomen myydyin auto oli 1970-luvulta 1980-luvulle neuvostoliittolainen Lada. Brittiläisten autojen markkinaosuus putosi 1970-luvun aikana yli neljäsosasta alle viiden prosentin; samalla ajanjaksolla japanilaisten autojen osuus rekisteröidyistä henkilöautoista kasvoi kahdeksasta prosentista 20 prosenttiin. Vuonna 1976 rikkoutui miljoonan ajoneuvorekisterissä olevan henkilöauton raja. [33]

Auton ja liikenteen yhteiskunnallistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henkilöautojen määrän lisääntyessä autoistuminen muuttui yhä näkyvämmin osaksi yhteiskunnallista keskustelua, ja vuonna 1969 Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö julkaisi kirjasen Alas auton pakkovalta. Kirjan tekijöiden mielestä autot olivat alkaneet liiaksi hallita liikennejärjestelmien ja koko yhteiskunnan kehittämistä. Kirjanen oli tarkoitettu pamfletiksi, mutta se otettiin vakavasti myös yksityisautoilun kannattajien piirissä. [34] Osittain tämän pohjalta Paasion hallitus asetti keväällä 1972 ensimmäisen parlamentaarisen liikennekomitean, joka työskenteli vuoteen 1975 saakka. Komitea laati ehdotukset muiden muassa liikenneturvallisuustyön organisoinnista ja nopeusrajoituksista sekä ehdotukset uudeksi tieliikennelaiksi ja laiksi ajoneuvojen rakenteesta ja varusteista. Eduskunta hyväksyi uuden, pitkään valmistellun tieliikennelain huhtikuussa 1981, ja laki astui voimaan huhtikuun alussa 1982.[35]

Tiestön kehittyessä ja ajonopeuksien kasvaessa alettiin kiinnittää huomiota autojen turvallisuuteen tai silloin pikemminkin turvattomuuteen. 1970-luvulle tultaessa liikenneonnettomuuksissa sai Suomessa surmansa yli tuhat henkilöä vuodessa. Korkeimmillaan luku oli vuonna 1972, jolloin tieliikenteessä kuoli 1156 henkilöä. Onnettomuuksissa loukkaantuneiden määrä oli suurimmillaan vuonna 1970, jolloin eriasteisia vammoja sai tieliikenteessä 16 028 henkilöä.[36] Tiekohtaisten nopeusrajoitusten käyttöönoton lisäksi autojen turvallisuutta parannettiin lainsäädännöllä. 1970- ja 1980-luvuilla toteutettuja henkilöautoja koskevia määräyksiä olivat sekarengastuksen – rakenteeltaan tai mitoiltaan erilaisten renkaiden samanaikaisen käytön – kieltäminen vuonna 1970, talvirenkaiden käyttöpakko joulukuun alusta helmikuun loppuun vuonna 1978, turvavöiden määrääminen pakollisiksi henkilöautojen etuistuimille vuonna 1971 ja takaistuimelle vuonna 1981 sekä niiden käyttöpakko etuistuimilla vuonna 1975 ja takaistuimella vuonna 1987. Varoituskolmio tuli autojen pakolliseksi varusteeksi vuonna 1972. Liikenneturvallisuustyöhön keskittyneen Tapaturmantorjunta ry:n liikennejaoksen (Talja) seuraajaksi perustettiin vuonna 1971 Liikenneturva. [37] Ajovalojen käyttö autoissa ja muissa moottoriajoneuvoissa kaikkina vuorokaudenaikoina säästä riippumatta tuli pakolliseksi uuden tieliikennelain nojalla. [38] Vakuutusyhtiöt asettivat 1970-luvun alussa Suomen jokaiseen lääniin tutkintalautakunnat, joiden tehtävänä oli selvittää jokaiseen kuolemaan johtaneeseen tieliikenneonnettomuuteen myötävaikuttaneet tekijät ja laatia suositukset liikenneturvallisuuden parantamiseksi ja vastaavien onnettomuuksien välttämiseksi tulevaisuudessa.[39]

Suomen Gallup teki vuonna 1982 selvityksen henkilöautojen omistuksesta eri sosiaaliryhmiin kuuluvissa talouksissa. Selvityksen mukaan johtavassa asemassa olevien henkilöiden kotitalouksista omisti henkilöauton 79 prosenttia, toimihenkilötalouksista 73 prosenttia, maanviljelijöiden talouksista 68 prosenttia ja työväestön kotitalouksista 65 prosenttia. Rekisterissä ollut henkilöautokanta jakaantui eri sosiaaliryhmien kesken siten, että työväestöön kuuluvat omistivat henkilöautoista 45 prosenttia, toimihenkilöt 31 prosenttia, johtavassa asemassa olevat 15 prosenttia ja maanviljelijät yhdeksän prosenttia. [40]

Autokauppa huippuvuosista lamaan ja uuteen nousuun[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa autojen kokonaismäärä kasvoi voimakkaimmin 1960-luvun lopulla keskimäärin 10 prosentin vuosivauhdilla. 1970- ja 1980-lukujen aikana henkilöautokannan nettolisäys oli keskimäärin viisi prosenttia vuodessa. Vuonna 1985 rikottiin 1,5 miljoonan rekisterissä olevan henkilöauton raja. [41] Henkilöautojen rekisteröinti saavutti huippunsa Suomessa 1980-luvun lopussa, jolloin autokauppa kävi miltei ylikierroksilla. Vuonna 1989 Suomessa rekisteröitiin 176 771 uutta henkilöautoa.[42] Vuoden 1990 lopussa Suomen ajoneuvorekisterissä oli 1 926 326 henkilöautoa (388 henkilöautoa 1000 asukasta kohti), joista kymmenen yleisintä merkkiä (Toyota, Nissan/Datsun, Ford, Opel, Lada, Volvo, Volkswagen, Saab, Fiat ja Mazda) kattoivat noin kolme neljännestä. Pakettiautoja oli rekisterissä 207 226, kuorma-autoja 54 269, linja-autoja 9 287 ja erikoisautoja (mm. sairas-, palo-, ruumis-, hinaus-, huolto- ja matkailuautot sekä auton alustalle rakennetut työkoneet) 20 621 kappaletta. Tuona vuonna henkilöautojen liikennesuorite oli 45,8 miljardia henkilökilometriä, mikä oli 84,3 prosenttia Suomen koko henkilökuljetussuoritteesta. [43] [44]

1990-luvun alun talouslaman vuoksi autojen myynti romahti muutamassa vuodessa niin, että vuonna 1993 uusia henkilöautoja rekisteröitiin vain 55 143 kappaletta.[45] Tilanne johti henkilöautojen tarjonnan supistumiseen ja monien autoliikkeiden ajautumiseen konkurssiin, mutta toisaalta sen on jälkeenpäin katsottu selkeyttäneen automarkkinoita. Lamavuosina autokannan kehitys kääntyi muutamana vuonna jopa negatiiviseksi, koska uusia autoja rekisteröitiin vähemmän kuin vanhoja poistettiin käytöstä. Erään autoalan julkaisun päätoimittaja kirjoitti vuonna 1995, että "huumaava aika, jolloin autot olivat jakotavaraa, ei todennäköisesti koskaan palaa".[46]

1990-luvulta lähtien autoistumiskehitys on taas päässyt vauhtiin. Tämä on näkynyt kaukana keskustoista sijaitsevien automarkettien rakentamisena, joukkoliikenteen matkustajakatona, kasvavana riippuvuutena autosta ja liikenneruuhkinalähde?. Autoistuminen on nähty viime aikoina välttämättömänä yhteiskunnan kehitystä tukevana seikkana maaseudullakenen mukaan?. Suurissa kaupungeissa joukkoliikenteellä on erittäin merkittävä asema liikenteessä.

Tilastotietoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa oli vuonna 2000:

Lisäksi oli moottoripyöriä noin 88 000.

Henkilöautojen uusrekisteröinnit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusrekisteröinnit automäärä automuutos korvaus vuosi
118 991 [47] 2 629 432 16 510 102 481 2016
108 812 2 612 922 17 055 91 757 2015
106 236 2 595 867 19 916 86 320 2014
103 450 2 575 951 15 761 87 689 2013
111 251 2 560 190 27 694 83 557 2012
126 123 2 532 496 46 213 79 910 2011
111 968 2 486 283 36 679 75 289 2010
90 575 2 449 604 -118 90 693 2009
139 669 2 449 722 -31 158 170 287 2008
125 608 2 480 880 * - 8 407 134 015 2007
145 700 2 489 287 74 810 70 890 2006
148 161 2 414 477 83 287 64 874 2005
142 642 2 331 190 71 807 70 835 2004
147 405 2 259 383 79 358 68 047 2003
117 034 2 180 025 33 782 83 252 2002
109 428 2 146 243 25 494 83 934 2001
134 603 2 120 749 51 694 82 909 2000
136 324 2 069 055 61 128 75 196 1999
125 751 2 007 927 72 608 53 143 1998
104 507 1 935 319 5 737 98 770 1997
95 830 1 929 582 41 540 54 290 1996
79 890 1 888 072 28 085 51 805 1995
67 201 1 859 987 - 274 67 475 1994
55 836 1 860 261 - 63 313 119 149 1993
68 547 1 923 574 13 787 54 760 1992
92 485 1 909 787 -16 539 109 024 1991
139 041 1 926 326 17 355 121 686 1990
177 610 1 908 971 64 547 113 063 1989
174 479 1 795 908 77 262 97 237 1988
152 327 1 698 671 78 823 73 504 1987
144 021 1 619 848 73 721 70 300 1986
138 976 1 536 127 71 743 67 233 1985
127 655 1 464 384 63 181 64 474 1984
120 174 1 401 203 57 928 62 246 1983
128 761 1 343 275 72 385 56 376 1982
105 625 1 270 890 52 876 52 749 1981
103 760 [48] 1 218 014 56 066 47 694 1980
100 132 1 161 948 53 818 46 314 1979
81 175 1 108 130 39 545 41 630 1978
90 546 1 068 585 42 292 48 254 1977
92 707 1 026 293 36 458 56 249 1976
117 619 989 835 59 273 58 346 1975
96 633 930 562 42 310 54 323 1974
118 649 888 252 75 618 43 031 1973
101 398 812 634 64 621 36 777 1972
75 320 748 013 40 795 34 525 1971
92 104 707 218 68 458 23 646 1970
85 542 638 760 61 843 23 699 1969
48 444 576 917 29 344 19 100 1968
65 836 547 573 20 841 44 995 1967
78 929 502 578 1966 [49] [50]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c ruotsin ajoneuvotuotannon historia 1800-luvulta lähtien pähkinänkuoressa luettu 6.2.2007
  2. U. E. Moisala: Auto Suomessa: auton kaupan, käytön ja korjaamotoiminnan historia vuoteen 1983, s. 25. Helsinki: Autoalan Keskusliitto ry ja Autotuojat ry, 1983. ISBN 951-99459-8-9.
  3. Suomen ensimmäinen auto luettu 7.2.2007
  4. Vossikalla ja automapiilillä luettu 7.2.2007
  5. VeteraaniKuorma-auto Nettilehti 4/2005 luettu 9.2.2007
  6. Vuosisata suomalaista autoilua
  7. Suomen Autoteknillinen Liitto ry SATL - 70 vuotta autoalan hyväksi luettu 6.2.2007
  8. Linja-auto 100 vuotta Suomessa luettu 9.2.2007
  9. Bussijuhlaa! luettu 9.2.2007
  10. Oululainen taksi aloitti varhain luettu 6.2.2007
  11. Vuokra-autot luettu 9.2.2007
  12. a b AKE – Ajokortti täyttää 100 vuotta luettu 7.2.2007
  13. Akseli Gallen-Kallela: Bil-Bol juliste luettu 7.2.2007
  14. Julisteita – Taidetta kaikille luettu 7.2.2007
  15. Bil-Bol -julisteen oikea tausta selvinnyt? luettu 19.2.2010
  16. Veli-Matti Kunnari (toim.): Ensio Itkonen: Ajoneuvoksen albumi –Ajo-opetuksen ja liikennevalistuksen vaiheita, s. 90. Helsinki: Alfamer Kustannus Oy, 2001.
  17. Apteekin historiaa... luettu 9.2.2007
  18. Autoliikenne luettu 9.2.2007
  19. Ajoneuvokanta vuosina 1922 -1965 luettu 3.8.2008
  20. Esko Salovaara: TALJA – Liikenneturva ry 1935–1973, s. 18. Helsinki: Liikenneturva, 1976.
  21. Salovaara 1976, s. 28.
  22. Salovaara 1976, s. 31–32.
  23. Moisala 1983, s. 114.
  24. Salovaara 1976, s. 22–23.
  25. Moisala 1983, s. 100.
  26. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1956, s. 211–213. Helsinki: Otava, 1955.
  27. Moisala 1983, s. 223.
  28. Olli J. Ojanen: Autot ja autoilu Suomessa 60-luvulla, s. 24. Helsinki: Kustannus Oy Alfamer, 2002.
  29. Ojanen 2002, s. 5.
  30. Ojanen 2002, s. 32.
  31. Timo Laitinen: Auto 70-luvulla, s. 204. Helsinki: Alfamer Oy, 2008.
  32. Heikki Laurell (toim.): Suomen henkilöautot 1993, s. 59. Helsinki: Kustannus Oy Autotekniikka, 1993.
  33. Laitinen 2008, s. 203–204.
  34. Kimmo Levä (toim.): Tulevaisuuden teemat – Mobilia-vuosikirja 1995, s. 35. Kangasala: Vehoniemen Automuseosäätiö, 1995.
  35. Moisala 1983, s. 257–258.
  36. Moisala 1983, s. 253.
  37. Laitinen 2008, s. 7–8.
  38. Tieliikennelaki 3.4.1981/267, 36 §.
  39. Matti Jansson ja Matti Korjula: Menetti ajoneuvonsa hallinnan... – tutkittua tietoa kuolemankolareista, s. 153. Helsinki: Kustannus Oy Infopress, 1976. ISBN 951-737-035-0.
  40. Heikki Laurell (toim.): Suomen henkilöautot 1983, s. 30–31. Helsinki: Kustannus Oy Autotekniikka, 1983.
  41. Heikki Laurell (toim.): Suomen henkilöautot 1987, s. 37. Helsinki: Kustannus Oy Autotekniikka, 1987.
  42. Heikki Laurell (toim.): Suomen henkilöautot 1991, s. 45. Helsinki: Kustannus Oy Autotekniikka, 1991.
  43. Heikki Laurell (toim.): Suomen henkilöautot 1992, s. 45–46. Helsinki: Kustannus Oy Autotekniikka, 1992.
  44. Erikoisauto-käsitteestä luovuttiin juridisesti vuonna 2002 voimaan tulleen ajoneuvolain nojalla. Tämän jälkeen vastaavat autot on luokiteltu niiden pääasiallisen käyttötarkoituksen mukaan joko henkilöiden tai tavaran kuljettamiseen tarkoitetuiksi ajoneuvoiksi, jolloin niihin on sovellettu kyseisen ajoneuvoluokan määräyksiä. Ajoneuvolaki (1090/2002).
  45. Heikki Laurell (toim.): Suomen henkilöautot 1994, s. 56. Helsinki: Kustannus Oy Autotekniikka, 1994.
  46. Heikki Laurell (toim.): Suomen henkilöautot 1995, s. 33. Helsinki: Kustannus Oy Autotekniikka, 1995.
  47. http://www.autoalantiedotuskeskus.fi/ajankohtaista/tiedotteet/viime_vuonna_rekisteroitiin_118_991_uutta_henkiloautoa.1701.news
  48. http://www.trafi.fi/filebank/a/1484207249/59a380501d9c7defaf533dd40f3b0c4a/23721-Ensirekisteroinnit_ajoneuvolajeittain_vuosina_1966-2016.xlsx
  49. http://www.trafi.fi/filebank/a/1484207249/59a380501d9c7defaf533dd40f3b0c4a/23721-Ensirekisteroinnit_ajoneuvolajeittain_vuosina_1966-2016.xlsx
  50. http://www.aut.fi/tilastot/autokannan_kehitys/automaaran_kehitys

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]